noppila on muuttunut toipumistuvaksi. Olen kohta pari viikkoa hengannut täällä lantionsa murtaneen miehen, lapsen ja anopin seurassa. Lanti...

Terveisiä kotisairaanhoitajilta

10.7.14 Satu Kommentteja: 12

Anoppila on muuttunut toipumistuvaksi. Olen kohta pari viikkoa hengannut täällä lantionsa murtaneen miehen, lapsen ja anopin seurassa. Lantion murtumat ovat onneksi stabiileja, joten leikkausta ei tarvittu. Ukko pääsi sairaalasta kahden viikon jälkeen kotiin ja on siitä asti pystynyt lenkkaaman keppien varassa, istumaan pehmeällä tuolilla ja makaamaan sängyssä. Joka päivä se kävelee enemmän kuin edellisenä ja istuu pidempiä ajanjaksoja tietokoneen ääressä. Toipuminen näyttää etenevän tosi ripeästi.
Kun perheen toinen aikuinen on sänkypotilaana, se vaikuttaa tottakai ihan joka ikiseen päivärutiiniin. Tässä onkin ollut kädet täynnä työtä töissä ja kotona, vaikka anopista onkin ollut korvaamaton apu lastenhoidossa, ruoanlaitossa ja pyykinpesussa. Pakko myöntää, että välillä tulee hetkiä, jolloin joudun puremaan kieltäni, että en tiuskaisi jotain typerää. Kuten silloin kun olen juuri saanut päivän raadannan loppuun ja olen vaipumassa lakanoiden välissä uneen, kun vierestä kuuluu pyyntö hakea lasillinen jääkylmää vettä. Tai kännykän laturi. Tai sukat  tai lehti tai banaani tai kameran akku. Tottakai haen, mutta silti mieleeni hiipii ärähtävä ajatus: miksi et voinut pyytää viisi minuuttia sitten. 

Tiedän, että miestä harmittaa kun hän ei voi tehdä mitään itse ja joutuu pyytämään apua pikkuasioihin. Myönnän ihan auliisti, että minuakin harmittaa. Arjen pyörityksen lisäksi jatkuvien pikkupalvelusten tekeminen kutsuu joskus kadoksissa olevaa sisäistä zeniä.
Ainoa ydinperheemme jäsenistä, joka ottaa tilanteen sen vaatimalla rentoudella, on lapsi. Sitä ei harmita yhtään, että isä juoksuttaa sitä asioillaan tai että kaikki kestää sata kertaa pidempään kuin tavallisesti. Sen mielestä sen sijaan on kovin jännää, että isi joutuu istumaan prinsessatuolissa - siis tuolissa, jossa on monta tyynyä päällekkäin - ja että isi voi kantaa mitään. Kersa kiikuttaa sille kahvikuppia keittiöstä, nenäliinaa vessasta ja kenkiä eteisestä. Tämä kaikki on lapsen mielestä todella kiinnostavaa.
Kun pari päivää sitten teimme kolmisin ensimmäisen talosta ulospoistumisen onnettomuuden jälkeen, lapsi otti kotisairaanhoitajan roolin tosissaan. Kävelimme anoppilasta sadan metrin päähän pitseriaan. Lapsi kertoi pihan poikki lenkkaavalle isille, että ihan rauhassa voit tulla, ei tule autoja. Se kantoi toista kävelysauvaa rappusissa miehen hyppiessä terveella jalalla rappusia ylös. Pitseriassa se käyttäytyi paremmin kuin koskaan ennen ravintolassa ja kysyi isältään, oliko sen pitsa hyvää. Sydämestä ihan ottaa, kun toinen osaa olla noin ihana.

12 kommenttia:

  1. Ihana muksu!! Voisin myös kuvitella, että on tosi palkitsevaa päästä olemaan iso ja tarpeellinen, kun sitten kumminkin voi myös olla toisinaan myös pieni ja avuton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja varsinkin isälleen, jota se aina niin kovasti ihailee :)

      Poista
  2. Joo, suloista huomioimista ja avuliaisuutta ♥
    (Eikä muuten millään tavalla itsestäänselvä lasten ominaisuus. Moni lapsi saattaisi jättää isänsä oman onnensa nojaan ja olisi vain mustasukkainen isän saamasta huomiosta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin ajattelin, että tästä voisi hyvin kehkeytyä sellainen lällällää, etpäs pääse juoksemaan mua kiinni -henkinen peli, mutta ei sinne päinkään..

      Poista
  3. Tsempit teille! Meillä on toisenlaista kotisairaanhoitoa, kun talon entinen omistaja on nyt dementoitunut ja on usein töröttämässä meidän pihalla. Nykyisin jo tunnistaa meidät, onneksi. En enää jaksa soitella ympäri kyliä lapsilleen, kotisairaanhoitoon tai hätänumeroon, vaan kuskaan hänet takaisin nykyiseen kotiinsa (jonne hän ei itse osaisi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho! Hän tulee siis jostain vanhasta tottumuksesta kotikulmilleen. Hieno juttu, että autatte tyypin takaisin kotiovelleen!

      Poista
  4. Ihana lapsi !

    Mulla on kyllä vähän samansuuntainen kokemus vähän isommista lapsista.

    Vuosi sitten mursin ranteeni oikein huolella ja olin käsi kipsissä 6 viikkoa. Kaksi ekaa viikkoa käsi oli todella kipeä ja edes sormilla ei ekoina päivinä pystynyt tekemään yhtään mitään. En pystynyt esim piilolinssipurkkia avaamaan, koska purkin pitäminen kädessä samalla kun korkkia väänsi auki sattui liikaa murtuneeseen käteen...

    Lapset (silloin 16,13 ja 9) ja mies hoitivat ruuanlaitot ja muut askareet ekan viikon ajan ihan kitisemättä. Kun sitten hiukan käsi parani pystyin kyllä jo tekemään melkein kaikkea myös ajamaan autoa, jonka kyllä lääkäri oli periaatteessa kieltänyt.. oli pakko, kun ei lasten roudaaminen harrastuksiin onnistu muuten.

    Toipumisessa kyllä auttaa se että ei jää paikoilleen makaamaan... mulle ainakin ortopedi sanoi kipsin poiston jälkeen että parasta fysioterapiaa on kotityöt ja käsitöiden tekeminen.
    Minkä kyllä oikeaksi neuvoksi huomasin kun viime kesänä tein todella paljon pihalla lapiohommia. Käsi parani ihan kummasti tuossa jumpassa. =)
    Tosin tietysti lonkan murtuma on hiukan eri juttu kuin käden murtuminen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta sama periaate kumminkin, saimme nimittäin ihan samat hoito-ohjeet: niin paljon kuin pystyy tekemään ilman että heikentää toipumista (sen kyllä huomaa, kun sattuu), pitäisi pyrkiä liikkumaan. Onneksi esim. jaloittelu on mahdollista, koska lantio murtui vain toiselta puolelta.

      Poista
  5. Voi kun ihana tyttö! :D Isi on niin tärkeä.

    VastaaPoista
  6. Voi ei mikä mussukka!! Tsemppiä teille kaikille, hienoa kuulla, että joka päivä paremmin.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?