Yllytyshullun helpotus

Ipanamme täyttää viikonloppuna kolme. Aika moni on viime aikoina ystävällisesti tiedustellut, milloin tulee 2.0. Kun toi ensimmäinen olisi nyt niin hyvässä iässä. Listasimme Katjan kanssa Vuoden mutsissa syitä hankkia toinen lapsi - ja syitä olla hankkimatta niitä. Molemmista listoista löytyy ihan varteenotettavia argumentteja:

Puolesta:
– Olet hyväksynyt elämän uudet standardit: ainoa pysyvä asia on jatkuva  muutos. Carpe fucking diem. Vaiheet alkavat ja loppuvat, vaihtuvat ja tulevat uudestaan ilman mitään logiikkaa. Vähän sama fiilis kuin joulun odotus, paitsi ettet varmasti voi tietää mitä ja milloin on tulossa.
– Olet jo tottunut olemaan äiti. Äitiys on kasvanut identiteettiisi kuin harmaa hius ohimollesi: voit nykäistä sen  hetkeksi irti ja lähteä kavereiden kanssa rapujuhliin, mutta siellä se on. Ja se kasvaa takaisin.
– Se olisi sitten siinä. Kukaan ei enää tivaa, tuleeko kolmatta. Arvonta on ohi. Ja jos ei ole, kyseessän ei ole enää arvonta: jos vielä kolmannenkin kerran haluaa yrjöä olkapäilleen, tarvitaan jo selkeää kutsumusta.

Vastaan:
– Jos liittoudut kumppanisi kanssa, et voi koskaan hävitä demokraattista äänestystä, mitä tv:stä katsotaan.
– Et tarvitse airbusin kokoista perheautoa. Pienet matkarattaat ja yksi lastenistuin mahtuu Miniinkin, kun vähän survoo.
– Jokaisen hankaluuden kohdalla voit todeta, että luojan kiitos tätä paskaa ei tarvitse sietää enää koskaan.


Tossa kantorinkassa on tasan yksi istumapaikka.
En oikein lämpeä ajatukselle lisätä perheyksikkömme päälukua. En juuri nyt, enkä ehkä koskaan. Tässä on vain yksi riskitekijä. Mä olen aivan liian yllytyshullu. Jos ystävän mielestä ei ole pokkaa tanssia ilman paitaa, niin mulla kyllä on. (Onneksi 1990-luvun lopussa ei vielä ollut Facebookia ja kännykkäkameroita.) Jos joku kaveri ehdottaa liftausreissua Loviisaan, olen pienen suostuttelun jälkeen jo pakkaamassa kasseja. No niin. Tunnistatte tyypin.

Eli jos mun mies oikein kovasti ja joka päivä alkaisi ehdotella toisen lapsen hankkimista. ...Ei muuten ole pokkaa lisääntyä vielä kerran.../...se olisi ihan helppoa, sun ei tarvii kuin synnyttää niin mä herään sitten joka yö kun se itkee... / jne... niin olen melko varma, että jossain kohtaa murtuisin ja heittäisin hormonikierukalla vesilintua.

Koska mä olen yllytyshullu, on luojan lykky, että mieheni ei pyöritä yllytyssekotria, vaikka suhtautuukin toisen lapsen hankkimiseen minua innokkaammin. Pohdimme eilen illalla lapsiperheasioita: toista kersaa, asuntomme pienuutta, päiväkotimaksuja. Keskustelussa tuli eteen hiljainen tilanne (mulla oli just kuuma pala pitsaa suussa), jossa hän olisi voinut tehdä syötön maalille ja laittaa  lisääntymiskeskusteluun isommat panokseta. Mutta ei. Hän vain totesi, että  tuon yhden kanssa on oikeastaan aika leppoisaa, kun se on kasvanut noin isoksi. Että ei tässä varmaan nyt pakkaa tarvitse sen kummemmin alkaa sekoittaa. Söin pitsan loppuun ja ajattelin, että hän on ihana.

Tunnisteet: , ,