Olen asunut viimeiset kuusi vuotta Suomen ulkopuolella.  Tajuan jo, miten islantilainen yhteiskunta toimii (tai ainakin mulla on mielipide ...

Englishman in New York

25.11.12 Satu Kommentteja: 53

Olen asunut viimeiset kuusi vuotta Suomen ulkopuolella.  Tajuan jo, miten islantilainen yhteiskunta toimii (tai ainakin mulla on mielipide siitä, miten sen pitäisi toimia), pystyn seuraamaan kahden keskenään puhuvan islantilaisen puhetta (kolme on liikaa), tiedän miltä radiokanavalta tulee paras aamuohjelma. Osaan nimetä parhaat ravintolat, baarit, leirintäalueet ja edullisimmat hostellit - Q&A-lista tänne lomailevaan tulevia kaverin kaverin kavereita varten on kahden klikkauksen päässä työkoneen desktopilla. Ai niin - tiedän myös, että pääministerin vaimolla on ollut ylipaino-ongelmia.

Vaikka takana on 2 190 päivää ulkomailla, dummy-elämykset rikastuttavat edelleen jokapäiväistä arkeani. Puhtaimmillaan alien-fiilis iskee silloin, kun tajuaa, ettei tunnista paikallisia tavisjulkkiksia. Siis niitä vesamattiloireja, jotka kaikki paikalliset tunnistavat.

Design-kiskani asiakkaista suurin osa on islantilaisia. Mä en todellakaan huomaa, jos sisään kävelee paikallinen Jari Tervo tai Olavi Uusivirta.

Funny traffic signs

Viime viikolla yksi kanta-asiakkaistamme kävi ostamassa muumilahjapaperia. Hän on käynyt meillä noin sata kertaa. Kysyin, kuten kantiksilta aina, mitä kuuluu. Hän kertoi olleensa vähän aikaa sitten Suomessa lausumassa runojaan, koska pian joku hänen teoksistaan käännetään suomeksi. Hmm. Kysyin nimeä, ja varmistin, että olet siis runoilija. Muori näytti hämmästyneeltä, mutta kertoi nimensä ja myönsi kirjoittavansa runoja. Kotona kysyin mieheltä, että kuka tää tyyppi oikein on.

No se oli just semmoinen annaleenahärkönen, jonka kaikki tunnistavat. Paitsi minä. Siis sama asia, kuin että olisi töissä jossain Helsingin keskustan design-liikkeessä ja kysyy kaupassa asioivalta Tiina Lymiltä, että ootsä niinkun joku näyttelijä. Tirsk.

Kun ei tiedä, kuka on kuka, tulee kohdelleeksi kaikkia tapaamiaan ihmisiä samalla tavalla. Se on tietysti hieno asia. Mutta samaan aikaan huomaan olevani vähän irrallaan tässä yhteiskunnassa; pikkuisen sosiaalisesti sokea. Se vähän harmittaa. Niinkuin varmaan sitä New Yorkissa harhailevaa englantilaismiestä, joka halusi kahvinsa sijasta kupin teetä. My dear.

Olisi kivaa kuulla muilta ulkosuomalaisilta, millaisissa tilanteissa te yleensä koette irrallisuuden hetkiä ja menevätkö ne joskus ihan kokonaan ohi.

Kuva: Flickr/Babycreative

53 kommenttia:

  1. Silloin, kun oma lapsi on puettu hattuun ja hanskoihin ja muilla vilkkuu paljaat nilkat. Silloin, kun tajuan vitsit hieman liian myöhään. Silloin, kun huomaan valokuvista, että olen oppinut hymyilemään epäluonnollisesti. Ja silloin, kun kaupan pakastepuolukat maistuvat ihan kauheille.

    Terveisiä New Yorkista :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun tajuaa vitsit hieman liian myöhään. Niin tuttua.

      Poista
  2. Kun olet helmikuussa kesävaatteissa (yli 20 lämmintä) ja muut kiskovat toppatakkia tiukemmin päälle, kun olet ainut joka ei levitä pullalle voita ja hilloa, kun sekoitat lintu-sanan monikon ja verbin nussia (se pieni ero...) ja kun odotat suunvuoroa koko keskustelun, kun et kehtaa ja osaa puhua päälle. Saksan terveiset! :D mutta nykyään siis asustetaan kotisuomessa ja koti-ikävä vaivaa toiseen suuntaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hillon ja pullan voi vielä hyväksyä, mutta että voita. Sussiunakkoo.

      Poista
  3. Minä en tunnista suomalaisiakaan julkkiksia, halivuudin ihmistenkin kanssa on merkittäviä ongelmia. Ainoita irrallisuuden aiheuttajia on saksalaiset (ryyppy)iskelmät, jotka on niin hirveitä, ettei niitä vapaaehtoisesti opikaan tuntemaan. Välillä on jossain kemuissa vähän ulkopuolinen olo kun paikallinen väestö alkaa kuorolauluun ja piiritanssiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saksalaiset ryyppyiskelmät - toi olisi kyllä päästävä kokemaan kerran elämässä. Siis kerran.

      Poista
  4. Lontoossa asuessa varmaan suurimmalla osalla on sellanen ulkopuolinen olo - eli itseasiassa sita kuuluu siihen enemmistoon joka kokee kaiken englantilaisen hieman hassuksi ja nurinkuriseksi. Siina vaiheessa kun paikalliset kehuvat jouluruokiaan (esim pigs in blankets) tai huomaa toksayttaneensa jotain tavalla jota englantilaiset eivat kohteliaisuuttaan kayta... tunetee olonsa turistiksi. Mutta vaikka kaynkin paljon Suomessa suurin ulkopuolisuuden tunne kylla syntyy omassa kotosuomessa kun ei ulkopuolisuuttaan voi perustella silla, etta on ulkomaalainen. Mika bandi? Mika ravintola? Kuka? Siis mita? Miksi kaikki puhuu Adamssista? Mika kuudes aisti? Kuka toi siis oli? Eika kehtaqa edes kysya koska ihmiset ajattelee ett asnobbailee ulkosuomalaisuudellaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin totta! varsinkin brittien ylikohteliaisuus tuntuu oudolta, se etta pitaa muistaa pyytaa anteeksi jos ohittaa jonkun kaytavalla EIKA edes koske/tonaise toista! ja kaikki pitaa sanoa niin kierrellen, jos on liian suora niin ei ole kohtelias.

      Poista
    2. Sama. Lisäksi se, että Lontoossa on niin monia kulttuureja, ettei tiedä mihin pitäisi sopeutua milloinkin..

      Ulkopuolisuus minulla kulminoituu myös ruokaan ja elintapoihin. Harrastan joskus paheita itsekin, mutta vieläkin ällöttää kun ihmiset syövät välipalaksi sipsejä tai jumppaohjaaja juo tunnin alussa jotain Starbucksin sokerilitkuja tai että liikunnan jälkeen lähdetään porukalla pubiin.

      Ja huomaan sisälläni päivittäin täsmällisyysnatsin: ärsyttää, kun kaikkiin tilaisuuksiin porukka tulee myöhässä.

      Toisin päin ainakin olen alkanut omaksua tiettyä spontaaniutta: suomalaiset lähettävät kutsun kuukausia ennen johonkin juttuun, jonka täkäläiset ilmoittavat viikkoa ennen :)

      Poista
    3. sam the wham; tajusin vasta viime kesänä että Putous ei olekaan suomen versio Suurimmasta pudottajasta ja että on sellainen kuin Robin. Äiti kertoi.

      Sini, haa, Islanti on tossa suhteessa niin mittakepin toisesta päästä. Täällä töksäytellään Suomeakin enemmän.

      Anonyymi, joo heh, limukaapit punttisalin pukuhuoneessa on kieltämättä aika friikkiä.

      Poista
  5. Oh well, mistahan sita aloittaisi :D Ei vaan, naissa maissa asuessa ei kai ikina voi lopulta olla ihan kokonaan osa tata yhteiskuntaa. Sita on liian eri nakoinen, kasvanut liian erilaisesa kulttuuripiirissa. Edes siihen valkoisen paikallisen rooliin ei ihan taysilla paase mukaan, koska ei tunne kansanyhteison tapoja, traditioita eika edes osaa juoda Pimms:ia oikeissa tilaisuuksissa. Asiaa ei ainakaan auta se, etta muuttaa maata reilun kolmen vuoden. Kai sita on vaan pakko tottua siihen, etta tulee olemaan ulkopuolinen aina - varmaan vahintaan tassa maarin kun/jos palataan Suomeen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noilla sinun leveysasteilla on kulttuurierot saletisti ihan omaa luokkaansa. Mä jäin vielä omalla kohdallani miettimään sitä, että vaikka ulkopuolisen roolissa on haasteensa, tarjoaa se myös tiettyjä mahdollisuuksia. Jos olisi heti kuin kala vedessä, niin ei huomaisi kaikkia jännittäviä uusia asioita, minkä takia maailma on niin ihmeellinen paikka.

      Poista
  6. Belgiassa suomalaisuus tuli esille eritoten lasten kautta: paikallisilta sai melkoisia mitähäh-tuijotuksia kun kerroin a) rintaruokkivani lastani ja b) jääväni kotiin hoitamaan lastani, koska mielestäni kolmekuukautinen on liian pieni hoitoon... Puhumattakaan lasten pukeutumisesta. Meillä lapsi puetaan lapseksi, joka liikkuu ja sotkee. Eli lapsen päällä on mukavia & värikkäitä vaatteita, jotka on tehty pestävistä materiaaleista. Erottui melkoisesti paikallisista pikkuaikuisista, jotka eivät saaneet edes kävellä itse vaatteiden likaamisen pelon takia.

    Mutta joo, Suomessakin olen melko ulkomaalainen. Käytän nimittäin käsiäni puhuessani, kosken ihmisiä, olen liian äänekäs ja tulen liian lähelle :D

    Onneksi kotona meillä on miehen kanssa kahden eri kansallisuuden jaettu erilainen mikrokulttuuri. Jos muualla on ulkopuolinen olo niin kotona on aina kotoista kun saa olla niin omitunen kuin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastikään oli Hesarissa juttu, jossa käsiteltiin lasten kanssa matkustamista. Jutun pointti oli, että missään muualla kuin Suomessa lapsiasiakkaisiin ei suhtauduta yhtä nihkeästi. Minusta nämä sinun kokemukset ovat mainioita esimerkkejä siitä, että asiat eivät tosiaan välttämättä ole niin yksioikoisia. Onhan sekin tavallaan lasten "syrjintää" että oletetaan niiden käyttäytyvän kuin pienikokoisten virkamiesten.

      Poista
  7. Meillä on sama maa ja samat ongelmat. Mäkään en siis todellakaan tunnista paikallisia julkkiksia (no ehkä sentään Björkin), mistä tässä erään paikallisen kulttuuritalon vastaanotossa joutuu aina välillä vähän "kärsimään". ;)

    VastaaPoista
  8. Mulla oli Ranskassa ongelmia kaikkien kohteliaisuussääntöjen kanssa. Kun esim. opettajalta ei voi pyytää kirjeitse, että "voisitko lähettää minulle todistuksen", vaan pitää muotoilla hirmu vaikeasti (ulkomaalaiselle), että "lähestyn teitä tämän asian kanssa, ja toivon etten ole liikaa vaivaksi kun pyydän mitä kohteliaimmin teitä näkemään sen vaivan, että lähettäisitte minulle pyytämäni todistuksen". Joo, ja sanomattakin on selvää, että kieliopilliset haasteet pompsahtivat ihan uusiin sfääreihin verrattuna tällaiseen perussuomalaiseen töksäyttelyyn. Mulle on vasta Suomeen palattuani ranskan tunneilla paljastunut mitä kaikkia epäkohteliaisuuksia tulikaan tehtyä, kun en vaan tiennyt. Toivon, että ulkomaalaiselle annettiin anteeksi... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi olis mulle NIIN vaikeaa. Haluan ekonomisesti mennä suoraan asiaan, ilman jaarittelua.

      Poista
  9. Mä en pysty olemaan brittiläisen kohtelias ja tahdikas ja pitämään tunteitani kurissa, jos vituttaa tai masentaa. Jos joku kysyy multa paskana päivänä, että "How's life?", vastaan että "Utter shit". En myöskään pysty hillitsemään kiroiluani, vaikka joku "fucking hell" kuulostaa varmaan karskilta paikallisten korvissa. Tykkään kyllä brittien tavasta jutustella luontevasti niitä näitä tuntemattomien kanssa, mutta huonoina päivinä en vaan jaksa sitä ja kaipaan omaa rauhaa. Aika usein myös englanniksi mongertaminen aiheuttaa turhautumista ja ulkopuolisuuden tunteita, kun en vaan saa sujuvasti ilmaistua, mitä oikeasti tarkoitan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en aina edes tajua, mitä englantilaiset sanoo. Pärjään englannilla kaikkialla paitsi Englannissa. Käydessäni Lontoossa tapaamassa mun siskoja, joudun änkyttämään joku viis kertaa ravintolassa ennenkuin misjöö ymmärtää, mitä haluan tilata. :)

      Poista
  10. Tässä mä sitte mietin, että kuka on Tiina Lymi. Tai Olavi Uusimäki. Loirin tiiän. Että esim. nyt on ihan ok hetki tuntea itsensä urpoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, no ei oo... Mä kuulin viime kesänä, että on semmoinen bändi kuin Märkä-Simo, nuori teinitähti Robin ja että jengi katsoo telkasta kotiäitien kameralle tallentamaa arkea. Mitääh. Tulee just semmoinen pihalla vähän joka paikassa -olo.

      Poista
    2. ;) Märkä-Simo? Kotiäitien tallentamaa arkea? ei näitä Suomessakaan pienten lasten äidit tunne, Robinin sentään....

      Poista
    3. Olavi UusiVIRTA... ;-)

      Poista
  11. Ulkosuomalainen minäkin11/27/2012 9:39 ap.

    Mulla on kanssa tää sama julkkisten kanssa, vaikka nyt 6 vuoden jälkeen tilanne alkaa olla jo huomattavasti parempi. Mulle tulee orpo olo, kun lauletaan sellaisia lauluja, jotka "kaikki" tuntee ja osaa ulkoa. Toisinaan myös, kun on puhetta lapsuuden tv-ohjelmista, vanhoista lastenkirjoista yms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Yhteisen menneisyyden puuttuminen heijastuu välillä nykypäivään.

      Poista
  12. Olen asunut seitsemän vuotta Sveitsissä ja maan julkkiksista tiedän jalkapallon maajoukkueen kulloisenkin valmentajan, yhden murtomaahiihtäjan, tennispelaajan ja pyörätuolikelaajan sekä ylipainoisen laulajan joka kuoli. Eniten häiritsee ettei yhteiskunnasta ja lâhihistoriasta tiedä paljoakaan, Trivial Pursuitin pelaamisesta on turha haaveilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä just ja just selviän sananselityspelistä (oiskohan sen nimi joku Alias tai vastaava), koska siinä voi näytellä (ei tarvii puhua) ja sanat on helppoja eikä kulttuurisidonnaisia.

      Poista
    2. Pelasin taannoin Trivial Pursuitia islantilaisen heilani perheen kanssa. Jos en tajunnut kysymyksiä, he käänsivät ne englanniksi. Useamminkin kuin kerran olin ainoa, joka tiesi vastauksen Islantia koskeviin kysymyksiin. Siinä alkoi tuntea itsensä oudoksi.

      Poista
  13. Hetkiä, jolloin olen tuntenut itseni hyvin ulkomaalaiseksi erinäisissä paikoissa:

    -Brittilän perihikiöiden tuntemus. Jostain syystä kaikista paikkakunnista puhutaan siellä vähän kaikki-tietää-missä-se-on tyylillä. Suomessa on ihan fine, jos et osaa kertoa, missä on Satakunta.
    -Japanilaisten julkkisten tuntemus. Niitä on triljoona!!!! Ja ne on kaikki jotenkin "eritasoisia" julkimoita, ja ei voi ikinä tietää miten "tärkeä" julkkis joku on, puhumattakaan että muistais miksi se edes olikaan lehden kannessa.
    -Brittiläinen kodinhoito, paikoin. Kokolattiamatot, enough said. Kukaan muu kuin minä ei saanut tiskata meillä käsin, koska edelleenkään ne ei kauheasti harrasta sitä saippuaveden huuhtomista astioista...
    -Jonkun jo mainitsema kiroilu englanniksi. Kohteliaisuus ei ole ollut mulle ongelma, mutta kun en osaa rajoittaa kiroilemistani suomenkieliseksi. Ja sitten kiroankin jossain tilanteessa, jossa ei missään nimessä pitäisi edes itsekseen sellaista laskea suustaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maantiede, totta tosiaan. Aiheuttaa koomisia tilanteita joskus, kun joku toteaa olevansa Vesthljodblodhlöppurista. Ei siinä auta google mapskaan. :)

      Poista
  14. Ranskassa vihaan yli kaiken juhliin saapumista ja niistä lähtemistä. Suomessa riittää, kun saapuessa moikkaa kaikkia ja esittäytyy tuntemattomille ja lähtiessä kiittää kutsujen isäntää/emäntää ja moikkaa taas ne muut. Ranskassa varsinkin lähtemiseen saa kulumaan about tunnin, kun kaikkia pitää käydä pussaamassa ja vaihtamassa vielä kerran kuulumiset ja toivotella kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista jokaiselle erikseen. Mun sanavarastoni ja mielikuvitukseni on edelleen liian rajoittuneita tähän viimeksimainittuun, joten mumisen jokaiselle vain että nähdään taas...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kun mennään illalliselle, saapumisaikaan isäntäperhe on ehkä just aloittelemassa ruoanlaittoa ja skumppa nostetaan jäähtymään. Ei oo kiire ei :)

      Poista
  15. Mistahan sita aloittaisi, asun taalla Amerikan mantereella Idahon osavaltiossa, jossa 75% vaestosta on republikaaneja.. Oon nyt vasta seitteman vuoden jalkeen oppinu etta jos joku puolituttu sanoo etta tulee esim. lapsen synttarijuhlille, niin se ei tod. tarkoita etta tulee. Riisipuuro on jalkiruokaa, kaupassa katotaan kuin uuveloa jos ei halua muovikassia, ja mun all time favorite: sisalla ei oteta kenkia pois, vaikka suurimmassa osassa koteja on kokolattiamatto, WTF???

    Ai niin, ja lapsille ei siis myyda mitaan kurahanskoja tai -vaatteita yleensa, hyva jos kumisaappaat loytyy, oon aina se friikki joka on sateellakin lasten kanssa ulkona. Ja tunnen oloni vielakin oudoksi Drive-in pankissa ja apteekissa :)

    -Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Drive-in apteekki?? Nyt mä tunnen oloni hölmöksi. Siis ajaako jengi autolla sisään apteekkiin?

      Poista
    2. Hei, Tampereellakin on drive-in -apteekki!! Autolla pääsee apteekin takaseinustalla olevalle luukulle ja siellä voi sitten soittaa summeria, lyödä reseptin farmaseutin kouraan ja maksaa pankkikortilla. Kätevää! :D Pääsee nimittäin samalla myös apteekin sisällä olevan jonon ohitse...

      Poista
    3. Taalla oli yhta valia myos drive-in viinakauppa!!! Nyt kylla konkassa :) Saattais tulla Suomessakin aika suosituksi ;)

      -Henkka

      Poista
    4. ja pääsee kipeän lapsen/jalan/mummon kanssa suoraan tiskille eikä tarvi irrottaa kakaroita turvaistuimista ja tuupata kärräimiin, kinkata kipeillä koivilla, kärrätä mummoja sisään jonottamaan. hyvä Tampere!

      Poista
    5. Mä diggasin erityisesti Drive-in kirjastossa, missä kävin kerran Arizonassa :-)

      Poista
    6. Reykjavikissa on muuten drive in -lampaanpäägrillikioski...

      Poista
    7. Viime kesänä Sammonkatua Tampereella tallustaessani sain epäsuomalaisen tyrskimiskohtauksen julkisella paikalla bongatessani tutun Sammon Apteekin Drive Inin, ja ensi kertaa tajutessani mitä se tarkoittaa. En tiedä muista englanninkielisistä kulttuureista, mutta ainakin täällä meillä Illinois'ssa nämä on Drive Thru/Drive Through -apteekkeja, -pankkiautomaatteja ja mitä kaikkea muuta. Drive In on ainoastaan ulkoilmaelokuvateatteri, jonne ihan konkreettisesti ajetaan sisään ja leiriydytään auton ympärille leffaa katsomaan.

      Poista
  16. Tunnen itteni pohkoksi, kun joku kysyy multa (suomalainen siis) nykyisen kotimaani politiikasta/jonkun kaupungin koosta/valimatkoista tai muusta semmosesta mista en tiia mitaan. Joo o, ehka vois ottaa selvaa, mutta ei voi olettaa etta tiian kaikki asiat vaan sen takia etta asun taalla :)
    En myoskaan tykkaa kaikista syomistavoista taalla. Olen siis se outolintu, joka pyytaa annoksensa ilman sipsia. Tai se hiljaa sormet ja varpaat ristissa nurkassa istuva, joka toivoo ettei kukaan hoksaa tarjota sita kaikkien rakastamaa, mutta kammottavaa pumpkin pieta. En myoskaan syo nakkeja tai makkaroita luumuhillon kans. Enka kalaa ja riisia kanelisokerilla kuorrutettuna. Ihan oikeesti. Yak!

    Kaikista "pahin" juttu mita teen, on kuitenkin se, etta kavelen esim. kauppaan. (Matkaa n. 300 metria - tyypit tuijottaa ja puhuu ku oisin maratoonari!) Olen myos ulkomaalainen odottaessani suojatien reunalla, etta tie on vapaa. Noloa, kun autot pysahtyy ja kaikki alkaa huitomaan merkiks, etta saan menna..

    Tassapa tammoisia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kurpitsapiirakkahan on hyvää ;-)

      Poista
  17. Norjalaiset tietää murteen perusteella heti toisen avatessa suunsa, että mistä päin tämä on kotoisin. Tähän myös kiinnitetään paljon huomiota. Olen pikkuhiljaa harjaantunut eri murteiden erottamisessa, mutta en tietenkään tunnista niitä natiivien tavoin, enkä varsinkaan kiinnitä siihen huomiota automaattisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun (islantilainen) mies oli Pohjois-Norjassa käydessään huomannut, että se tajuaa islantilaisena paremmin joidenkin pohjoisnorjalaisten murretta kuin oslolaiset. Aika hämmentävää.

      Poista
  18. Seitsemän Keski-Amerikan vuoden jälkeen:
    - pidän lattareiden tavasta tervehtiä poskisuudelmin enemmän kuin suomalaisesta etäisestä moikkailusta, joka jättää minut nykyään kylmäksi
    - drive-in pankkia suosittelen kaikille, siinähän on mukava kuunnella musiikkia ja syödä vaikka lounassämpylää jos asiaa ei voi hoitaa netissä tai pankkiautomaatilla
    - ajan reippaasti punaisia päin jos ketään ei näy mailla halmeilla, etenkin yöllä, ja Suomessa ahdistun kun seison tyhjissä liikennevaloissa keskellä keskiyön aurinkoa
    - innostun edelleen siitä, että ihmiset voi kutsua illan istujaisiin päivän, tai jopa puolen päivän, varoitusajalla, ja suurinosa myös tulee paikalle eikä ala kaivella kalentereitaan, että nähtäisiinkö vaikka sitten kahden tai kolmen viikon päästä klo 17-19.
    - en enää tunne huonoa omatuntoa jos vietän aurinkoisen päivän kokonaan sisätiloissa. Huomennakin kun aurinko paistaa ihan varmasti.

    Ulkopuolisuutta sen sijaan aiheuttaa kävelykulttuurin ja jalkakäytävien kaipuu niin kuin monella muullakin; tosin eipä tuolla +36 asteen helteessä toisaalta ainakaan pitkiä matkoja keskellä päivää tee edes mieli talsia. En myöskään aina jaksa sosialisoida niin paljon kuin olisi suotavaa. Se on huono juttu se. Enkä jaksa seurata laahaavia ja samoja asioita jankkaavia paikallisuutisia ja -kanavia, etenkin kun journalistiikan taso on sitä mitä se on, ja siksi olenkin myös välillä varsin pihalla sellaisista asioista joita töidenkin takia pitäisi kuitenkin jaksaa seurata. Olen myös aina se joka haluaa laittaa ilmastoinnin mahdollisimman pienelle, ettei nenä jäädy sisätiloissa - meillä Suomessa on ulkona kylmä, ei sisällä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun jaoit kokemuksesi! Arvaa vaan, kaipaanko mä just nyt täällä +5 asteessa ja vesisateessa tuota +36 astetta, jalkakäytävillä tai ilman ;)

      Poista
  19. Olen ehtinyt asua Hollannissa vasta reilun vuoden, mutta jo niinkin lyhyessä ajassa olen jo ehtinyt listaamaan asioita, mitkä asiat ovat "omia" ja mitkä eivät.

    - Tuleva appi yritti ehdottaa minulle sisäkenkiä, joita voisin pitää sisätiloissa. Ei siis mitään sisätossuja, vaan ihan kunnon kenkiä. Parin ekan päivän jälkeen totesin, etten aio niitä pitää. Koko ajan oli sellainen olo, että pitäisi olla menossa johonkin.
    - Hollanti on sen verran etelässä, etten oikein vieläkään tiedä, milloin alkaa kunnon syksy tai kunnon kevät. Ulkopukeutuminen on siis vielä hakusessa.
    - Poikakaverini porukat olivat pihalla tsekkaamassa jotain 8 asteen pakkasessa. Poikakaverini sisko oli kauhuissaan, kun tulin pihalle ilman toppatakkia.
    - Myös täällä riisipuuro on jälkiruoka, eikä täällä edes myydä riisipuuroa, vaan "jälkiruokariisiä".
    - Olin alkuvuodesta menossa lapsenvahdiksi poikakaverini siskontytölle. Tytön isä tuli minua hakemaan. Matkalla kysyin häneltä, että miten tyttö nukkuu päiväunet, ja että saako rattaat sopivasti ulos päiväunia varten. Sain tytön isältä hyvin oudoksuvan katseen. (Eihän kaikki Suomessakaan laita lastaan nukkumaan pihalle päiväunia. Oma äitini sattui niin tekemään, niin siksi se on minulle ihan OK-juttu.)

    Olen huomannut kaipaavani Suomesta luonnon ja tilan lisäksi puutaloja! Hollannissa ne eivät ole kovinkaan suosittuja, sillä puutalojen vakuutukset ovat paljon korkeammat kuin kivi-/tiilitalojen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo puutalojen korkeampi vakuutusmaksu on mulle ihan uusi juttu. Aina oppii näköjään uutta.

      Poista
  20. Viis vuotta ulkomailla ja vieläkin melkein päivittäin huomaa ettei kaikki ihan mätsää. Nyt täällä Hollannissa vielä kaksinverroin kun neljässä vuodessa kerkesin islantilaistua sen verran että nyt sen sijaan että valittaisin "meillä Suomessa---" sanonkin että "no mutta Islannissa asia on näin, ja Suomessa taas sitten noin". Ja siinä sitten vieressä hollantilaiset kaverit pyörittelee silmiä (ne fanittaa Suomea täällä ihan hulluna koska koulujärjestelmä ja kaikkee) ja islantilaiset kaverit taas tulkuttaa vastaan koska niiden mielestä mun Islanti ei(aina) anna oikeeta kuvaa Islannista ;) Yhden kanssa ollaan aina sodassa siitä onko Islannissa oikeesti murteita vai ei. Mulle ei riitä jos perusteluksi sanotaan että mummo Höfnissä sanoo "perla" eikä "pertla" niinku kaikki muut.

    Suomeen harvoin palatessa pahin moka on se kun yrittää poskisuudella vanhoja kavereita, tuosta syntyy aina ongelmia. Muutenki kaikki sosiaalinen käyttäytyminen ahistaa ja huomaa että on itse jotenkin sopeutunut sellaseen astetta rennompaan meininkiin (spontaanit kyläilyt, illalliskutsut, ja erityisesti se että voi tarjota jollekin kahvilassa/kaupassa eikä tarvii laskea että kuka nyt on kellekin velkaa ja kuin paljon). Tiskiharjaa ei ole ollut ikävä koskaan, varsinkaan sen jälkeen kun yksi slovenialainen sanoi ettei tajua ihmisiä jotka tiskaa harjalla koska se assosioi sen aina vessanpyttyharjaan. :D

    Täällä Hollannissa oon huomannut että kaupoista on vaikea löytää leivontatarvikkeita ja ihmiset kummastelee jos teet ruokaa itse from the scratch. Perusmarketin hyllyltä annetaan ehkä puoli metriä tilaa jauhoille joita on parhaillaankin vain kolmea eri laatua. Täällä on tosin tapana ostaa kaikki erikseen erikoiskaupoista (lihat, kalat, juustot, leivät, hedelmät, vihannekset, pähkinätkin!) että ehkä jossain vielä joskus vastaan tulee jauhokauppa.

    Islannissa tottu siihen että kaikki kaupungilla vastaantulevat äidit oli alle kolmivitosia ja tyylikkäästi pukeutuneita joten täällä kaikki mammat näyttääkin sitten niihin verrattuina känsänenäisiltä isoäideiltä :D Eikä täältä mitään babaluja löydy vaikka Amsterdam muka värikäs onkin, paikalliset kahvilat on Reykjavikiin verrattuna ihan kuraa!

    Ihan karsee Islanti-ikävä kokoajan, oon jo lokakuusta asti järjestellyt asioita niin että pääsisin sinne kesätöihin ensvuonna. Kun puhun tuosta täällä ääneen ja mainitsen yhdeksi syyksi että täällä on liian kuuma kesäisin niin saan aika outoja katseita.. Onneksi meidän koulussa on viidestäsadasta oppilaasta ainaski 10 islantilaisia (mikä on aika hyvin edustettu koska ite oon ainoa suomalainen! sitä ahvenanmaalaista ei lasketa koska joudun puhumaan sen kanssa englantia) joten vähän lievittää koti-ikävää kun saa ainaski puhua iislenskaa :)

    VastaaPoista
  21. Ihana vuodatus! Tunnistin tästä tekstistä niin monta asiaa. Toivottavasti pääset ensi kesänä tulemaan tänne :)

    VastaaPoista
  22. Puoli vuotta takana supereksoottisessa Ruotsissa ja.. noh...

    - Jengi pitää mua vihaisena, kun en aina naura jokaiselle vitsille fika-pöydässä (joita en aina ees tajua ja ne jotka tajuan on suomalaisten ala-asteelaisten tasolla).
    - Jengi kyselee lounaspöydässä, että onko ruoka hyvää. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun on kaksi viikkoa putkeen syönyt sitä samaa rucola-tomaatti- -salaattia, ja edelleen jengi kysyy, että maistuuko hyvältä (ja odottaa kunnollisen vastauksen, nää ei oo mitään jenkkikyselijöitä), ni saatoin vastata, että "No tässä on tomaattia ja rucolaa, mitä te nyt jaksatte tästä kysellä joka päivä?". Mua pidettiin vihaisena.
    - Harrastan käsitöitä. Lankoja on mahdotonta löytää n. 55 000 asukkaan kaupungista. Ja jos lankoja löytää, on ne jotain akryylipolyamidi-nylon -sekotteita. Mua myös pidetään outona, kun kerron osaavani neuloa, virkata, hiihtää, luistella jne.
    - Helsingin "lumikaaoksen" aikaan multa kysyttiin, että "Siellä on varmaan nyt sitten koulut suljettu?". Öö.. Miks ois?
    - Pipo on aivan täysin käsittämämätön asia ennen pakkasia. Meitsi vetää pipan päähän siinä vaiheessa, kun korvia alkaa palella ulkona fillaroidessa. Ruotsalaiset vetää pipan päähän vasta kun on pakkasta. Jos silloinkaan. Ja -8 = sikakylmä, kuollaan kaikki!
    - Värikäs (= joku vaatekappale on jotain muuta kuin mustaa, harmaata, beigeä tai valkoista) pukeutuminen herättää ihmetystä niin kaduilla kuin toimistossa. Valjua ja lagomia sen olla pitää!
    - Ihan joka päivä en jaksais kahvitella kahta kertaa työkavereiden kanssa. Silti, jos en ilmesty fika-pöytään, niin huutelevat perään ja käskevät liittymään seuraan. Kun sitten istun hiljaa, mua pidetään vihaisena.
    - Että tunnistaisin jotain julkkiksia kuninkaallisten lisäksi?! Ei tule kuulonkaan :D Eikä mulla ole edes telkkaria, joten parannusta tuskin on odotettavissa.
    - Mun telkkarittomuus on ihan käsittämätöntä. "Mitä sä sit teet kotona?!?" Kunhan opin sanomaan "Kaivelen napaa.", alan vastata niin. Mua pidetään varmaan sitten vihaisena.
    - Ruotsalaiset tuntuu rakastavan baarien visailuja / quiz nighteja. Tänään vertailivat fika-pöydässä paikallisten baarien quiz-iltoja ja miettivät niiden hyviä ja huonoja puolia. Pubit on myös täyteen ahdettuja juuri noina iltoina. Tietokilpailu on myös olennainen osa mitä tahansa juhlaa juhannuksesta työpaikan pikkujouluihin.
    - Snapsilaulut. En vaan osaa.
    - Ruotsalaisten viinapää on onneton. Kaksi-kolme annosta alkoholia ja jengi on pöydän alla. Fika-pöydässä kuultua: "Ei kai kukaan nyt kokonaista viinipulloa juo etkoilla??" Öhöm. Ei kai sitten...
    - Sarkasmi ja ironia ei toimi. Mua pidetään vihaisena.
    - Kovin monet asiat tehdään kovin paljon monimutkaisemmin kuin Suomessa. Ihmettelen aina moninkertaista työtä, mitä kollegat tekee. Esim. kollega, joka ei työskentele konttorilla, tekee asiakkaan puolesta tilauksen. Tilaus tulee järjestelmään, mutta pienessä viitekentässä on maininta erikoisehdoista. Tämän jälkeen kollega laittaa meilin konttorille, että huomasittehan erikoisehdot. Perään kollega vielä soittaa: "Huomasittehan meilin minkä lähetin?" Perussettiä.
    - Miehet eivät avaa ovia tai tarjoa tuolia. Työreissulla me kaksi suomalaista naista seisoimme täpötäydessä kahvilassa, kun miehet tekivät tilaustaan istualtaan. Työhöni kuuluu myös jonkin verran kantamista. Minun odotetaan jaksavan nostaa yhtä painavia lasteja, kuin miehet. Kun ähisen naama punaisena ja allit hapoilla kantamusten kanssa, minua pidetään vihaisena.
    - Missään ei haise tupakka. Ei kadulla, ei bussissa, ei kenenkään vaatteissa tai hengityksessä.

    Kaikesta huolimatta viihdyn näiden joskus hieman naiivien ja hellyyttävien länsinaapureiden keskellä. Kukaan ei tahdo kenellekään pahaa (ja se myös mainitaan usein), ja kaikki on onnellisia ja iloisia, kunhan elämä vain on lagomia ja voi fikata tasaisin väliajoin.

    - Vihainen suomalainen :)

    VastaaPoista
  23. Kun reilun kahden vuoden jälkeen pitää oikein miettiä niitä ulkopuolisuuden hetkiä, herää kysymys, onko elämä amerikkalaisen metropolin loppumattomassa suburbiassa niin hajutonta ja mautonta, ettei ulkomaalaisuuttaan huomaa - vai olenko yrittänyt sopeutumista vähän liikaa? Jos olisi lapsi(a), niitä eroja olisi hyvin helppo löytää, ja olisin varmaan sodassa ihanien appivanhempien ja kälyn perheen kanssa lapsenhoito- ja ruokinta-asioissa.

    Mutta tällaisena puolihuolettomana palkkatyöttömänä mieleen nousee vain ne tilanteet, joissa yleensä lähes tuntematon keskustelukumppani sanoo jotain, mistä huomaa hänen olevan vain hämärästi tietoinen siitä, että maailmaa on USA:n ympärilläkin, ja täysin tietämätön siitä, että siellä muuallakin voi elää hyvää elämää.

    Ja vaikka näitä tilanteita silloin tällöin vastaan tulee, on ne silti vähemmistössä.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?