aroitus, varoitus! Tämä kirja-arvio sisältää juonipaljastuksia. Pahoittelen aiheutunutta mielipahaa, mutta tästä kirjasta ei voi mitenkään ...

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

27.7.14 Satu Kommentteja: 11

Varoitus, varoitus! Tämä kirja-arvio sisältää juonipaljastuksia. Pahoittelen aiheutunutta mielipahaa, mutta tästä kirjasta ei voi mitenkään sanoa syviä ajatuksia ilman, että tulee kertoneeksi tapahtumista. Älä siis lue, jos et vielä tunne Islannin dekkarikuninkaan Arnaldur Indriðasonin  Erlendur-sarjaa. Jos et ole vielä lukenut Menneitä ja kuolleita, mutta tunnet Erlendurin tarinan ja taustat hyvin, voit lukea tekstin. Koska silloinhan sinä tiedät, kuinka siinä lopulta käy.
Menneissä ja kadonneissa palataan takaisin sarjan päähenkilöön Erlenduriin, reykjavikilaiseen poliisiin, joka ratkoo murhia, pohtii islantilaisen yhteiskunnan kehitystä ja ahdistuneena eristää itsensä sosiaalisista kuvioista. Kahdessa edellisessä Erlendur-sarjan kirjassa rikoksia ratkoivat Erlendurin poliisikollegat Sigurdur Óli ja Elinborg Erlendurin ollessa "lomalla Itä-Islannissa". Kun päähenkilöksi palasi jälleen Erlendur, tiesin, että päähenkilön loppu on lähellä.

Kirjailija itse aikanaan totesi, että kymmenisen kirjaa samasta poliisista alkaa olla maksimimäärä, tai sarjasta menee maku. Menneet ja kadonneet on suomennetuista järjestyksessään yhdeksäs. Maaliviivan voi jo haistaa.

Jokaisessa kirjassa Erlendurin mieltä painaa lapsena Itä-Islannin nummille kadonneen pikkuveljen kohtalo. Erlendur ja hänen veljensä Bergur lähtivät pikkupoikina isän avuksi lumimyrskyyn lampaita pelastamaan. Tuuli ja lumipyry äityivät niin pahaksi, että veljekset eksyivät myrskyyn. Erlendr selvisi, mutta Berguria ei koskaan löydetty. Ahdistus tapahtuneesta on seurannut Erlenduria siitä asti. Oli vain ajan kysymys, milloin Arnaldur tulisi päästämään päähenkilönsä kohtaamaan menneisyytensä. Nyt sen aika on tullut. Menneissä ja kadonneissa kuljetaan Itä-Islannin harvaan asutulla maaseudulla. Erlendur on tullut selvittämään veljensä katoamista ja saa siinä sivussa kaiveltua esiin muutamia muitakin kylmääviä salaisuuksia, joista maaseudun harvalukuinen väki on ollut tietämättömiä tai vaiennut vuosikymmenet.

Menneet ja kadonneet on omalla tavallaan sarjan upein teos.  Arnaldur käyttää tekstissä runsaasti sellaisia kerronnan keinoja, jotka hän hallitsee mestarillisesti. Esimerkiksi siirtymät aikakaudelta toiseen tapahtuvat siististi kuin kirurginveitsellä leikaten. Lukijalle vaihdos 2000-luvun Itä-Islannin alumiinisulattamoiden naapurista sodanjälkeiseen maatilan tupaan keskelle ulkona raivoavaa lumimyrskyä tuntuu aikakoneelta. Elävät, kuolleet, kadonneet ja löytyneet siirtyvät aikatasoilta toisille niin upealla tavalla, että tekstiä lukiessa iho nousee kananlihalle.

"–Hänellä on kaunis sielu, tuolla teidän pojallanne, mies sanoi. –En tiedä, kuinka pikään saatte pitää hänet luonanne." (s. 211)
Tarinassa nousee kouriintuntuvasti esiin teema, jota Arnaldur on pyöritellyt kaikissa teoksissaan: se, mitä meille on tapahtunut menneessä, vaikuttaa elämäämme nyt ja aina. Kohtaloaan ei kukaan pääse karkuun, vaikka muuttaisi pikkupoikana pois onnettomuuspaikalta suureen kaupunkiin Reykajvikiin, kävisi siellä koulut ja päätyisi työssään menestyväksi poliisiksi. Kohtalon voima on käsittämätön. Kiitos Arlandurin islanninsaagojen tankkaus ja ymmärrys oli minulle Islannin yliopoistovuosina helpohkoa: Kohtaloaan ei voi rikkoa. Piste. Tämän ydintarinan ympärille on rakennettu tuhansia sivuja keskiaikaisia islanninsaagoja. Henkilöt vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta suuri tarina pysyy samana.

Erlendur-sarjan ensimmäisestä suomennetusta osasta Räme lähtien on ollut selvää, että Erlendurin vuorille lapsena kadonnet veli on taakka, jota hän kantaa koko elämänsä. Vaikka Bergurin katoaminen ei ollut isoveljen vika, mies ei päääse veljensä menetyksestä yli ilman, että hän kaivaa esiin veljensä maalliset jäännökset ja sovittaa onnettomuuden tuoman tuskan menemällä itse perässä.

Niin päättyivät ne pienimuotoiset hautajaiset. (s. 282)

Minun tulee häntä suunnaton ikävä. En usko, että vastaan tulee koskaan toista samankaltaista.

Suosittelen lukemaan Erlendur-sarjan aikajärjestyksessä.  Teemat ja päähenkilöt tulevat iholle, jos lukija malttaa seurata niiden kehittymistä ensimmäisestä kirjasta alkaen. Vaikka nämä ovat dekkareita, itse rikokset ovat sivuosassa. Tärkeintä on menneen ja nykyajan vuoropuhelu, ihmisten turha pyristely kohtaloaan vastaan ja upeat, kauniit lauseet. Suomeksi käännetyistä Erlendur-kirjoista suosikkejani (kustantanut Blue Moon ja ne kaikki on taitavasti kääntänyt Seija Holopainen) ovat

- Räme (sarjan ensimmäinen suomennettu teos, viiltävää analyysiä islantilaisesta yhteiskunnasta)
- Haudanhiljaista (karmea tarina perheväkivallasta)
- Mies järvessä (juonellisesti Erlendur-kirjoista vauhdikkain; tarjoaa kiinnostavan näkökulman kylmän sodan Islantiin)
- Menneet ja kadonneet

Erlendur-kirjat alkaen alle 10 € Suomalainen.com:ssa*

Postauksen kuvat ovat vaellukseltamme vuonna 2009. Nelipäiväinen reissumme Itä-Islannissa kulki jokseenkin samoilla suunnilla Menneiden ja kadonneiden tapahtumapaikkojen kanssa. Ajattelin, että nämä kotialbumikuvat sopisivat aiheeseen. 

11 kommenttia:

  1. Tämä(kin) oli todella hyvä kirja! Mutta olin ihan järkyttynyt, etteihän tällälailla voi tehdä päähenkilölle ja niinpä tulkitsin loppua niin että toinenkin vaihtoehdon mahdollisuus Erlendurille kuitenkin vielä jäi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä haluaisin, että niin oilisi, mutta epäilen vahvasti. Seuraava Erlendur-sarjan kirja palaa ajassa taaksepäin ja Arnaldurin uutuudessa on kokonaan uusi henkilökaarti. Iso harmi!

      Poista
  2. Itsellenikin jäi sellainen kuva, ettei tämä vielä ollut Erlendurin loppu. Kirja oli hienosti kirjoitettu, ei voi muuta sanoa. Kirjailijalle bonuksena se, että vihdoinkin päästiin eteenpäin Erlendurin traumassa: tähän mennessä joka kirjassa levy on ikään kuin junnannut paikallaan.

    Minulla on juuri pöydällä Yrsa Sigurdardottirin (vielä suomentamaton) The Silence of the Sea ja uuden tuttavuuden Árni Thórarinssonin Ylitse Muiden. Tuskin maltan odottaa, että saan illalla aloittaa uutta Yrsan kirjaa :)
    -Sara-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti joo, oli korkea aika käydä läpi tämä aihe. Yrsa on Islannissa supersuosittu, myy välillä jopa paremmin kuin Arlandur ja hän on päässyt aika hyvin myös jenkkimarkkinoille. Tykkään hänenkin kirjoista paljon :)

      Poista
  3. Kiitos näistä minulle uusista kirjailijoista, täytyypä tutustua uutta suomennettua Indriðasonia odotellessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollos hyvä! Upea juttu, jos näistä kirjaherutuksista löytyy lisää sisältöä omaankin lukulistaan.

      Poista
  4. mun mielestä jotenkin huippuhienosti kirjoitettu tuo SUN postaus. ihanaa kun ihmiset on jostain supertohkeissaan. plus superhienosti rytmitti tuota postausta noi kuvat. mutta sitä siis olisin halunnut kysäistä että onko ne saagat oikeasti niin synkkiä ja rakentuuko islantilainen sielun/mielenmaisema sen perusajatuksen ympärille että kohtaloaan ei voi muuttaa? tuli vaan mieleeni että eikö se oo ihan tosi synkkä ja jotenkin lannistunut ympäristö? vai ymmärränkö nyt jotain/kaiken ihan väärin? onko sen ajatuksen (siis siitä kohtalosta) tarkoitus tuoda ihmisille jotain lohtua tai lohdutusta jos asiat on tavalla a ja haluaiskin että ne on tavalla b niin turha siinä on märistä kun meni jo? vai miten tää nyt meni? sekotinko ite itteni?

    mikko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mikko kivasta kommentista!
      No siis, islannin keskiaikaiset saagat ovat tosi moniulotteisia, vaikka ne ensivilkaisulta vaikuttavatkin vaan sangen tylsiltä sukuluetteloilta ja monotonisilta tapahtumakuvauksilta.

      Islannin saagoissa on ihan superpaljon sankarihahmoja, siis sellaisia megaluokan toimintasankareita, joiden rinnalla joku kill billin black mambakin kalpenee. Lisäksi saagoissa on tosi koskettavia kohtaloita ja kiinnostavia vaikutteita kerääntynyt esim. maailmankirjallisuudesta (jotenkin friikkiä, että todella köyhässä Islannissa, jossa ihmiset asuivat turvamajoissa, on kirjoitettu eepoksia, joissa todella taidokkaasti uudelleenkäytetään esim. Raamatusta tai Antiikin näytelmistä tuttuja tarinoita). Kun eihän täällä ollut edes mitään paperia noihin aikoihin... Aika paljon siinä saatiin pistää hylkeitä ja vasikoita lakoon, että riitti materiaalia tarinoiden kirjoittamiseen.

      Päähenkilöiden kohtalo käy lukijalle ilmi jo usein kirjan alussa, mutta päähenkilö eivät itse välttämättä usko kohtalon antamaan merkkiin. He vain jatkavat toimintaansa huolimatta siitä, että lukija näkee todella selvästi, että kohti (yleensä huonoa) ennustetta ollaan menossa. Saagoissa ei juuri kuvata ihmisiä sisältäpäin, sellaista henkilöstä itsestään lähtevää näkökulmaa ja omien tunteiden tai ajatuksien referointia ei ole. Asiat vain, noh, tapahtuvat. Kertoja on lintuperspektiivissä ja asioiden laita todetaan lakonisesti. (Oho, miekka oli ilmeisen terävä, kun se meni sierkusta kallosta keskivartaloon) Eli islannin saagoissa ei oikeastaan ole ollenkaan sellainen maailmanlopun meininki, joissa surkuteltaisiin asioita: ihmiset vain rymistelevät, lisääntyvät, pettävät ja murhaavat toisiaan. Jossain kohtaa joku sanoo jotain kuolematonta, joka jatkaa lentävänä lauseena islantilaisten suussa vielä 1300 vuoden kuluttua. Kreisiä. Tässä mielessä Erlendur-sarja on huomattavasti surumielisempi kuin saagat, johtuen varmasti paljolti siitä, että sisäistä kerrontaa on käytetty paljon ja ihmisten tunteille on annettu ääni.

      Sorry pitkä postaus - jotenkin innostuin aiheesta :D

      Poista
    2. eiku just hyvä!
      kiitos kun jaksoit horista noin pitkään, muuten oisin ollu taas ihan että tähmitäihmettä.
      ehkä joskus käyn oman kohtaloni kanssa poikkiteloin ja alankin supernopeaksi lukijaksi ja lukasen nuo dekkaritkin. ja ne saagat.

      mikko

      Poista
  5. Kiitos suosituksesta (en lukenut kuin alun), en ole tainnut koskaan lukea islantilaisen kirjailijan kirjaa. Nuo kuvat ovat upeita ja tuo kuva, jossa katsot peilistä, todella hieno!

    VastaaPoista
  6. Räme luettu. Se oli ainoa näistä, mikä meidän kirjastosta löytyi. Hmmmm....kirja oli hyvä mutta siinä oleva tunnelma jäi mietityttämään. Blogistasi olen saanut sellaisen tuntuman, että ainoa, mikä Islannissa on karua on luonto. Tässä kirjassa myös ihmiset olivat karuja, ikään kuin tunneverhon takana koko ajan. Suomentajankin vaikutusta tietysti osittain. Missään lukemassani suomalaisessa kirjassa en muista olleen tällaista tunnelmaa. Kiitos suosituksesta ja vinkistä. Luen jatkossa kaikki Arnaldurin kirjat mitkä käsiini saan.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?