Matkan aikana siitä kasvoi iso, hauska lapsi

Voi miten se on kasvanut! On ollut todella hämmentävää huomata, kuinka lyhyessä ajassa pätkästä on tullut melko iso tyttö. Sen kolmen kuluneen kuukauden aikana, jotka olemme viettäneet poissa kotoa, olen huomannut jälkikasvussa monia isoja muutoksia. En ole ihan varma, onko kyse pelkästään kersan kasvupyrähdyksestä vai siitä, että minulla on matkan aikana ihan eri tavalla aikaa seurata lapsen kehitystä kuin kotona Islannissa. Tavalliseen arkeen kuuluu yhdessäolon lisäksi kaikkea muuta pakollista, kuten työssäkäyntiä ja päiväkotia. Tämän reissun aikana olemme samoissa tiloissa ja tilanteissa 24/7, joten pienimmätkin kehitysaskeleet huomaa heti.

Kiinnipitäjä tarpeeton.
M niin kuin mummi.
Yhden matkailuautossa nukutun yön jälkeen lapsi ilmoitti, että hän haluaa tästä edespäin käydä pissalla yksin ja vetäisi ohuen muovioven perässään kiinni. Koska olen rohkea tyttö.

Iltojen lempipuuha muumien katsominen on vaihtunut numeroiden ja kirjaimien opetteluun. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa lapsi haluaa, että minä olen vähän aikaa opettaja ja hän oppilas. Oma-alotteisesti hän keksi, että haluaa oppia kirjoittamaan kaikkien tarhakavereiden nimet ennen kotiin paluuta. Miten hienoa sen täytyykään olla, kun eteen aukeaa maailma, jossa voi kirjoittaa ja lukea! Otin tietty vahaliidut käteen ja aloin piirtää aakkosia ruutuvihkoon lapselle malliksi. I niin kuin Ilmari. U niin kuin Tuhkimo.

Kaikkein upeinta on ollut huomata, että kersa on alkanut viihdyttää itseään ja muita tilannekomiikallaan.

Eräänä iltana söimme ravintolassa. Lapsi pieraisi äänekkäästi ja ilmoitti sitten kuuluvalla äänellä kaikille (suomeksi) pieraisseensa, jotta mahaan mahtuisi lisää ruokaa. Tämän jälkeen se hohotti ääneen viisi minuuttia.

Tänään aamulla tulin kiireellä vessasta ehtiäkseni ottaa kiehuvan puuron pois liedeltä. Lapsi istui sohvalla ja katseli ikkunasta ulos. Tyynesti se ilmoitti, että äiti ei pessyt käsiään vessassakäynnin jälkeen ja nyt kaikkien puuroon menee kakkaa.

Hän on kalassa.
Yhdellä luonnonpuistoreissulla kävelimme kauniin lammen rantaan. Lapsi löysi maasta kuivan oksan ja alkoi demonstroida onkimista. Se sai saaliiksi monta kalaa ja roikotti niitä ilmassa kävellessämme takaisin autolle. Kysyin, että kai kalat  ovat jo kuolleet. Ai miksi? No kun eivät kalat pysty hengittämään veden pinnan yläpuolella samalla tavalla kuin ihmiset, selitin. Lapsi katsoi minua kuin kylähullua: Äitii, eivät nämä kalat voi kuolla, koska ne eivät ole oikeita kaloja. Mä olen kuvitellut ne!

Äiti stressaa taas, tiiätkö.


Jos netti alkaa takkuilla hoitaessani jotain asiaa - kuten seuravan leirintäalueen varaamista - lapsi ennakoi tilanten ja ilmoittaa isälleen, että äiti on taas stressaantunut, voisitko tehdä sille jotain.

Niin. Että kohta varmaankin ulkoistan tämän blogin kirjoittamisen jälkikasvulle. Tässähän alkaa tuntea itsensä tarpeettomaksi.


Tunnisteet: , ,