If you don't live on the edge...

Climbing wall...you take way too much space. Mieheni on niitä tyyppejä, jotka käyttävät hassun pieniä kenkiä, köyttävät perunajauhopussin vyötärölleen ja hiipivät pystysuoraa seinää pitkin.

Olen itse enemmän vaakasuorassa menossa viihtyvää tyyppiä. En tykkää kurkotella kallioiden reunoilta, vaan juoksen mieluummin tasaisella kovaa.

Eilen kävi selväksi, että edustan perheessämme vähemmistöä. Tässä ruokakunnassa on nimittäin nyt kaksi kiipeilijää.

Mies otti eilen kersan mukaan boulderointisalille ensimmäistä kertaa. Kersa hihkui illalla eteisessä innosta "mä meen kiipeilemään". (Jännä juttu, että se osaa johtaa oikean sanan kiipeillä-verbistä, mutta ei taivuttaa maito-sanaa.) Aamulla herätessään metrinen huuteli peiton alta olleensa isin kanssa eilen kiipeilemässä. Nyt ne kaksi suunnittelevat lastenhuoneen seinälle rakennettavaa boulderointiseinää.

Tosi siistiä huomata, kuinka helposti lapset kiinnostuvat samoista harrastuksista kuin vanhemmatkin. Olen todella helpottunut, että virikkeellisen tekemisen tähden ei todellakaan ollut pakko mennä sinne äiti-lapsi-pilatekseen.

Kuva: Flickr/Lars Plougmann.

Tunnisteet: ,