Ipanamme täyttää viikonloppuna kolme. Aika moni on viime aikoina ystävällisesti tiedustellut, milloin tulee 2.0. Kun toi ensimmäinen olisi ...

Yllytyshullun helpotus

6.2.13 Satu Kommentteja: 35

Ipanamme täyttää viikonloppuna kolme. Aika moni on viime aikoina ystävällisesti tiedustellut, milloin tulee 2.0. Kun toi ensimmäinen olisi nyt niin hyvässä iässä. Listasimme Katjan kanssa Vuoden mutsissa syitä hankkia toinen lapsi - ja syitä olla hankkimatta niitä. Molemmista listoista löytyy ihan varteenotettavia argumentteja:

Puolesta:
– Olet hyväksynyt elämän uudet standardit: ainoa pysyvä asia on jatkuva  muutos. Carpe fucking diem. Vaiheet alkavat ja loppuvat, vaihtuvat ja tulevat uudestaan ilman mitään logiikkaa. Vähän sama fiilis kuin joulun odotus, paitsi ettet varmasti voi tietää mitä ja milloin on tulossa.
– Olet jo tottunut olemaan äiti. Äitiys on kasvanut identiteettiisi kuin harmaa hius ohimollesi: voit nykäistä sen  hetkeksi irti ja lähteä kavereiden kanssa rapujuhliin, mutta siellä se on. Ja se kasvaa takaisin.
– Se olisi sitten siinä. Kukaan ei enää tivaa, tuleeko kolmatta. Arvonta on ohi. Ja jos ei ole, kyseessän ei ole enää arvonta: jos vielä kolmannenkin kerran haluaa yrjöä olkapäilleen, tarvitaan jo selkeää kutsumusta.

Vastaan:
– Jos liittoudut kumppanisi kanssa, et voi koskaan hävitä demokraattista äänestystä, mitä tv:stä katsotaan.
– Et tarvitse airbusin kokoista perheautoa. Pienet matkarattaat ja yksi lastenistuin mahtuu Miniinkin, kun vähän survoo.
– Jokaisen hankaluuden kohdalla voit todeta, että luojan kiitos tätä paskaa ei tarvitse sietää enää koskaan.


Tossa kantorinkassa on tasan yksi istumapaikka.
En oikein lämpeä ajatukselle lisätä perheyksikkömme päälukua. En juuri nyt, enkä ehkä koskaan. Tässä on vain yksi riskitekijä. Mä olen aivan liian yllytyshullu. Jos ystävän mielestä ei ole pokkaa tanssia ilman paitaa, niin mulla kyllä on. (Onneksi 1990-luvun lopussa ei vielä ollut Facebookia ja kännykkäkameroita.) Jos joku kaveri ehdottaa liftausreissua Loviisaan, olen pienen suostuttelun jälkeen jo pakkaamassa kasseja. No niin. Tunnistatte tyypin.

Eli jos mun mies oikein kovasti ja joka päivä alkaisi ehdotella toisen lapsen hankkimista. ...Ei muuten ole pokkaa lisääntyä vielä kerran.../...se olisi ihan helppoa, sun ei tarvii kuin synnyttää niin mä herään sitten joka yö kun se itkee... / jne... niin olen melko varma, että jossain kohtaa murtuisin ja heittäisin hormonikierukalla vesilintua.

Koska mä olen yllytyshullu, on luojan lykky, että mieheni ei pyöritä yllytyssekotria, vaikka suhtautuukin toisen lapsen hankkimiseen minua innokkaammin. Pohdimme eilen illalla lapsiperheasioita: toista kersaa, asuntomme pienuutta, päiväkotimaksuja. Keskustelussa tuli eteen hiljainen tilanne (mulla oli just kuuma pala pitsaa suussa), jossa hän olisi voinut tehdä syötön maalille ja laittaa  lisääntymiskeskusteluun isommat panokseta. Mutta ei. Hän vain totesi, että  tuon yhden kanssa on oikeastaan aika leppoisaa, kun se on kasvanut noin isoksi. Että ei tässä varmaan nyt pakkaa tarvitse sen kummemmin alkaa sekoittaa. Söin pitsan loppuun ja ajattelin, että hän on ihana.

35 kommenttia:

  1. Ihana mies ja tuttu tunne, samoja keskusteluja käyneenä voin todeta. Nyt on aika helppoa tämä elämä, verrattuna siihen eritepitoiseen vauva-aikaan. Kirjoittelin joku päivä sitten aiheesta vähän toisesta näkökulmasta. Jos kummastakaan puoliskosta ei ole yllyttämään, on näinkin isot ratkaisut helppo ohittaa olan kohtautuksella, tai pizzan mussuttamisella :) Mutta ihan rehellisesti, en kyllä tiedä, olisiko päätäni kovin vaikea kääntää, jos mies alkaisi vielä yllyttää hoidoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitsa on hyväää :) Jos lisäkersojen yrittäminen olisi mieheelle maailman tärkeintä, voisin ehkä mahdollisesti harkita. Onneksi on liian paljon muttia, ei tarvitse ajatella päätä puhki. Ja ups, voihan sitä aina käydä vahinkokin...

      Poista
  2. Hei sä et vaan uskalla tehdä sitä kakkosta! Et varmasti!

    Buahahaha. :D Oli pakko.

    No mut, plus-listalle:
    Aika kuluu kakkosen kans nopeammin, myös kaikki vaiheet.
    Vaiheet tuntuu vähemmän hankalilta, koska tietää, että pahempaa on tulossa ihan just. (Tai niin, oliks tää nyt sitten plussa vai miinus?)
    Kukaan enää vaadi mua seurakseen ajamaan pikkuautoilla päristen ja kuola roiskuen. Niillä on parempaa seuraa, toisensa.
    Mikä voi olla parempaa kuin yksi älykäs, kaunis ja kaikinpuolin valiokelpoinen lapsi? No kaks sellasta tietysti! Ja siis miten meille onkin sattunut syntymään kaks lapsimaailman jackpotia, ajattele! :)

    Miinus-listalle:
    Ne liittoutuu keskenään sua vastaan ja nauraa yhdessä epätoivoisille kasvatusyrityksillesi.
    Joukossa tyhmyys tiivistyy ja kaksi ihan ilmiselvästi on joukko.
    Jos et itse riitele puolisosi tai lastesi kanssa eikä puoliso riitele lasten kanssa niin ainakin takuuvarmasti lapset riitelee keskenään.

    Oon kyllä ajatellut lapsen kannalta sellasta, että sitten kun me ollaan miehen kans seniilejä vanhuksia, niin niitä on kaksi tekemässä päätöksiä ja hoitamassa asioita. Tai no, ainakin todennäköisyys on suurempi että niitä on kaksi. Ja lisäksi haaveilen lämminhenkisistä perhedinnereistä ison pöydän ääressä, mä ja mies ja meidän pojat ja niiden puolisot ja lapset ja kaikki. Olen myös todennut, että mahdollisesti mun pitää vielä joskus (siis vuosien päästä, ei nyt) tehdä kolmas lapsi, jotta varmistan tuolien täyttymisen vaikka osa olis ulkomailla, sitoutumiskammoisia tms. Ehkä tää menee ohi, jos makaan hetken hiljaa sohvalla ja juon vaikka lasin vettä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, älä yritä :D

      Toi leikkiseura on kyllä ihan ässää, aivan varmasti! Ja muhun vetoaa kyllä myös tuo sukudinneri ison pöydän ympärillä. (Mutta sitten taas mä muistan, että meitä sisaruksia on kolme, ja asumme kaikki ulkomailla, joten näemme koko perhe ehkä noin kerran vuodessa, mikä on tietty kamalan tylsää.) Mutta mietipä, jos niitä olisi viisi, niin todennäköisyys sille että joku jää samalle paikkakunnalle, kasvaa. :D

      Poista
    2. Hei, edes mä en oo niin hullu. Ja kolmattakin voidaan edes harkita vasta, kun kaksi muuta osaa syödä haarukalla ja veitsellä, solmia kengännauhat, pyyhkiä itse, oksentaa pönttöön, käyttää itse telkkaria ja dvd-soitinta sekä lämmittää ruokaa mikrossa. Lisäksi ne eivät saa enää tarvita isoja turvaistuimia, koska perheen pitää mahtua normaaliin autoon. Mikähän on todennäköisyys, että nämä kaikki kohdat täyttyvät ollenkaan mun lisääntymiskelpoisuuteni asettamissa aikarajoissa...

      Poista
    3. Ei siihen välttis mee kuin pari vuotta <3

      Poista
  3. Meidan tyttö on nyt 1,5 ja mulla vaan koko ajan vahvistuu etta tama riittaa, mulla ei oo sisaruksia joten sellanen tehkaa sille leikkikaveri on jotenkin kummallinen ajatus. Ellei se löyda niita muualta ni sitten se varmaan haluaa olla erakko. Taa on vahan sellanen juttu etta jos ma olisin nuorempi niin ehka mutta toisen kerran pallona pyöriminen, synnytys, yövalvomiset ja koko rumba ei taida jaksaa enaa kiinnostaa meita kumpaakaan, onneksi ei kumpaakaan. Toivottavasti ei sitten tule valaistumista ja halua toiseen lapseen viiden vuoden paasta....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä itsekin kun pohtii, että jos olis kakkonen, niin oisko se mieluummin nyt vai viiden vuoden päästä. Viiden vuoden päästä oon saleen yhtä kiireinen sählääjä kuin nytkin, ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi mun on kestää univelkaa. Ehkäpä se siis jää tähän yhteen..

      Poista
  4. Kyllähän se on jokaisen oma asia, montako lasta haluaa. Toiselle riittää yksi ja toisen mielestä vielä viidennenkin voisi pyöräyttää. Itse olin aivan varma kaksosten jälkeen, että kerta vielä ainakin, mutta taloudellinen tilanne ei vaan kestänyt kolmea lasta enempää. Nyt olen ihan tyytyväinen näin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta. Joillekin yksi on riittävä määrä, joillekin kolmekaan ei vielä ole paljon. Ja monet eivät halua lapsia ollenkaan. Surullisinta on tietysti silloin, kun kovasti haluaisi lapsen, mutta ei voi saada. Siitä tuskasta mulla ei ole mitään kokemusta...

      Poista
  5. Meillä käytiin myös asiasta periaatteellinen keskustelu lapsen ollessa noin 3-vuotias. Kierrellen ja kaarrellen molemmat tunnustivat, että nyt on hyvä näin, ei ole tarvetta toiselle lapselle. Oli helpottavaa huomata, että ollaan samaa mieltä. Nyt lapsi on jo niin iso, että huomaa välillä ajattelevansa, että ehkä sen toisenkin pystyisi handlaamaan. Mutta sitten samaan hengenvetoon keksii kolme uutta syytä miksi ei. Päällimmäisenä varmasti oma mukavuudenhalu. Nyt on vaan niin paljon helpompaa, että ei vaan jaksaisi aloittaa koko rulijanssia alusta. Olen toisaalta ajatellut, että vielä ei tarvitse tehdä lopullista päätöstä, sen aika voi tulla sitten kun biologinen kello tikittää viime minuuttejaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Nyt on vaan niin paljon helpompaa, että ei vaan jaksaisi aloittaa koko rulijanssia alusta." Tiivistit ajatukseni! Sitten tulee mietittyä sitä, että jos sitä kreisinessiä kestäisi sen kolme vuotta, sitten olisi jo kaksi isoa lasta ja niistä toisilleen seuraa. Jos ja jos. No, en mä nyt ainakaan vielä ole varannut aikaa piuhojen katkaisuun, joten löysässä hirressä roikutaan edelleen :)

      Poista
  6. Mun on pakko jättää eriävä mielipide tuolle ajatukselle, että kolmas lapsi olisi kutsumusta. Koska mä olen kolmatta tässä juuri tuottamassa ja musta ei mitään Äiti Maata saa kyllä tekemälläkään. Ennemminkin olen yllyttänyt itse itseni siihen: että jos kerran tehdään lapsia, niin tehdään sitten kunnolla. Vrt. jos juhlitaan, niin sitten juhlitaan kunnolla eikä lähdetä toisen siiderin jälkeen haukotellen kotiin. Ja jos lähdetään reissuun, niin sitten maailman ympäri eikä millekään Kanarian-reissulle. Tiedätte tyypin?

    Mut joo, en väitä itseäni erityisen fiksuksi tässä suhteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, todellakin, tunnistan tyypin ;)

      Hyvä asenne!

      Poista
  7. Höpö höpö, kehiin vaan! Sama periaate kuin ekan kanssa: heti kun vahinkoraskaus ei olisi katastrofi, on aika aloittaa yrittäminen. Siinä on sitten se 9kk koeaika ihan tarkoituksella.

    Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän siivoustyövoimaa ja tekosyitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se niinkin; kolmen ekan vuoden kreisinesvuoden jälkeen se syö itse ja osaa pyytää itse vessaan. Ja sitten se alkaa jo haluta käyttää pölynimuria. Mutta ne ekat kolme vuotta. Argh, mä en tiedä jaksaisinko ilman et vittuuntuisin. Tai sitten mä ehkä tosiasiassa pelkään sitä, että kaikki ei menisikään seuraavan lapsen kanssa niin hyvin kuin tähän asti...

      Poista
    2. Kun tekee tiuhaan niitä lapsia, niin ei kerkee miettiä, jaksaako pottuntumatta. Oon tehnyt lapset tolla mentaliteetilla, äkkiä joukkue kasaan ja sit katotaan mitä tuli... Heh ehe... Ja voin kertoa, että kun helmoissa oli 6,4,2 veet, niin sukulaiset katso jo kauhulla mahan seutua, että vieläkö ne meinaa. No, ei meinattu ja nyt melkein harmittaa, että ei tehty neljättä. Mutta eikö ole hienoa, että asutaan kulttuureissa, joissa tästäkin asiasta voi päätttää itse. Jokainen tyylillään ja kaikki lapsimäärät on sopivia!

      Poista
  8. Meidän poika on 10kk ja jo nyt on kysytty ainakin 40 kertaa, että milloin tulee toinen.
    Anteeksi jo etukäteen, mutta MITÄ VITTUA?

    Olen nukkunut viimeisen 10kk aikana 5 yötä putkeen ei-kiitos-vauvan-vaan miehen.
    Opiskelut ovat kesken ja tilaa asunnossa 58 neliötä eikä rahaa isompaan seuraavaan 10 vuoteen. Ja hormonikierukka 5 vuodeksi laitettu justiinsa. Että mitäs kuulkaa luulisitte. :D

    Lisää avautumista, jos aihe on jollekulle ajankohtainen:
    http://www.lily.fi/juttu/milloin-teille-tulee-toinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi utelu on niin rasittavaa. Mitäköhän jengi tuumais, jos alkaisi vastauksena tiedustella niiden seksielämästä.
      Tsemppiä yövalvomisiin :)

      Poista
    2. Minä en ole koskaan kokenut noita puheita kovinkaan loukkaavina, vain kerran meni painostus sille tasolle, että tuumasin, että kyllä sitä eilenillallakin, mutta eivät nämä asiat ole ihan niin yksinkertaisia. Keskustelukumppanini ei pitänyt tarpeellisena jatkaa keskustelua.

      Yleensäkin nämä lapsilukuun liittyvät mietteet ovat ihan kiinnostava puheenaihe. Ihmisillä on niin monenlaisia ajatuksia ja jos niitä voi netissä jakaa, niin miksei sitten "oikeassa elämässä"? Aika äkkiä sitä vaistoaa, jos toinen ei ole yhtään juttutuulella.

      Poista
  9. Mä rupesin esikoisen syntymän jälkeen ymmärtämään tosi hyvin yksilapsisia perheitä. Onhan tää vähän tällaista "takaisin lähtöpisteeseen" -meininkiä, kun hommattiin se toinenkin lapsi. Mut pienehköllä parin vuoden ikäerolla nää meni vähän niinkuin "samaan konkurssiinkin" tietyllä tavalla.

    Mielenkiintoisinta tässä kuopuksen vauva-ajassa on se havainto, että vaikka moni asia menee ihan tosi helposti ja "siinä sivussa", niin ajankäytöllisesti tää vauvavuosi kuormittaa parisuhdetta enemmän kuin esikoisen vauvavuosi. Lapset nukkuu eri aikaan, puolivuotiaamme menee yöunillekin vasta klo: 22-23 aikoihin, mikä tarkoittaa että kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa ei yksinkertaisesti ole.

    Mä muuten samaistun tohon keskustelussa mainittuun perhedinneriin - on jotenkin tosi ihanaa ajatella, että sitten myöhemmin meillä on touhua, väkeä ja syöjiä enemmän kuin se kolme. Nurkissahan pyörii tod.näk. tuplamäärä niitä lasten kavereitakin sitten. Se on jotenkin ihanaa mun mielestä. Kai sitä pitäisi nähdä niiden vauva- ja pikkulapsivuosien yli. Asuuhan nää kuitenkin kotona sen n. 19 vuotta. :)

    Meillä on lapset samaa sukupuolta ja itseäni on hämmästyttänyt muiden ihmisten näkemykset siitä, että haluaisimme vielä kolmannen lapsen, että olisi sitten ehkäpä kuitenkin molempia sukupuolia. Koen tämän ajatuskuvion tosi loukkaavana - myös kuopukseni puolesta.

    Mut kyl kolme on siis jo mahdottomuus - siinähän loppuu aikuiset kesken!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhteisen ajan puute on saletisti ongelma. Mutta ei yöunen pituudestakaan voi oikein nipistää. Käy niinkun viinipullolle: jos ei ole vaakatasossa, korkkikuivuu ja sisältö pilaantuu.

      Poista
  10. En ole koskaan ollut mikään ns. lapsihenkinen ihminen, mutta halusin silti lapsen. Saatiin se, ja monta vuotta olin epävarma haluanko niitä lisää. Toisaalta homma lapsen kanssa oli (ja on) tosi raskasta, mutta toisaalta oma lapsi oli (ja on) niin hieno tyyppi! Leikkikaveriksi tms en koskaan lisää lapsia halunnut tehdä, enkä muutenkaan jaksa sisaruussuhteiden hehkutusta (olen itse ainoa lapsi, ja tyytyväinen tilanteeseeni). Lopulta päätettiin antaa ns. kohtalolle mahdollisuus, ja saatiin sitten toinen lapsi. Joka on myös aivan mahtava tyyppi, ja jonka vauva-aikana olin jo ihan sitä mieltä, että "näitä vielä lisää!!"
    Olin itseeni ihan yllättynyt, koska en tosiaan ole ollenkaan suurperhetyyppiä, puhumattakaan pullantuoksuisesta äidistä! Mutta nyt lapsia on sitten kolme, ja tuntuu tosi kivalta. :)
    Kukaan toinen ei voi päätöstä lapsiluvusta tehdä. Kuitenkin erilaisiinkin elämäntilanteisiin voi tykästyä kuin mistä olisi aiemmin haaveillut / ajatellut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen rikkonut melkein jokaisen "Mä en koskaan" -lupaukseni. Omalla tyylillä ja tilanteen mukaan kun menee, saattaa tosiaan ihastua asioihin, joista ei koskaan haaveillutkaan.

      Poista
  11. Pakko lisätä vielä yks lusikka tähän soppaan...me ootettiin lasta noin viis vuotta ja monien tuskien kautta heitettiin jo pyyhe kehään ja ajateltiin olevamme sitte kaksin, no otettiin koira ja kun siirsin kaikki tunteet siihen koiraan, puoli vuotta ja olin luomuna raskaana. Tämä kaikki oli mulle ihan tarpeeksi ja olen enemmän ku kiitollinen omasta yhdestä terveestä ikiuhmaa elävästä 3,5v apinanpoikasesta;)
    Jotenki mun ajatus on kuitenki kääntyny niin, että meitä onnisti jo niin hyvin, että tämä todella riittää. Keskinkertainen äiti kun olen, myös mukavuudenhalu nostaa päätään ja liputan tuon "ei koskaan enää tätä vaihetta" - puolesta. Meillä on hyvä ja pieni perhe, lapsi ja koira tuo ihan tarpeeksi vauhtia ja vaarallisia tilanteita arkeen. Enkä myöskään ole koskaan ajatellu, että lapsi jäis jotain vaille kun ei ole sisaruksia? Perheitä on erilaisia, eri kokoisia ja onneksi niin!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tarina, onnellinen loppu <3

      Poista
  12. Meillä tuo mietintä käytiin (ehkä) kolmannen lapsen kohdalla... Ekan jälkeen oli "päivänselvää", että tehdään toinen, siis jos "luoja suo" (tämäkään kun ei ole ihan varmaa aina).

    Kolmannen kohdalla mietittiin jaksetaanko vielä alkaa kolmannen kerran rumbaan, mutta todettiin sitten, että ehkä enemmän kadutaan sitä jos ei tehdä kuin sitä että tehtiin. Ehkä asiaan vaikutti hiukan sekin, että itse olen isosta sisaruskatraasta (nuorin viidestä). Mies taas oli sitä mieltä, että kolmaskin menee ok muiden ohessa, mutta meillä kyllä päävastuun vauvoista huolehtimisesta olen kantanut minä, joten helppohan tuo oli sanoa.

    Meillä tahti on ollut sellainen, että juuri kun on saanut yhden tuohon n. 3v ikään on seuraava syntynyt eli helpottanut hiukan kun ei ollut kerralla monta ihan pientä, mutta sitä pikkulapsiaikaa kestikin sitten kymmenen vuotta putkeen...

    Musta ei ainakaan ole sanomaan kenellekään, miten pitäis tehdä, jokainen miettii tykönään mikä on hyvä kenellekin. Ja ajatelkaas, ei siitä niin kauan ole, kun naisilla ei paljon valinnanvaraa ollut, lapsia tuli jos tuli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, kymmenen vuotta on alle seitsemänneksen koko keskimäärisestä elinajastamme. Eli nukutaan se 6/7 sit vähän paremmin :)

      Poista
  13. Tämä voi kuulostaa aika hullulta moneen korvaan, mutta minulla on vähän samantyyppisiä ajatuksia jo ensimmäisenkin hankkimisen vastaan-listalle. Elämässä on riittävästi hälinää, kiirettä, univelkaa ilman lapsiakin. Yhteisymmärrys on miehen kanssa että kaksinkin on vallan hyvin, miksi sekoittaa pakkaa? Emme asu Euroopassa, ja täällä jo ensimmäisen kohdalla pitää miettiä, onko lapseen varaa nyt, ja rahasta puheen ollen, mitä lapsi tekisi minun työnteolleni? Ja jos ei nyt, niin milloin sitten, kun pian ollaan liian vanhoja jaksamaan kuukausikaupalla ilman kunnon unia. Eli ei varmaan koskaan. Vanhuudenturvan ja minunkin rakastamieni suurten perhepäivällisten suhteen pistetään kai toivo sisaruksiin ja heidän lapsiinsa.

    - Pii

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kuulosta ollenkaan hullulta - vaan äärimmäisen tutulta. Kuulostaa itse asissa ihan mun omalta pohdinnalta; jos ei ois tullut vahingossa raskaaksi, niin kaksin me varmasti eläisimme edelleen; luettelit tossa aika monta syytä siihen.

      Rahapuoli ei myöskään ole mikään pikkujuttu esim. jenkeissä. Kaikki maksaa - synnytyksestä asti - ihan helvetisti, ja lastenhoito on usein niin kallista, että on kannattavampaa toisen jäädä kotiin. Ja mitä se tekee tulotasolle. Jne.

      Sitä paitsi, hyvät tädit ja sedät /enot ovat kullanarvoisia, joten vaikka ei omia lapsia haluaisikaan hankkia, sitä varmasti pystyy rakentamaan arvokkaan perhesuhteen suvun muihin lapsiin!

      Poista
  14. Leikkiseura-argumentti on ehkä enemmän vanhempien pään sisällä kuin todellisuudessa... Oma empiirinen kokemukseni on, että olen ainoa lapsi, joka ei missään nimessä halunnut sisaruksia häiriköimään itseään. Kavereita sai kyllä muualta, ja niillä oli yleensä sitten sisaruksia, joita ne ikäerosta riippumatta tuntuivat lähinnä vihaavan verisesti. Jälkimmäinen on kyllä tainnut kaikkien kohdalla korjautua, mutta vasta sen jälkeen kun kaikkien osapuolten teini-ikä on ollut jo ohi.

    Ehkä just tämän takia en koskaan halunnut sisarusta. Nytkin kykenen muistamaan lapsuudenkavereista vain yhden perheen, jonka lapset olivat pääasiassa kivoja toisilleen. Muiden kohdalta muistan lähinnä nyrkkitappeluita, sisarusten varastettujen päiväkirjojen lukemista kovaan ääneen kavereille ja erään takaa-ajon leipäveitsen kanssa. Eipä tuo kummasti houkutellut.

    VastaaPoista
  15. Komppaan edellistä ja yleensä se kahden pienen lapsen äidin puoliväkisin hymyillen sanottu "isompi viihdyttää vauvaa" tarkoittaa käytännössä, että se isompi törkkii sitä vauvaa veitsellä silmään... Kahdesta on joka tapauksessa tuplatyö. Oma viikarini on kohta 2-vuotias ja vaivalloinen pikkuvauva-aika alkaa olla takana ja tyypin kanssa voi jo kommunikoida jne. ja elämään on saanut taas niitä oman elämän elementtejä enemmän takaisin kuten harrastukset ja parisuhde, niin tuskin lähdemme harmoniaa tieten tahtoen rikkomaan.

    VastaaPoista
  16. Hyvähyvä, kannustan myös iloiseen yksilapsisuuteen! Ei aina tarvitse kahta!

    VastaaPoista
  17. Itsellä tulee välillä olo et pitäiskö se toinen... mutta onneks mies on järjen ääni. Olin viimeiset kolme kuukautta raskaudesta niin masentuneena että mies ei halua kokea sitä uudelleen, enkä kyllä minäkään. Ja kun tuo ensimmäinen on täydellinen niin miksi tökkiä kohtaloa kun ei voi mennä kuin huonompaan suuntaan ;)

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?