Terveisiä kotisairaanhoitajilta

Anoppila on muuttunut toipumistuvaksi. Olen kohta pari viikkoa hengannut täällä lantionsa murtaneen miehen, lapsen ja anopin seurassa. Lantion murtumat ovat onneksi stabiileja, joten leikkausta ei tarvittu. Ukko pääsi sairaalasta kahden viikon jälkeen kotiin ja on siitä asti pystynyt lenkkaaman keppien varassa, istumaan pehmeällä tuolilla ja makaamaan sängyssä. Joka päivä se kävelee enemmän kuin edellisenä ja istuu pidempiä ajanjaksoja tietokoneen ääressä. Toipuminen näyttää etenevän tosi ripeästi.
Kun perheen toinen aikuinen on sänkypotilaana, se vaikuttaa tottakai ihan joka ikiseen päivärutiiniin. Tässä onkin ollut kädet täynnä työtä töissä ja kotona, vaikka anopista onkin ollut korvaamaton apu lastenhoidossa, ruoanlaitossa ja pyykinpesussa. Pakko myöntää, että välillä tulee hetkiä, jolloin joudun puremaan kieltäni, että en tiuskaisi jotain typerää. Kuten silloin kun olen juuri saanut päivän raadannan loppuun ja olen vaipumassa lakanoiden välissä uneen, kun vierestä kuuluu pyyntö hakea lasillinen jääkylmää vettä. Tai kännykän laturi. Tai sukat  tai lehti tai banaani tai kameran akku. Tottakai haen, mutta silti mieleeni hiipii ärähtävä ajatus: miksi et voinut pyytää viisi minuuttia sitten. 

Tiedän, että miestä harmittaa kun hän ei voi tehdä mitään itse ja joutuu pyytämään apua pikkuasioihin. Myönnän ihan auliisti, että minuakin harmittaa. Arjen pyörityksen lisäksi jatkuvien pikkupalvelusten tekeminen kutsuu joskus kadoksissa olevaa sisäistä zeniä.
Ainoa ydinperheemme jäsenistä, joka ottaa tilanteen sen vaatimalla rentoudella, on lapsi. Sitä ei harmita yhtään, että isä juoksuttaa sitä asioillaan tai että kaikki kestää sata kertaa pidempään kuin tavallisesti. Sen mielestä sen sijaan on kovin jännää, että isi joutuu istumaan prinsessatuolissa - siis tuolissa, jossa on monta tyynyä päällekkäin - ja että isi voi kantaa mitään. Kersa kiikuttaa sille kahvikuppia keittiöstä, nenäliinaa vessasta ja kenkiä eteisestä. Tämä kaikki on lapsen mielestä todella kiinnostavaa.
Kun pari päivää sitten teimme kolmisin ensimmäisen talosta ulospoistumisen onnettomuuden jälkeen, lapsi otti kotisairaanhoitajan roolin tosissaan. Kävelimme anoppilasta sadan metrin päähän pitseriaan. Lapsi kertoi pihan poikki lenkkaavalle isille, että ihan rauhassa voit tulla, ei tule autoja. Se kantoi toista kävelysauvaa rappusissa miehen hyppiessä terveella jalalla rappusia ylös. Pitseriassa se käyttäytyi paremmin kuin koskaan ennen ravintolassa ja kysyi isältään, oliko sen pitsa hyvää. Sydämestä ihan ottaa, kun toinen osaa olla noin ihana.

Tunnisteet: ,