oissailtana tuli vastaan hetki, jonka muistaa varmasti lopun elämäänsä. Lapsi meinasi jäädä auton alle. Ilta oli ihan tavallinen. Pätkä ja mies lähtivät ruoan jälkeen ostamaan lähikaupasta jäätelöt, kuten meillä joskus on tapana. Muistan siinä nettihesaria selatessa pohtineeni, että onkohan kaupassa jonoa, kun näin kauan kestää. Syy selvisi pian. On maksettu jäätelöt, otettu vaihtorahat ja astuttu kaupasta kadulle. Kuten aina, pysähdytään tutun kaupan tutun tien varteen odottamaan sopivaa hetkeä ylittää tie. Autot menevät ohi. Mies katsoo vasemmalle ja oikealle. Autoja ei näy. Paitsi se iso maasturi, jolla ei ole valoja päällä. Mies katsoo alaviistoon. Lasta ei näy missään. Se on lähtenyt ääneti ylittämään tietä, koska kaikki autot ovat jo menneet.Aikaa on ehkä sekunti. Tämä on se kohtalokas sekunti, jonka aikana pitää päättää, mitä tekee. Se on sekunti, jota saattaa joutua miettimään loppuelämänsä. Pyörtyykö, huutaako vai yrittääkö tarttua kadulle ehtineestä lapsesta kiinni. Kiipeilijämies ei tee noista mitään vaan juoksee itse auton eteen.
Koska mitään muuta vaihtoehtoa ei kuulemma ollut.
Jonkin käsittämättömän nopeasti läpi kelatun ajatusketjun tuloksena se sanoi tajunneensa, että auto osuu, jos se ei hiljennä vauhtia. Lasta ei enää ehdi napata kiinni. Huudosta se vain jähmettyy. Ison maasturin kyydistä ei näe lähellä olevaa metrin mittaista pätkää. Mutta jos alle on juoksemassa iso mies, kuljettaja saattaa ehtiä jarruttaa. Se ehti.