Äiti traumatisoi

Tänään ylitin itseni huonona kasvattajana. Olenkin nyt pohtinut, että miten on mahdollista pitää itseään jokseenkin fiksua yksilönä ja silti onnistua tekemään täyspaskoja päätöksiä. Ryven edelleen syvässä hämmennyksen tilassa. Lähdimme tänään iltapäivällä lapsen kanssa Islannin kansallisteatteriin katsomaan lastennäytelmää Latibaer. En tiedä, onko konseptista tehty suomalaisversiota mutta englanninkielisillä markkinoilla tämä urheilumenninkäisestä ja pinkkitukkaisesta tytöstä kertova ohjelma kulkee nimellä Lazy Town.

Latibaerissa - kuten niin monissa lapsille suunnatuissa satumaailmoissa - on pahis, jota vastaan hyvikset taistelevat. Hyvikset tietysti aina voittavat.

Lapsemme on aika herkkä ja ottaa näkemänsä vääryydet hellyyttävällä vakavuudella. Vihreät aatteet on omaksuttu sen verran perusteellisesti, että hän saattaa tirauttaa pienet itkut nähtyään roskia kadulla, koska niiden kuuluisi olla roskiksessa.

Olin ennakolta varautunut, että lapsi luultavasti kiipeää kesken näytelmän syliini, jos tempo lavalla on kovin nopea. No kävi vähän enemmmän. Pasmat menivät sekaisin näytöksen puolivälissä, kun lavalle hyppäsi Latibaerin pahis Glanni Glaepur. Elvikseltä otsatukkatyylin lainannut Glanni Glaepur ei siedä sitä, että lapset rakastavat liikuntaa ja syövät urheilukarkkia (eli hedelmiä) tavallisen karkin sijaan. Kun Glanni onnistui keplottelemaan itsensä Latibaer-kylän pormestariksi, hän ensimmäisinä tekoinaan kaatoi kylän hedelmäpuun, kertoi lasten saavan karkkia tästä lähin joka päivä ja lupasi, että enää ei tarvitse kenenkään iltaisin pestä hampaitaan. Paniikki oli valmis.

Lapsi alkoi itkeä lohduttumasti ja nyyhkiä korvaani, että ei se saa olla totta. Että hän ei ainakaan halua syödä karkkia, koska niistä tulee reikiä hampaisiin.

Yritin selittää, että eihän se tosissaan ole, että sehän vain näyttelee. Että tuo urheilumenninkäinen ja sen kaverit kuitenkin voittavat sen ja kaikki syövät näytelmän lopussa omenoita, katsotaanpas vaan.

"Eieiei, mä en halua jäädä. Lähdetään heti. Mä en halua, että tuo tulee meille kotiin!"
Meidän ympäristönsuojelijamme.
Ajattelin, että olisi kuitenkin parempi katsoa näytelmä loppuun ja antaa lapsen huomata, että hyvikset voittavat ja lopulta se pahiskin on ihan harmiton tyyppi. Mieluummin onnellinen loppu kuin että jättäisi katsomisen kesken ankeimassa kohtaa.  Yritin miettiä pääni puhki, että miten sen jäljellä olevan puolituntisen vielä saisi menemään...

Yritin hyssytellä ja rohkaista jäämään. Lapsi itki ja minun tuli tuskanhiki. Sekunnit tuntuivat minuuteilta.

"Yrittäisit nyt rauhoittua, jooko. Ei tässä ole mitään hätää, kohta se hyvis tulee ja tuo kelju tyyppi lähtee karkuun. Eikä se tietenkään meille kotiin tule, se on vain täällä teatterissa."

Sitten tapahtui alhaisin, mitä tässä kohtaa voi tehdä. Aloin lahjoa pelkoa pois.

"Mitä jos oikein rohkeana yritettäisiin katsoa tämä näytelmä loppuun ja mentäisiin sen jälkeen ostamaan sulle joku kiva lelu lelukaupasta?"

Lapsi jäi punnitsemaan ehdotusta ja nyökkäsi varovasti. Näytelmä jatkui viisi minuuttia.

Pian Glanni Glaepurin mesoaminen lavalla jatkui. Lapsi alkoi taas nieleskellä kyyneleitä. Eikun mennään vaan suoraan kotiin, se ehdotti kovemmalla äänellä.

"Mutta eikös olisi kivaa jos me katsottaisiin tämä loppuun ja mentäisiin sitten ostamaan sulle se lelu?"

Lapsi vaihtoi kielen islantiin ja alkoi huutaa, ettei halua minnekään kauppaan eikä halua mitään uusia leluja vaan haluaa nyt heti kotiin ja että näytelmä on ihan paska. ÄITI MENNÄÄN!!!

Edessä istuvien katseet alkoivat kääntyä meihin päin. Yritin vääntää naamalleni jonkinlaista kevyttä hymyä, että eihän tässä mitään juu tuota... Toivoin tulivuorenpurkausta, maan halkeamista tai mitä vain, joka olisi nielaissut minut siitä tilanteesta, johon olin itseni ajanut.

Lapsi korotti itkunsekaista huutoääntään ja jatkoi islanniksi, koska ilmeisesti tajusi ryhmän paineen tehoavan voiman.

"Mä haluan nyt kotiin, mä en halua sokeria enkä uusia leluja. Ja mun on ihan pakko päästä NYT kakalle."

Lapsi lähti kovaa itkien juoksemaan kohti uloskäyntiä. Minä kaappasin takit kainaloon ja menin perässä sivuilleni vilkuilematta. Nolona.
Kotimatkan kävelimme vaitonaisina. Lapsi niiskautteli. Kotikadulla se kysäisi, että miten minä voin olla varma, että Glanni Glaepur ei seuraa meitä kotiin. Yritin selittää, että ei semmoista tyyppiä ole olemassakaan, että se on oikeasti näyttelijä, joka illalla ottaa peruukin pois päästä, pukee omat vaatteet päälleen ja lähtee kotiin.

"Ai että sen sisällä on joku tavallinen ihminen?"

"Joo."

Lapsi katsoi minua pitkään ennen kuin vastasi.

"No kuka mun sisällä sitten on? Mua sattuu, kun se vaihtaa hiukset ja pukee omat vaatteet päälleen."

Itku alkoi taas uudestaan.

Jessssss.....

"Ei sun sisällä kukaan ole, sinä olet sinä."

"Miksei ole? Mistä sä voit tietää kuka mun sisällä oikeasti on?"

Katselin katuvaloja ja tajusin, että olen parhaillaan ottamassa osaa elämäni ensimmäiseen olemassaolon kriisiä käsittelevään keskusteluun. Enkä osannut sanoa mitään.

Sen päätin, että ensi sunnuntaina vietämme kulttuurituokion katsomalla Youtubesta Teletappeja.

Tunnisteet: , ,