Olen ollut yksin Suomen-matkalla viisi päivää. Asun ihanan ystäväperheeni luona Ullanlinnassa. Maailman kotoisimman city-asunnon parvekkeel...

Äidistä ja tyttärestä

24.5.13 Satu Kommentteja: 32

Olen ollut yksin Suomen-matkalla viisi päivää. Asun ihanan ystäväperheeni luona Ullanlinnassa. Maailman kotoisimman city-asunnon parvekkeelta näkee puistoon, josta yksi osa on rajattu lasten leikkipaikaksi. Tänään aamulla aamukahvia hörppiessä seurasin, kuinka läheisen päiväkodin ryhmä - kymmenen neonkeltaisiin ulkoiluvaatteisiin puettua hukkapätkää - valtasi hiekkalaatikot ja keinut. Viime päivät sisälläni kehittynyt ikävämöykky ainakin kolminkertaistui.

Kun kaksi vuotta sitten pääsin muutamaksi päiväksi yksin työmatkalle, olin haljeta onnesta. Omaa aikaa, rauhaa, katkeamattomat yöunet ja tieto siitä, että voin pysähtyä kaupassa katseleman asioita ilman, että kukaan alkaa huutaa. Ja nyt vetistelen, kun näen neljän päivän erossa olon jälkeen naapurissa neonkeltaisia ulkoiluliivejä.

Siitä on tullut lapsi!
Vasta reilu vuosi sitten pystin ensimmäisen kerran vilpittömästi sanomaan, että on ihanaa, kun minulla on lapsi. Ensimmäinen vuosi oli kaamea karuselli. Rintaruokinta, yöheräilyt, lapsen vatsavaivat, loputtomat vaippasulkeiset, kommunikoinnin mahdottomuus. Oli ahdistavaa, kun ei voinut tietää, tekeekö jotain oikein vain väärin, kun palaute on muotoa VÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

Toinen vuosi oli vähän parempi. Lapsi nukkui pidempään ja alkoi syödä normaalia ruokaa. Viestintä ja tekeminen oli kuitenkin vielä täysin yhdensuuntaista. Vaihdoin vaippaa, nukutin, syötin, nukutin, syötin, puin, riisuin, kylvetin, nukutin, syötin, laitoin supon. Vuorokauden ympäri kestävän raadannan tuloksena sai (ehkä) aikaiseksi kolmen tunnin katkeamattomat yöunet tai yhden hymyn. Itseäni ei ihan kauheasti vieläkään naurattanut.

Kolmannen vuoden aikana lapsesta alkoi tulla sosiaalinen ihminen ja minusta tervejärkinen. Katu on muuttunut kahdensuuntaiseksi. Minusta ei enää tunnu siltä, että yritän kantaa pimeää ilmaa säkillä ulos talosta. Me voimme keskustella. Lapsi kertoo, kun sitä harmittaa. Useimmiten se osaa kertoa syynkin. Nykyään minä en tee sen eteen asioita ja arvaile sen jälkeen, tykkäkö se vai ei. Nykyään me teemme asioita yhdessä. Minä annan sille, se antaa minulle. Se kysyy, onko harrrrtijat kipeet, voiko ma nudda (nudda on islantia ja tarkoittaa hieroa). Mä kysyn perjantaina päiväkotipäivn päätteeksi, käydäänkö ostamassa jäätelöt.  Saan vastaukseksi joo, mä haluun kaks. Meistä on tullut tiimi.

Ei tule kuulkaa tuttipulloa ikävä.

Kaksi ensimmäistä vuotta olisi mennyt vähemmän paniikissa, jos olisin oikeasti tajunnut, miten hienoa ja palkistevaa oman lapsen kanssa oleminen voikaan olla. Mutta eihän tällainen tyyppi usko, ennen kuin itse kokeilee.

32 kommenttia:

  1. Ollaan niin samassa veneessä tässä suhteessa. Tiedän kirjaimelleen mistä puhut.

    VastaaPoista
  2. Senkin ihku pikku pehmo! <3 Toka kierroksella kaikki on paljon helpompaa, ehehe.;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh heh :) Mutta kyllä tämä yksi riittää tällä erää.

      Poista
  3. hihhii, mä alan nyt kyllä odotteleman vauvauutisia. ;) -miuku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahus, joudut ehkä odottamaan aika pitkään. Kun nyt just tämä arki tuntuu tosi hyvältä, en halua järkyttää tasapainoa :)

      Poista
  4. Meillä oli esikoinen aika lailla tuon ikäinen, kun odotin kuopusta. Päällimmäinen ajatus oli, että olenko ihan itsetuhoinen, kun aloitan alusta, vaikka meillä alkaa olla kolmisin jo tosi kivaa.

    Mutta, nyt, nelisin on vielä kivempaa. Ja tuo koululainen alkaa olla jo halutessaan tosi hyvää seuraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä puoleastni mietin tuossa just, että jos voisi synnyttää vauvaiän ohittaneen, kaksivuotiaan lapsen. Sitten tajusin, mitä ajattelin, ja lopetin heti.

      Poista
    2. adoptoikaa. muunlaisia haasteita tulee varmasti, mutta tuo kaksivuotisehto täyttyisi.

      Poista
  5. Muistan kun olin vuosia sitten työpaikallani näyttämässä nyyttiä äippälomalla ja kerroin kuinka helppo lapsi olikaan (oli kolmas lapseni).Pomoni siihen totesi, että kyllä tämä on kuule ihan yhtä helppo kuin ne kaksi ekaa, mutta sä vaan olet kokeneempi. Jos sulla olisi ollut ekan kohdalla tietämys, mitä oli kertynyt kolmannen kohdalla, ei olisi stressannut ollenkaan :-)

    Saija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pomolla oli varmaan itsellä useampi lapsi? Toinen lapsi kuulemani mukaan enemmän kuin tuplaa työmäärän, mutta kolmas tulee jo "siinä sivussa". Tiedä sitten :)

      Poista
  6. Tunnistan tunteen. Muistan tarkasti hetken, kun kevättalvella minusta tuntui, ettei meillä ole enää yhdistelmää taapero+vauva vaan kaksi lasta, joiden kanssa voi jutella, tehdä, tulla ja mennä.

    Ei toinen lapsi mielestäni työmäärää tuplaa. Erityisesti jos ikäero on pieni, tuntuu toki välillä, että kädet ja syli loppuu, mutta toisaalta esikoisesta on sekä apua ja iloa jo monessa asiassa vauvan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Upeaa huomata, että näitä samanlaisia tuntemuksia on ollut muillakin.

      Poista
  7. Taas kerran erittäin hyvä kirjoitus.
    Aion näyttää tämän miehelleni - "kato, me ei olla ainoita joista tuntuu tältä". Mullakin muutos tapahtui hitaasti. Vasta nyt, kun nuorempi lapsi on 2,5 v., niin tykkään olla niiden kanssa. Nyt meillä on nastaa yhdessä. Teen nelipäiväistä työviikkoa, koska mun ja lasten kotipäivistä on tullut kivoja. Aion jatkaa näin, koska yhtäkkiä tajusin, etteivät lapset kohta jaksa hengailla mutsin kanssa. Hyvää Suomen-matkaa! Ja Kymppiä myös!

    VastaaPoista
  8. Meillä on ero edessä. Vaikka arvostan omaa aikaa, pelkkä ajatuskin itkettää, että pitää olla useampi päivä erossa omasta tenavasta. Varsinkin kun mies ei tunnu arvostavan kahdenkeskistä aikaansa samalla tapaa kuin minä. Kai siihen tottuu ajan myötä, mutta ei kauheasti lohduta, nyt kun on muutakin surtavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. Todella ikävä tilanne... Kyllä mä uskon, että tuohon tilanteeseen tottuu ajan myötä; siis eihän se ikävä minnekään katoa, mutta sitä sykliä, jossa lapsi on välillä toisen vanhemman luona, oppii varmaankin käsittelemään vähän eri tavalla. Voimia sinulle!

      Poista
  9. Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Itselläni on 8 kk vauva ja juuri tuo keskustelun mahdottomuus tuntuu välillä raskaalta. Mutta on helpottava lukea muiden kokemuksista, että todellakin asiat muuttuvat lapsen kasvaessa.
    Yhtä asiaa en ihan kirjoituksestasi ymmärtänyt: miksi toisella vuodella sait "(ehkä) aikaiseksi kolmen tunnin katkeamattomat yöunet". Miksi siis vain kolmen? Tarkoitatko lapsen vaiko omaa unta? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin siis sitä, että lapsi nukkui kolme tuntia putkeen - eli siis minäkin sain nukkua :)

      Poista
    2. Apua... toivoin, että yli vuoden ikäiset nukkuvat yöt suht läpeensä. Joudun ehkä odottamaan vielä kauan..

      Poista
    3. Olen kuullut lapsista, jotka ovat alkaneet nukkua täysiä öitä jo ennen vuoden ikää. Liekö tämä joku urbaani legenda... ?

      Poista
    4. Esimerkiksi meidän kaveripariskunnan lapset: ainakin esikoinen alkoi nukkua n. 10 t yöt jo joskus 4 kk iässä.

      Poista
    5. Nämä ovat varmaan tosi yksilöllisiä juttuja. Kersa lakkasi heräämästä syömään öisin noin 7 kk iässä, mutta kyllähän se silti heräili tosi pitkään ihan vaan heräilyn ilosta. Ja kun se alkoi nukkua pitkiä yöunia, mä aloin herätä joka hiton rasahdukseen ja pierunääneen, joka lastenhuoneesta kuului. Vasta tossa lapsen toisella ikävuodella rauhoituin ja tuli sellainen oikea, kunnollinen yörytmi, joka alkaa kello 21 ja loppu noin kl 7.30...

      Poista
  10. Huh, en ole ainut! Oma laps on vasta 7 kuukautta, mutta eka puoli vuotta oli jotain aivan järkyttävää. En omasta mielestäni sairastanut masennusta, vaikka siihen suuntaan olin varmaan menossa. Laps ei viihtynyt hetkeäkään yksin, tissillä piti roikkua tunnin välein, yöunia ei tunnettu. Välillä oli TODELLA huono omatunto siitä että olisin vain halunnut paeta. Olisin halunnut lähteä kaupungille juomaan viiniä pikkutunneille asti, grillikiskan kautta kotiin potemaan krapulaa, YKSIN. Olisin halunnut olla yksin.
    Sitten jokin muuttui. Laps kasvoi, alkoi pärjätä pidempiä aikoja ilman mun tissejä (pulloa ei huoli, ei ole koskaan huolinut) ja alkoi NUKKUA kunnollisia yöunia. Muistan ikuisesti sen tunteen kun ekaa kertaa yli puoleen vuoteen sain nukkua kahdeksan tuntia putkeen.

    Nyt tuo laps on niin rakas ettei tosikaan. Mutta ekat kuukaudet jätti sellaiset henkiset arvet että meidän lapsiluku jää tähän yhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin ihan zombie ekan vuoden. Kyllä se siitä muuttuu helpommaksi. Kommentoin näin yhden lapsen kokemuksen ja mutta liian lyhyiden yöunien syventämällä rintaäänellä.

      Poista
    2. Täällä kans yks ekan puol vuotta zombeillu... Lapsen unipätkät oli semmosia 1min - 1h. Sit oli pakko laittaa peli poikki unikoulun avulla, muuten en ois enää kestäny. Lapsi heräilee nyt vajaan vuoden vanhana edelleen pari kertaa yössä, mut sehän on jo ihan huippusaavutus aiempaan verrattuna. Arki on alkanu tuntua jo vähän kivemmalta ja jospa se vielä kivemmaks tästä muuttuis :D
      Vähän kyllä haaveilen toisesta lapsesta (kunhan nää traumat tästä jotenkin vielä vähän hälvenis... ;)

      Poista
  11. Juuri tällaiset kirjoitukset on varmasti parasta, mitä netti voi antaa: kokemuksen siitä, ettei ole tuntemuksineen yksin, että joku toinen on kokenut ja tuntenut juuri samoin. Kiitos siis tästä kirjoituksesta! Ainokaiseni täyttää pian 4 ja vasta nyt havahdun ajoittain ajatukseen, että meillä on vihdoin kaikki hyvin. Reilut kaksi vuotta meni valvoessa, jona aikana melkein tuhoutui avioliitto, lukemattomia sukulaisuussuhteita, oma terveys ja mielenterveys, ja sitten viimeisen vuoden ajan vahinkoja ja vaurioita on korjailtu. Vihdoinkin elämä on taas tasapainossa, enkä voi edes ajatella, että haluaisin kokea sen kaiken uudelleen.

    Välillä suren sitä, että ainokaiseni jää ainoaksi lapseksi, itselleni isosisko on ollut aina niin tärkeä. Mutta toisaalta uskon, että lapseni arvostaa täysijärkistä ja tervettä äitiä lopulta enemmän kuin sisarusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana kommentti! Juuri tällaisten oivalluksien takia tätä blogia tekeekin mieli kirjoittaa. Että voi jakaa kaikkia hauskoja ja vähemmänkin hauskoja juttuja tyyppien kanssa, joilla voi olla ihan samanlainen elämäntilanne tai aivotukset menossa kuin itsellä :)

      Poista
  12. Kiitos lohduttavasta kirjoituksesta, juuri sitä tarvitsin tähän saumaan! Vaikka oma 4kk vauvani on ns. helppo lapsi, on mulla silti usein päiviä, jolloin haluaisin perua koko homman. On siis toivoa siitä, että jonain päivänä ehkä oikeasti olen onnellinen lapsestani.

    VastaaPoista
  13. Vähän jäljessä luen näitä - mutta kiitos! Kaksoset on 16kk, ja välillä on ihan kivaa, mutta useimmiten ajattelen että olin onnellisempi ennen lasten syntymää. Ja nämä olivat siis ihan toivottuja lapsia, ja Ovat rakastettuja lapsia. Ja silti on rankkaa ja ankeeta välillä (tai usein). Mutta itsekin huomaan jo miten elämä päivä päivältä muuttuu helpommaksi, eli hyvä on edessä.
    Mervi

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?