iime viikot ovat soljuneet sopuisasti kylässä anoppilassa. Tarkoituksemme oli viettää täällä muutama viikko maailmanympärireissulta palaa...

Anopin parvekkeella

30.6.14 Satu Kommentteja: 49

V

iime viikot ovat soljuneet sopuisasti kylässä anoppilassa. Tarkoituksemme oli viettää täällä muutama viikko maailmanympärireissulta palaamisen jälkeen ja palata kotiin keskikesällä. Pari viikkoa sitten palasiksi mennyt miehen lantio muutti kuitenkin suunnitelmat. Jotta potilaan ei tarvitse olla yksin arkipäiviä, päätimme majailla täällä syyskuun alkuun asti. Ja tiedättekö mitä, se ei ole minusta yhtään hullumpi ajtus. Täällä anoppilassa on ihan sairaan mukavaa! Tilanne on niin hyvä, mitä se nyt voi olla, kun kolmasosa perheestä keikkuu keppien varassa.

Oman kotimme sijainti Reykjavikin keskustassa on lyömätön. Nyt matka kotiovelta päiväkodille ja töihin on viitisen kilometriä. Ei tämäkään pahalta tunnu. Viisi kilsaa polkaisee kesäaikaan Jopo&pyöräkärry-kombolla pariinkymmeneen minuuttiin. Ruokakauppa on lähellä, samoin treenipaikka, lenkkimaastot ja Reykjavikin ainoa leipomo, josta saa suomalaistyylistä ruisleipää.

Valtasimme miehen kanssa anoppilan vierasmakkarin. Lapsi nukkuu vuorotellen meidän ja anopin makkareissa. Klenkalle organisoitiin työpöytä ja tyynyillä pehmustettu nojatuoli olohuoneen nurkkaan. Kyllä. Työpöytä. Se mitään sairaslomaa pysty pitämään, vaan hoitelee nyt jo työnantajan toimistohommia ja käy kauppaa valokuvillaan. Ihan on vaimoonsa tullut, väittäisin.



Päivittäinen arki sujuu hyvin, koska jokaisella on muutama neliö omaa tilaa. Tosin ei yhteisten tilojenkaan jakaminen tunnu yhtään omituiselta. Ei minua haittaa, että meillä on yhteinen vessa, suihku, keittiö ja jääkaappi. Ostamme vuorotellen ruoat jääkaappiin ja vessapaperit kylppäriin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että anoppi käy päivisin kaupassa - kun aikaa kuulemma on - ja minä siirrän tilille rahaa. Illallisen kokkaamme vuorotellen. Se tarkoittaa vähintään kolmea valmista lämmintä ateriaa joka viikko. Lapsenvahti on valmiina, kun lähden muutaman kerran viikkossa CrossFitiin heiluttelemaan tankoa.

"Korvaan" lapsenhoitopalveluita auttamalla anoppia, kun hoidossa on koko lapsenlapsikatras. Vien vilkaimmat polkupyöräilemään ja leikkikentälle, ja saan vastapalveluksena iltaisin pari tuntia omaa aikaa, kun anoppi hoitaa lapsen iltatoimet ja lukee iltasadut. Anopin puoliso kuoli muutama vuosi sitten, joten hän asuu yksin. Käytännössä hän ei kuitenkaan koskaan ole yksin, koska jos täällä ei ole jonkun lapset hoidossa tai anopin paras ystävä kylässä, anoppi on uimassa tai ratkomassa ruuhkavuosipaineissa kärvistelevän sukulaisperheen lapsenhoito-ongelmia jossain päin Etelä-Islantia. Islannissa suku tuppaa olemaan iso ja verkosto lähellä.
Alle neljästä parvekeneliöstä irtoaa salaatit neljälle joka päivä.



Anopin kaapeissa - toisin kuin omissamme - kaikki asiat ovat järjestyksessä. Paistinpannut, muovisäilytysrasiat ja pienikokoiset läpinäkyvät muovipussit ovat jokainen omalla paikallaan. Jollain ihmeen konstilla se on onnistunut noitumaan Reykjavikin ilmastossa (127 vuoteen ei ole satanut yhtä paljoa vettä kuin tämän vuoden kesäkuussa) parvekkeelle puutarhan, jonka varjossa lähikaupan vihannestiski näyttää surkealta. Pinaatit, yritit ja rucola-salaatit saa joka ilta lautaselle suoraan partsilta. Keittiön kaapeissa on sellainen arsenaali jauhoseoksia, mausteita, siemeniä ja säilykkeitä, että lähes minkä tahansa leipominen hoituu ilman kaupassakäyntiä. (Löysin jopa kaardemummaa, jota ei edes saa jokaisesta tavallisesta islantilaisesta ruokakaupasta!)

En ole ottanut puheeksi näistä puutarha"tonttuja". Ne ovat sukupolvikysymys.
Tämän leppoisan anoppiarjen keskellä tuntuu oudolta ajatus, että oman puolisonsa äidin (tai isän) kanssa ei tulisi toimeen. Minä olen jopa miettinyt, että joskus tulevaisuudessa asuminen saman katon alla äidin tai anopin kanssa ei tuntuisi mahdottomalta idealta. Joko jutut karmeista anopeista ovat vain typerää urbaania legendaa tai sitten minulla käynyt törkeän hyvä mäihä. Kertokaas, voisitteko te kuvitella asuvanne anoppinne kanssa saman katon alla yhtä pitkää viikonloppua (ja yhtä hertslaagia) pidempään.

49 kommenttia:

  1. Öhm...en voisi! En, en, en. Siis kuolisin siihen negatiivisuuden tulvaan. Lyhyt vierailu menee, mutta viikonloppukin ilman pausseja ottaisi kovalle. Eikä kyse ole mistään anoppi-miniä känästä. Kaikki hänen lapsensa tuntevat jotakuinkin samoin, sääli. Siispä sinulla on ollut hyvä onni. Ex-mieheni äidin kanssa taas asiat olivat toisin. Lomailtiin yhdessä, olimme säännöllisessä kanssakäymisessä ja olisin varmaan edelleenkin, mutta asumme eri maissa. Olisin hyvinkin voinut jakaa kodin hänen kanssaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tosi ikävältä. Ihmisiä on vaikea muuttaa, joten parempi lienee pitää välimatkaa...

      Poista
  2. Me ollaan asuttu anopin kanssa yhteisessä talossa kolmisen vuotta, lisää täällä. En voisi ajatellakaan enää asuvani ilman anoppia, niin paljon hänestä on iloa ja apua, ja uskoakseni tunne on molemminpuolinen.

    Meillä on omat keittiöt, kylppärit ja ulko-ovet, joten yksityisyyttä on. Anoppi ei meitä mitenkään häiritse, lapset sen sijaan eivät paljon kysele, saako sinne rynnätä hengailemaan vai ei.

    Kivaa, että saatte kokeilla yhteisasumista "turvallisen" aikarajan kanssa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa kuulla tällainenkin kokemus, käynkin heti lukaisemassa sun blogissa :)

      Poista
  3. En voisi asua, en. Ei siksi etteikö se olisi ihan mukava ihminen mulle, mutta lapsilleen laukoo välillä sellaista settiä että huhhuh. Mä en ees uskalla syödä siellä (tarpeeksi) koska pelkään, että se kommentoi mun(kin) painoa :D Ja netä jos saadaan joskus lapsia - en haluaisi että ne vahingossakaan kuulee mitään "sun pitäis tehä jotain tolle sun mahalles" juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui kauhee miten ilkeän kuuloinen ihminen! Moukka. Oli anoppi tai ei.

      Poista
  4. Ei helvetissä, siis sinä päivänä helvetti jäätyy ja nopeasti, jos pitäisi anopin kanssa saman katon alle muuttaa!! Kyseessä onkin niin moniongelmainen tapaus (mm. alkoholi-ongelma erittäin paha) että parempi kun pysytellään molemmat kaukana toisistamme. Muutaman kerran on hermot kärvähtäneet minulla.... :P Enkä kyllä ikinä haluaisi enää asua oman äitini kanssa saman katon alla, yks emäntä riittää/per talous. Muuten alkaa olla tunne, että joku on mun reviirillä tai minä jonkun muun :) Mutta oma äitini on onneksi luotettava (ja selvä!) hoitoapu, silloin harvoin kun me tarvitaan lastenhoitoapua. Onnea ihanasta anopista! :)

    __Anna__

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista :) Ei tosiaan näytä kaikilla käyneen yhtä hyvä tuuri. Se on harmi se.

      Ongelmatapausten kanssa on kyllä vaikeaa ihan koko perheen kannalta. Siis esimerkiksi tämä alkoholiongelma; itse aikuisena voi kiertää nämä tapaukset kaukaa ja kieltäytyä menemästä esim. sukujuhliin koska tietää ne itse kokemuksesta katastrofeiksi. Siinä samalla täytyy tehdä päätös lapsenkin puolesta, että mihin seuraan sen kanssa lähtee ja ketä sukulaisia ei lähde tapaamaan.

      Poista
  5. Hei! Typerä kysymys mutta; voiko suhun ottaa jotain kautta suoremmin yhteyttä (esim. kyselläkseen käytännön asioista Islannissa noin suomalaisesta näkökulmasta..!), en löytänyt täältä mistään ainakaan sähköpostiosoitetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollut ollenkaan typerä kysymys :) Kyllä voi ottaa yhteyttä, tuolla Kirjoittaja-osiossa on mun meiliosoite. Blgoin fb-ryhmänkin kautta voit laittaa privaviestiä. Kumpi vaan käy paremmin sulle!

      Poista
  6. Tähän vaikuttaa mun mielestä myös se, miten hyvin anoppi tulee sen oman lapsensa kanssa toimeen. Mulla on "ihankiva" anoppi, mutta poikansa, eli mun miehen kanssa niillä on niin samanlaiset luonteet, että saavat aikaan sarvienkolistelua jo yhden puhelinsoiton aikana kun kumpikaan ei anna periksi. Joskus ajattelin, että voishan sitä joskus vaikka matkustaa yhdessä, sais lapsenhoitoapua reissuun samalla, mutta eh.. luulen että mulla menis hermot niiden kahden tappeluun alta aikayksikön. Eli ei kiitos. Mutta oman äitini kanssa yhteisasumista voisin jopa harkita. Kunhan tilaa olisi tosiaan riittävästi, samaan tyyliin niin kuin Jennijee tuolla ylempänä kertoi.
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toden totta vaikuttaa. Ei siinä kyllä ainakaan omat hermot lepää jos kaksi muuta tykkää nokitella.

      Poista
    2. Auts! Miten minusta tuntuu, että joskus 20-30 vuoden päästä olen juuri tuossa tilanteessa tuon poikani kanssa. Ollaan meinaan niin samanlaisia.

      Poista
  7. Jonkun aikaa menisi kyllä saman katon alla, kunhan ei meidän kotona (pienemmät tilat). Ei kuitenkaan kauan aikaa, sillä kaipaan kuitenkin myös sitä ihan omaa tilaa (tai miten sen tässä perhe-elämässä voi määritellä). Nykyisin tartun anoppilassakin helpommin hommiin, joten anoppikin ehkä sietäisi meitä aikuisiakin vähän aikaa, kun tehdään osa kotihommista/pihahommista/kaupassa käymisistä. Appivanhempani ovat mukavia, auttavaisia ja hyväsydämmisiä ja olen onnekas heidän suhteensa. Anoppisi kuulostaa loistotyypiltä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä ihan loistotyyppi. Melkein yhtä kiva mun mun oma mutsi :)

      Poista
  8. Sulla on ollut todella hyvä onni anoppeja jaettaessa. Omani kanssa en asuisi päivääkään samassa taloudessa. Hyvä kun pari kertaa vuodessa ollaan pari tuntia samassa tilassa. Hän ei ole koskaan pitänyt minusta vaikka kaikkeni yritin, niin lakkasin sitten lopulta yrittämästä. Oman äidin kanssa sujuu, mutta emme voisi sielläkään asua. Olemme liian erilaisia tavoiltamme. Mutta nauti nyt kaikesta hyvästä, mitä anopilla on tarjottavana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi harmillista kuulla... Jos joku ihminen ei suostu järkevään kanssakäymiseen, niin parempi olla tuhlaamatta aikaa. Oli se sitten kuinka läheistä sukua tahansa.

      Poista
  9. Oman äidin kanssa on hyvät välit, mutta kyllä hermot olisivat koetuksella jos yhdessä asuttaisiin. Tuntuu, että kaikista maailman ihmisistä oma äiti osaa käydä pahimmin hermoille, vaikka toki on rakaskin. Mutta ehkäpä miehillä on yleensä mutkattomampi suhde äiteihinsä ja se skisma on anopin ja miniän välillä.

    Anoppia en ole koskaan tavannut ja hyvä niin, Olisi aika vaikea suhtautua asiallisesti henkilöön, joka on tehnyt rakkaani lapsuudesta todella rankan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka viihtyykin hyvin toisen seurassa, ei sitä välttämättä haluaisi samoissa tiloissa asua, ymmärrän hyvin.

      Ja mitä anoppiin tulee - kuulostaa todella kurjalta. Miehesi kannalta on onni, että tunne rakasvatasta perheestä voi syntyä ilman biologisiakin siteitä.

      Poista
  10. Mä rakastan mun anoppia! Itse asiassa kirjoitan tätä juurikin anoppilasta, jossa ollaan oltu lauantaista asti :) Tullaan tosi hyvin juttuun.

    Käyn täällä joskus ilman miestäkin (lapsia ei ole), on vaan jotenkin niin rauhallista ja helppoa, maalla, pikkukylällä, järven rannalla saunamökki jne... Anoppi on mukava ihminen, ei voi kyllä parempaa löytyä!

    Oman äitini kanssa en voisi asua. Sen kanssa ei ole koskaan rauhallista ja mukavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa kuulla, että käyt anoppilassa kylässä ihan yksikseenkin. Mäkin teen sitä välillä :)

      Poista
  11. Ex- anoppi oli prinsessa, jonka ympärillä kaikki pyöri, myös silloin kun hän tuli meille kylään. Kamala ihminen, jonka seuraa oma poikakaan ei kestä. Anoppi oli törkeä, huonokäytöksinen narsisti, jolle omat koirat olivat (ovat) tärkeämpiä kuin yksikään ihminen. Suuttui meille monesti. Esimerkiksi siitä, kun hänen koiransa eivät saaneet enää tulla meille kylään. Ennen koirat olivat kyllä olleet meillä, hoidossakin pitkään mutta kun lapsen allergian takia jouduttiin luopumaan omasta koirasta, kenenkään koira ei voinut kyläillä meillä. Tämä koiravierailukielto ei anopin mielestä tietenkään koskenut häntä ja hän toi kaikesta huolimatta koiransa meille. Anoppi siis päästi koiransa juoksemaan meille sisälle (koti oli siivottu lattiasta kattoon) emmekä tätä hyväksyneet vaan sanoimme, että koirat eivät voi lapsen takia tulla sisälle, niin hän suuttui ja sanoi, että kohtelemme häntä kuin mustalaisia. Tämä oli vain yksi tapaus muiden joukossa. En pitänyt hänestä enkä olisi halunnut asua hänen kanssaan hetkeäkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää vielä lisätä, että sama kuin tuolla jollain kommentoijalla ylempänä, minunkin ex-anoppini mietti ja kommentoi muiden painoa, vanhentumista, syömisiä yms. Hän toki itse sai syödä mitä vain ja kuinka paljon tahansa...

      Poista
    2. Vaikka maailmassa on paljon upeita ihmisiä, täällä on myös aika iso määrä tunneköyhiä ja veemäisiä tyyppejä. Sukuaan - tai puolisonsa sukua - ei voi valita. Mutta onneksi seuran saa valita vapaasti, eli ei varmasti kannata tuhlata aikaansa tällaisten tyyppien kanssa.

      Poista
  12. Mulla on kiva anoppi, ollaan kylailty puolin ja toisin pitkiakin aikoja, mutta ihan kokonaan en ehka haluaisi anoppia asumaan samaan talouteen, voisi silloin hermo palaa, turkkilainen anoppi kun on kova puuttumaan kodin- ja lastenhoitoon....Toisaalta kylla kaipaan anoppia tai omaa aitia lahemmas, heista olisi apua ja tiedan etta mielellaan hoitaisivat tyttöa, kannatan kylla tata paikallista tapaa, jossa appivanhemmat otetaan tiivisti mukaan lastenlasten elamaan, se on molemminpuolin loistava diili, lapsen valit isovanhempiin ovat kiinteat, vanhemmat saavat apua ja omaa aikaa ja isovanhemmat tuntevat itsensa tarkeiksi kun heita tarvitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin harmittaa se, että oma äitini asuu niin kaukana...

      Poista
  13. Moni tätä saattaa ihmettellä, mutta minustsa on surullista ettei mulla ole anoppia. Eikä ainoastaan siksi, että on surullista että mieheni menetti äitinsä (mikä oli tietenkin ihan kamalaa, vaikka olikin ennustettavissa). Kun menimme naimisiin, nyyhkin istumajärjestystä tehdessä, kun ykköspöydästä puuttui yksi tärkeä. Kun tulin raskaaksi, nyyhkin ettei tuleva lapseni saisi koskaan kahden mummon elämänviisauksia ja rakkautta. Harmittelen edelleen, ettei ole olemassa ketään, jonka kanssa voisin jutella mieheni lapsuudesta ja asioista jotka tyttäressäni selvästi muistuttavat isäänsä (appiukosta ei ole tähän). Ehdimme tavata vain kaksi kertaa, eikä meillä ollut yhteistä kieltä. Uskon, että hän olisi ollut ihana anoppi ja isoäiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi surullinen juttu. Omakin anoppini on jo aika iäkäs (yli 70-vuotias), toivon todella että hänellä on vielä vuosia jäljellä.
      Onko miehelläsi muuten sisaruksia?

      Poista
    2. Jaahas. Vastaus katosi avaruuteen. Miehelläni on siis sisko, joka saattohoidettuaan äitinsä asuu nyt perheineen vanhassa lapsuudenkodissaan. Tulee harvoin tavattua, koska matka sieltä tänne tuntuu olevan hurjan paljon pidempi ja vaivalloisempi kuin matka täältä sinne (vaikka tarjoutuisimme maksamaan liputkin). On myös ollut jännää huomata kuinka eri tavoin eri suvut suhtautuvat tähän välimatkaan ja lapsenlapsen kanssa yhteydenpitoon. Omien vanhempieni kanssa meillä on viikottaiset Skype-treffit ja niiden välissä viestitellään muuten. Mieheni isä ei ole edes viitsinyt asentaa koneeseensa koko Skypeä (ei ole kiinni taidoista tai laitteista). Ja sitten se ihmettelee miksi lapsi ei tunnista häntä kuvista eikä innoissaan juossut hänen syliinsä kun viimeksi nähtiin. Jotenkin on sellainen olo, että jos anoppi oli vielä olemassa, asiat olisivat ihan eri tolalla.

      Poista
  14. Olin viime syksynä vuodelevossa kotona kun kuopus menas syntyä etuajassa. Anoppi oli 3 viikkoa meillä hoitamassa esikoista. Viimisellä viikolla kävi mielessä käyvä yön pimeinä tunteina painamassa tyyny anopin naamalle.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli tässä tapauksessa asumista saman katon alla ei suositella :)

      Poista
  15. Sulla on käynyt ihan hillitön mäihä anopin kanssa, kuulostaa ihanalta tyypiltä!

    Oman anoppini kanssa en voisi asua saman katon alla, vaikka paljon vietämmekin aikaa yhdessä. Tälläkin hetkellä olemme mökillä neljän sukupolven voimin. Appivanhempani ja anopin äiti ovat ihania ihmisiä ja heiltä saadusta lastenhoitoavusta olen ikuisesti kiitollinen.
    He ovat oikein mukavaa, leppoisaa seuraa, ja mökkiarki heidän kanssaan on sujuvaa ja kivaa.

    Välillä kuitenkin hermo menee siihen, että anoppi ja äitinsä ovat erittäin huolissaan lapsen turvallisuudesta koko ajan. Keittiöjakkaralle kiivettäessä kuuluu useita varoituksia: ethän vain putoa ja satuta itseäsi. No, aika harmitontahan tämä on, mutta kun sitä tulee aamusta iltaan, se alkaa käydä jossain määrin hermoille.

    Lisäksi anoppi uskoo tietävänsä kaiken. Siis aivan kaiken! Erityisesti miehensä ja poikiensa osaamista ja tietämystä (myös heidän ammattialojaan koskevissa asioissa) kyseenalaistetaan jatkuvasti. Sitä on vähän rasittavaa kuunnella vierestä. Kyllä hän itse asiassa paljon tietääkin, mutta ei nyt sentään aivan kaikkea…

    Mutta olen oikein tyytyväinen anoppionneeni, viikko menee samalla mökillä ihan mukavasti ja se on tosi paljon verrattuna siihen, mitä olen monilta kavereilta kuullut.

    Omien vanhempien kanssa viikonloppukin saman katon alla olla jo aika pitkä aika. Heidän seurassaan taannun teini-ikäiseksi murjottajaksi, ja se on rankkaa sekä itselleni että miehelle. Olen yrittänyt analysoida käytöstäni ja muuttaa sitä, mutta ei ole onnistunut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiätkö, mä niin näen itseni kun kerrot appivanhemmista. Olen just tuommoinen varo nyt varo nyt -hössöttäjä. Lapsikin on jo tajunnut sen. Se muistuttaa mua esim. pyöräreissuilla vähän väliä, että ÄLÄ ÄITI STRESSAA, tässä pyörässä on jarrut. Haha.

      Poista
    2. Mäkin taannun omien vanhempieni seurassa jonnekin teini-ikään, minkä lisäksi mä olen oudon väsynyt ja flegmaattinen heillä (eli vanhassa kodissani) ollessani. Tämä on varmasti jonkinlainen psyykkinen reaktio joka johtuu että kotona oli ajoittain aika ahdistava ilmapiiri. Äitini on ihana, hänet voisin ottaa kotiini, mutten ikinä isääni. Heidän kyläillessään meillä olen ihan oma itseni, taantuma tulee vain siellä.

      Poista
    3. Tämä taantumisen ajatus on kiinnostava. Mä muistan taantuneeni lapsuudenkodissa käydessäni, mutta nyt kun vanhempani asuvat muualla, samaa ei enää tapahdu. Mistäköhän tässä on kyse... Joku friikki vieroitusoire?

      Poista
    4. Heh, mun vanhemmat ei enää asu mun lapsuudenkodissa mutta olen silti taantuvainen :) Toivoton tapaus varmaan...
      Varoittelen mäkin, mutta sellainen jatkuva huolissaan olo on stressaavaa. Mutta tunnustan kyllä että mulle tulee välillä täysin järjetön kamala menettämisen pelko ja jos silloin ei mies tai muu lapsen kanssa oleva vastaa pian viesteihin tai puheluihin, huolestun helposti vaikka tiedän että kaikki on mitä todennäköisimmin oikein hyvin.

      Poista
  16. Meillä asutaan isäni kanssa: http://kuplablog.blogspot.fi/2014/01/kolme-sukupolvea-saman-katon-alla.html

    Vaatii tietyt henkilökemiat, kompromisseja ja paljon puhetta, mutta on parhaimmillaan korvaamatonta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Kiitos linkistä! Kiinnostavaa lukea tällaisista kokemuksista. Kuka ties tulee itsellekin vielä ajankohtaiseksi...

      Poista
  17. Miä voisin vallan hyvin asua anoppilassa, koska he ovat ihmisiä, jotka tunnistavat toisen yksityisyyden tarpeen eli antavat olla rauhassa... Oman äitini kanssa en voisi asua juuri päin vastaisesta syystä. Isän kanssa taas voisin... Äitinikin on ihana ihminen, mutta hän saattaa vielä nykyäänkin, jos olen kotipaikallani yötä, tunkea huoneeseeni ilman koputtamista ja se raivostuttaa aivan suunnattomasti... Mutta anoppilasta ei tosiaan ole pahaa sanaa! Siellä saa vielä ihan loistavaa ruokaakin... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anoppi tekee ihan sairaan hyvää höyrytettyä turskaa... :)

      Poista
    2. Tähän pakko vielä lisäkommenttina, saatan vallan hyvin lähteä lounaalle anoppilaan. Työpaikalta on sinne pari kilometriä ja sinne hurauttaa muutamassa minuutissa. Eikä edes tarvitse ilmoittaa tulevansa, siellä on ruoka aina pöydässä 11.30 - 12.30 välisenä aikana, jolloin miehensä ja poikansa ja työmiehet käyvät syömässä (perhefirma, anoppi on ruokavastaava... ), joten yksi pieni nainen menee siellä seassa vallan mainiosti. Sanoisin, että kelpo palvelua... :)

      Poista
    3. No nyt mä oon kade :D

      Poista
  18. Mulla on myös aivan ihanat appivanhemmat. Pari viikkoa mökillä yhdessä sujuu ongelmitta, en nyt ehkä ilman mitään erityistä syytä ihan samaan talouteen haluaisi, mutta naapuriksi ottaisin kyllä. Joskus olemmekin hieman suunnitelleet samaan pihapiiriin rakentamista tai yhteistä paritaloa. Miten hienoa se lapsille olisikaan, eikä mullakaan olis mitään sitä vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lastenkin kannalta tuollainen järjestely ois ihan mahtava.

      Poista
    2. Lasten kannalta olemme tuota juuri ajatelleetkin, ja kun aikuisillakaan ei ole mitään toistensa seuraa vastaan. Etenkin koulun alettua olis kiva, että helposti sais seuraa isovanhemmista iltapäivisin.

      Poista
  19. Sulla on ollut hyvä tuuri! Mulla ei oo omat ihmisuhdekuviot edenneet niin pitkälle, että olis anoppia kiikarissa. Mutta. Mun mummoni ei oikein koskaan hyväksynyt mun äitiäni, vaan piti häntä jonain syöjättärenä joka yrittää varastaa hänen poikansa tms. Hänen oli vaikea ymmärtää, että hänen pieni poikansa on jo aikuinen mies, jolla on oma puoliso ja lapsi. Ehkä sekin vaikutti, että pappa kuoli kun olin 6v joten mummo jäi yksin isoon maalaistaloon ja vähän vielä enemmän tarrasi kiinni sitten ainoaan poikaansa. Muistan itsekin kuinka se harmitti kun äiti ja mummo eivät tulleet toimeen. Kyllä me siis mummolassa vietettiin paljon aikaa, mutta mummo oli aina loukkaantumassa kaikesta mitä äiti teki ja iskä sitten pahassa välikädessä kun kumpaakaan ei haluais loukata.

    Mitä' taas omiin vanhempiini tulee, niin äitini kanssa voisi olla hankalampi asua kun hän on tarkempi asunnon siisteydestä ja pihatöistä yms. kun taas isin kanssa ollaan samanlaisia yökukkujia ja työpöytä voi olla todella sekainen, mutta kaikki tärkeet paperit sieltä kuitenkin löytyy jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi ei, tosi ilkeä tilanne äitisi ja mummosi välillä. ihmissuhteet voivat joskus olla niin monimutkaisten solmujen kiemuroilla, eikä tilanteelle välttämättä itse voi tehdä mitään.

      Poista
  20. anoppi on niin hirveä narsisti, että hänen seurassaan on kiusallista, vaivaantunut olo..emme voi jutella mistään kuin korkeintaan säästä ja telkkariohjelmista. Anoppi on vaativa ja muita arvosteleva myöskin. Hänessä ei ole vikaa, muissa on. Apua hänelle pitäisi antaa mutta itse ei sitä vaivaudu antamaan. Muiden asiat kyllä pitäisi tietää mutta omista ei kerrota mitään jne. lista on loputon.
    Lapsia ei meillä ole, mutta kauhistuttaa ajatuskin. Miten tuommoista anoppia kestää??
    Kaiken kukkuraksi hän laukoo suustaan sellaisia lauseita, että huh huh. Eli toisten arvostelu jne. Minuakin arvostellut kovin sanoin. Täytyy sanoa etten viihdy anopin luona kauankaan kun alkaa henkeä ahdistaa. Onneksi olen pitänyt välimatkaa ja anoppi saa rauhassa ihmetellä mikä on kun miniäkokelas ei tule kylään!!

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?