Lapsen reissukestävyys, äidin matkaähky

Olemme viimeisen kolmen kuukauden aikana reissullamme kokeneet niin paljon uusia asioita, nähneet kummallisia juttuja ja vierailleet uskomattomissa paikoissa, tavanneet kiinnostavia ja vähemmän kiinnostavia ihmisiä, uineet niin lämpimissä vesissä ja jäätyneet niin kylmissä suihkuissa, että emme oikein itsekään oikein vielä tajua, mitä oikein on tapahtunut. Luulenpa, että vasta kotiin päästyämme kunnolla ymmärrämme, mitä itse asissa oikein tuli tehtyä.


Hetken kotona levättyämme muistamme, että me ihan oikeasti olimme siellä thaimaalaisella saarella aamujoogaamassa ja samoalaisessa pihakeittiössä katsomassa, kuinka mustekala paistetaan punaisena hohkaavien kivien päällä. Ja miten mukava se yksi uusiseelantilainen nuorimies olikaan, kun auttoi meitä hakemaan lähimmältä bensa-asemalta dieseliä sen jälkeen, kun automme oli hyytynyt keskelle maaseutua hurjassa myrskyssä. Entäs ne Uuden-Seelannin maisemat ja thaimaalaisen keittiön tuoksut. Samoan palmumetsät ja Kuala Lumpurin pilvenpiirtäjät. Ja hei: vielä on Fiji ja Kalifornia näkemättä! Saan pian matkaähkyn.



Koska meillä aikuisillakin kestää matkan sulattelussa oma aikansa, miten mahtaa lapsi jaksaa tätä kaikkea? Sillä on reissussa kasvanut hiusten lisäksi myös kynnet, jalat ja henkinen kestävyys. Se osaa sanoa kuudella kielellä päivää ja kiitos. Se ei enää pelkää kärpäsiä tai liskoja ja torakatkin ovat siitä järjettömän kiinnostavia eläimiä. (Kun kersa kyykkii isänsä kanssa hiekkatiellä seuraamassa torakan rapisevaa menoa, minä yritän estää itseäni kakomasta pitämällä kymmenen metrin turvavälin.) Mutta on se silti vasta neljävuotias.

Yhtenä yönä kun meistä täysi-ikäisistä ei kumpikaan saanut kuumuuden takia unta, me mietimme, olemmekohan hulluja, kun olemme tuoneet lapsen näihin olosuhteisiin. Olemme tuoneet tyypin mukanamme kuumaan tropiikkiin, hyttysverkon alle nukkumaan, koska meistä on siistiä vähän seikkailla ja kokeilla uusia asioita. Olemme valinneet majapaikkoja, joista välillä katkeaa sähköt ja vedenjakelu ja suihkusta tulee vain haaleaa vettä. Vietämme aikaa maissa, joissa ei ole supermarketteja, joista saisi joka päivä muroja ja jukurttia. Kioskeja kyllä on, mutta niistä saa vain kokista ja sipsejä. Ajelemme ilmastoitujen taksien sijasta täyteen ahdetussa samoalaisbussissa päällekkäin istuvien ihmisten ja torilaatikoiden seassa, koska meistä on kiinnostavaa nähdä, miten paikalliset matkustavat. Siinä kovalla patjalla maatessa meille tuli ensimmäistä kertaa koskaan meidän vanhemmutemme aikana mieleen se kaikkein inhottavin kysymys: olemmekohan me ihan epäkelpoja vanhemmiksi?

Kahden tunnin vatvomisen jälkeen havaihduimme siihen faktaan, että olemme edelleen hereillä jauhamasa asiaa. Ainoa, joka meistä tässä kuumassa pystyy tauotta nukkumaan, on - hah - oma huolenaiheemme. Sillä välin kun me kuiskimme, lapsi kuorsaa. Se on matkan aikana sammunut saunalyhdyn lailla kello kymmenen ja herännyt kello yhdeksän, oli lämpötila sitten 22 tai 32 astetta.

Tarkemmin miettiessä lapsi on ollut tyytyväinen melkein kaikkeen. Lapsi ei tykkää matkustaa henkilöautolla autopahoinvoinnin takia. Bussissa sen taas ei tule ollenkaan huono olo, koska sieltä näkee paremmin ulos ja ympärillä on actionia. Sitä paitsi samoalaisbusseissa soitetaan usein kovaa musiikkia, ja se on lapselle mieleen. Takseissa ja vuokra-autoissa on vaan tylsät radiokanavat! Eivätkä ne kylmien suihkujen rantafaletkaan ole mitään talebanin koulutuskeskuksia olleet. Kersa on viihtynyt niissä hyvin: falesta pääsee aamulla suoraan rannalle simpukoita keräämään, mikä on osoittautunut reissussa kukkien keräämisen ja hyönteisten katselun ohella lempipuuhaksi.

Meillä kaikilla perheenjäsenillä on omat lempipuuhamme, eivätkä ne ole kenelläkään samoja. Tekemisiä pitää jaotella eri päiville. Siksi kaikki päivät eivät ole superhauskoja, virkistäviä tai mukavia. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, mutta kyllä täällä Fijilläkin osa päivistä voi olla tautisen tylsiä. Loma-arki on täynnä kompromisseja, eli joka päivällä jollain on ainakin vähän aikaa tylsää. Silloin kun matkustimme miehen kanssa kaksin, kompromisseja tehtiin vähemmän, koska molemmat pystyivät häipymään omille teilleen päiväksi harrastamaan tai olemaan harrastamatta mitään. Tällä reissulla on pakko suunnitella päivittäin, mitä kukakin haluaa tehdä ja milloin se olisi mahdollista.
Se, että on tärkeää ottaa huomioon jokaisen toiveet, tarkoittaa myös kersan toiveiden huomioimista. Teemme säännöllisin väliajoin myös sellaisia juttuja, joista lapsi tykkää paljon. Yövymme silloin tällöin niissä värikkäiden rannekkeiden all inclusive -megaresorteissa, jotta lapsi saa nauttia uima-altaista ja länkkäriaamiaisbuffettien murotarjoilusta. Joinain päivinä kiipeilijä saa olla sukeltaja ja mennä päiväksi lajinsa pariin. Sillä välin me teemme lapsen kanssa jotain muuta, kuten poimimme kukkia tai katsomme läppäriltä muumeja, jos majapaikassa on nettiyhteys. Välillä on kiipeilijän vuoro viedä pätkä jonnekin seikkailemaan, ja sillä välin minä saan omaa aikaa lukea ja löhötä ulkona. Ja blogata.

Reissun onnistumisen kannalta on tärkeää pitää huoli siitä, että kaikki pääsevät nauttimaan reissusta omalla tavallaan. Ei se aina helppoa ole, ainakaan minulle. Kyllä joskus ketuttaa, kun ei voi tehdä sitä, mitä itse haluaa, vaikka on tullut tänne asti ja ensin hankkinut ja sitten käyttänyt matkan toteuttamisen paljon rahaakin.

Eilenkin harmitti niin vietävästi, kun olin suunnitellut meneväni snorklaamaan, mutta se ei sitten onnistunutkaan. Kaikki maskit olivat vuokralla ja niiden vapauduttua lapsi alkoi ilmoitella nälästään. Sekin vähän harmittaa, että ostin kasan sähkökirjoja lukulaitteeseen, mutta en ole viime viikkoina ehtinyt lukea niistä juuri yhtäkään. Koska aina kun pitäisi tarttua kirjaan, on pitänyt hoitaa joku muu asia.

Olen reissun päällä avautunut omien suunnitelmien kariutumisesta muutamaan otteeseen. Lapsi sen sijaan ei ole valittanut matkalla olemisesta kertaakaan. Se ei ole kertaakaan sanonut, että joku paikka on tylsä, ylihinnoiteltu tai muuten vain epämukava. Se ei ole kertaakaan ilmoittanut kyllästyneensä reissaamiseen. Se on joka kerta punaisen kukan nähdessään yhtä fiiliksissä. Rinkassa mukana kulkevassa muovikassissa on jo joku sata simpukkaa, mutta se ei laske seuraavalta rannalta löytyneen uuden näkinkengän arvoa. Lapsen reissukestävyydessä ei ole mitään moitittavaa. Itsestäni sen sijaan en voi aina sanoa samaa. Kun tekee mieli valittaa, muistutan itseäni, että tällaistahan tämä arki kotonakin useimmiten on. Hauskojen hetkien ohella riittää kompromisseja, keskeytyksiä ja järjestämistä.


Kuvat: Björgvin Hilmarsson

Tunnisteet: ,