Äkäslompolon hiihtoladut: kokemuksia ja hikoilun riemua

Olen kuluneen viikon aikana hurahtanut maastohiihtämiseen ja pääni on nyt täynnä latuun ja lumeen liittyviä ajatuksia. Varautukaa siis pitkään postaukseen. Viimeisen kuuden päivän aikana olen vedellyt ympäri Äkäslompoloa perinteisellä tyylillä melkein 130 kilometriä. Maastohiihto Lapin hyvin hoidetuilla laduilla on urheilulaji, jossa kaikki palaset menevät kohdalleen. Koko kroppa rasittuu, mutta mitään paikkaa ei ole alkanut juilia. Hartiajumista ei ole tietoakaan. Lihaksia ei särje. Hiihtäessä hikoilen, mutta en hengästy. Pystyn sauvoessa juttelemaan hiihtokavereideni kanssa. Maisemat ovat hengästyttävän upeat. Puolentoista tunnin välein tulee vastaan latukahvila, jossa saa tankata kaakaota ja rinkilämunkkeja. Hiihtolenkin jälkeen saunaan, käteen lasi skumppaa tai olutta ja eteen reilu annos perusruokaa, kuten perunamuusia ja makkarakastiketta. Ennen nukkumaanmenoa levitetään keittiön pöydälle latukartta ja päätetään, mitä seuraavana päivänä tehdään. Ei enempää voi ihminen lomalta pyytää!

Äkäslompolon maisemia. (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Ihastuin Äkäslompoloon ja hiihtämiseen, vaikka olen hiihtämisessä aivan aloittelija. Maaseudulla peruskoulussa oli pakko hiihtää liikunnantunneilla. Voi että miten vihasin sitä suksien raahaamista koulubussissa ja liikuntatuntien typerää kilpailumentaliteettia, joka otti huomioon ensisijaisesti luokkamme aktiiviurheilijat (joihin en siis itse kuulunut). Ala-asteella meille opetettiin, että nopeimmille pitää antaa latua. Kun joku tulee takaa ja huuta "LATUA", pitää astua sivuun ja antaa nopeammalle tietä. Oli todella rasittavaa punkeroida hitaimpien joukossa ladulla ja keskittyä väistämiseen eikä hiihtämiseen. Voi perkele. Ainut tapa selvitä siitä nöyryyttävästä väistämisvelvollisuudesta oli jättäytyä tahallaan viimeiseksi jo lähtöviivalla.

Tajusin vasta täällä Äkäslompolossa, että peruskoulun hiihto-opeissa ei ollut mitään järkeä. Ne joutavat roskakoppaan. Miksi hitaamman pitäisi muka väistää nopeampaa? Liikenteessä nopeampi ohittaa hitaamman, samoin uintiradalla. Ratsastaessakaan hitaan ratskukon velvollisuus ei ole antaa nopeammalle tietä, vaan paremman ratsastajan kuuluu hallita hevosensa ja pitää huoli, että polle ei lähde kiilaamaan. Kun ensimmäisenä hiihtopäivänä huomasin virallisen latukartan yläreunassa olevan tekstin, tajusin, että peruskoulussa on opetettu myös paljon täysin turhia asioita. Nimittäin: Latu on yhteinen. Ota huomioon muut hiihtäjät. Nopeampi hiihtäjä väistää hitaampaa.
Taukopaikalla. (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Sää on Äkäslompolossa ollut tällä viikolla melko leuto. Lämpötila on hengaillut pari astetta nollan molemmin puolin ja taivas on ollut pilvinen. Monet ovat valitelleet lämmintä säätä, mutta ainakaan näin aloittelijan vauhtia se ei haitannut, vaan pikemminkin päinvastoin. Kovilla pakkasilla en luultavasti olisi pystynyt vetäisemään 30 kilometrin maastolenkkiä neljään tuntiin. Pienellä pakkasella suksetkin pitivät ihmeen hyvin, sillä henkilökunta Äkäslompolon Sportshopissa osasi neuvoa sääolosuhteisiin sopivat sukset.
Kevyttä pulkkailua (Kuva: Björgvin Hilmarsson).
Hiihdon harrastajia varmasti naurattaa, mutta minä en ennen tänne tuloa tiennyt, että on olemassa erilaisia suksia. Tunnistin kyllä luisteluhiihdon: tyyli näyttää siltä kuin uisi perhosta pystyasennosssa. Mutta että siinä käytetään erilaisia välinteitä kuin perinteisessä hiihdossa? Täysin uutta informaatiota minulle. Suksivuokraamossa minulle kerrottiin, että myös perinteiseen hiihtoon on valmistettu erilaisia suksia. A-haa. Kokeilin yhtenä päivänä pakkasen hieman kiristyessä niin sanottuja - ööh - "tavallisia suksia". Meinasi lonkat irrota paikoiltaan, kun soudin käsivoimin eteenpäin kymmenen kilsaa. Käännyin lopulta takaisin ja myönsin, että ne ovat minulle liian hyvät sukset. Vaihdoin takaisin "pitopohjasuksiin". Äkäslompolon Sportshopista saa muuten todella asiantuntevaa ja hyvää palvelua - jopa kaltaiseni täysi aloittelija, joka kysyy, voiko pitopohjasuksiin laittaa liisteriä. Että kiitoksia vaan - suosittelen lämpimästi muillekin! Sain siis Sportshopista vuokrasuksisetin viikkoksi käyttööni (listahinta 70 €/6 vrk), mutta kävimme siellä viikon mittaan muillakin asioilla useamman kerran vuokrailemassa vähän kaikkea. Siskot lähtivät päiväksi opettelemaan lumilautailua (lumilautasetti maksoi 30 € / vrk) ja pulkan valjailla (20 €/vrk), jotta saimme otettua pätkän yhtenä päivänä mukaan maastoon.

Suksityyppien lisäksi opin myös, että latukartta on hiihtäjän paras ystävä (kahvipaikoilla käytettävän käteisen rahan ja kännykän kera). Latukartasta näkee hiihtoreittien pituudet, vaikeusasteet, taukopaikat, laavut, latujen auraustahdin ja sen, onko latu valaistu vai ei. Sauvoimme kiipeilijän kanssa kuuden päivän aikana 128 kilometriä, ja vaikka hiihtokausi ei ole vielä kiihkeimmillään (kaikki ladut eivät olleet vielä auki), hiihdimme joka päivä eri lenkin. Jos teistä joku sattuu olemaan matkalla Äkäslompoloon hiihtohommiin, seuraavaksi muutamia ajatuksia kultakin reitiltä.
Majapaikkamme Sapporo (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
1. Päivä: Äkäslompolo (Ylläskaltion hotelli) - Velhon kota - Tunturijärvi - Äkäslompolo (Ylläskaltion hotelli).
Pituus: 22 kilometriä, noin 3 tuntia.
Parhautta: Pysähdyimme pikkuruisessa mutta ihanan tunnelmallisessa Tunturijärven kahvilassa munkkipossulla ja kahvilla. Parin kilometrin alamäki reitin lopussa nauratti.
Muistettavaa: Reitti on valaistu Tunturijärveltä Äkäslompoloon, joten talven pimeimpänä aikana kannattaa reitti kiertää vastapäivään.

Äkäslompolon Sportshopin omistaja Jari. Täältä saa siis sukset, monot, voiteet, talvivaatteet, pulkkavuokrat, reittikartat jne. (Kuva: Björgvin Hilmarsson).
2. Päivä: Karilan Navettagalleria - Hangaskuru - Äkäslompolo (Ylläskaltion hotelli)
Pituus: 15 kilometriä, noin 2 tuntia. Mukana minä ja kiipeilijä.
Parhautta: Karilan Navettagalleria vanhaan navettaan kunnostettu kahvila, jossa on esillä hienoja käsin valmistettuja nukkeja. Äitini ja lapsi heittivät meidän aloituspaikkaan autolla ja kävimme yhdessä aloittamassa päivän kahvilan puolella. Kersa tuijotteli nukkeja silmät suurina ja kertoi niille päästä heittämiään tarinoita. Parhautta oli myös noin kolmen kilometrin mittainen lasku Hangaskurun ja Äkäslompolon välillä. Jännitti niin, että vatsasta nipisteli. Hyvällä tavalla.
Muistettavaa: Alamäen lopussa kannattaa jarruuttaa, että ei syöksy tielle. Pistin kiipeilijän menemään ensimmäisenä.

Kovempaa isi, kovempaa! (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
3. Päivä: Äkäslompolo (Äkäshotelli) - Kesänkijärven laavu - Latvajama - Äkäslomplo (Äkäshotelli).
Pituus: 18 kilometriä, noin 3 tuntia. Mukana minä ja kiipeilijä ja ihan järjettömän liukkaat sukset.
Parhautta: Tasainen maasto ja upea Kesänkijärven laavu, jossa pysähdyimme ottamassa valokuvia. Latvamajan kahvilassa tapasin viereisessä pöydässä bisneskaverin siskon. Tapaaminen jälleen kerran todisti, että maailma on pieni. Täälläkin.
Muistettavaa: En aloittelijana ja suksitumpelona enää kokeile ns. tavallisia suksia, ellei pakkasasteita ole yli kymmenen. Sekä minun että kiipeilijän sukset lipsuivat miinus kolmessakin asteessa niin perkeleesti, mutta kumpikaan ei suostunut myöntämään tilanteen mahdottomuutta ennen kuin kädet huusivat maitohapoilla hoosiannaa. Hiihdimme hitaasti takaisin ja kävimme vaihtamassa takaisin pitopohjasuksiin. Hiihtäjä hymyili jälleen!

Kyllä hymyilyttää, kun on taukopaikka lähellä (Kuva: Björgvin Hilmarsson).
4. Päivä: Äkäslompolo (Ylläskaltio) - Kesänkijärven laavu - Latvajama - Hangaskuru - Äkäslomplo (Äkäshotelli).
Pituus: 25 kilometriä, noin 5 tuntia. Mukana minä, kiipeilijä, siskot ja kolmevuotias ahkio-pulkassa.
Parhautta: Lapsen riemu pulkassa alamäkisessä maastossa. Tunne siitä, että ulkoillaan yhdessä. Lettukahvit Latvamajalla. Latvamajan kahvilassa tapasin jälleen viereisessä pöydässä eilisenä päivänä tapaamani bisneskaverin siskon,  mikä jälleen kerran todisti, että maailma on to-del-la pieni. Huippua!
Muistettavaa: Ahkio tekee hiihtämisestä raskaampaa, eli vauhti hidastuu jäätikköoppaallakin. Latvamajalla mietimme, käännymmekö takaisin, vai kierrämmekö Hangaskurun laavun kautta muutaman kilometrin ekstralenkin. Kello oli puoli kolme. Olisi pitänyt kääntyä, sillä kun löysimme itsemme tuuliselta aukiolta ilman valoja iltapäivän pimeässä etsimässä latua, kiroilutti lievästi. Lapsi onneksi nukkui ahkiossa untuvapeitteiden alla ja oli tietämätön sekoilustamme. Latu kuitenkin löytyi ja matka jatkui Äkäslompoloon "tunnelmallisessa hämärässä". Kolmen kilometrin lasku pimeässä sujui, koska reitti oli tuttu parin päivän takaa. Sen muistan, että ensi kerralla emme aio unohtaa otsalamppuja Kouvolaan.  

Latvamajan kahvilassa (Kuva: Björgvin Hilmarsson).
5. Päivä: Äkäslompolo (Ylläskaltio) - Velhon kota- Tunturijärvi - Aurinkotupa - Tunturijärvi - Äkäsompolo (Ylläskaltio)
Pituus: 34 kilometriä, noin 5 tuntia. Mukana minä ja kiipeilijä ja tajuton draivi.
Parhautta: Viikon pisin lenkki, pisimmät ylämäet ja parhaimmat grillimakkarat Aurinkotuvalla. Kolmen kilometrin osuus reitistä oli ajamaton, mutta sauvoimme umpihangessa hyvillä mielin. Mainio seikkailu!
Muistettavaa: Aurinkotuvalta pääsee Äkäslompoloon valaistua reittiä, eli tämä hiihto ei katso kellonaikaa.

6. Päivä: Luosujärven kahvio - Velhon kota- Äkäsompolo (järven jään kautta Äkäshotellille ja sieltä latua pitkin Ylläskaltio-hotellille)
Pituus: 22 kilometriä, noin 4 tuntia. Mukana minä, kiipeilijä ja toinen pikkusiskoista.
Parhautta: Äiti ja kersa heittivät Luosujärvelle ja joimme yhdessä kahvit. Hiihdimme lenkin vain toiseen suuntaan ja onnekkaina myötätuulessa. Pysähdyimme Velhon kodalla kahvilla ja totesin sen alueen kotoisammaksi kodaksi. Pyöreän mallinen pimeä rakennus, pienet ikkunat, joista näkee juuri ja juuri ulos, ja törkeän hyviä lakkaleivoksia. Taukopaikan pihalla tapasin yhden blogini lukijoista - hän tunnisti minut kirjasvasta Marmot-pipostani. Hänkin oli Äkäslompolossa hiihtämishommissa. Ihanan pieni maailma. Tuli valtavan hyvä mieli tästä kohtaamisesta, kiitos sinä, kun tulit juttelemaan :)
Muistettavaa: Äkäslompolon järven jäällä on tässä säässä muutamia sulia kohtia, mutta ne on merkitty varoituskyltein. Parin kilometrin lenkki jään pinnalla nipisteli vatsanpohjasta, mutta uskoin lopulta miehen vakuutteluja jään kestävyydestä. Luotin siihen, että jäätikköopas tietää jotain jäästä. Eikä se pettänyt.

Mulla on ollut niin siistiä!!!! (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Huomenna edessä 700 kilometriä Jyväskylään, josta matka jatkuu seuraavana päivänä kotiin pyykkiä pesemään. Olen onnellinen lähdöstä huolimatta, sillä nyt tiedän, minne haluan tulla ensi vuonna uudestaan. Niin paljon jäi vielä hiihtämättä. Latu on yhteinen. Nopeampi hiihtäjä väistää hitaampaa. Kiitos, Lappi. Tämä oli yksi elämäni parhaimpia lomia.

Tunnisteet: , ,