Ennen puoltayötä

Kiipeilijäukolla oli eilen syntymäpäivät. Kärräsimme lapsen illalla hoitoon ja menimme leffaan katsomaan (syndesankarin toiveesta) Before Midnight. Nyökkäilin innoissani - kyllä kyllä, juuri tämä elokuva meidän pitää nähdä. Onhan tässä jo kymmenen vuotta odotettu.

Penkkiriviltä 8.
Monella 1990-luvun teinillä on yhteinen kokemus romanttisesta elokuvasta: Before Sunrise (1995). Alle parikymppiset tapaavat junassa, ihastuvat, kuhertelevat Wienin puistoissa läpi yön ja näyttävät aamulla ihan freeseiltä.

Kului kymmenen vuotta. Before Sunsetissa (2004) tyypit tapaavat uudestaan, ovat vieläkin umpilovessa, mutta toisella on perhe Yhdysvalloissa. Ollaan pariisilaisessa kerrostaloasunnossa ja vähän vilkuillaan kelloa, että pitäisi lähteä, mutta ei ehkä sittenkään. Sitten alkaa soida Nina Simone ja ruudulle lopputekstit. Saivatko ne koskaan toisiaan?

Vuosikymmen on nyt odoteltu, että miten kävi. Kun luin lehdestä, että keskiyö (kyllä, olemme jo antaneet leffalle lempinimenkin) tulee Islannissakin leffateattereihin, soitin heti miehelle ja hihkuimme puhelimessa kuin mitkäkin vajaamieliset.



Leffa oli odotusten mukaisesti mahtava. Tuntui kuin olisi seurannut kahden pitkään parisuhteessa olleen fiksun ihmisen keskustelua. Kina kotitöistä, perhesuhteista ja puuduttavasta seksielämästä. Puolisoiden liikuttavan ihanat sisäpiirivitsit. Aivan kuin näyttelijät eivät olisi näytelleet ollenkaan! Katsoessani kymmenminuuttista dialogia yhdessä pitkässä otossa ilman leikkauksia, olin varma, että tämä ei voi olla elokuvaa, vaan olen noilla kylässä.

Syytän before-elokuvien viehätysvoimasta myös omaa syntymävuottani. En tiedä, oletteko te muut trilogian katsoneet samaa mieltä, mutta minusta tuntuu, että olen elänyt elokuvan päähenkilöiden kanssa hassulla tavalla samassa ajassa. 1990-luvulla olin toivottoman ihastunut johonkin rinnakkaisluokan finninaamaan. Niissä hormonihöyryissä Hawken näköinen jössikkä keskieurooppalaisessa kaupungissa tuntui epäreilun kaukaiselta. Vuonna 2004 Celine ja Jesse tapasivat pitkän tauon jälkeen ja huomasivat, ettei elämästä tullutkaan sellaista kuin piti. Olin itse noihin aikoihin vakiintumassa: avoliitossa, valmistumassa koulusta, suunnittelemassa asunnonostoa. Ja koko homma alkoi maistua ihan puulta.

Ja nyt tämä kolmas elokuva. Kun tyypit ovat - anteeksi spoileri - vihdoin saaneet toisensa ja saaneet lapsia, elämään tulee uusia juttuja. Kuten pelko siitä, ettei ehkä olekaan enää niin täydellinen, filmaattinen ja viehättävä kuin silloin kun ensi kertaa tavattiin Wienissä. Ei kun siis Reykjavikissa.

Tunnisteet: ,