Kerronpa teille tarinan ammatinvalinnasta. Jos et työkiireessä ehdi koko juttua lukea, niin murskaan draaman kaaren kertomalla tärkeimmät k...

Ammatinvalintaopas

19.4.13 Satu Kommentteja: 19

Kerronpa teille tarinan ammatinvalinnasta. Jos et työkiireessä ehdi koko juttua lukea, niin murskaan draaman kaaren kertomalla tärkeimmät kaksi asiaa heti alkuun: Ei ole tärkeintä tehdä koulutusta vastavaa työtä. Jos haluat työn, jossa viihdyt, raha ei voi koskaan olla se tärkein motivaattori.

Työmatkalla.

Koska lähipiirinsä tuntee parhaiten, tarinan päähenkilö on mun oman mies. Se on nyt lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Kaksikymppisenä meni opiskelemaan biologiaa ja erikoistui johonkin, joka liittyy soluihin ja molekyyleihin. Valmistumisen jälkeen odotti työpaikka veripankkissa. Kun tapasimme, mies pukeutui töissä valkoiseen takkiin ja hoiti leukemiapotilaita. Ihan törkeen siistiä, ajattelin. Vastoin aikaisempia miesystäviäni tällä kaverilla oli ensinnäkin ihan oikeasti työpaikka ja toiseksi sen työ tähtäsi ihmishenkien pelastamiseen. So hot. 

No sitten se sisätyö hullujen tiedemiesten kanssa alkoi kyllästyttää. Ne samat, toistuvat toimistorutiinit venyttivät haukotusta aamu aamulta pidemmäksi. Työpäivät menivät räplätessä labralaitteita ja tietokonetta. Paras osa päivää oli se, kun pääsi ulos työpaikan ovesta viettämään vapaa-aikaa. Siis kiipeilemään kallioita ja jäätyneitä vesiputouksia, maastopyöräilemään, sukeltamaan, vaeltamaan.

Mies vihjaili harkitsevansa irtisanoutumista ja koittavansa tehdä jotain muuta. Vitun hullu! ajattelin. Vakituinen työ, säännölliset työajat, säännöllinen palkka - ja ennenkaikkea: koulutusta vastaava työ. Et nyt sohlaa tuota sun toimivaa kuviota!

Paasasin turhaan. Argumenteissani ei kuulemma ollut mitään järkeä. Niinpä mies irtisanoitui ja ryhtyi vuoristo-oppaaksi. Siinä kohtaa aikajanaa meni vähäksi aikaa omat pasmat sekaisin. Taas yksi vitun hippi lisää. Kohta se alkaa lainata multa rahaa ja jälleen mä olen se, joka maksaa aina ravintolassa. 

Näkymä toimiston ikkunasta.

Onneksi olin todella väärässä. Eihän siitä mitään vuoristopummia tullut. Ensin tulivat päivävaellukset. Kun työssä pärjäsi hyvin, pääsi vetämään vähän pidempiä vaelluksia. Sitten tulivat sponsorimatkat Norjaan. Yhtäkkiä opashommien ohessa työnkuvaan lisättiin uusien oppaiden koulutus- ja valmennussessiot. Valokuvausta harrastaneena jätkä pystyi yhtäkkiä kuvaamaan kaiken firman mainos- ja markkinointimateriaalin. Yhtäkkiä siitä oli tehty seikkailumatkaosaston vetäjä.

Kun minä aamuisin avaan tietokoneen, mies pakkaa reppuun jäähakut ja fiilistelee, kuinka siistiä on taas lähteä töihin saamaan palkkaa siitä, mitä tekisi vapaa-ajallaan muutenkin. Kauluspaidaton asiantuntija- ja esimiesasema ja hulppeilla toimistonäkymillä. Työssä ei joudu nauttimaan kasaantuvien dedisten aiheuttamasta stressistä. Vuoristo-opas kun ei voi ottaa kahta projektia päällekkäin: jos on tiistaina turistiryhmän kanssa Vatnajökullilla, ei voi olla missään muualla.

Ei pelkästään vuoria kiipeilemällä elä, mutta opettamalla vuorikiipeilyä, rakentamalla sen ympärille elämyspalveluja ja kouluttamalla voi jo tehdä ihan kivaa tiliä. Ei laulamista rakastavakaan välttämättä pelkällä laulamisella maksa asuntolainalyhennyksiä, mutta omien laulutaitojen varaan voi rakentaa vaikka äänenkäyttökoulutusta yritysjohtajille tai laulutunteja peruskoulun musiikkituntien säikäyttämille laulutaidottomille.

Normipäivä.

Mieheni urapolkua seuranneena olen oppinut, että omasta intohimosta voi rakentaa itselleen työpaikan, jos käyttää vähän mielikuvitusta. Mielikuvitukselle vaan ei jää yhtään tilaa, jos junnaa päättötodistuksen saamispäivästä eläkeikään siinä samassa, koulutusta vastaavassa duunissa. 

Pitää uskaltaa heittäytyä, eikä kuunnella kaltaistani riskinkarttajaa. Mies ei lähtenyt vuoristoon raha mielessä, mutta nyt se tekee kesäaikaan isompaa tiliä kuin ekonomivaimonsa. Ammatinvaihdon ajoituksessa oli tietysti vähän onneakin matkassa. Muutama vuosi sitten Islannin matkailubisnes alkoi kasvaa kaksinumeroista vauhtia. Leukemiapotilaiden ei.

Kuvat: Björgvin H.

19 kommenttia:

  1. Siistiä! Jos mulla ois joku taito tai harrastus, josta voisi saada ihan työn, niin heittäisin kyllä kans labratakin nurkkaan. Minähän heitinkin sen ja aloin opiskella toista alaa (siistiä sisätyötä, jossa kans pukeudutaan työasuun). No nyt sitten suunnittelen sen valkoisen takin pukemista takaisin päälle... Tai oikeammin siirtymistä tietokoneen ääreen, valitettavan paljon menee tutkimustyössä siihen aikaa. Vaan isompi palkka se houkuttaa palaamaan, mutta vähän on kyllä semmoinen olo, että myynkö sieluni. En tiedä. Totta on, että pelkkä raha ei tee onnelliseksi eikä saa edes viihtymään työssä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... Mutta jos se vanha työ on kuitenkin ihan OK-kivaa, niin miksei. Eihän sitä päätöstä heti tarvitse tehdä (tai en mä ainakaan tekis, olen niin ylivarovainen työasioissa ü). Ennen duuninsa vaihtoa mun mies oli niin totaalikyllästynyt sen edellisessä duunissa, ja miettinyt muutosta jo muutaman vuoden.

      Rahalla pystyy motivoimaan itsensä tietyksi aikaa paikalleen tekemään tiettyä, ehkä vähän tylsääkin duunia. Mutta sitten se alkaa riipiä ja on saatava joko a) iso palkankorotus tai b) vaihdettava maisemaa. Kun töitä tulee tehtyä vaihtelevatsti 7-12 h päivässä, olisi kamalaa, jos jokainen tunti joutuisi vilkuilemaan kelloon, että "eikö tämä koskaan lopu".

      Poista
    2. Sepä se, kun koin olevani totaalikyllästynyt ja varsinkin loppupäivästä vilkuilin kelloa, että eikö tää koskaan lopu. Niin ja ennen aamukahvia ja lounasta ja iltapäiväkahvia... :D En tiedä mikä muuttui, kun mua pyydettiin takas. Kun oisin saanut mennä takas joka tapauksessa, enkä missään nimessä halunnu. Ehkä joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle? Kyllä minusta tuntuu, että jos en vielä anna tutkimustyölle yhtä mahdollisuutta, niin mietin myöhemmin, että olisko kuitenkin pitänyt. Eihän mun pakko siellä ole jatkaa, jos se ei tunnu hyvältä. Aina aikaisemmin halusin saada jonkin toisen vaihtoehdon, no vuoden päästä mulla on se :) Ehkä työ tuntuu eriltä sitten, kun sitä ei ole pakko tehdä, kun oikeasti vois tehdä jotain muutakin.

      Poista
  2. Siis vau, mikä tarina! Juuri tässä on itsekin angsteillut työelämän mielekkyyttä hoitovapaalta paluun jälkeen. Mutta en tiedä onko musta enää 4-kymppisenä vuorikiipeilijäksi. Edes kuvainnollisessa mielessä.
    Mutta hei, et sinäkään ihan suurimmalta riskien karttajalta vaikuta. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riskienkarttaja verratessa mun mieheen :D Tässä sinällään riskisessä friikkuhommassa huomaan olevani aina varpaillani sen suhteen, onhan töitä nyt varmasti tarpeeksi, tuleehan nyt varmasti tarpeeksi rahaa ja pakko ottaa tää yks tylsäkin homma tähän sivuun, ei uskalla heittäytyä pelkästään esim. kirjoittamisen varaan.

      Poista
  3. Puhut nyt juuri siitä aiheesta, mikä on mun elämässä isosti ajankohtaista. Jatkaako koulutusta vastaavassa duunissa vai ryhtyä tekemään sitä kuuluisaa jotain ihan muuta? Mutta kun pelottaa/jännittää/arveluttaa. Saas nähdä, mihin päädyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin muakin jännittäis! Ihan kauheesti. Onneksi on tollainen elävä esimerkki tossa vieressä, että se voi onnistua. Mutta mahtuuhan siihen sata muttaa väliin....

      Poista
  4. Hieno tarina! Pohdin samoja, koska pitänee jossain vaiheessa palata työelämään. Luen inspiraatiokseni ajattelunammattilainen.fi -sivua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti linkkivinkistä! Kävin heti lukemassa - ja inspiroiduin. Ihastuin jo heti ekaan silmiini osuneeseen tekstiin: "tarvitsemme enemmän amatöörejä. Siis ihmisiä, jotka rakastavat sitä, mitä tekevät"

      Poista
  5. Mistäs löytyis se intohimo? Harrastusten osalta on selvää, ettei niistä ole mulle ammatiksi, eikä niiden ympärille kiinnosta luoda itseä työllistävää toimintaa. Ehkä joku muukin ymmärtää, mistä puhun, kun sanon, että rakastan paria urheilulajia, vaikka olen niissä parhaimmillanikin vain keskikertainen (eikä kehittyminen kovin paljon kiinnosta enää tällä iällä), enkä seuraa laisinkaan lajien tapahtumia?

    Jotain tästä intohimottomuudesta tajusin jo lukiovaiheessa. Päätin silloin valita vähiten huonon ammatin, ja niin menin poikien peesissä Otaniemeen. Sillä tiellä olen edelleen, ja vaikka kaikki on ihan ok, eikä siis vituta, en hihku innostuksesta juuri koskaan. Mutta kannatan siis ehdottomasti unelmien ja intohimojen seuraamista. Jollain keinolla ehkä vielä kaivan ne itsestäni esiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Intohimon ei välttämättä tarvitse olla mikään tietty harrastus tai eksakti mielenkiinnonkohde. Se, mistä itselle tulee sikahyvä fiilis, on se oma "intohimo". Näin mä se kelaan... Ei mullakaan ole mitään yhtä tiettyä asiaa, johon haluan keskittyä. Enemmänkin mua kuvaa sellainen "amatööri sadassa, master of nothing" -henkinen sähläys. Parhaat fiilikset nousee siitä, kun saa jonkun hankalan jutun valmiiksi. Tai kun onnistuu jossain, jonka tekee ekaa kertaa. Heh, ehkä just siksi olen omimmillani freelancerina ;)

      Poista
  6. Hieno juttu! Nokiapotkujen jälkeen on itsekin tullut mietiskeltyä mitä elämältään ja työltään haluaa... No edelleen näprään konetta ja työ on vaan työtä eikä intohimoa, mutta jotain edistystä on luvassa kun vedän kesällä koirakurssin josta mulle maksetaankin! Ei oo ikinä maksettu koirien kouluttamisesta aiemmin! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Way to go, toi koirakurssi on ihan mielettömän siisti juttu! Teidä vielä, miten paljon siitä innostut tai minkälaisia muita samasta aiheesta kiinnostuneita siellä tapaa :)

      Poista
  7. Minä näen tämän niin, että ei se koulutus kuitenkaan hukkaan ole mennyt. Loppuviimeksi sillä ei ole niin merkitystä, miltä alalta se yliopistotutkinto on, vaan että on opiskellut, oppinut käyttämään päätään ja saamaan aikaiseksi. Menestyvän bisneksen rakentamiseen tarvitaan muutakin kuin intohimoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei hukkaan mene tutkinto missään nimessä. Mä olen jopa sen verran radikaali, että lähes kaikesta mitä elämässään tekee ja kokee, on jossain kohtaa hyötyä. Sama pätee työelämään.

      Intohimoa ei voi syödä, mutta vaikka olis miten hyvä mallintamisessa, tilastotieteessä tai jossain muussa metodiaineessa, ilman intohimoa tekemiseen ei voi menestyä. Ainakaan yhtä hyvin kuin se, jolla tekemisen fiilis on sähkönä sormenpäissä.

      Poista
  8. Tää on niin veitsen kääntämistä tän hetkisissä omissa haavoissa. Tuohan sen suhtautumisen työhön pitäisi olla on se sitten vuorilla tai konttorissa. Ymmärrän myös, että on iso osa ihmisiä, jotka eivät halua heittäytyä vaikka kokevatkin samaa ahdistusta työntekemisestä.

    Siinä komppaan kyllä aikaisempia kommentoijia, että huolimatta useaakin vaivaavasta "normityön" ahdistavuuden tunteesta, kaikilla ei ole sitä tunnistettua intohimoa tai kuten allekirjoittaneella, ainakaan tällä hetkellä riittävästi osaamista muuttaa aidot kiinnostuksen kohteet millään lailla tuottavaksi työksi. Mutta nämähän ovat prosesseja. Et kyl' määkin tiedän vielä joskus, mikä minusta tulee isona (lue:tosi vanhana).

    Tähän rahtusen liittyen, olisi kiva lukea postaus teidän putiikista, sen menestyksestä ja kauppiasyrittäjyydestä. Se on niin liikuttavan suloisen oloinen kokonaisuus. Onko kiva idea edes kohtuullinen bisnes?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tää menee niin, että uskallan heittäytyä, mutta en uskalla päästää irti vanhasta. Lopputulos: aivan liikaa töitä. Ei sekään toimi ainakaan pitkällä aikavälillä.

      Kauppiasyrittäjyys :D Mun lempiaihe nro uno etenkin tällä hetkellä. Siinä on ainakin näin alkuvaiheessa ihan helvetisti hommaa kassavirtaan nähden, joten jointain päivinä joudun kyllä potkimaan ovea etten löisi hanskoja tiskiin. Ja joskus taas en tekisi mitään muuta mieluummin kuin selaisi kollegan kanssa Marimekon joulukatalogia ja suunnittelisi ensi marraskuun tilauksia. Kaupan aukioloajat-päiväkodin aukioloajat-epäyhteensopivuus yhdistettynä työvoiman palkkaamisen kalleuteen ja siihen faktaan että toinen omistaja jää äityslomalle lähipäivinä ei ainakaan selkiytä tilannetta. Että laidasta laitaan mennään, haha. Kirjoitan tästä joskus vähän enemmän, lupaan!

      Poista
  9. Hyvä artikkeli, varmasti ajankohtainen kaikille. Itse olen sellaisessa työssä josta vain haaveilin nuorempana, mutta nyt kun sitä työtä on tehnyt yli viisi vuotta niin se intohimo alkaa vähitellen katoamaan ja työstä tulee rutiinia. En ole yleensäkään mikään hirveän pitkäjänteinen ihminen, mutta ehkä kaikelle on vain aikansa. Luulen että tämä pätee vähän kaikkeen elämässä, että kaikkeen kyllästyy jos sitä tekee liikaa. :)
    Sitten vain kohti uusia seikkailuja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet niin oikeassa! Tunnistan itsessäni lyhytjännitteisyyden piirteitä; olen hyvä käynnistämään erilaisia asioita, mutta jossain kohtaa - oli se homma sitten mitä tahansa - alkaa tehdä mieli kokeilla jotain uutta.

      Poista

Mitä tuumaat?