änään ylitin itseni huonona kasvattajana. Olenkin nyt pohtinut, että miten on mahdollista pitää itseään jokseenkin fiksua yksilönä ja silti...

Äiti traumatisoi

28.9.14 Satu Kommentteja: 26

Tänään ylitin itseni huonona kasvattajana. Olenkin nyt pohtinut, että miten on mahdollista pitää itseään jokseenkin fiksua yksilönä ja silti onnistua tekemään täyspaskoja päätöksiä. Ryven edelleen syvässä hämmennyksen tilassa. Lähdimme tänään iltapäivällä lapsen kanssa Islannin kansallisteatteriin katsomaan lastennäytelmää Latibaer. En tiedä, onko konseptista tehty suomalaisversiota mutta englanninkielisillä markkinoilla tämä urheilumenninkäisestä ja pinkkitukkaisesta tytöstä kertova ohjelma kulkee nimellä Lazy Town.

Latibaerissa - kuten niin monissa lapsille suunnatuissa satumaailmoissa - on pahis, jota vastaan hyvikset taistelevat. Hyvikset tietysti aina voittavat.

Lapsemme on aika herkkä ja ottaa näkemänsä vääryydet hellyyttävällä vakavuudella. Vihreät aatteet on omaksuttu sen verran perusteellisesti, että hän saattaa tirauttaa pienet itkut nähtyään roskia kadulla, koska niiden kuuluisi olla roskiksessa.

Olin ennakolta varautunut, että lapsi luultavasti kiipeää kesken näytelmän syliini, jos tempo lavalla on kovin nopea. No kävi vähän enemmmän. Pasmat menivät sekaisin näytöksen puolivälissä, kun lavalle hyppäsi Latibaerin pahis Glanni Glaepur. Elvikseltä otsatukkatyylin lainannut Glanni Glaepur ei siedä sitä, että lapset rakastavat liikuntaa ja syövät urheilukarkkia (eli hedelmiä) tavallisen karkin sijaan. Kun Glanni onnistui keplottelemaan itsensä Latibaer-kylän pormestariksi, hän ensimmäisinä tekoinaan kaatoi kylän hedelmäpuun, kertoi lasten saavan karkkia tästä lähin joka päivä ja lupasi, että enää ei tarvitse kenenkään iltaisin pestä hampaitaan. Paniikki oli valmis.

Lapsi alkoi itkeä lohduttumasti ja nyyhkiä korvaani, että ei se saa olla totta. Että hän ei ainakaan halua syödä karkkia, koska niistä tulee reikiä hampaisiin.

Yritin selittää, että eihän se tosissaan ole, että sehän vain näyttelee. Että tuo urheilumenninkäinen ja sen kaverit kuitenkin voittavat sen ja kaikki syövät näytelmän lopussa omenoita, katsotaanpas vaan.

"Eieiei, mä en halua jäädä. Lähdetään heti. Mä en halua, että tuo tulee meille kotiin!"
Meidän ympäristönsuojelijamme.
Ajattelin, että olisi kuitenkin parempi katsoa näytelmä loppuun ja antaa lapsen huomata, että hyvikset voittavat ja lopulta se pahiskin on ihan harmiton tyyppi. Mieluummin onnellinen loppu kuin että jättäisi katsomisen kesken ankeimassa kohtaa.  Yritin miettiä pääni puhki, että miten sen jäljellä olevan puolituntisen vielä saisi menemään...

Yritin hyssytellä ja rohkaista jäämään. Lapsi itki ja minun tuli tuskanhiki. Sekunnit tuntuivat minuuteilta.

"Yrittäisit nyt rauhoittua, jooko. Ei tässä ole mitään hätää, kohta se hyvis tulee ja tuo kelju tyyppi lähtee karkuun. Eikä se tietenkään meille kotiin tule, se on vain täällä teatterissa."

Sitten tapahtui alhaisin, mitä tässä kohtaa voi tehdä. Aloin lahjoa pelkoa pois.

"Mitä jos oikein rohkeana yritettäisiin katsoa tämä näytelmä loppuun ja mentäisiin sen jälkeen ostamaan sulle joku kiva lelu lelukaupasta?"

Lapsi jäi punnitsemaan ehdotusta ja nyökkäsi varovasti. Näytelmä jatkui viisi minuuttia.

Pian Glanni Glaepurin mesoaminen lavalla jatkui. Lapsi alkoi taas nieleskellä kyyneleitä. Eikun mennään vaan suoraan kotiin, se ehdotti kovemmalla äänellä.

"Mutta eikös olisi kivaa jos me katsottaisiin tämä loppuun ja mentäisiin sitten ostamaan sulle se lelu?"

Lapsi vaihtoi kielen islantiin ja alkoi huutaa, ettei halua minnekään kauppaan eikä halua mitään uusia leluja vaan haluaa nyt heti kotiin ja että näytelmä on ihan paska. ÄITI MENNÄÄN!!!

Edessä istuvien katseet alkoivat kääntyä meihin päin. Yritin vääntää naamalleni jonkinlaista kevyttä hymyä, että eihän tässä mitään juu tuota... Toivoin tulivuorenpurkausta, maan halkeamista tai mitä vain, joka olisi nielaissut minut siitä tilanteesta, johon olin itseni ajanut.

Lapsi korotti itkunsekaista huutoääntään ja jatkoi islanniksi, koska ilmeisesti tajusi ryhmän paineen tehoavan voiman.

"Mä haluan nyt kotiin, mä en halua sokeria enkä uusia leluja. Ja mun on ihan pakko päästä NYT kakalle."

Lapsi lähti kovaa itkien juoksemaan kohti uloskäyntiä. Minä kaappasin takit kainaloon ja menin perässä sivuilleni vilkuilematta. Nolona.
Kotimatkan kävelimme vaitonaisina. Lapsi niiskautteli. Kotikadulla se kysäisi, että miten minä voin olla varma, että Glanni Glaepur ei seuraa meitä kotiin. Yritin selittää, että ei semmoista tyyppiä ole olemassakaan, että se on oikeasti näyttelijä, joka illalla ottaa peruukin pois päästä, pukee omat vaatteet päälleen ja lähtee kotiin.

"Ai että sen sisällä on joku tavallinen ihminen?"

"Joo."

Lapsi katsoi minua pitkään ennen kuin vastasi.

"No kuka mun sisällä sitten on? Mua sattuu, kun se vaihtaa hiukset ja pukee omat vaatteet päälleen."

Itku alkoi taas uudestaan.

Jessssss.....

"Ei sun sisällä kukaan ole, sinä olet sinä."

"Miksei ole? Mistä sä voit tietää kuka mun sisällä oikeasti on?"

Katselin katuvaloja ja tajusin, että olen parhaillaan ottamassa osaa elämäni ensimmäiseen olemassaolon kriisiä käsittelevään keskusteluun. Enkä osannut sanoa mitään.

Sen päätin, että ensi sunnuntaina vietämme kulttuurituokion katsomalla Youtubesta Teletappeja.

26 kommenttia:

  1. Kiitokset näistä itkun sekaisista nauruista!

    Meillä oli vähän vastaava tilanne, kun oltiin katsomassa lego-elokuvaa. Kuopuksella on tapana rynnätä kotona nurkan taakse piiloon ja kurkkia sieltä, jos elokuva menee liian jännittäväksi. Hän olisi halunnut tehdä saman elokuvateatterissa ja huusi kovaa ääneen haluavansa pois. Koska tiesin, että kun päästään oven taakse, se haluaa takaisin sisään, en suostunut. Ja äänepaine senkun nousi. Lisäksi esikoinen halusi nähdä elokuvan loppuun. Lopulta kuopus hokasi, että hän voi kykkiä lattialla ja kurkkia varovasti penkin yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olepa hyvä. Näin yön yli nukkuneena minuakin alkaa jo vähän helpottaa...

      Poista
  2. Tuota Lazy Townia on ainakin tullut Neloselta aamuisin joskus vuosia sitten, suomeksi dubattuna. Se pahis on ihan karsea, vääntelee naamaansa tosi rumasti ja jotenkin tosi inhottavaksi tehty hahmo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsikin on katsellut sitä usein telkkarista, mutta teatterissa kaikki vaikuttaa tietysti todemmalta.

      Poista
  3. Ai kauhea, eksistentialistiset kriisit on kamalia isommallakin. Voisiko sitä selittämistä helpottaa naamiaisten käsitteen kautta? Muistelen sun kertoneen, että tyttö tykkää pukeutua prinsessoiksi ja Peppi Pitkätossuiksi. Samalla tavalla se näyttelijäkin vaan leikkii. Ja voisihan sitä kysyä, jos muksu pääsisi vaikka takahuoneeseen vähän katsomaan, että mikä on meininki. Kuvittelisi, että näyttelijätkin haluavat estää teatteritrauman syntymisen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Visiitti takahuoneeseen voisi toimia... hyvä idea!

      Poista
  4. Tuumaan, että sulla on pirun fiksu lapsi!
    Voi että, seitkytluvun paskat opettavaiset kirjat, sadut, filmit. Vieläkin niistä on meikäläisellä traumoja.
    "Joulupukki ei tule meille, menee köyhien lasten luo" (Eli minä en saa saada iloa joulupukista, vaan ilo on jollekin muulle) Käännä vaan toinenkin poski. (Ahaa, mua saa siis mätkiä miten haluaa mutta minä en saa puolustautua). Tee toisille, mitä toivot heidän tekevän itsellesi. (Teen vielä tänäkin päivänä mutta ikävät ihmiset on ikäviä, heitä ei mikään hyväntekeminen muuta!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noista kolmesta esimerkistä kaksi on muuten Vuorisaarnasta.... vähän vanhempaa kamaa. ;)

      Poista
    2. No kiitos :D Se on semmoinen herkkä vihreä.

      Poista
    3. Ehkä vanhempaa kamaa, mutta just sitä, mitä lapsena maalaiskoulussa sai kuulla. :( Iskostuivat kyllä hyvin herkän ja pelokkaan lapsen mieleen. Kotona sitten vanhemmat jatkoivat vastaavaa "kasvatusta", vaikka ateisteja olivatkin.

      Poista
  5. Lähes samalla otsikolla täysin samalla aiheella, tosin kahta lasta traumatisoiden. Tarina täällä. Tuosta meidän leffareissusta ei jäänyt lopulta pahempia järkytyksiä. Tosin eilen kun mietittiin, katsottaisko nuhaisten tyttöjen kanssa kotona elokuva, 2-vuotias kommentoi: "Elokuvissa voi joskus pelottaa. Silloin voi panna silmät kiinni."

    On se vähän hankalaa, kun pitäisi etukäteen kauhean hyvin tietää, onko näytelmä tai leffa juuri oman lapsen mielestä pelottava vai ei. Kotona voi tietysti telkkarin ja youtuben äärellä pystytellä, mutta joskus täytyy uskaltautua uusiin tilanteisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin samat fiilikset!! Mietin myös, että onko näissä lasten elokuvissa ja teatteriesityksissä aina pakko olla pahisten ja hyvisten välistä vääntöä. Muumit, Maija Mehiläinen ja Teletapit taitavat olla harvoja poikkeuksia...

      Poista
    2. Muumeissa on mörkö... aiheutti meillä ainakin jossain vaiheessa järkyttäviä painajaisia...

      Poista
    3. Munkin mielestä Muumit on ihan tosi jännä eikä ihan pienten lasten ohjelma. Meillä lapsi aina säntäsi telkkariin äärestä henkäisemään : "jännittää", jos sattui yksin Muumeja katsomaan. Ja onhan se musiikki ja monet jutut niissä tosi pelottavia: hattiwatit, mörkö ja mitä näitä nyt on.

      Tosin meidän nelivuotiaan mielestä myös Oktonautit on tosi jännä. Se muutenkin eläytyy näihin ohjelmiin ihan eri intensiteetillä kuin nuorempi sisaruksensa. Luonnekysymyksiä nämäkin.

      Poista
    4. ....ja Hemuli, jota lapsi pelkäsi vielä pari vuotta sitten ihan hurjasti.

      Poista
    5. Netflixistä katsottiin kerran My Little Ponya, missä ilkeä Yön Poni halusi, että olisi koko ajan yö eikä ikinä päivä. No morjens, siitä mustasta ponista sitten nähtiinkin painajaisia seuraavat pari viikkoa! Etukäteen on mahdotonta tietää, mikä pelottaa.

      Poista
  6. Tajusin pelotelleeni lastani puolivahingossa. Kun tämä messuaa himassa tarpeettoman kovaa, olen sanonut, että jos kerrostalossa huutaa hurjana, naapurin mummot soittavat talonmiehelle. Kerran kun lapsi kiljui kurkku suorana ja ovikello soi, kysäisin turhautuneena, että onkohan siellä nyt talonmies. Lapsi meni mykäksi ja syöksyi sängyn alle. Että semmoinen kaksivuotiaan pelote...

    P.S. Muutenkin kyllä nyt:
    http://www.lily.fi/blogit/ilman-sinua-olen-lyijya/ultimaalinen-paskamutsifiilis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Talonmies :D
      Meillä vastaava pelottava mieshenkilö on majananvartija. Ilmeisesti konseptin hän on omaksunut muumeista...

      Poista
  7. Joo joskus sita vaan sortuu, itse kukin, ratkaisuun, joka jalkikateen havettaa ja varsinkin kun kyseessa on oma lapsi...ma lupasin pyhasti etten koskaan enaa sano etta jos on tosi tuhma, tulee poliisit paikalle....eilen tyttö naki poliisiauton ja alkoi huutaa, etta poliisit, poliisit, aiti akkia karkuun! Tytön tarhalle on ilmeisesti taman vuoden aikana tulossa eras isa, joka on poliisi, kertomaan ammatistaan. Siihen mennessa mun on mentava itseeni ja mietittava typeryyksia mita paastelen ilmoille ja vakuutettava lapsi siita, etta taallakin poliisit on yleensa ihan kivoja, olisi aika noloa jos se juoksisi tarhasta karmit kaulassa ulos pelaten poliisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myönnän, mäkin oon joskus käyttänyt tuota poliisi-korttia.

      Poista
  8. Munkin mielestä olisi aina hyvä katsoa esitys/leffa loppuun, kun kuitenkin aina hyvikset voittavat tai ainakin lastenesityksissä. Pystyn niin näkemään itseni vastaavanlaisessa tilanteessa ;-)

    Mä ihmettelen, että miksi lasten leffoista täytyy tehdä niin kamalan pelottavia. Jotkut niistä on aikuisellekin pelottavia. Me katsottiin vasta kotona Itse ilkimys ja voi järkytys mitä se sisälsi. Orpotytöt, jotka myivät keksejä ovelta ovelle, jonka jälkeen palasivat iloissaan lastenkotiin, jossa vastassa oli ilkeä täti. Täti ilmoitti, ettei kukaan adoptoi tuollaisia lapsia, kun eivät osaa myydä edes keksejä hyvin ja seuraavalla kerralla joudutte häpeä-laatikkoon (näytetään pahvilaatikkoa, jonka pienestä raosta näkyvät lapsen silmät) Tämä oli melko alussa ja jo miehen kanssa mietittiin pitäisikö koko leffailta keskeyttää. No onneksi lapsemme eivät tiedät (ainakaan tietääksemme) mitä on adoptio. Lapsemme eivät kommentoineet alkua mitenkään, toivottavasti eivät miettineet asiaa enempää....

    Toisaalta ovathan klassikkosadutkin oikeasti aika pelottavia. On ilkeitä äitipuolia ja kuningattaria ym. Siltikin miksi leffoista tehdään niin pelottavia ja "aikuismaisia"? Toivottavasti teidän lapselle ei jäänyt teatterista suurempia traumoja.

    Anni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ne vanhat lastensadut vasta kaameita ovatkin. Hannu & Kerttu & kumppanit vie aikuisiltakin yöunet...

      Poista
  9. Eikös se just ole se juttu, että niiden satujen kautta lapsi saa(tai joutuu) käsittelemään pelkojaan tavallaan kuitenkin turvallisesti. Sadut on kyllä tietty parempia kun leffat tai teatterit, joiden visuaalinen "paine" voi järkyttää herkempää lasta aika tavalla. Musta teit ihan oikein!! Kiva kun järjestit lapselle mahdollisuuden teatteriin ja hyvä että yritit houkutella jäämään. Noin mäkin olisin tehnyt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      Islannin toisessa teatterissa näytetään parhaillaan Peppi Pitkätossua. Olen tässä miettinyt, että uskaltaisikohan sen mennä katsomaan. Luultavasti ainakin efektejä on vähemmän, eikä siellä ole mitään ylipahista. Ne rosvotkin ovat niin onnettoman kömpelöitä.

      Poista
  10. En tiedä olenko ihan karsea ihminen, mutta minua alkoi ihan hysteerisesti naurattaa boggauksesi ihanan lapesi kulttuurituokiosta. Tuli niin elävästi mieleeni oma varhaislapsuuteni ja karmea parkuminen tärkeässä (aikuisten mielestä) tilaisuudessa, jossa sammutettiin valot ja katsomo jäi pimeyteen. En todellakaan kestänyt mörköpimeyttä ja sen kuuli kyllö koko sali. Olet aivan ihana äiti, koska rationaalisesti yritit parhaasi mukaan selitää asiaa lapsellesi (mun äiti ei todellakaan yrittänyt ja rauha hänen sielulleen) Uskon, että lapsestasi tulee todella empaatiinen ja huikean mahtava onnistuja , koska tunneäly on niin katoava luonnonvara. Vaalikaamme sitä. Anteeksi naurunpurskahdukseni, mutta kerrot asian niin elävästi, etten mahtanut mitään itselleni vaikka oli kyseessä vakava asia. ja minullahan ei ole lapsia itselläni joten en varmaan ymmärrä asioista mitään. Kiitos upeasta blogistasi, tulen niin hyvälle tuulelle sitä lukiessani, vaikka kyseessä olisi mikä aihe tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se mitään kuule, muakin on naurattanut tämä jälkeenpäin.
      Ja aviomies oli katketa naurusta kun raportoin hänelle teatteri-iltamme kulusta :)

      Poista

Mitä tuumaat?