ksi Islannin hienoimmista perinteistä on mielestäni  ættarmót  eli sukukokous. Islantilaiset suvut järjestävät niitä suvusta riippuen, usei...

Islantilaiset sukujuhlat: minä ja 150 muuta perheenjäsentä

18.8.14 Satu Kommentteja: 20

Yksi Islannin hienoimmista perinteistä on mielestäni ættarmót eli sukukokous. Islantilaiset suvut järjestävät niitä suvusta riippuen, useimmiten muutaman vuoden välein. Juhlan järjestäjät ovat suvun aktiivismpia puhemiehiä ja -naisia. He vuokraavat juhlatilan, tilaavat ruoat ja päättävät päivämäärän. Koko suvulle lähetetään hyvissä ajoin kutsut. Ennen juhlapäivää kerätään kaikkien suvun jäsenten ja heidän puolisoidensa (mukaan lukien poika- ja tyttöystävät) henkilötiedot ja ammatit ja painetaan sukukirja, jollainen lykätään jokaisen juhliin saapuvan käteen.
Matkalla sukujuhliin. Tasapuolisuuden nimissä pistin Marimekon paidan päälle islantilaisen villapaidan.
Pääsin osallistumaan elämäni ensimmistä kertaa ættarmótiiin lauantaina, kun mieheni äidinpuoleinen suku kokoontui Etelä-Islannissa Eyrarbakkin kylätalolla. Paikalle kutsuttiin anopin suvun pääjehujen eli Guðrún Elisabetin ja Guðmundurin (eli anopin isoäiti ja isoisä) lapsenlapset, lastenlastenlapset ja lastenlastenlastenlaspset ja näiden kaikkien puolisot. Vanhin elossa ollut ja mukaan pirskeisiin tullut suvun jäsen oli 94-vuotias Sigríður, ammatiltaan kalatehtaan työntekijä (se luki kirjassa).
Maisemia matkan varrelta.
Ajoimme etelärannikolla sijaitsevalle kylätalolle Reykjavíkista noin tunnin. Aurinko paistoi ja ulkona vihmoi tuuli 20 metriä sekunnissa. Autonikkunasta vilisivät harmaat laavamuodostelmat, joiden päälle on vuosien saatossa kasvanut kirkkaanvihreää sammalta. Tiellä ei juuri näkynyt muita. Kaunista.
Kahvipöydän antimia: maustekakkua, tiikerikakkua, kleina-munkkeja ja "hääparinriemu"-kakkua.
Kylätalolla otettiin nimet ylös ja tarkistettiin, että kaikki ovat maksaneet osallistumismaksun, jolla katetaan ruoka ja tilavuokra. Kaikki saivat rinnuksinsa nimilapun ja sukuluettelon eli Niðjatalin. Myöhemmin voi sitten kirjasta tarkistaa, ketä sukuun oikein kuuluu, missä he asuvat, ovatko naimisissa ja koska heillä on syntymäpäivät. Siis eräänlainen suvun oma Facebook kansissa.
Puolisoni isoisoisä ja isoisoäiti.
Tuosta sukukirjasta käy nimien ja ammattien lisäksi ilmi paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia perheiden kohtaloista. Kun olimme saaneet munkkikahvit juotua, syvennyin ensimmäistä kertaa paremmin anoppini suvun historiaan. Huomasin, että sukuhaaran perustajat, Guðrún Elisabet ja Guðmundur,  kuolivat noin viisikymppisinä, jolloin heidän nuorimmat lapsensa olivat vielä alle 5-vuotiaita. Kyselin anopiltani, miten monilapsinen perhe pärjäsi ilman vanhempiaan, laitettiinko lapset orpokotiin. Ei, niin ei kuulemma käynyt, vaan vanhimmasta lapsesta tuli sisaruksilleen perheen pää. 
Nimeni on kirjoitettu oikein! Vain syntymäaika on väärin. Noh, pikkuseikka.
Huomasin kirjasta myös, kuinka eräs suvun perheistä on sukupolvesta toiseen asunut samalla pienellä paikkakunnalla Islannissa. Sitten syntyi yksi erilainen ja rikkoi kuvion. Hän pisti pakan kunnolla sekaisin muutti Yhdysvaltoihin.
Kaikki suvun paikallaolleet pienemmät lapset.
Kun kahvit ja munkit oli juotu, lapset lähtivät ulos pelaamaan jalkapalloa. Osa aikuisista joi parit oluet auringonpaisteessa, jotkut lähtivät käymään Eyrarbakkin museoissa ja osa istui pöytien ääreessä muistelemassa vanhoja ja päivittämässä kuulumisiaan. Me lähdimme pienellä porukalla kylään Eyrarbakkin kylässä sijaitsevaan Islannin ainoaan naisasiakirjastoon. Sen kokoelmissa on ainoastaan islantilaisten naisten kirjallisuutta. Selasimme lapsen kanssa Islannin entisestä presidentistä Vigdís Finnbogadóttirista tehtyä kirjaa. 
Naisasiakirjastossa. (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Iltapäivällä tarjoiltiin vielä lammaspataa ja kakkukahvit. Usein näissä sukujuhlissa yövytään teltoissa ja juhitaan viiniä naukkaillen pitkälle yöhön. Tällä kertaa juhlista vietettiin pelkkä päiväversio, ja ihmiset alkoivat puuhata kotiinlähtöä seitsemän maissa.
Lammaspataa, já takk!  (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Suomalainen sukuni on todella pieni, eikä meillä ole juurikaan vietetty sen suurempia sukujuhlia - jos häitä ja hautajaisia ei lasketa. Lähisukuuni kuuluvat ihmiset voin laskea kahden käden sormilla. Siksi olikin superkiinnostavaa huomata, kuinka 150 saman suvun ihmistä kokoontui samoihin tiloihin yhdeksi päiväksi viettämään aikaa ja syömään lammaspataa. Siinä ei muuten hiljaista hetkeä koita, kun islantilaiset pääsevät kunnolla ääneen.
Pikku puolikasislantilaiseni.  (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Seinällä meitä juhlijoita katseli mustavalkokuvista vakavailmeinen pariskunta, jonka ansiosta nämä kaikki muutkin 150 muuta ihmistä olivat täällä tänään. Mutisen sisältä tulee uusia mutseja. Joskus vuonna 2150 siellä kylätalon seinällä saattaa ihan hyvin irvistellä omakin kuva. 
Anopin vaari ja mummo ja heidän kotitilansa, jonka seudulla osa suvusta asuu edelleen.
En ole kuullut tällaisesta sukujuhlaperinteestä muualla kuin Islannissa. Järjestetäänköhän vastaavia sukupirskeitä muuallakin?

20 kommenttia:

  1. Mun äidinpuoleinen suku järjestää sukujuhlat aina viiden vuoden välein. Sukua on tutkittu taaksepäin mun äidinäidinäidinäitiin asti, olen siis viidettä polvea. Esiäidilläni Eeva Liisalla oli muistaakseni 13 lasta, vanhimman syntyessä hän oli 17-vuotias, nuorimman syntyessä jo melkein viisikymppinen. Nuorintaan hän odotti samaan aikaan miniänsä kanssa :)

    Osa lapsista kuoli jo hyvin pieninä, mutta aikuisiksi varttuneet muodostavat omat sukuhaaransa, joihin suvun jäsenet sukujuhlissa jaetaan. Sama nimilappusysteemi on käytössä kuin teilläkin, meillä siinä lukee oman nimen lisäksi sen Eeva Liisan pojan tai tyttären nimi, jonka sukuhaaraan henkilö kuuluu.

    Kiva perinne, vaikken kunnolla tunnekaan muita kuin siihen omaan sukuhaaraani kuuluvia :)

    -NiinaS

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa kuulla, että vastaavia pirskeitä järjestetään Suomessakin! Meidän suku on niin pieni eikä kovin aktiivinen, eli on jäänyt tämä puoli kotimaasta täsypimentoon.

      Poista
  2. Me ollaan puolison kanssa ensilauantaina menossa hänen isän puolen sukuleirille. Osa sukulaisista lentää Espanjasta asti viikonlopun koitokseen :D Puolisoni isällä on siis 7 sisarusta ja heillä kaikilla vähintään se 2 lasta, joilla on jo omia lapsia. Siinä tuntuu se oma suku kovin pieneltä..myöskin kahden käden sormilla laskettavissa ja siihen mahtuu pikkuserkutkin mukaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokonainen viikonloppu, vau! Siihen mahtuu jo aika paljon ohjelmaa.

      Poista
    2. Saunomista ja makkaranpaistoa...ja valitettavasti yhteislauluakin xD Me onneksi vain kävästään lauantaina, siinä saa sitten taas vuodeksi annosta. Tämä leirijuttu on suht uusi keksintö, tuleva leiri on vasta kolmas, mutta näyttäis siltä että kerran kesässä tavataan :)

      Poista
  3. Isäni isovanhempien jälkeläiset ovat kokoontuneet juurilleen viiden vuoden välein sukuseuran koolle kutsumina. Äidin puolella on ollut sukukokous kerran. Lisäksi olemme järjestäneet serkustapaamisia. Molempien vanhempieni esivanhemmista on tehty sukututkimus(ta).

    Sanomalehdissähän on tämän tästä ilmoituksia, joissa jokin suku kutsutaan koolle. Joten mulla on mielikuva, että sukukokoukset ja epävirallisemmat -tapaamiset ovat suhteellisen yleisiä Suomessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä suomalaiset sukujuhlathan näyttävät olevan paljon yleisempiä kuin luulin.

      Poista
  4. Itse osallistuin juuri pari viikkoa sitten isäni puolen sukujuhliin, johon oli kutsuttu kaikki isopappani ja -mummoni jälkeiset sukupolvet. Paikalla oli noin 50 henkeä, kaukaisimmat Portugalista saakka, suvun vanhin täyttää pian 90 vuotta ja nuorimmalla oli ikää vain puoli vuotta. Edellisen kerran samainen sukukokous järjestettiin reilu 15 vuotta sitten eli ei siis kovin usein. Olikin ihan hurjaa katsella erästä nuorta neitiä, jolle olin lapsenvahtina edellisen sukutapaamisen aikoihin ja nyt hän kanteli omaa lastaan sylissään. Ja siis minähän itse en ole vanhentunut yhtään tässä tapaamisten välissä... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän me tietenkään vanheta, kaunistutaan vain ;)

      Poista
  5. Kyllä minustakin kesäisin Suomessa sukujuhlia vietetään. Minunkin sekä isän että äidin puolella sukujuhlia järjestetään, olisikohan nuin 5 vuoden välein. Ikimuistoisin juhlahetki oli kun juhlien välissä kuolleet luettiin ja sitten papan veli soitti sahalla surullisen kappaleen... =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maininta sahan soittamisesta sai kyllä minut entistä vakuuttuneemmaksi, että suomalaisilla ja islantilaisilla on yllättävän paljon samankaltaisuuksia.

      Poista
  6. Olin juuri miehen isän suvun sukujuhlissa ja lähes koko suku oli paikalla, vaikkei se hurjan suuri olekaan. Oli yllättävän kivaa. Vähän ujostuttin ja arastutti mennä, mutta nopeasti sinne imaistiin mukaan!

    http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2014/06/29/aidin-ja-pojan-juhla-asut-seka-pari-ajatusta-lainasuvusta/

    VastaaPoista
  7. Meillä on tehty samantapainen luettelo sukulaisista, neljä polvea on siinä mukana. Tarkoitus on mm. auttaa pitämään lukua serkkujen ammateista ja lapsista jne. Pähkimistä aiheutti tekninen puoli: miten sukuhaarat ja sukupolvet merkitään niin, että kokonaisuus on selkeä. Siksi kiinnostaa, minkälaisen systeemin islantilaiset ovat kehittäneet. Jotain näkyy kuvastakin, mutta ei tyhjentävästi.

    Mirja

    VastaaPoista
  8. Tämä on kyllä ihana perinne, tykkään! Itse on myös mummoni ruotsinkielisen puolen sukujuhliin päässyt osallistumaan. Respectiä kun Uudesta-Seelannista asti oli muutama etäinen sukulainen matkustanut paikalle! Luulen että tällaiset juhlat melkein aina vaativat jonkun sukututkimuksesta innostuneen henkilön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mullakin on tällainen käsitys, että ensin joku innostuu sukututkimuksesta, sitten kutsutaan selville saatu suku koolle. Jotkut suvut kyllä tapaa säännöllisesti (tiedän sellaisia), mutta kun on iso suku koolla (serkkujen serkkuja ja pikkuserkkuja) niin juhlista tulee helposti tosi viralliset ja siellä pyörii vaan niiden samojen lähisukulaisten kanssa kuitenkin. Kun ne muut on sitten oikeasti aika vieraita ihmisiä..

      Poista
  9. Meilläpäin sukuseurat viettävät sukujuhlia joka toinen vuosi, eri suvuilla on oma sukuseuransa. Pienellä paikkakunnalla kaikki tosin ovat sukua toisillensa, joten innokkaimmat kuuluvat useampaan sukuseuraan :) Sukukirjoja julkaistaan joka sukujuhlille: viimeisin oli yli tuhatsivuinen opus. Nuo sukujuhlat ovat kyllä vähän erilaisia kuin nuo kuvailemasi islantilaiset, eli ohjelmassa kirkkoaonmenoja ja puheita, ei niinkään vapaata hengausta. -Sari-

    VastaaPoista
  10. Minun sukuni kokoontuvat kolmen vuoden välein juhannusta viettämään, 150 henkeä kerrallaan neljästä polvesta. Antoisa perinne, jota haluan myös jatkaa omalta kohdaltani.

    VastaaPoista
  11. Kuulostaa mukavilta ja rennoilta juhlilta, vaikka osallistujamäärä on ollut noin suuri.

    Minusta taas tuntuu, että samanmoisia sukujuhlia on myös Suomi pullollaan. Ainakin kesäisin saa lueskella pienistä paikallislehdistä million minkäkin sukuseuran kokouskutsuista.

    Omalla kohdalla isäni puolelta järjestetään tuollaisia isompia ja virallisempia sukujuhlia, äitini puolelta taas pienemmän joukon sukukokoontumisia. Pienemmät sukujuhlat ovat luonnollisesti rennompia ja siellä saatetaan myös naukailla viiniä ja yöpyä yhdessä juhlapaikalla. :)

    Tiina

    VastaaPoista
  12. Juu kyllä niitä on. Itse en kauheasti noista pippaloista välitä. En tunne kaukaisempia sukulaisia ja lähisuku on niin pieni että nähdään muissa juhlissa. Sun tiedothan on jo varsin hyvin oikeat tuossa. Mun tiedot on sukukirjoissa aina vähän niin ja näin esitetty, mutta ainakin niitä on hauskempi lukea väärillä tiedoilla.

    TTosi

    VastaaPoista
  13. Mun mielestä täällä Pohjanmaalla on aika aktiivisia sukuseuroja. Äidinpuolen suku (oma ry sukuseura) juhlii noin kolmen vuoden välein. Sukukirja on tehty ja sitä sitten täydennetään irtolehdillä joka vuosi. Äiti harrastaa sukututkimusta ja suvussa muita innokkaita sukututkijoita. Isän puolelta on myös sukukirja ja sukuseura on epävirallinen, juhlivat sukukokouksia satunnaisesti kun joku jaksaa alkaa järjestämään. Miehen puolelta on myös sukukirja (n. 10 vuotta vanha) ja he juhlivat sukukokouksia n 10 vuoden välein. Nyt on ensi viikon viikonloppuna äidin puolen sukuseuran epävirallinen 'yhden haaran' sukukokous. Siinä yhden serkusparven jälkeläiset kokoontuvat. Ohjelmassa on mm. hautausmaavierailu, vierailu yhden suvun 'päämiehen' rakentamassa talossa ja kahvit/vapaata seurustelua.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?