iime viikot ovat soljuneet sopuisasti kylässä anoppilassa. Tarkoituksemme oli viettää täällä muutama viikko maailmanympärireissulta palaa...

Anopin parvekkeella

30.6.14 Satu Kommentteja: 49

V

iime viikot ovat soljuneet sopuisasti kylässä anoppilassa. Tarkoituksemme oli viettää täällä muutama viikko maailmanympärireissulta palaamisen jälkeen ja palata kotiin keskikesällä. Pari viikkoa sitten palasiksi mennyt miehen lantio muutti kuitenkin suunnitelmat. Jotta potilaan ei tarvitse olla yksin arkipäiviä, päätimme majailla täällä syyskuun alkuun asti. Ja tiedättekö mitä, se ei ole minusta yhtään hullumpi ajtus. Täällä anoppilassa on ihan sairaan mukavaa! Tilanne on niin hyvä, mitä se nyt voi olla, kun kolmasosa perheestä keikkuu keppien varassa.

Oman kotimme sijainti Reykjavikin keskustassa on lyömätön. Nyt matka kotiovelta päiväkodille ja töihin on viitisen kilometriä. Ei tämäkään pahalta tunnu. Viisi kilsaa polkaisee kesäaikaan Jopo&pyöräkärry-kombolla pariinkymmeneen minuuttiin. Ruokakauppa on lähellä, samoin treenipaikka, lenkkimaastot ja Reykjavikin ainoa leipomo, josta saa suomalaistyylistä ruisleipää.

Valtasimme miehen kanssa anoppilan vierasmakkarin. Lapsi nukkuu vuorotellen meidän ja anopin makkareissa. Klenkalle organisoitiin työpöytä ja tyynyillä pehmustettu nojatuoli olohuoneen nurkkaan. Kyllä. Työpöytä. Se mitään sairaslomaa pysty pitämään, vaan hoitelee nyt jo työnantajan toimistohommia ja käy kauppaa valokuvillaan. Ihan on vaimoonsa tullut, väittäisin.



Päivittäinen arki sujuu hyvin, koska jokaisella on muutama neliö omaa tilaa. Tosin ei yhteisten tilojenkaan jakaminen tunnu yhtään omituiselta. Ei minua haittaa, että meillä on yhteinen vessa, suihku, keittiö ja jääkaappi. Ostamme vuorotellen ruoat jääkaappiin ja vessapaperit kylppäriin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että anoppi käy päivisin kaupassa - kun aikaa kuulemma on - ja minä siirrän tilille rahaa. Illallisen kokkaamme vuorotellen. Se tarkoittaa vähintään kolmea valmista lämmintä ateriaa joka viikko. Lapsenvahti on valmiina, kun lähden muutaman kerran viikkossa CrossFitiin heiluttelemaan tankoa.

"Korvaan" lapsenhoitopalveluita auttamalla anoppia, kun hoidossa on koko lapsenlapsikatras. Vien vilkaimmat polkupyöräilemään ja leikkikentälle, ja saan vastapalveluksena iltaisin pari tuntia omaa aikaa, kun anoppi hoitaa lapsen iltatoimet ja lukee iltasadut. Anopin puoliso kuoli muutama vuosi sitten, joten hän asuu yksin. Käytännössä hän ei kuitenkaan koskaan ole yksin, koska jos täällä ei ole jonkun lapset hoidossa tai anopin paras ystävä kylässä, anoppi on uimassa tai ratkomassa ruuhkavuosipaineissa kärvistelevän sukulaisperheen lapsenhoito-ongelmia jossain päin Etelä-Islantia. Islannissa suku tuppaa olemaan iso ja verkosto lähellä.
Alle neljästä parvekeneliöstä irtoaa salaatit neljälle joka päivä.



Anopin kaapeissa - toisin kuin omissamme - kaikki asiat ovat järjestyksessä. Paistinpannut, muovisäilytysrasiat ja pienikokoiset läpinäkyvät muovipussit ovat jokainen omalla paikallaan. Jollain ihmeen konstilla se on onnistunut noitumaan Reykjavikin ilmastossa (127 vuoteen ei ole satanut yhtä paljoa vettä kuin tämän vuoden kesäkuussa) parvekkeelle puutarhan, jonka varjossa lähikaupan vihannestiski näyttää surkealta. Pinaatit, yritit ja rucola-salaatit saa joka ilta lautaselle suoraan partsilta. Keittiön kaapeissa on sellainen arsenaali jauhoseoksia, mausteita, siemeniä ja säilykkeitä, että lähes minkä tahansa leipominen hoituu ilman kaupassakäyntiä. (Löysin jopa kaardemummaa, jota ei edes saa jokaisesta tavallisesta islantilaisesta ruokakaupasta!)

En ole ottanut puheeksi näistä puutarha"tonttuja". Ne ovat sukupolvikysymys.
Tämän leppoisan anoppiarjen keskellä tuntuu oudolta ajatus, että oman puolisonsa äidin (tai isän) kanssa ei tulisi toimeen. Minä olen jopa miettinyt, että joskus tulevaisuudessa asuminen saman katon alla äidin tai anopin kanssa ei tuntuisi mahdottomalta idealta. Joko jutut karmeista anopeista ovat vain typerää urbaania legendaa tai sitten minulla käynyt törkeän hyvä mäihä. Kertokaas, voisitteko te kuvitella asuvanne anoppinne kanssa saman katon alla yhtä pitkää viikonloppua (ja yhtä hertslaagia) pidempään.

49 kommenttia:

Mitä tuumaat?

ystyn samastumaan Katjan kokemuksiin askarteluintoisesta lapsesta. Oma lyhyt tyyppimme kärsii nimittäin jonkin sortin muovihelmimaniasta. T...

Hama-helmiaskartelua + alekoodi

27.6.14 Satu Kommentteja: 6

Pystyn samastumaan Katjan kokemuksiin askarteluintoisesta lapsesta. Oma lyhyt tyyppimme kärsii nimittäin jonkin sortin muovihelmimaniasta. Tarkemmin ottaen kyse on hama-helmistä. Äkättyään amman – eli Islannin-mummon – luona, että muovinappuloista voi tehdä tauluja, loppua ei ole näkynyt. Muovipalojen sovittelu tauluun on arki-iltojen lempihommaa. Amma silittää joka ilta liukuhihnatyönä kersan taideteoksia valmiiksi. Näpeissä on syntynyt jo noin kymmenen delfiinin lauma, tusina autoja ja läjä krokotiileja.

                                                                                                  Yhteistyössä: Oy MaxPlay Ab
Artisti työssään.






Kivaa, että lapsella on tällainen hiljaisuutta ja paikallaanpysymistä edellyttävä harrastus. Muovihelmitaide treenaa mukavasti keskittymistä ja sorminäppäryyttä. Myös äidin. Sillä näitä pieniä muovinpalasia joutuu keräilemään lattialta useita kertoja päivässä, ellei sitten halua hama-taulua omaan jalkapohjaan.
Viime viikolla anopin paras ystävä lahjoitti lapselle kaksi kiloa helmiä.


Sileältä pöydältä helmiä tippuu lattialle varovaiseltakin tauluttajalta. Kangasliina-alunen ei toimi, koska rypistyessään se lykkää lattialle koko levyn. Keksin pulmaan ratkaisun, kun suomalainen verkkokauppa Playtray.fi kysyi halukkuuttani testata heidän tuotteitaan. Otin käyttöön kaksi silikonista valmistettua pilvenmuotoista pöytätablettia.
Artsy.
Pilvitabletti on meillä päivittäiskäytössä keittiössä, mutta isompi apu siitä on kersan askartelupuuhissa. Nahkean silikonimateriaalin ansiosta ne pienet hama-helmiperkeleet eivät enää vierähdä lattialle pienestä aivastuksesta. Alustan päällä on myös leivottu, tehty muovailuvahaukkoja ja piirretty tusseilla. Tabletti on helppo puhdistaa ja pysyy hyvin paikallaan. Tykkään! 
Islanninsuomalainen aamiainen.

Etsiessäni näille muovihelmille nimeä löysin Pinterestistä kansion, johon on koottu hama-helmiaskartelutuotoksia. Erehdyin näyttämään sitä lapselle. Olisittepa nähneet sen ihastuksesta levinneet silmät. Taulutusnopeus kasvaa päivä päivältä, joten vaikuttaa siltä, että tuo kurkkupurkillinen helmiä ei tule riittämään edes heinäkuun loppuun asti. Näen jo, mitä sukulaiset tulevat saamaan ensi jouluna lahjaksi.
Lapsi ei olisi halunnut, että otan kuvan autosta. Koska sen renkaat kuulemma "epäonnistuivat". 


Playtray tarjoaa blogini lukijoille –15 % kaikista verkkokauppansa hinnoista 4. heinäkuuta asti. Näiden silikonitablettien lisäksi siellä on myynnissä esim. syöttötuoliin kiinnitettäviä tarjottimia. Alekoodi on SALAMATKUSTAJA.

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

un Islannin parlamentissa vuonna 2010 äänestettiin tasa-arvoisesta avioliitolaista, jok'ikinen edustaja puoluetaustasta riippumatta ää...

Tasa-arvoinen avioliittolaki sai 100 %:n kannatuksen

26.6.14 Satu Kommentteja: 22

K un Islannin parlamentissa vuonna 2010 äänestettiin tasa-arvoisesta avioliitolaista, jok'ikinen edustaja puoluetaustasta riippumatta äänesti lain hyväksymisen puolesta. Seuraavalla viikolla pääministeri Jóhanna Sigurdardóttir meni avioliittoon puolisonsa Jónína Leósdóttirin kanssa. Ja kas: Islannilla oli maailman ensimmäinen avoimesti lesbo pääministeri.
Kuvakaappaus: Telegraphin haastattelusta.















Suomi on Pohjoismaista ainoa, jossa ei vieläkään ole tasa-arvoista avioliittolakia. En pysty ymmärtämään, kuinka ilmapiiri voi olla näin kivikautinen. Keskustan, Perussuomalaisten, Muutos 2011:n, kokoomuksen konservatiivien (kolme neljästä valiokunnan jäsenestä) ja kristillisdemokraattien eilisessä lakivaliokunnan äänestyksessä lakialoitetta vastaan äänestävien näkemykset on kuin "raikas tuulahdus hapansilakkapurkista", kuten Katja osuvasti sanoi.

Käsittävätköhän nämä ihmiset, että he toiminnallaan estävät ihmisoikeuksien toteutumisen? Otanpa yhden esimerkin. Tämän liberaaliksikin itseään kutsuneen puolueen edustaja sanoo omilla nettisivuillaan (en todellakaan linkkaa tähän) yhdeksi tärkeäksi poliittiseksi teemakseen "Tavallisten kansalaisten oikeusturvan parantaminen".

Sama tyyppi äänesti suomalaisten ihmisoikeuksia parantavaa lakialoitetta vastaan lakivaliokunnassa ja kommentoi toimintaansa näin (lähde: Yle.fi): "Eihän tässä heidän seksuaalista suuntautumista vastaan mitään ole. Mikään ei estä heitä rakastamasta toisiaan. Tässä on kyse niistä perimmäisistä kysymyksistä."

Epäilemättä, Kari. Kyse on perimmäisistä kysymyksistä. Ihmisoikeudet ovat juuri niitä perimmäisiä kysymyksiä. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä. Eikä minua kiinnosta, oletko sinä vastaan jonkun seksuaalista suuntautumista vai et. Se sen sijaan kiinnostaa, että toiminnassasi lainsäätäjänä jaat ihmiset tavallisiin kansalaisiin ja epätavallisiin kansalaisiin.

22 kommenttia:

Mitä tuumaat?

slantilainen yritys lähestyi perhettämme kirjeellä. Kirjeessä lähetettiin ohjeet dna-näytteen antamista varten ja kehotettiin osallistumaan...

Anna mulle sun dna, saat teepaidan!

25.6.14 Satu Kommentteja: 10

Islantilainen yritys lähestyi perhettämme kirjeellä. Kirjeessä lähetettiin ohjeet dna-näytteen antamista varten ja kehotettiin osallistumaan talkoisiin islantilaisen yhteiskunnan hyväksi. Íslensk erfdagreining (ennen talousvaikeuksia ja ulkomaille myyntiä yhtiö kulki nimellä deCODE) on geenitutkimukseen erikoistunut yritys, joka tutkii ihmisen geenejä ja pyrkii löytämään mm. sairauksien perinnöllisiä tekijöitä.
Postissa kotiin kannettua.





Islannissa tällainen tutkimustyö olisi kuulemma suhteellisen helppoa tehdä, koska niukan maahanmuuton ansiosta islantilaisten sukulinjat ovat pääosin selvillä. Kaikista islantilaisista on muuten olemassa sukutietokanta netissä (nettisukupuun rahoitti deCODE). Omalla sosiaaliturvatunnuksellaan jokainen islantilainen pystyy löytämään sukunsa jäsenet ensimmäiseen asukkaaseen asti. Melko kreisiä!

Yhtiöllä on siis tavallaan ihan hyvä päämäärä: lisätä tietoa perinnöllisistä sairauksista ja etsiä ratkaisuja lääketieteellisiin ongelmiin. Mutta nyt tulee se hankala osuus: yhtiö pyrkii keräämään dna-pankkiinsa kaikkien islantilaisten dna:t. Palkkioksi näytteistä osallistujille luvataan t-paidat. Dna-näytteen voi ottaa kotona. Islannin pelastusjärjestöjen vapaaehtoistyöntekijät keräävät näytteet kotiovilta ja toimittavat ne yhtiöön. Näytteiden antaminen on tehty ihanan helpoksi ja markkinointiukot ovat pitäneet huolta siitä, että yhtiön viestinnästä huokuu yrityksen halu tehdä hyvää.
Kiinnostaisi kokeilla, mitä tapahtuisi, jos dippaisin tämän kermaviiliin ja toimittaisin tutkimusaineistoon.


En todellakaan antanut näytettä.

Hankkeessa nimittäin epäilyttää aika moni asia. Ensinnäkin yritys ei ole hyväntekeväisyysjärjestö. Vaikka sen toiminta-ajatus on hyvä, sen ensisijainen tavoite on tehdä voittoa osakkeenomistajille. Dna on kaikki, mitä ihmisessä on. Geenit kertovat meistä lähes kaiken. Jos yritys haluaa tehdä bisnestä ihmisten dna:lla, se joutuu ainakin minun näytteestäni maksamaan vähän enemmän kuin yksivärisen puuvillateepaidan.

Toisekseen: islantilaisyrityksen emoyhtiö on amerikkalainen Amgen. En halua kuulostaa totuudesta vieraantuneelta salaliittoteoreetikolta, mutta Snowdenin ja WikiLeaksin paljastamien Yhdysvaltojen tiedonkeruuprojektien valossa ei voi olla miettimättä sitä, että jonain päivänä kerätyt dna-tiedot saattavat päätyä johonkin ihan muuhun käyttöön kuin perinnöllisten sairauksien tutkimukseen. Yhdysvaltojen tiedusteluorganisaatioilla on jo pääsy sähköposteihini, sosiaalisen median kanaviin ja puhelutietoihin. Dna:n haluan pitää itselläni.

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

vasin eilen uusimman Kotilieden.  Sivulta 42 ei ollut enää paluuta. Näin pitsiliinan, jonka tajusin haluvani itselleni. Nyt heti. Tällaiset...

Sekaisin pitsiliinasta

23.6.14 Satu Kommentteja: 27

Avasin eilen uusimman Kotilieden. Sivulta 42 ei ollut enää paluuta. Näin pitsiliinan, jonka tajusin haluvani itselleni. Nyt heti. Tällaiset mielenliikkeet eivät ole kohdallani lainkaan normaaleja. En ole ikinä himoinnut pitsisiä pöytäliinoja tai ylipäätään mitään keittiötekstiilejä. Enhän min ole mikään visuaalinen sisustaja tai kodin tuunaaja. Keittiö on mielestäni täydellinen silloin, kun siellä on kaasuhella, tiskikone ja jääkaappi. Ja nyt aloin kiihkeästi haluta pitsiliinaa. Syytän tästä herkästä mielentilasta ulkosuomalaisen rantasauna-, muurinpohjalettu- ja juhannuskokkokateutta ja niitä Suomi-iskelmiä, joita olen maanisesti viime päivät soitellut Spotifyssä.

Kotiliesi  12/2014, sivu 42

Repäisin Kotiliedestä sivun irti ja kävin näyttämässä sitä viikonlopun aikana muutamalle kaverille, joiden tiedän tekevän langasta kaikenlaisia juttuja sukista vauvanpeittohin. Selvisi, että pöytäliina on virkattu. Kuulemma useammasta erikokoisesta palasta ja lopuksi osaset on kiinnitetty toisiinsa. En vielä tiedä miten, mutta epäilemättä ei liimalla tai nitojalla.

Nyt kaikki kässähirmut ja kaappivirkkaajat - auttakkee eukkoa hädässä! Jos teidän pitäisi saada aikaan tämmöinen musta pöytäliina, miten lähtisitte etenemään? Kannattaisiko alkaa kiertää kirppiksiä vai rohkenisiko ryhtyä toimeen myös itse? Lähtötilanne on se, että osaan tehdä ketjusilmukoita.

PS. Kun nyt Kotiliedestä tuli puhe, niin joka toisessa numerossa ilmestyvät kolumnini alkavat hiljalleen ehtiä nettiinkin. Tässä ensimmäinen. Ammensin tähän juttuun siitä taannoisesta kuoharitilavierailusta, jonka kulisseissa ehti tapahtua vaikka mitä muutakin kuin aikaisemmin raportoimani pettymys ällömakeisiin skumppiin.

27 kommenttia:

Mitä tuumaat?

*) Yhteistyössä  Xylitol-Jenkki  ja  Suomen Blogimedia . Xylitol Jenkki haastoi miettimään oman ja lapseni suun terveyttä. Näin Islannis...

Suomihampaat Islannissa

19.6.14 Satu Kommentteja: 46


Xylitol Jenkki haastoi miettimään oman ja lapseni suun terveyttä. Näin Islannissa asuvan suomalaisen näkökulmasta tehtävä on hyvinkin kiinnostava. Siksi onkin ihan pakko aloittaa sosiaalipolitiikasta! Islanti on tavallaan pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tavallaan se on kuitenkin myös aika kaukana siitä. Kun vähän plakkia raaputtaa, niin huomaa ainakin hammashoidon ja hampaiden terveysasioiden olevan paljon heikommassa kantimissa kuin esimerkiksi Suomessa.

Hymyt on herkässä. (kuva: Björgvin Hilmarsson)
Suomessa hoidatin purukalustoani julkisessa hammashuollossa 19-vuotiaaksi asti. Yliopistovuosina kävin Töölössä YTHS:llä. Olen aina pessyt hampaat aamuisin ja iltaisin. 15-vuotiaana aloin käyttää päivittäin hammaslankaa, koska minulla on todella ahtaat hampaiden välit, jonne kertynyt moska ei lähde pelkästään harjaamalla. Hammaskiven poistatan kerran vuodessa. Omasta mielestäni olen pitänyt hampaistani todella hyvää huolta, mutta silti ne reikiintyivät. Hampaistani on löydetty ja paikattu noin 15 reikää (!), joista ensimmäisen sain parikymppisenä. Puunaan ja puunaan, mutta silti ne reikiintyvät. Kirjoitin tästä ongelmasta blogiinkin pari vuotta sitten. Mutta ei auta. Näillä korteilla on pelattava.
Postilähetys Jenkiltä. Lapsi keksi, että tässä olisi talo, jossa asuisi purkkapoika, joka ajaa Kariuksen ja Baktuksen pakosalle. (Joo, lattia on puhdas!)
Hampaiden hyvinvoinnin osalta tilanne ei ainakaan parantunut muutettuani kuusi vuotta sitten Islantiin. Täällä hammashoito on aika kehnoissa kantimissa. Tai siis eihän se ole, jos on rahaa maksaa. Julkista hammashuoltoa ei nimittäin ole lainkaan. Pienituloiset eivät hammassäryn iskiessä ensimmäisenä mieti varaavansa aikaa hammaslääkäriin, vaan ottavat särkylääkken. Keskituloisetkin ovat helisemässä näiden maksujen kanssa. Viime vuosina olen pulittanut hammaslääkärille lähemmäs pari tuhatta euroa, ja tähän summaan sisältyvät vain omien hampaideni hoito. Viisaudenhampaan poistamisesta jouduin pulittamaan noin 350 euroa, hampaan paikkaus maksoi reilun parisataa.

Lapset pääsevät edullisella vuosimaksulla, jos ovat sattuneet syntymään oikeana vuotena. Meillä kävi Islannin uudessa hammashoitomallissa (sivusto on islanniksi, mutta siellä alalaidassa on taulukko, josta näkee miten eri-ikäiset lapset pääsevät subventoidun hammashuollon piirtiin) sangen huono tuuri, sillä lapsi pääsee mukaan lähes maksuttomaan hammashoitoon 1. tammikuuta 2017. Siihen asti joka käynnistä maksetaan markkinahinta.
Myös hän halusi muuttaa sinne.
Tämän melko onnettoman hammashoitosysteemin lisäksi Islannissa ei muutenkaan kovin paljoa tiedoteta hampaiden hoidosta. Esimerkiksi äitiysneuvolassa ei mainittu sanallakaan siitä, että äidin hampaiden kunto vaikuttaa myös syntyvän lapsen hampaiden hyvinvointiin. Ei puhettakaan mistään sylkitesteistä tai suun terveyden kartoittamisesta. Kun aikanaan lapsen yksivuotistarkastuksessa kysyin lapsen viemisestä hammastarkastukseen, sain osakseni ihmettelevän katseen. Eihän sillä ole vielä edes hampaita!

Onneksi hyvän (suomalaisen) ystäväni äiti on hammashoitaja, joten olen saanut asiantuntevaa tietoa suomalaisista hampaidenhoitosuosituksista pitkin matkaa. Koska olin tietoinen omien hampaideni kehnosta kunnosta, luin erityisen tarkkaan kaikki suomenkielisiltä lääkärisivustoilta löytämäni lapsen suun terveyttä koskevat neuvot ja ohjeet. Aloimme esimerkiksi käyttää Xylitol-pastilleja lapsen ollessa noin puolitoistavuotias.
Pussis. (kuva: Björgvin Hilmarsson)


Emme aikoneet odottaa lapsen hammashuollon kanssa tammikuuhun 2017, jolloin lapsi pääsisi valtion tukeman hammashoidon piiriin. Niinpä pulitimme kiltisi yli viisikymmentä euroa lapsen ensimmäisestä hammaslekurikäynnistä. Kaksivuotistarkastuksessa kaikki näytti olevan kunnossa. Seuraavan kerran mennään valkotakkiselle syksyllä.

Olen asunut ulkomailla vuodesta 2007. Vuodesta 2007 hyvä purkka on ollut luksushyödyke. Ulkomailta harvoin saa suomalaisen arvostamia hampaidenhoitotuotteita kuten fluorihammastahnaa (omaan käyttöön), xylitol-pastilleja tai xylitol-purkkaa. Niiden kuuluisien kuohuviinipullojen lisäksi kannankin Suomesta matkalaukussa kotiin tuomisena jättipurkkapakkauksia ja hyviä hammastahnoja. Äitini lähettelee lapselle säännöllisesti Herra Hakkarainen -pastilleja.

Xylitol Jenkin ehdotettua blogini kanssa yhteistyötä sain postissa muhkean lähetyksen monenlaisia purkkapakkauksia. Täysksylitolpurkkaa, perinteistä sinistä ja vihreää Jenkkiä ja muutamia uutuusmakuja. Olen viime päivinä jauhanut haltioissani purkkaa ja kiikuttanut pusseja tuliaisena myös sukulaisille ja työkavereille.

Islannissa purkkaa syödään ennen kaikkea suun raikastamiseksi tai karkin korvikkeena. Purkkaa ei yhdistetä hammasterveyteen. Näistä eroista johtuen yleensä muuten niin fiksu mieheni suhtautu lapsen purkkakokeiluun vastahakoisesti. Ei nelivuotiaan lapsen tarvitse oppia jauhamaan purkkaa. 
Graafikkotyökaverini keksivät heti, miten Jenkki-purkat kuuluu laittaa tarjolle kahvihuoneeseen.
Noh. Kävin monologin xylitol-tuotteiden käytöstä ja terveysvaikutuksista. Xylitol-purkka neutraloi happohyökkäksen ja vähentää plakkia, jos xylitolia syö päivittäin viisi grammaa. Sen määrän saa esimerkiksi kuudesta Jenkki Professional -täysksylitolipurukumista. Uutena tietona minulle tuli, että xylitol-tuotetta pitäisi pitää suussa kerrallaan vähintään viisi minuuttia. Kersa ei misssään olosuhteissa pidä pastillia suussa näin kauaa. Niinpä ajattelin vaihtoehtona lapsille suunnattua Jenkki-purkkaa (ei sisällä arominvahventeena toimivaa aspartaamia). Paasaamisestani huolimatta mies epäilee edelleen hankkeen järkevyyttä ("purkkaa jauhavat lähinnä teinit"), eikä lapsi ole vieläkään uskaltanut laittaa purkkaa suuhunsa ("äiti onko tämä sikavahvaa"). Näen, että tällä suominaisella vielä pienoinen laavapelto kynnettävänä... 

Minkä ikäisenä teidän lapsenne ovat aloittaneet käyttää purkkaa? Entäpä te ulkomailla asuvat suomalaiset: raahaatteko kotoa Jenkki-purkkaa tai muita xylitol-tuotteita vai oletteko unohtaneet koko jutun?

46 kommenttia:

Mitä tuumaat?

iime viikkoinen työmatkani ei mennyt ihan suunnitellulla tavalla. Mieheni, joka on koko elämänsä suhtautunut aavistuksen nihkeästi hevosurh...

Hummani hei

17.6.14 Satu Kommentteja: 97

Viime viikkoinen työmatkani ei mennyt ihan suunnitellulla tavalla. Mieheni, joka on koko elämänsä suhtautunut aavistuksen nihkeästi hevosurheiluun, lähti pyynnöstäni mukaan yhdelle ratsastusreissuista. Kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten hän palasi retkeltä ambulanssikyydillä. Tuskin on kenellekään yllätys, että täällä on viime päivät eletty melko ankeissa tunnelmissa.

Pehmeällä niityllä.
Kuten onnettomuudet yleensä, tämäkin tapahtui hyvin nopeasti ja yllättäen. Ratsastimme muutaman tunnin mittaisen lenkin päätteeksi ryhmän viimeisinä tallille käyntiä ja hidasta tölttiä. Olimme vajaan kilometrin päässä kotitallilta kun takaani kuului kova muksahdus ja karjaisu. Näin hevosen kampeamassa ylös pölyisestä maasta ja miehen makaavan polulla kyljellään toinen jalka kiinni jalustimessa. Hevonen oli kompastunut ja kaatunut. Mies oli tippunut selästä ja saanut päällensä hevosen. Lopputuloksena kolmesta kohtaa murtunut lantio.

Todennäköisyys, että näin voi käydä, tuntui todella pieneltä. Henkilökohtaisen kriisin iskiessä olen aikaisemminkin turvautunut samaan keinoon: alan suhteuttaa tapahtunutta isompaan kontekstiin kaivelemalla tilastoja.

Yritin etsiä tilastotietoja ratsastusonnettomuuksista sekä Suomesta että maailmalta, mutta lukuja on saatavilla nihkeästi. Suomessa on ratsastuksen harrastajia 150 000 (Kansallinen liikuntatutkimus 2011). Tiedän, että kaikki aktiivisesti lajia harrastavat putoavat selästä joskus. Epäilen, että pienimpiä onnettomuuksia rekisteröitäisiin mihinkään. Ainakaan itse en tällaisia tietoja löytänyt. Sen tiedon löysin, että Suomessa vuosittain keskimäärin yksi ratsastusonnettomuuksista johtaa kuolemaan. Se on aika vähän.
Koristeeksi tarkoitetut kengät naulataan oven yläpuolelle kanta ylöspäin,  jotta onni ei valu ulos. 

Valtaosa hevosonnettomuuksista johtuu siitä, että ratsastaja putoaa ratsun selästä. Ratsastusonnettomuuksia verratessa korkein riski on esteratsastuksessa. Vain noin 4 % hevostapaturmista johtuu hevosen kaatuamisesta päälle, käy ilmi Annina Mikkolan tekemästä opinnäytetyöstä Turvallisuuden edistäminen ratsastusurheilussa (HAMK 2009). Tarkistin myös ratsastuspaikan omat tilastot. Tallilla, jolla ratsastimme, on 30 toimintavuoden aikana vain kerran aikaisemmin tarvittu ambulanssia (tärähdys, ei murtumia). Ratsastajia tippuu selästä kuulemma alle viisi yhden kesän aikana ja yleensä vammana on pintanaarmu tai pieni nirhauma.

Nature-lehden kätköistä löysin kuitenkin kauhistuttavan yksityiskohdan: vakavien onnettomuuksien määrä on suhteessa isompi ratsastajien kuin moottoripyöräilijöiden keskuudessa. Vuonna 1985 tehdyn tutkimuksen mukaan moottoripyöräilijät joutuvat vakavaan onnettomuuteen kerran 7 000 ajotuntia kohden, kun taas ratsastajilla vastaava luku on kerran 350 tuntia kohti. Moottoripyörät ovat tosin yleistyneet ja niiden nopeudet kasvaneet viimeisen 25 vuoden aikana, joten tilasto tuskin enää pitää paikkansa. Sitä paitsi maailmalla ratsastusta vaarallisemmiksi harrastuksiksi on luokiteltu mm. sellaiset hurjapäälajit kuin uinti, pyöräily ja koripallo.

Kaikesta huolimatta: peukku.
Emme hyppineet esteitä, kaahanneet tai kulkeneet erittäin vaikeassa maastossa. Köpöttelimme tasaisella maalla ja menimme rauhallista vauhtia. Tilastojen ja ihan arkijärjenkin valossa näyttää siis siltä, että mahdollisuus joutua vakaavaan ratsastusonnettomuuteen on tilanteessamme naurettavan pieni. Mutta eihän se naurata, kun paska tuuri osuu omalle kohdalle.

Viime päivinä olen aivan liikaa ajatellut, miksi minun pitikin mennä houkuttelemaan hänet mukaan retkelle. Vuoristo- ja jäätikköoppaana työskentelevä mies on rikkonut luita aikaisemminkin. Eivät hänen harrastuksensakaan ihan postimerkkien keräilyä ole: maastopyöräilyä, sukellusta, kalliokiipeilyä, jääkiipeilyä. Hän ei luonnon vaaroja pelkää, mutta on aina pitänyt ratsastusharrastusta vähän kummallisena. Hänelle hevonen on lapsuusvuosista tuttu maaseudun työväline, jonka avulla liikutellaan heinäpaaleja, kerätään lampaita vuorilta ja tehdään peltotöitä. Hevosurheilu on hänen mielestään täynnä riskejä, koska omat taitonsa voi tuntea, jään kestävyyttä voi ennustaa ja lumivyöryriskiä voi oppia arvioimaan, mutta hevonen on itsenäinen elävä olento.

Olen rypenyt harmissa, mutta toisaalta jauhanut mielessäni myös sitä, kuinka hyvin meille itse asiassa kävi.

Mies oli aikaisemmin tuon saman retken aikana pyytänyt minua menemään edeltä muun ryhmän kanssa, että hän tulisi kyllä lönkytellen perässä. Jostain syystä en halunnut mennä, vaan jäin hänen kanssaan pitämään jonon häntää.
Talleilla.

Hevosen kierähtäessä päältä miehen toinen jalka jäi jalustimeen kiinni. Hyppäsin heti pois oman ratsuni selästä ja sain jollain ihmeen tavalla pidettyä mieleni hallinnassa enkä juossut hätäpäissä hänen luokseen vaan kävelin rauhallisesti. En muista noista sekunneista mitään muuta kuin sen ajatuksen, että jos tuo hevonen nyt liikkuu, tässä käy todella huonosti. Puhuin omille jaloilleen nousseelle hevoselle rauhallisesti, tuijotin sen silmiä ja lähestyin sitä käsivarsi hieman ojossa. Kun olin saanut ohjista kiinni, toimin kuin kone. Väänsin jalan irti jalustimesta, tarkastin onko mies tajuissaan, vastaako se kysymykseen ja pystyykö se liikuttamaan varpaitaan. Sitten soitin ambulanssin.

Autoa odotellessa ensimmäisenä paikalle pystähtyi paikallinen maanviljelijä, jonka mukana autossa matkustanut vaimo oli sairaanhoitaja. Hän aloitti ensiavun heti. Sitten tien penkalle tuli hevosmies, joka otti hoitoonsa meidän hevoset. Kolmantena paikalle ilmestyi maasturillaan kylän pappi. Kertoo jotain mieheni tilannekomiikasta, että hän yskäisi maasta pölyn keskeltä pappia lähtemään pois. Jos lääkärin saisi. Sua mä en tarvitse vielä. 
Atlanttin rannalla tauko.
Sairaalassa selvisivät lopulliset vahingot. Lantio on vasemmalta puolelta kolmesta kohtaa murtunut. Murtumat ovat stabiileja, eli leikkausta ei tarvita. Parin viikon sairaalajakson jälkeen on edessä kepeillä lenkkausta noin 6-8 viikkoa. Kävelemään pitäisi päästä elokuussa. Ruston kunnosta osataan sanoa jotain vasta kuukausien kuluttua.

Jos lantion murtuma olisi ollut iso, se olisi voinut johtaa sisäisiin verenvuoroihin, joihin voi menehtyä muutamassa kymmenessä minuutissa. Jos hevonen olisi lähtenyt karkuun, jalka ei välttämättä olisi irronnut jalustimesta. Jos minä olisin ollut kauempana, en olisi päässyt auttamaan. Jos minä en olisi pyytänyt häntä mukaan, tätä onnettomuutta ei olisi tapatunut.
Raps, raps.
Jossittelen, vaikka tiedän sen täysin typeräksi. Voihan sitä tukehtua vaikka banaaniin tai jäädä kadulla auton alle. Silti syömme banaaneja ja poistumme kotoa päivittäin. Tallin omistajaperheen 14-vuotias poika lohdutti minua kaikkein parhaiten. "Kävi onnettoman huono tuuri. Älä mieti, mitä olisi voinut tai ei olisi voinut tapahtua. Onnettomuus on jo ohi, ja seuraavaksi siitä toivutaan."

Sille omistetaankin sitten tämä kesä. Aiomme asua anopin luona syksyyn asti. Juoksen seuraavat pari kuukautta vesilasia keittiöstä, raavin selkää, hieron hartioita, haen kaupasta karkkia, videovuokraamosta leffoja, korjaan peittoa, etsin tyynyjä ja toimin ihmiskeppinä. Onneksi tuli aloitettua se CrossFit. Loppukesästä jaksaisin vaikka nostella sitä, jos oikein kunnolla treenaisin. Vaikka toiasaalta, sitten se taas jo kävelee omin jaloin. Ihan varmasti.

Turvallista juhannusta teille kaikille.

Kuvat (paitsi pieni tilannekuva): Björgvin Hilmarsson

97 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kuva: Otava un kirjan takakannessa suurisanaisesti maalaillaan "Rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt", minua...

Kati Hiekkapelto: Kolibri

15.6.14 Satu Kommentteja: 20

Kuva: Otava
Kun kirjan takakannessa suurisanaisesti maalaillaan "Rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt", minua alkaa epäilyttää. Ei kai nyt esikoiskirjan perusteella kenestäkään tähteä tule? Tartuin kuitenkin teokseen, koska Reykjavikin pohjoismaisesta kirjastosta ei löytynyt mitään muutakaan suomenkielistä kirjaa, joka olisi hoidellut silloisen dekkarinnälän.

Kati Hiekkapellon esikoisteos Kolibri osoittautui ihan pirullisen hyväksi. Se on todella tervetullut ilmestys suomalaiseen dekkariskeneen, jota hallitsevat pääasiassa miehet. En väitä, että kirjailijan sukupuoli jotenkin määrittelisin tarinan sisältöä tai laatua, mutta on se nyt kuitenkin kiinnostavaa, että niiden kymmenen hyvän suomalaisäijän sekaan saataisiin muitakin kotimaisia rikoskirjailijanaisia kuin Leena Lehtolainen.

Varsinkin, kun Lehtolaisen Maria Kallio -sarja - niin menestynyt kuin se myyntiluvuissa mitattuna onkin - on omasta mielestäni todella väsähtänyt. Juoni tavallaan toimii, mutta tarina tuppaa olemaan vähän laihanlainen ja juonen vauhti aivan liian hidas ja mutkat liian loivia ja pitkiä. Henkilökuvauskaan ei juuri liikauta. Kiusaannun ja tunnen myötähäpeää Maria Kallion haaveillessa miespuolisen kollegan hauislihaksista kuin joku 13-vuotias teini päiväkirjansa sivuilla tyyliin "Voi, miten tiukka t-paita myötäilikään hänen upeiden käsivarsiensa hikisiä lihaksia." Tunnistan saman kiusaantumisen tunteen lukiessani mm. Reijo Mäen ja Seppo Jokisen kirjojen sivuosadaisareita. Ainakin kerran sadan sivun aikana tarinaan on ollut pakko liimata joku naisvartalon uloke. Tissikuvaukset voivat olla hyviä, mutta kun ne ovat täysin irrallisia monologeja jonkun ohi kulkevan naisen mielettömästä tissivaosta tai herkullisesta kaarevasta pyllystä, alkaa haukotuttaa. Että ette sitten muuta keksineet.

Kati Hiekkapellon päähenkilö Anna Fekete on toista maata. Mustetta ei hukata kolmekymppisen naisen kliseemäisiin päiväuniin miehistä, jonnin joutavaan itsetutkikseluun tai ruuhkavuosista itkemiseen.

Kati Hiekkapelto. Kuva: Jouni Harala / Otava
Toki Anna Fakete on se dekkarin päähenkilöpoliisi, jolla on henkilökohtaisia ongelmia. En tiedä, voiko pohjoismaista dekkaria edes kirjoittaa ilman, että pääpollarilla on joko sokeritauti, alkoholiongelma tai tunnelukko. Anna Faketella nämä ongelmat kumpuavat kuitenkin täysin uudesta kontekstista – nimittäin Jugoslavian hajoamissodista. Anna on kotoisin Serbian alueelta ja työskentelee poliisipiirin ainoana maahanmuuttajataustaisena poliisina.

Veto on kirjailijalta erinomaisen fiksu. Annan maahanmuuttajatausta tuo kirjan maailmaan täysin uudenlaisen asetelman. Päähenkilön tausta tarjoaa paljon potentiaalista materiaalia, jota käyttää sivutarinoiden rakennusaineksina tai päähenkilön toiminnan motiiveina.

Hiekkapelto on kirjoittanut päähenkilöönsä muutenkin särmikkääksi. Fekete lenkkeilee maanisesti, kiroilee paljon, juo kaljaa ja suosii suoraa toimintaa mm. pokaamalla terassilta miehen (ilman, että haaveilee tämän ojentajalihaksista kolmen sivun verran).

Myös Anna Feketen työyhteisö tuo kehystarinaan vääntöä. Työkavereihin kuuluu mm. yksi vanhalle viinalle haiseva rasisti, ruuhkavuosissa elävä naispoliisi ja eräs vähän omituinen patologi.

Kolibrissa seurataan kahta tarinaa. Anna Feketen pitää kiireisenä kurdiperhe, joka uhkailee aikuistumassa olevaa tytärtään. Samaan aikaan sarjamurhaaja metsästää uhreja kaupungin lenkkipolulla. Molempien tarinoiden jännitys säilyy loppuun asti, ja koko kuvio selviää vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Jos Kati Hiekkapelto jatkaa Kolibri-teoksen malliin juonenpyöritystä myös tulevissa kirjoissaan, Otavan copywriter on voinut hyvinkin olla oikeassa.

En ole imelästä mainoslauseesta vieläkään samaa mieltä, koska mielestäni dekkarintekijältä vaaditaan hyviä näyttöjä ainakin kolme tai neljä, ennen kuin tähdistä aletaan puhua. Siksi halusinkin ottaa heti selville, miten Hiekkapelto on saanut kulkemaan järjestyksessä toisen dekkarinsa (Suojattomat, 2014). Ostin sen sähkökirjana iPadiin. Aavistan jo, että seuraavina öinä unet jäävät vähän tavallista lyhyemmiksi.

20 kommenttia:

Mitä tuumaat?

apsemme on ollut suhteellisen helppoa automatkaseuraa. Kersa koki nuorempana kaikenlaisen liikkumisen paikasta toiseen mukavana ajanviette...

Mikä avuksi lapsen matkapahoinvointiin?

9.6.14 Satu Kommentteja: 76

Lapsemme on ollut suhteellisen helppoa automatkaseuraa. Kersa koki nuorempana kaikenlaisen liikkumisen paikasta toiseen mukavana ajanvietteenä. Pitkillä automatkoilla tyyppi on lähinnä nukkunut. Pitkän reissumme aikana tilanne kuitenkin muuttui. Jo pelkkä lyhyt taksimatka Phuketin satamasta hostellille alkoi yrjöttää. Thaimaassa reissasimmekin ögäilyn takia enimmäkseen riksojen kyydissä tai autojen lavoilla.

 Lava-auton lavalla ei tule huono olo.

Uudessa-Seelannissa ajoimme matkailuautolla yli 3 000 kilometriä, eikä se ollut pelkkää suoraa moottoritietä. Auton lähtiessä liikkeelle ensimmäinen yrjö pulpahti syliin yleensä noin kymmenen minuutin kuluttua lähdöstä. Sama toistui Samoalla. Yhdysvalloissa autokyyti laittoi mahan sekaisin heti, kun poikettiin nopeiden ja suorien Freeway-motareiden ulkopuolelle.

Lapsemme kärsii matkapahoinvoinnista vain suljetussa henkilöautossa. Pitkilläkään bussimatkoilla (avonaiset ikkunat) sille ei tullut koskaan paha olo, eikä riksan kyydissä eikä auton lavalla. Vaikka venekyyti keinui, sekään ei aiheuttanut minkäänlaista pahoinvointia. Lentokoneessa lapsella ei ole koskaan tullut huono olo, saati junassa.

Yläilmoissa ei tule paha olo. Paitsi minulle. 
Yritin hoitaa autopahoinvointia kieltämällä kirjat ja iPad-pelit, koska niitä katsellessa joutuu katsomaan alaspäin, jolloin paha olo yllättää helpommin. Kirjojen sijasta katselimme ikkunasta ulos ja yritin pitää lapsen huomion jossain muualla. Tuijottelimme horisonttiin minun vetäessä roolileikkejä kissana, monsterina ja Tuhkimo-sadun Drusellana. Näiden lisäksi yritimme myös välttää matkustamista heti ruokailun jälkeen ja koitimme parhaamme mukaan välttää mutkaisimpia tieosuuksia.
Mopotaksin monet kuskit.
Kaikesta yrittämisestä huolimatta autossa matkustaminen oli ja on yhtä tuskaa. Kyllähän pussiin yrjöä mahtuu ja pyyhkeillä saa siivottua sotkut seinistä, mutta onhan se lapsen kannalta todella inhottavaa matkustaa huonovointisena.

Reissulta palattuamme otin ihan mielenkiinnosta selvää, voisiko autopahoinvointia hoitaa vaikka joillain lääkkeillä. Soitin Yliopiston Apteekkiin.

Selvisi, että alle 12-vuotiaille ei ole saatavilla ilman reseptiä matkapahoinvointilääkkeitä. Yläasteikäisille ja sitä vanhemmille on tarjolla antihistamiinijohdannaisia: Marzinea ja Postafenia käytetään matkapahoinvointiin sekä merisairauden ehkäisyyn ja lievitykseen. Niiden vaikuttavana aineina on syklitsiini ja meklotsiini, jotka ovat molemmat antihistamiiniyhdisteitä.

Auto ei liiku, joten vielä naurattaa.

”Suun kautta otettavat matkapahoinvointilääkkeet saattavat aiheuttaa sivuvaikutuksenaan väsymystä, ja ne onkin luokiteltu kolmiolääkkeiksi”, proviisori Paula Kokko kertoo.

Lääkäriltä saattaisi saada reseptin alle 12-vuotiaan lapsen pahoihin matkapahoinvointioireisiin, mutta en usko että meillä ainakaan vielä olisi sellaiselle tarvetta. Automatkailu ei ole välttämätön pakko, eikä pahoinvointi ole niin rajua, että se veisi kaiken toimintakyvyn.

Lääkkeiden vaihtoehtona Kokko mainitsee yhtenä vaihtoehtona inkiväärin, jota on perinteisesti käytetty ehkäisemään matkapahoinvointia. Lapsemme on mestari poimimaan inkiväärin palat pois jo ihan tavallisesta uunikalasta, joten tuskin se suostuisi syömään inkivääriä sellaisenaan. En myöskään ole löytänyt lapsille suunnattuja vain vähän inkiväärille maistuvia inkiväärituotteita.
Uupps... kohta tulee huono olo ja äiti se vain räplää kännykkää.
”Inkiväärituotteiden soveltuvuutta ei ole tutkittu lapsilla, eli niiden valmistajilla ei ole lapsille annostussuosituksia”, sanoo Kokko.

Kokolla on kuitenkin hihassaan yksi ässä. Nimittäin pahoinvointiranneke.
Sea-Band on molempiin ranteisiin kiinnitettävä ranneke, joka ehkäisee pahoinvoinnin syntymistä. Niitä on saatavilla eri kokoisina niin aikuisille kuin lapsillekin. Ranneketta käytetään kuulemma myös raskauspahoinvointiin.

Kuva: Sea-Band


"Ranneke ei sisällä ollenkaan lääkeaineita, vaan sen teho perustuu akupisteisiin. Rannekkeet hierovat kädessä olevia sellaisia akupisteitä, joiden stimulointi lieventää pahoinvointia”, Kokko kertoo.

Kiinnostavaa! En ole aikaisemmin kuullut pahoinvointirannekkeesta, mutta akupunktiosta minulla sen sijaan on hyviä kokemuksia. Hoidin yliopistoaikoina stressiä, hartiakipua ja lievää ahdistusta akupunktiolla Helsingissä Prometheus-instituutissa ja jo muutamasta hoitokerrasta oli paljon apua.

Luulenpa, että ennen seuraavaa pitkää automatkaa hankin rannekkeen ja testaan, toimiiko se. Sea-Bandin hinta pyörii 20 euron tuntumassa ja niitä saa apteekkien lisäksi myös terveystuotekaupoista. Apteekkituotteet:fi:ssä rannekkeen hinta on reilu 19 euroa. *

Jos muilla on autoögäilystä ja sen hoidosta kokemusta, lukisin todella mielelläni hyväksi kokemianne tapoja – lääkkeellisiä tai lääkkeettömiä – matkapahoinvoinnin hoitoon.

Kuvat (pl. Sea-Band): Björgvin Hilmarsson
*) affiliate-linkki

76 kommenttia:

Mitä tuumaat?

inullapa alkaa maailman kivoin työviikko, kun sunnuntai-iltapäivänä käymme hakemassa 12 suomalaista matkailijaa lentokentältä ja suuntaamm...

Viikko Islannin maaseudulla

6.6.14 Satu Kommentteja: 23

M inullapa alkaa maailman kivoin työviikko, kun sunnuntai-iltapäivänä käymme hakemassa 12 suomalaista matkailijaa lentokentältä ja suuntaamme kohti Pohjois-Islannin maaseutua. Vedän Islannissa pienille ryhmille viikonmittaisia aktiivilomia yhteistyössä Saga-Matkojen kanssa. Viikon aikana teemme kolme pitkää ratsastuslenkkiä, pari vuoristovaellusta, katselemme tulivuoria, kuumia lähteitä ja käymme hitokseen uimassa! Testasimme reissua viime vuonna ensimmäistä kertaa (ja  toista kertaa) ja molemmat matkat saivat mielettömän hyvän vastaanoton. Tämän kesän matkoista molemmat myivät loppuun jo keväällä. Wow!
Lähdössä tallin pihasta.


Hevoset tallin edessä.

Ratsastuspäivinä eväät pakataan satulalaukkuihin.

Lounastauolla syödään eväät.
Retkeltä palattua on iltapäivän kahvihetki.

Islannin munkki: kleina (monikossa luonnollisesti kleinur).
Islannissa turismi kasvaa kaksinumeroisia lukuja ja vaikka matkailu on täällä vielä melko pienimuotoista verrattuna vaikka Kanariaan, Pariisiin tai Alppien hiihtokeskuksiin, suosituimmilla luonnonnähtävyyspaikoilla on jo ruuhkaa. Isot bussit siirtelevät ihmismassoja tiukalla aikataululla, päivät ängetään täyteen ohjelmaa kapasiteetin maksimaalisen käytön nimissä ja lopulta kaikkia alkaa harmittaa.
Islannin Securitas.

Me olemme pyrkineet näillä meidän reissuillamme tekemään asiat vähän toisella tavalla. Olemme valikoineet yhteistyökumppaniksi pienen maaseututallin, joka on kaukana Reykjavikin "ruuhkasta". Näillä pienillä maatilamatkailupaikoilla asiat tehdään hyvällä meiningillä ja pienimuotoisesti: ne eivät ole rajallisten resurssiensa takia isoja turistimagneetteja. Firman omistajat eivät tee pelkästään hallinnollisia töitä ilmastoidussa toimistossa, vaan ovat kädet kyynärpäitä myöten mukana maatilan arjessa. Minun mielestäni se tarkoittaa matkailijoille rauhallista ympäristöä ja piirun verran aidompia kokemuksia. 
Yhteistyötallimme: tuo ihana Polar Hestar.
Toki näiden pientenkin yritysten on saatava itselleen tarpeeksi liikevaihtoa, jotta toiminta takaa työpaikat ja bisnes voi ylipäätään pyöriä. Juuri siksi minusta on ihanaa tuoda heille asiakkaita. Minulla on tästä yhteistyöstä todella hyvä mieli, koska kaikki – paikallinen yritys, matkailijat, minä ja reissuja myyvä matkatoimisto – hyötyvät ja saavat panokselleen ihan oikeasti vastinetta.
Elämää maaseudulla.

Kun voi tarjota ihmisille loman, jolle itsekin lähtisi, ollaan oman mittapuuni mukaan oikeilla jäljillä. Kun kaiken lisäksi vie ihmisiä sinne, minne 99 % maahan tulevista tursteista ei ehdi/osaa/älyä mennä, matkanteko on ympäristönkin kannalta kestävämmällä pohjalla. Vaikka olenkin sunnuntaina lähdössä viikoksi töihin, se tuntuu ihan lomalta.
Vaellusta näissä maisemissa. (Tällaisia kraatereja on matkakohteemme lisäksi vain Marsissa. Tosi juttu!)
Pienikokoisten ryhmämatkojen vetäminen on sen verran mukavaa puuhaa, että kesällä 2015 järjestämme ainakin kaksi vastaavaa reissua. Niiden lisäksi ideoin mahdollisuutta järjestää suomalaisille lapsiperheille suunnattua muutaman päivän mittaista maaseutuseikkailua kevyellä ohjelmalla (max yksi aktiviteetti per päivä) ja lyhyillä ajomatkoilla (max tunti bussissa). Olisikohan sellaiselle kiinnostusta?

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

23 kommenttia:

Mitä tuumaat?