Ammatinvalintaopas

Kerronpa teille tarinan ammatinvalinnasta. Jos et työkiireessä ehdi koko juttua lukea, niin murskaan draaman kaaren kertomalla tärkeimmät kaksi asiaa heti alkuun: Ei ole tärkeintä tehdä koulutusta vastavaa työtä. Jos haluat työn, jossa viihdyt, raha ei voi koskaan olla se tärkein motivaattori.

Työmatkalla.

Koska lähipiirinsä tuntee parhaiten, tarinan päähenkilö on mun oman mies. Se on nyt lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Kaksikymppisenä meni opiskelemaan biologiaa ja erikoistui johonkin, joka liittyy soluihin ja molekyyleihin. Valmistumisen jälkeen odotti työpaikka veripankkissa. Kun tapasimme, mies pukeutui töissä valkoiseen takkiin ja hoiti leukemiapotilaita. Ihan törkeen siistiä, ajattelin. Vastoin aikaisempia miesystäviäni tällä kaverilla oli ensinnäkin ihan oikeasti työpaikka ja toiseksi sen työ tähtäsi ihmishenkien pelastamiseen. So hot. 

No sitten se sisätyö hullujen tiedemiesten kanssa alkoi kyllästyttää. Ne samat, toistuvat toimistorutiinit venyttivät haukotusta aamu aamulta pidemmäksi. Työpäivät menivät räplätessä labralaitteita ja tietokonetta. Paras osa päivää oli se, kun pääsi ulos työpaikan ovesta viettämään vapaa-aikaa. Siis kiipeilemään kallioita ja jäätyneitä vesiputouksia, maastopyöräilemään, sukeltamaan, vaeltamaan.

Mies vihjaili harkitsevansa irtisanoutumista ja koittavansa tehdä jotain muuta. Vitun hullu! ajattelin. Vakituinen työ, säännölliset työajat, säännöllinen palkka - ja ennenkaikkea: koulutusta vastaava työ. Et nyt sohlaa tuota sun toimivaa kuviota!

Paasasin turhaan. Argumenteissani ei kuulemma ollut mitään järkeä. Niinpä mies irtisanoitui ja ryhtyi vuoristo-oppaaksi. Siinä kohtaa aikajanaa meni vähäksi aikaa omat pasmat sekaisin. Taas yksi vitun hippi lisää. Kohta se alkaa lainata multa rahaa ja jälleen mä olen se, joka maksaa aina ravintolassa. 

Näkymä toimiston ikkunasta.

Onneksi olin todella väärässä. Eihän siitä mitään vuoristopummia tullut. Ensin tulivat päivävaellukset. Kun työssä pärjäsi hyvin, pääsi vetämään vähän pidempiä vaelluksia. Sitten tulivat sponsorimatkat Norjaan. Yhtäkkiä opashommien ohessa työnkuvaan lisättiin uusien oppaiden koulutus- ja valmennussessiot. Valokuvausta harrastaneena jätkä pystyi yhtäkkiä kuvaamaan kaiken firman mainos- ja markkinointimateriaalin. Yhtäkkiä siitä oli tehty seikkailumatkaosaston vetäjä.

Kun minä aamuisin avaan tietokoneen, mies pakkaa reppuun jäähakut ja fiilistelee, kuinka siistiä on taas lähteä töihin saamaan palkkaa siitä, mitä tekisi vapaa-ajallaan muutenkin. Kauluspaidaton asiantuntija- ja esimiesasema ja hulppeilla toimistonäkymillä. Työssä ei joudu nauttimaan kasaantuvien dedisten aiheuttamasta stressistä. Vuoristo-opas kun ei voi ottaa kahta projektia päällekkäin: jos on tiistaina turistiryhmän kanssa Vatnajökullilla, ei voi olla missään muualla.

Ei pelkästään vuoria kiipeilemällä elä, mutta opettamalla vuorikiipeilyä, rakentamalla sen ympärille elämyspalveluja ja kouluttamalla voi jo tehdä ihan kivaa tiliä. Ei laulamista rakastavakaan välttämättä pelkällä laulamisella maksa asuntolainalyhennyksiä, mutta omien laulutaitojen varaan voi rakentaa vaikka äänenkäyttökoulutusta yritysjohtajille tai laulutunteja peruskoulun musiikkituntien säikäyttämille laulutaidottomille.

Normipäivä.

Mieheni urapolkua seuranneena olen oppinut, että omasta intohimosta voi rakentaa itselleen työpaikan, jos käyttää vähän mielikuvitusta. Mielikuvitukselle vaan ei jää yhtään tilaa, jos junnaa päättötodistuksen saamispäivästä eläkeikään siinä samassa, koulutusta vastaavassa duunissa. 

Pitää uskaltaa heittäytyä, eikä kuunnella kaltaistani riskinkarttajaa. Mies ei lähtenyt vuoristoon raha mielessä, mutta nyt se tekee kesäaikaan isompaa tiliä kuin ekonomivaimonsa. Ammatinvaihdon ajoituksessa oli tietysti vähän onneakin matkassa. Muutama vuosi sitten Islannin matkailubisnes alkoi kasvaa kaksinumeroista vauhtia. Leukemiapotilaiden ei.

Kuvat: Björgvin H.

Tunnisteet: ,