Harvoin tekee mitään turhaa

Leivoin eilen elämäni ensimmäistä kertaa lihapiirakoita - pistimme Ravintolapäivän kunniaksi pystyyn suomalaisen rakennustyömaakantiinin. Asia oli merkittävä YLEn (täällä) ja Nelosenkin (täällä) mielestä. Mahtavaa!

Eilen yöllä lihiksiä uppopaistaessa aloin kelata elämää.

Olin 20-vuotiaana varma, että en koskaan keksi mitään järkevää tekemistä elämässä. Suunnitelmien puute harmitti. Mitä enemmän murehdin sitä, että minulla ei ole suunnitelmaa, sitä enemmän tein toisistaan irrallisia asioita vailla punaista lankaa. Opiskelin päivät kauppiksessa: väsäsin makrotaloustieteen harkkoja ja kirjoitin viestinnän projektitöitä. Iltaisin kävin kreikan kielen alkeiskurssilla Työväenopistolla. Kerran pari kuussa keräsin Amnestyllä nimiä vetoomuksiin ja kävin Naisasialiitto Unionin illoissa kuuntelemassa feministejä. Kulutin 15 h joka viikko urheiluun ja proteiini-excelin päivittämiseen. Muistan vieläkin ulkoa, kuinka monta käsipainoparia Töölö Gymin käsipainohyllyssä silloin oli. Juoksumatolta kun oli sinne suora näköyhteys.

Kuulostaa järkevältä? No sanoisin kyllä että sekopäiseltä. Ymmärrän hyvin niitä miehiä, joilta sain noina vuosina pakit. Bodari-Kalle ei tajunneet tota feminismihommaa ja kauppiksen surffitukalle "Amnesty" = "kommunisti". Se kreikan kielen alkeiskurssilla punastellut sosiologian opiskelija ei saanut mahtumaan viitekehykseensä naista, joka opiskelee kauppiksessa ja käyttää proteiinilisäaineita. LOL.
Gym at Work 3

(Kuva: The Killer Bisquit)

Kului 13 vuotta. Ja ta-daa: Punainen lanka on edelleen hukassa. Nykyhetkessä ja mennesssä on tosin yksi merkittävä ero: enää en niin kovin paljoa stressaa sillä, että niin kutsuttu ansioluetteloni ei ole ansioluettelo vaan lista päämäärätöntä kohkaamista. Nyt osaan jo sanoa itselleni, että mitä sitten, vaikka et ole ollut päivääkään palkkatöissä sen jälkeen, kun 18-vuotiaana lopetit työt lasivillatehtaalla. Tai so what, että olet muutellut maiden ja paikkakuntien välillä et tietenkään työn ja hyvän palkan vaan päähänpiston perässä.

Upporasvan roiskuessa ja lihiksien kypsyessä elämänfilosofoin 32 vuoden kokemuksella: mitä ikinä tekeekään, siitä kaikesta on jossain muodossa hyötyä myöhemmin elämässä.

Esimerkki. Tulin paksuksi ja sain lapsen vieraassa maassa. Aloin yhdessä toisen suomalaisen kanssa järjestää kerran kuussa suomenkielistä satutuntia läheisessä kirjastossa vaikka me molemmat olimme takuulla niin kiireisiä, että yhdellekään vapaaehtoisprojektille ei olisi minkään järjen mukaan ollut aikaa. Yhdellä satutunnilla tapasin Maaritin, suomalaismutsin, jolla on samanikäinen kersa kuin minulla. Tutustuimme, chattasimme öisin Facebookissa, juttelimme työnteosta ja tajusimme, että nyt voisi olla oikea hetki luoda jotain uutta yhdessä. Suomalainen design-kauppa sai alkunsa.



Raksalla.

Aamulla järjestellessäni lihapiirakoita tarjoiluastiaan tajusin, että jopa 40 lihapiirakan leipomisessa ja kotiin laskeutuneessa perkeleellisessä rasvankäryssä on joku juju.  Ehkä se oli se 30-vuotias islantilainen, joka kävi lihapiirakalla ja otti mukaansa tulevan putiikin käyntikortin. Ehkä tulen myöhemmin myymään hänelle elämäni ensimmäistä kertaa Jopon?

Turhia juttuja harvoin on. Voi kunpa pääsisin sanomaan tämän 20-vuotiaalle itselleni. Olisi tullut monta yötä nukuttua paljon paremmin.

Tunnisteet: ,