Hetki Delhistä

Namaste. Terveisiä pölyisestä Delhistä. Matkustin tänne viikoksi tapaamaan siskoani, joka on kaupungissa väliaikaisesti töissä. Matka on ollut monella tapaa hyvin antoisa. Päällekäyvän antoisa.

Kahden päivän aikana koettua on vaikea eritellä.


En ole  aikaisemmin nähnyt saman päivän aikana niin erilaisia maailmoja kuin täällä. Kun katson kadulla vasemmalle, näen alastomia slummilapsia tonkimassa roskia tien penkalla. Roskien vieressä makaa uupunut äiti muovipressu peittona. Kun katson oikealle, näen kalliita, kiiltäviä autoja ja niiden nahkaisilla takapenkeillä merkkivaatteisiin pukeutunutta rikasta keskiluokkaa. Etupenkillä istuu autonkuljettaja.

Olen upottanut 15 euroa taivaalliseen intialaiseen illalliseen. Samaan aikaan kadun toisella puolella kymmenhenkinen perhe on sytyttänyt keräämistään paperiroskista nuotion ja paistaa siinä leivännäköistä. Maksoin tänne lentolipusta hinnan, jolla tuo perhe saisi itselleen ruuat ainakin vuodeksi.

Olen ajatellut ensi viikonloppuna osallistua opastetulle kävelykierrokselle, jota vetävät paikalliset entiset katulapset. He kertovat elämästään Delhin kaduilla ja siitä,  millä keinoin he selvisivät kaduilta pois. En ole varma, pitäisikö mennä. Suoraan sanoen minua häiritsee katsoa köyhyyttä: olen kuin pääsylipun sirkukseen maksanut turisti, joka ihmettelee hetken, kuinka köyhimmät elävät.

Haluan ymmärtää, millaista elämä kadulla on, miksi sinne joudutaan ja onko sieltä reittiä ulos. Toisaalta kierrokselle osallistuminen tuntuu tirkistelevältä sosiaalipornolta. Hyvin syöneet turistist, joiden suurin ongelma liittyy siihen tuleeko matkan aikana ripuli vai ei, menee katsomaan ihmisiä, joilla ei ole edes vessaa.

Pitäisi siis päättää kahdesta: Onko minulla oikeus tuijottaa? Vai onko minulla velvollisuus tuijottaa? En ole vielä osannut päättää.

Tunnisteet: