Marko Kilpi: Kuolematon

Juuri nyt koen itseni loppuunajetuksi raadoksi. Takana on tähän asti lukemistani kirjoista ehdottomasti vaikein. Sain eilen loppuun rikoskirjailija Marko Kilven uusimman teoksen, tänä syksynä ilmestyneen kirjan Kuolematon. Lukeminen ei ollut tällä kertaa viihdyttävää, hauskaa tai kihelmöivää eskapistista haahuilua. Se oli kamalaa. Olen vereslihalla. Sivulla 40 jouduin juomaan itseni humalaan, että pystyin lukemaan kirjan loppuun. Jos teos olisi huono tai edes yhdentekevä, olisin jättänyt sen kesken. Mutta kun se ei ole. On ehkä yksi tärkeimmistä.

Kuolematon käsittelee lasten hyväksikäyttöä ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Elävien kirjoihin -kirjasta (myös Jäätyneitä ruusuja ja Kadotetut) tutut Olli Repo ja tämän poliisikollega Elias Kaski tutkivat yhdessä rikosta, joka laajenee yksittäisen tapauksen tutkinnasta ongelman laajempaan käsittelyyn ja kuvaa rikoksen selvittelyn ohella niitä syitä, joista tutkittavana olevan rikoksen motiivit kumpuavat. Tällä kertaa tarinan liikkelle laittava rikos on yksi kamalimmista: seksuaalirikos, jonka uhrina on lapsi.

Kirjan kansikuva: Gummerus.

Se ristiriita, joka muodostuu silmittömän julmuuden kuvaamisesta ja kauniisti kirjoitetusta kielestä, saa jääkylmän rautapainon laskeutumaan alavatsaan. Levikinnälkäiset iltapäivälehdet hierovat julmuutta naamaan uutisoidessaan perhesurmista tai lasten pahoinpitelyrikoksista. Keltamustat A3:et voi ohittaa kääntämällä huomion karkkihyllyllyyn. Kilven teksti sen sijaan avaa lukijan eteen terävän ja syvän kuilun, jonne on pakko katsoa:

Mitä se viimeinen miettii? Elias kysyy hiljaa. - Se tietää, että sen vuoro on kohta. Kyllä se sen ymmärtää, vaikka olisi miten pieni. (s. 40)

Sellainen touhu saattaa jatkua pitkäänkin, kun se tapahtuu perheen sisällä. Monesti ei paljastu koskaan, jos ei näkyviä vammoja synny. Siinä syntyi. Neuvolasta ilmoittivat, että kannattaisi tulla vähän jututtamaan tätä perhettä. (s. 75)

Kuolematon on vaikea lukukokemus myös siksi, että se pakottaa ajattelemaan, mistä maailman julmimpiin tekoihin syyllistyneiden ihmisten pahuus kumpuaa. Väkivaltaisen tekojen kuvausten lukemista hirveämpää onkin pakottaa itsensä ymmärtämään syitä. Miksi joku tekee niin? Miten kukaan voi tehdä niin? Kysymykset ovat vaikeita etenkin siksi, että kaikissa ihmisissä on potentiaali pahuuteen ja pahoihin tekoihin. Esimerkiksi omassa lapsuudessa koetut traumat kulkevat usein muodossa tai toisessa eteenpäin, jos niitä ei osaa pysäyttää tai ymmärrä opetella pysäyttämään.

- Mutta ei kaikista uhreista tule tekijöitä, Olli sanoo.
- Ei tietenkään. Kyse onkin niistä, joista tulee. Leinokin oli siitä jo aikanaan hajulla. "Ja poika perii kehdossa synnit isänkin ja rinta täys on ruumenta ja ruuhkaa. Mihin päättyvi tie?" (s. 300)


Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä (ihmettelempä sanan "hyväksikäyttö" etymologiaa; mikään muu ei voi olla kauempana hyvästä kuin tämä rikos) tapahtuu Suomessa ihan koko ajan. Valitettavasti Jammu Siltavuori ei ollut yksi yksittäinen poikkeustekijä vuosisadassa.

Vanhempi konstaapeli ja kirjailija Marko Kilpi (kuva: www.markokilpi.com)
Marko Kilpi - joka on siis päivätyössään vanhempi konstaapeli - tietää tämän. Hän on mukana vetämässä poliisissa postrauma-työpajatoimintaa, johon osallistuu työssään järkyttäviä asioita kohdanneita poliiseja. Työpajojen tarkoitus on auttaa poliisikollegoita pääsemään yli traumasta ja jatkaa elämäänsä tasapainoisemmin. Kysyin Markolta, oliko kirjan kirjoittaminen hänelle itselleen terapeuttinen kokemus. Kyllä se kuulemma oli ainakin jossain määrin. Kirjan kirjoittamisen aikaan traumaryhmän toimintaan nimittäin osallistui useampia hyväksikäyttötapauksia tutkivia seksuaalirikostutkijoita. Kirja on kuitenkin vain julmuuden pintaraapaisu.

"Siinä tuli käytyä tiivistettynä massana läpi huomattava määrä julmimpia ja pahimipia alan rikoksia mitä tässä maassa on viime aikoina tapahtunut. Ne tapaukset olivat todella järkyttäviä mukamas kaiken nähneelle ja kokeneelle konstaapelillekin. Ei sellaisia tekoja pysty tavallinen ihminen edes kuvittelemaan. Niitä tapauksia ei voisi kirjoittaa mihinkään kirjaan mukaan", kirjailija sanoo. Kilven mukaan hänen uusin teoksensa on kuitenkin ennen kaikkea tutkimusmatka ihmiseen:

"Minun piti selvittää itselleni, että miksi nämä ihmiset tekevät sellaisia tekoja, mitä me muut emme kykene ymmärtämään ja siinä ainakin omalta osaltani onnistuin. Nyt ymmärrän."

Kerroin Kilvelle joutuneeni turruttamaan kirjan aiheuttamaa pahoinvointia alkoholilla. Hän ei yllättynyt. Isät tai äidit, joilla on pieniä lapsia, ovat kuulemma kokeneet kirjan muita ahdistavampana. En hämmästele sitä lainkaan. Kirja on järkyttävä, mutta mitään muuta se ei saisikaan olla. Tai kuten Kilpi itse sanoo:

"Millaisessa maailmassa me asuisimme, jos tuollaisen kirjan jälkeen lukija sanoisi, ettei se tuntunut missään ja tämähän aivan tuttua juttua? Ehkä silloin meillä ei olisi enää mitään toivoa."

Siksi sinunkin kannattaa lukea se. Pahuuden voi nimittäin pystyä pysäyttämään, mutta ensin siitä pitää ymmärtää jotain.

PS. Lasten kaltoinkohtelua tapahtuu kaikkialla. Yhteiskunnan ollessa hätätilassa esimerkiksi sodan tai luonnonkatastrofin vuoksi pahoinvointi kasvaa. Väkivalta ja seksuaaliväkivalta myös lapsia kohtaan yleistyy kriisitilanteissa. Filippiineillä elämä ei ole supertaifuunin jälkeen palautunut tavalliseen arkeen, vaikka muutaman viikon takaisesta luonnonkatastrofista ei enää niin uutisoidakaan. Siellä tarvitaan edelleen apua. Ole kiltti, ja lahjoita edes vähän. Niistäkin lapsista nimittäin kasvaa uusi sukupolvi.

PPS. Kuolematon edullisimmillaan Booky.fi:stä hintaan 24,60 € (ei postikuluja)*. 

EDIT: 3.12. kl 14:33: Pieni tarkennus Kilven poliisityötä koskevaan kuvaukseen.

Tunnisteet: