Äidistä ja tyttärestä

Olen ollut yksin Suomen-matkalla viisi päivää. Asun ihanan ystäväperheeni luona Ullanlinnassa. Maailman kotoisimman city-asunnon parvekkeelta näkee puistoon, josta yksi osa on rajattu lasten leikkipaikaksi. Tänään aamulla aamukahvia hörppiessä seurasin, kuinka läheisen päiväkodin ryhmä - kymmenen neonkeltaisiin ulkoiluvaatteisiin puettua hukkapätkää - valtasi hiekkalaatikot ja keinut. Viime päivät sisälläni kehittynyt ikävämöykky ainakin kolminkertaistui.

Kun kaksi vuotta sitten pääsin muutamaksi päiväksi yksin työmatkalle, olin haljeta onnesta. Omaa aikaa, rauhaa, katkeamattomat yöunet ja tieto siitä, että voin pysähtyä kaupassa katseleman asioita ilman, että kukaan alkaa huutaa. Ja nyt vetistelen, kun näen neljän päivän erossa olon jälkeen naapurissa neonkeltaisia ulkoiluliivejä.

Siitä on tullut lapsi!
Vasta reilu vuosi sitten pystin ensimmäisen kerran vilpittömästi sanomaan, että on ihanaa, kun minulla on lapsi. Ensimmäinen vuosi oli kaamea karuselli. Rintaruokinta, yöheräilyt, lapsen vatsavaivat, loputtomat vaippasulkeiset, kommunikoinnin mahdottomuus. Oli ahdistavaa, kun ei voinut tietää, tekeekö jotain oikein vain väärin, kun palaute on muotoa VÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

Toinen vuosi oli vähän parempi. Lapsi nukkui pidempään ja alkoi syödä normaalia ruokaa. Viestintä ja tekeminen oli kuitenkin vielä täysin yhdensuuntaista. Vaihdoin vaippaa, nukutin, syötin, nukutin, syötin, puin, riisuin, kylvetin, nukutin, syötin, laitoin supon. Vuorokauden ympäri kestävän raadannan tuloksena sai (ehkä) aikaiseksi kolmen tunnin katkeamattomat yöunet tai yhden hymyn. Itseäni ei ihan kauheasti vieläkään naurattanut.

Kolmannen vuoden aikana lapsesta alkoi tulla sosiaalinen ihminen ja minusta tervejärkinen. Katu on muuttunut kahdensuuntaiseksi. Minusta ei enää tunnu siltä, että yritän kantaa pimeää ilmaa säkillä ulos talosta. Me voimme keskustella. Lapsi kertoo, kun sitä harmittaa. Useimmiten se osaa kertoa syynkin. Nykyään minä en tee sen eteen asioita ja arvaile sen jälkeen, tykkäkö se vai ei. Nykyään me teemme asioita yhdessä. Minä annan sille, se antaa minulle. Se kysyy, onko harrrrtijat kipeet, voiko ma nudda (nudda on islantia ja tarkoittaa hieroa). Mä kysyn perjantaina päiväkotipäivn päätteeksi, käydäänkö ostamassa jäätelöt.  Saan vastaukseksi joo, mä haluun kaks. Meistä on tullut tiimi.

Ei tule kuulkaa tuttipulloa ikävä.

Kaksi ensimmäistä vuotta olisi mennyt vähemmän paniikissa, jos olisin oikeasti tajunnut, miten hienoa ja palkistevaa oman lapsen kanssa oleminen voikaan olla. Mutta eihän tällainen tyyppi usko, ennen kuin itse kokeilee.

Tunnisteet: ,