Siis ei meillä, mutta noin yleensä. Project Mamassa on hauskaa ajatusleikkiä määräaikaisista avioliitoista. Jatkoin pähkäilyä erojen suuntaa...

Voihan avioero.

5.12.11 Satu Kommentteja: 23

Siis ei meillä, mutta noin yleensä. Project Mamassa on hauskaa ajatusleikkiä määräaikaisista avioliitoista.

Jatkoin pähkäilyä erojen suuntaan.

Osa parisuhteista päättyy aina eroon, ja se on pelkästään hieno juttu. Kahden toisiaan kilpaa syövän ei kannata jakaa samaa vessaa. Siitä ei tule mitään. Ensinnäkin: Joskus tehdään virheitä ja pistetään nyytit yhteen  miettimättä sen tarkemmin. Kun sillä oli niin <ja tähän ihan mikä tahansa elämän kannalta turha sanapari, kuten "kuoppa leuassa" tai "riippuva alahuuli" tai "aitoja tunteita">. Toisekseen: Välillä ihmiset muuttuvat - toisesta kuoriutuukin täys kusipää. Ja sitä kuka tuollaisen muodonmuutoksen tekee, ei valitettavasti pysty arvaamaan etukäteen. (Muistatteko, kun aikaisemmin blogissa kirjoitin Honkasalon Eropaperit-kirjasta? No ette jumalauta usko - muutaman kuukauden kuluttua siitä Honkasalon mies jätti vaimonsa Facebookissa - jo oli epäsomettamisen huippu, saatans). Ja kolmanneksi se tylsin vaihtoehto: Joskus siihen toiseen vaan kyllästyy. Toinen ei vituta, mutta muuttuu täysin yhdentekeväksi.


Mutta sitten tulee se ongelma. Ipanat. Mitä tehdään yhteisille lapsille? Puolet sulle, puolet mulle. Kun omat vanhempani erosivat, kävin  huoltajuuskysymyksiin liittyen juttelemassa kunnan sosiaalityöntekijän kanssa. Ilmeisesti kaikki vähän vanhemmat avioerolapset joutuvat tähän samaan, arkistopaperin kuivattamaan perheneuvotteluhuoneeseen. Kumman luona haluaisit asua? Jos asut äidin luona, mitä haluaisit tehdä isän kanssa? Mitä te yleensä teitte isän kanssa yhdessä? Voisitteko te vaikka kerran viikossa tehdä sitä samaa asiaa tästä eteenpäin?

Voi jumalauta mää sanon. Ööh. Me syötiin isän kanssa aamiaista saman pöydän ääressä ja käytiin lauantaisin koko perhe saunassa, tehtiin pitsaa ja juotiin sen jälkeen keltaista limpparia ja katsottiin telkasta Napakymppiä. Että mites tästä eteenpäin niin. Aina lauantaisin kello 12 ja 15 välillä. Katsotaan vaikka viime viikon Napakymppi vhs-kasetilta. Vai?

Enpä nyt oikein tiedä, miksi tässä kohkaan. Lähinnä kai siksi, että vanhempien ero on lapsille muutamia poikkeuksia lukuunottamatta aivan kamalaa. Arjen täydellisen muuttumisen päälle tulevat muutot, ehkä uusi paikkakunta ja vittumaiset väittelyt siitä, kenen kuuluu olla missäkin minäkin  viikonloppuna  ja miksi on pakko mennä muualla asuvan vanhemman luo, jos inhoaa sitä uutta puolisoa.

Siksi ehdotankin, että vanhempien erotessa alaikäiset lapset jäävät asumaan kotiinsa ja vanhemmat hankkivat itselleen omat vuokrayksiöt, joissa käyvät yöpymässä kun eivät ole vanhemmuusvuorossa. En muista enää, kuka tuon alkuperäisen idean vanhempien sukkuloinnista esitti, mutta ei kuulosta yhtään pöllömmältä. Saisivat siirtyä kahden kodin välillä tuplavaatteiden kanssa ja kahden yhtäaikaisen hammasharjan omistajina. Lapset eivät ole päättäneet erota, joten miksi heidän pitäisi hoitaa se sopeutuminen?

Tämä siis näin erolapsen näkökulmasta. Jos olen joskus siinä eroavan vanhemman roolissa, saattaa tuulla toiseen suuntaan.

23 kommenttia:

  1. Olen usein miettinyt lopussa esittämääsi pointtia. Kuinka moni vanhempi olisi valmis sukkuloimaan kahden kodin välillä jopa yli kymmenen vuotta? Kenelle tämä vaihtoehto edes tulisi mieleen? Kiitos, kun otit tämän näkökulman esille.

    Mitenköhän monelle aikuiselle tulee edes mieleen, kuinka stressaavaa lapselle tai nuorelle voi olla muuttaa parin viikon välein. Tai pahimmillaan tuntea olonsa vain väliaikaiseksi vieraaksi molemmissa kodeissaan etenkin tilanteissa, jossa vanhemmilla on jo uudet perheet kierroksessa.

    Mitenköhän muuten uusperhekuvio muotoutuisi, jos toinen perheen vanhemmista muuttaisi toiseen kotiinsa joka toiseksi viikoksi?

    Omat vanhempani erosivat vasta, kun olin jo lähes täysi-ikäinen. Onneksi uskoivat minua, kun kerroin haluavani asua yhdessä paikassa aina vähintään pari kuukautta. Puolen vuoden välirikko äitini kanssa (minun olisi kuulemma aikuisena ihmisenä pitänyt valita puoleni ja kuulla kaikki eron erinäiset syyt) antoi ainakin syyn asua yhdessä osoitteessa pitkä aika putkeen.

    Avioerovuosi oli todella rankka kokemus koko perheelle, mutta lopulta kaikki olivat onnellisimpia kuin riitaisan avioliiton viimeisinä vuosina.

    Vähän meni sinne ja tänne tämä kommentti, mutta avioeron ajattelu sai tunteet pintaan ja ajatukset hyrräämään.

    VastaaPoista
  2. Mitä mä sanoisin, tämä postaus koskettaa niin nyt ajankohtaisuudellaan.
    Eroaikuisen näkökulmasta jotkut eroperustelusi ovat kepeitä.
    tai sitten minä olen vain niin raskas.

    Joutuuko minunkin teinini muka lastenvalvojan tenttiin? Entä pienimmät?Olen käynyt sos.toimistossa asioita järjestämässä, eikä siellä ole kertaakaan sanottu tästä käytännöstä. Onhan se saattanut toki heiltä unohtua mainita.

    Aina sanotaan, että lasten etu. Totta kai. Mutta ymmärrän, että jos jätetään kun nalli kallliolle, kun vain toisessa on ollut vika (minussa meidän tapauksessamme) niin kyllä vituttaa. Miehellä perusteena se, että muiden kanssa voi olla iloisempi ja vastuullisempi (lapset jätetään samassa rytäkässä), niin ymmärrän jätetyn huonot fiilikset ihan täysin ja suon sen hänelle (itselleni). Minäkin olen pitänyt kodin ja lapset pystyssä parikymmentä vuotta enkä ole saanut aikuisten oikeesti parisuhdetta toiveestani ja yrityksistäni huolimatta. Ei ole ihme, etttä siinä väsyy ja vakavoituu, siis minä.

    Joskus täällä blogissasi moni kertoi kuinka ainakin heidän miehensä on niin osallistuva. Sitten kuitenkin kertoivat asioita, joita se mies ei tee tai tajua. Minäkin luulin, aiemmin, että minun mieheni osallistuu ja ottaa vastuuta. Mutta ei se ollutkaan sitä. Se oli vain tottelemista. Enkä minä sitä todella halunnut, sitä tottelemista. Yritin jättää vastuuta, olla tekemättä asioita ja asiat sai tehdä ihan niin kuin itse halusi. Ei auttanut. Lapsia en voinut kuitenkaan jättää harjoituskappaleiksi. Talon ja autot ja laskut voi ja ne välillä jätinkin.

    Nyt olen vahvempi. En aio opettaa aikuiselle miehelle isyyttä,vastuuta enkä aikuisuutta. Ei tartte pelästyä, ei lapsilta isää viedä, todellakaan. Mutta olen huomannut myös sen, että lapsista tulee kivoja leluja isälle. Silloin kun itseä huvittaa, soitetaan "Nyt mennään uimaan" Mitä jos juuri silloin on suunniteltu jotain muuta??? Onko lähivanhempi roisto joka ei anna isän tavata lapsiaan, kun ei tunnin varoitusajalla jaksa muuttaa suunnitelmiaan???
    Kyllä tämä tästä selkiytyy. Kaikki on vaiheessa vielä. Katkeruutta ilmassa, kyllä!

    Itse ajattelin, että avioliitto on ikuinen. Rakkaus puolisoa kohtaan oli valtava. Hän päätti häipyä. Ehkä se oli hyvä päätös. Nyt hän on vapaa olemaan niin hieno ja täydellinen ihminen kuin sanoo olevansa, ilman minua. Suotakoon se hänelle.
    Minä jätettiin tänne, lasten kanssa. Tässä me ollaan,arki sujuu joten kuten. On paljon ilojakin. Tänään katsotaan Linnan juhlia yhdessä ja syödään juustoja, hedelmiä, keksejä ja suklaata. Rakkaat,upeat lapseni ja hyvä minä.

    Ja voi hitsi, jos nyt joku kommentoi, että oma syy, miksi valitsit aikanaan väärän miehen. Syyllistyin rakastumiseen. Ei kai kaikessa vastuu ole silti yksin naisen???

    Honkasalon kirja oli karmiva ja hyvä ja hiuksianostattava. Luin se juuri ennen kuin itse olin samassa jamassa.
    Ehkäpä Lauran mies on nyt, minun mieheni tapaan, onnellinen ja vapaa.
    Onnea ja menestystä vapaille, rohkeille miehille...

    Ja hei, oikeasti onnea ja iloa ja seksiä ja keskusteluja teille, jotka olette saaneet aikuisen kumppanin. Se on taatusti upea juttu. Olen teille hiukka kateellinen mutta myös hyvin onnellinen puolestanne :)

    VastaaPoista
  3. salamatkustaja12/06/2011 6:23 ap.

    Joo nain mullakin :)

    VastaaPoista
  4. salamatkustaja12/06/2011 6:36 ap.

    Perusteita on varmasti paljon muitakin, nama olivat omista erokokemuksistani... Olen kanssasi niin samaa mielta siita, etta lapsista tulee lahtevalle vanhemmalle valilla (siis ei kaikissatapauksissa) tietynlaisia pyhakappaleita. Tasta on niin paljon kokemusta etta pitaisi kirjoittaa kirjasarja... Etta mua jurppii sellainen meininki.. Lasten saavutuksia kerrotaan omalle lahipiirille jne mutta oikeasti ei edes tiedeta mita lapsille kuuluu. Nyt kun meilla on lapsi ja myos latkimaan lahteneella vanhemmallani lapsenlapsi, pitaisi yhtakkia pitaa niin paljon yhteytta ja lahetella kuvia jne. Ekaa kerraa 20 vuoteen. Ei pahemmin nappaa. Tama lahtemaan lahtenyt vanhempi menee mun omaan kakkoskategoriaan mutta oli eron takana varmasti muutakin - siis sellaista mista en tieda / en 11- vuotiaana ymmartanyt.

    Kamalan paljon tsemppia sulle sinne, ei oo helppoo, todellakaan. Ja kun toinen paattaa lahtea hiihtamaan ( kuten meilla kavi kun olin lapsi) ei hirveesti kiinnostanut siella pain kayda kylassa. Onneksi meilla ei ollut asunisjarjestelyja vaan saimme jaada kotiin jaaneen luo asumaan. Onneksi!!

    Ps. Tuo sossu- kuulustelu siis on kai kuitenkin paikkakuntakohtainen, veikkaisin. Tai ehka kaytannosta on luovuttu.

    Pps. Sorry polja kirjoitusasu, kannykalla on hankala kirjoittaa :)

    VastaaPoista
  5. Omat vanhempani erosivat, kun olin alta 10-vuotias. Elettiin 80-lukua, jolloin kenenkään muun vanhemmat eivät olleet eronneet (myöhemmin ymmärsin, että kulisseja vain pidettiin pystyssä ja ne alkoivat romahdella vuosien saatossa). Häpeä oli suuri ja peittelin vanhempieni eroa parhaan kykyni mukaan. Silti ratkaisu oli EHDOTTOMASTI oikea. Kyllä, ero on varmasti lapsillekin raskas, mureneehan siinä ydinperheen täydellisyys, mutta se vanhempien riitely vasta raskasta onkin. Olin äärimmäisen helpottunut eropäätöksestä. En tänä päivänäkään hyväksy yhdessäjatkamisen selitykseksi "lasten vuoksi", sillä lapset kyllä huomaavat jos vanhempien välit eivät ole kunnossa. "Lasten vuoksi" tarkoittaa minulle tekosyytä välttää ikävää eroprosessia ja siihen liittyviä raskaita ratkaisuja ja yksinhuoltajuutta. Lapsille pitää näyttää, että myös vanhemmilla on oikeus elää onnellista ja tasapainoista elämää - onnellisuuden malli on minusta tärkeämpi kuin perinteisen ydinperheen. Se miten eron osapuolet pääsevät elämässä eteenpäin noin henkisesti on mielestäni sitten itsestä ja asenteesta kiinni.

    Avioero ei pilaa lasta, mutta se miten se tapahtuu, voi kyllä jättää elinikäiset traumat. Lasta ei saisi käyttää välikappaleena missään muodossa. Oma äitini syyllistyi isäni haukkumiseen kaikilla mahdollisilla tasoilla ja hän kyllä menestyksekkäästi pilasi isäsuhteeni, mikä lienee ollut tavoitteena. Tätä en toivo kenellekään. Vaikka katkeruus olisi miten pinnassa ja syystä, sille pitäisi löytää joku toinen kanava. Tänä päivänä myös lapsille on tarjolla keskusteluapua ja terapiaa, eli tilanne on täysin toinen kuin 25 vuotta sitten. Muistan, että suurin huoleni erotilanteessa oli "miten isä nyt pärjää". Jos minulta olisi kysytty, olisin saattanut valita isän huoltajaksi vain tähän huoleen perustuen. Kyllä vanhempien tehtävänä olisi kuitenkin vakuutella lapselle ettei kenelläkään ole hätää sen sijaan että pistetään valitsemaan puolensa. Eli aidosti pitää eron syyt ja syyllistämiset keskinäisessä viestinnässään eikä ottaa lasta mukaan keskusteluun.

    Salamatkustajan kanssa olen täysin samaa mieltä siinä, että lapsilla pitäisi olla vain yksi koti ja vanhemmat vuorottelisivat sitten siinä. Näistä malleista on joskus HS:ssä aina juttua. On väärin, että lapsi päätyy elämään matkalaukkuelämää.

    Pointtina siis, että lapset kyllä pääsevät yli avioerosta, kunhan molemmat vanhemmat hoitavat asian lastensa kannaltaan oikein ja siististi: ilman puolen valintaa, ilman riepottelua paikasta toiseen ja ilman haukkumista. Vaikka isä (tai äiti) olisi kuinka paska ihminen, antaa lapsen itsensä tajuta se sitten myöhemmin. Lasten takia ei ikinä kannata jatkaa huonoa liittoa. Kuka näin ajattelee, edustaa eräänlaista katkeraa marttyyrityyppiä, joka olettaa, että lapset vielä kiittävät jonain päivänä tästä uhrauksesta.

    VastaaPoista
  6. Tsemppiä sinulle höh vaikeassa elämäntilanteessa!

    VastaaPoista
  7. Maira, kiitos koko sydämestäni :)

    VastaaPoista
  8. Minä luin tuosta vanhempien matkalaukkuvaihtoehdosta joskus vuosia sitten Hesarin tai vastaavan kolumnissa. Se taisi herättää huvittunutta paheksuntaa - eihän nyt aikuisia ihmisiä tuolla tavalla voi laittaa elämään. Lapsen kuitenkin voi, sillä sehän on vain lapsi.

    Kun on seurannut tuttavapiirin elämänmuutoksia, jää välillä pohtimaan parisuhteita vähän syvällisemminkin. Erohan voi tulla yllätyksenä muille kuin osapuolille itselleen (vaikka välillä se tulee toiselle osapuolelle yllätyksenä...), jolloin siunaillaan, ettei olisi ikinä uskonut ja miksi ne eroaa. Ehkä joskus olisi tarpeen pohtia, mikä ajaa ihmiset yhteen - miksi alun perinkin on perustettu yhteinen koti ja tehty lapsia. Vähän liian usein tulee nähtyä näitä klassisia tarinoita siitä, miten parisuhde on perseestä, tehdään lapsi, no ei se auttanut, mennään naimisiin, no ei sekään auttanut, tehdään toinen lapsi, kas kummaa, sekään ei auttanut!

    Toki, ulkopuolelta on aina niin helppoa analysoida ja tietää paremmin.

    VastaaPoista
  9. Mulla ei - onneksi - oo kokemusta erosta, jossa on mukana lapsia, ja omatkin vanhemmat ovat edelleen yhdessä. Samoin miehen, ja ollaankin joskus mietitty, että ollaan kaveripiirissä aikamoinen harvinaisuus, sillä melkein joka perheessä ainakin toiset isovanhemmista ovat eronneet. (Itseasiassa kyllä miehen isäkin on eronnut kerran, mutta ei miehen äidistä, ja näillä tilanne on siitä hyvä, että ainakin nykyisin kaikki ovat sovussa esim. sukujuhlissa. Tosin tää miehen isän "uusi" avioliittokin on kestänyt jo 45 vuotta...)
    Erinäisiä eroja ja lapsikuvioita olen kuitenkin joutunut seuraamaan läheltä, ja en voi kuin toivoa, etten ikinä itse siihen tilanteeseen joudu. Vanhempien avioero vaikuttaa olevan kova paikka jopa aikuisille lapsille, saati sitten pienille.
    Olen joskus miettinyt just tuota kuviota, että lapset asuisivat kodissaan ja vanhemmat matkustaisivat. Siinä on kuitenkin yksi mutta, jota joku tuossa jo sivusi: miten sitten mahdolliset uudesta liitosta syntyvät lapset? Hehän ovat täysin "syyttömiä" vanhempiensa tekosiin, ja minusta olisi heidän kannaltaan epäreilua vaatia heitä joko matkustamaan kahden kodin väliä tai sitten elämään joka toinen viikko erossa vanhemmastaan. Tiedän, että tällaisia järjestelyitä on tehtykin, joten kiinnostaisi tietää, miten niissä on ratkaistu uusien lasten asuminen?

    VastaaPoista
  10. Minä olen kehunut lasten isää lapsille, onhan hänessä lasten kannalta kivoja puolia paljon. Kertonut kaikkea hauskaa mitä iskä on tehnyt. Kertonut kuinka hän rakastaa lapsiaan todella paljon.Lapset kysyy "Voiko soittaa iskälle" ja minä sanon, että aina voi iskälle soittaa ja puhua ihan kaikesta, siihen ei minulta lupaa tartte. En ole myöskään haukkunut häntä lapsille (muille kyllä, hyvinkin riittävästi!)
    Toisaalta oli kamala kuulla lasten ihmettelyjä siitä, kun iskää ei enää näe, että hänestä on tullut vain vierailija. Yritän sitä sitten jotenkin perustella. Olen myös sanonut lapsille, että kysykää itse iskältä. Eivät ne oikein halua.
    Tuulia, ex-mieheni kotona kävi hänen lapsuudessaan juuri niin kuin kerroit. Ainoa lapsi joutui pienestä pitäen aika hurjaan tilanteeseen äitinsä kanssa.

    En minä ole mikään pyhimys, vaikken lasten isää ole lapsille haukkunutkaan. En minä sillä, kai halusin vain puolustautua.

    Ehkä mieheni teki oikean ratkaisun vaikka hiukan huonolla toteutuksella. Hänen rakkautensa oli kuollut, minun ei. Eikä lapsille todellakaan pidä esittää mitään hyvää elämää tai avioliittoa jos sitä ei ole. Jos eletään valheessa, niin silloinhan lapsetkin oppivat tunteet ja niiden merkityksen jotenkin kieroon.

    Tämä avioerotilanne on hyvin outo. Tuntuu, että olen matkalla johonkin määränpäähän, jota en edes tiedä eikä sinne ole karttaa. Jälkeenpäin tiedän varmasti, mitä olisi pitänyt tehdä. Eri asiantuntijoilta kuullut neuvotkin ovat erilaisia.
    Nyt täytyy vain yrittää näillä eväillä mennä. Mihin...aika näyttää...

    VastaaPoista
  11. Oon NIIIIN samaa mieltä tuosta vanhempien kämpänostosta!!!! Ja itse asiassa yksi tuttavapariskunta, neljä lasta, teki noin erotilanteessa. Lapset jää vanhaan kotiin, äiti ja isä asuu vuoroviikoin siellä ja vuoroviikoin yksiössä.

    Jotenkin käy sikana sääliksi lapsia, jotka joutuu koko ajan reissaamaan. Miltä itestä tuntuis, jos joutuisit joka toinen viikko/viikonloppu kassin kanssa muuttamaan osoitteesta toiseen ja samalla ikävöisit äitiä enemmän kuin mitään muuta?

    Eipä sillä, voihan itellekin käydä joskus näin, ero tulee ja lapsia heitellään paikasta toiseen. Mutta ainakin tällä hetkellä ajatus tuntuu niin pahalta että tekisin kyllä kaikkeni, ettei omat (olemattomat) lapset joutuisi moiseen myllytykseen...

    VastaaPoista
  12. Avioerotilanteissa on merkityksellistä myös se minkä ikäisiä lapset ovat. En itse esimerkiksi ymmärrä miksi teini-ikäisten lasten pitäisi sopeutua vanhempiensa uusiin puolisoihin ja kaikenlaisiin uusperhekuvioihin. Vaikka lapset viettäisivätkin tällaisissa tilanteissa matkalaukkuelämää, ei heidän mielestäni tarvitsisi sopeutua enää uusiin aikuisiin ja heidän lapsiinsa. Mielestäni eroavien vanhempien ei todellakaan aina tarvitsisi asua uusien kumppaniensa kanssa samassa taloudessa vaan varmasti voisi elää parisuhteessa ja odottaa yhteen muuton kanssa sitä, että omat lapset ovat aikuistuneet ja muuttaneet omilleen.

    VastaaPoista
  13. Päätinpä minäkin avautua tänne - vaikka yleensä vain hykertelen hauskoille jutuille ja kommenteille itsekseni. Ajatuksena vanhempien sukkulointi on aika hieno, mutta elämän realiteetit eivät yleensä siihen varmaan anna mahdollisuutta? Käytännössä tämä tarkoittaisi pahimmillaan kolmen asunnon ylläpitoa (minun, ex:n ja vanha yhteinen, jossa lapset asuvat) ja se lienee huomattavasti kalliimpaa kuin tuplavaatteiden roudaaminen. Suurin osa meistä kun haluaa sen "oman" eikä jakaa toisen kanssa.

    Omasta erostani on aikaa - ööh - 12 vuotta. Ex asuu tuossa n. 100m päässä ja yhteinen lapsi sukkuloi oman mielensä mukaan kummassakin kodissaan. Yöt vietetään pääsääntöisesti sovitun mukaan (joka toinen vkl ja keskiviikot), mutta niitäkin vaihdellaan jos on jotain menoja. Vaihtoalusvaatteita varmaan löytyy kummastakin paikasta, mutta jos jotain puuttuu ja on toisessa kodissa, niin sitten käydään hakemassa. Jos isältä tulee viesti, että tunnin päästä voisi lähteä uimaan tai jonnekin muualle lapsen kanssa, niin sovitellaan muut menot. Lapsen edustahan oli kyse....

    Aikuisten joustavuudesta koko asia on kiinni. Kumpikin kun nielee ylpeytensä ja katkeruutensa, ja asumisjärjestelyt siten, että lapsella on mukava ja turvallinen olo, niin lapsi ei asiasta kärsi! Olen joskus omaa teiniäni haastatellut asiasta ja sanoi, ettei hän tunne mitenkään kärsineensä vaikka vanhemmat ovat eronneet. Hän tietää olevansa tärkein kummallekin ja kaikki ratkaisut tehdään häntä ajatellen. Kumpikin on luopunut ulkomaankomennuksista, paremmista työpaikoista jne. koska se olisi tarkoittanut muuttoa pois lapsen läheltä. Turvallisuuden tunne tulee, kun kumpikin puhuu hyvää toisesta ja kunnioittaa toisen ratkaisuja - vaikka ne kuinka kipeitä olivatkin joskus - ja elämä jatkuu lapsen etu kärkenä. Joustetaan, jutellaan lapsen kanssa aikataulujen muutoksissa ja annetaan toisen elää omaa elämäänsä miten haluaa ja kenen kanssa haluaa. Turvallisuus ei riipu siitä, joutuuko lapsi pakkaamaan tuplavaatteet viikonlopuksi mukaan toiseen kotiin.

    Jos toinen erovanhempi ei osaa käyttäytyä, niin toivottavasti ainakin toinen.

    VastaaPoista
  14. Minun isovanhempani erosivat 50-luvulla (avioituivat heti sodan jälkeen) ja tuntuu siltä, että sisarukset eivät oikein päässeet yli erosta ennen kuin olivat haudanneet molemmat vanhempansa (nyt 2000-luvulla). Omat vanhempani taas ovat olleet yli 40 vuotta yhdessä, vaikka heillä on ollut varsin monenlaisia vaiheita. Nyt he tuntuvat olevan onnellisia yhdessä.

    En oikein tiedä, mitä tarkoitetaan sillä, että eletään valheessa tai ollaan yhdessä vain lasten vuoksi. Sen tiedän, että avioliittoon kuuluu monenlaisia vaiheita. Hankalistakin vaiheista voi päästä yli ja että lapset ovat erittäin hyvä syy sitä yrittää.

    VastaaPoista
  15. Mulla ei ole omaa kokemusta, mutta musta tämä yleistyvä joka toinen viikko toisella vanhemmalla -kuvio on tuntunut silti aika hurjalta... Ymmärrän, että molemmat vanhemmat haluavat jakaa arjen tasapuolisesti lapsen kanssa, mutta itse kun kerran asuin ihan aikuisena kahden kodin välissä (oli poikaystävän yksiö ja omani ja suhasin niiden väliä asumatta kunnolla kummassakaan) niin totesin, että se oli yllättävän kuormittavaa. Vaikea sanoa sopeutuvatko lapset tällaseen helpommin, ehkä se on monista lapsista ihan ok, jos tottuvat siihen normiarkena ja kodit ovat lähekkäin. Musta se tuntuu vähän levottomalta, mutta hyvä puoli on sitten varmaan se, että tulee luontevat välit molempiin vanhempiin erosta huolimatta?

    En siis todellakaan halua tuomita ketään tai mitään ratkaisuja, olisi vain kiinnostavaa kuulla, jos tästä on kokemuksia, että toimiiko se pidemmän päälle ja onko se lapsista ihan hyvä juttu, kun tuntuu olevan normaali käytäntö nykyään?

    VastaaPoista
  16. Silloin, kun kotiolot ovat uhka lapsen kehitykselle, ero on varmasti hyvä vaihtoehto - jos sillä saadaan tilanne rauhoitettua.

    En silti halua uskoa, että kaikkien tai edes useimpien erojen takana olisi jotain näin vakavaa.

    VastaaPoista
  17. salamatkustaja12/06/2011 9:43 ip.

    Voimia kovasti tähän vaiheeseen! Nyt ei varmaan yhtään helpota tieto, että se menee ohi, mutta se menee. Jossain vaiheessa. Tilanne on varmasti todella outo, ja varsinkin kun oman puolison menetyksestä aiheutuneen surun lisäksi pitää käsitellä ne kaikki käytännön asiat, selittää ihmisille ja ennen kaikkea vastailla lasten kysymyksiin. He luultavasti kysyvät asiaa sinulta, koska luottavat sinuun enemmän / olet heille läheisempi. Siis näin mutu-tuntumalta analysoituna.

    Silloin kun mun vanhemmat erosivat muistan kuinka eniten huolestutti sellaiset tavallaan toissijaiset asiat, kuten jonkun juhlapyhän vietto. Mitä tapahtuu joululle? Entää miten järjestetään ylioppilasjuhlat/rippijuhlat/jne. No aika pianhan siihen tottui, että "perhejoulu" vedetään kahteen kertaan ja omiiin perhejuhliin kutsutaan yleensä vain se läheisempi vanhempi eli oma mutsi.

    Ja aika äkkiä siinä kävi niin, että vieraannuin toisesta vanhemmasta täysin. Meillä on nykyään ihan asialliset välit, mutta toistemme elämistä me emme tiedä kyllä mitään. Se on tavallaan sääli, koska meillä oli tosi kivaa yhdessä kun olin lapsi. Mutta toisaalta olen tyytyväinen siihen, että meidän ei tarvinnut asua isän luona, riitti kun kävi silloin tällöin esim. koulun lomapäivinä. Ei siinä kauaa mennyt kun elämä palasi normiraiteille - ja tilanteeseen auttoi huomattavan paljon se, että aika pian muidenkin vanhemmat alkoivat erota. Emme olleet maaseutukylän ainoita lapsia, joiden vanhemmat olivat eronneet. (Vrt. Tuulian kokemus.)

    VastaaPoista
  18. salamatkustaja12/06/2011 9:46 ip.

    Saija, tämä kuulostaa tosi hyvältä! Mun vanhemmat asuivat eron jälkeen noin 3 km päässä toisistaan eli ihan lyhyen automatkan päässä, mutta ei siitä sukkuloinnista tullut mitään. Johtui kai enimmäkseen siitä etten voinut sulattaa tätä uutta puolisoa... Vähitellen tapaamiset harvenivat harvenemistaan ja lopulta nähtiin ehkä kerran vuodessa. Siis melkein yhtä usein kuin nyt, kun asun muutaman tuhannen kilometrin päässä :)

    VastaaPoista
  19. Anna-hukka: hyvä kun otit esille tuon aikuisen rooliin joutumisen, olin jotenkin itse unohtanut sen täysin. Niinhän siinä kävi minullakin, että jouduin liian varhain kantamaan vastuuta omista vanhemmista. Itselläni kesti vaan vuosia tajuta, että näin ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Kyllä se on vaikuttanut suoraan siihen, että minun on ollut vaikea kasvaa "oikeasti" aikuiseksi ja perheen perustaminen on tuntunut todella vaikealta ratkaisulta. Olen nauttinut suunnattomasti kotirauhasta ja siitä, ettei minun tarvitse olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni.

    Muutoin sanoisin, että avioeron syitä ei kannata lähteä ulkopuolisena arvostelemaan. Niillä joilla asiasta on kokemusta, tietävät, miten raskas prosessi se on ja ettei siihen kovin heppoisin syin lähdetä. Olen tosin huomannut, että naiset noin yleisesti ottaen sitoutuvat näkyvämmin (ja julistavat tätä) avio/avoliittoonsa kuin miehet. Oikeasti tiedän miehiä, jotka ovat sanoneet pitävänsä perhevaihetta vain välivaiheena elämässään, ja "sitten kun lapset ovat tarpeeksi isoja" nostavat kytkintä. Onhan se kamalaa kuunneltavaa, mutta tällaisia ihmisiä (myös naisia) on. Vitsihän on siinä, että toisen puolesta ei voi sitoutua jos tämä ei halua. Jos toinen osapuoli haluaa eroa syystä että kokee perhe-elämän ahdistavana, on rakastunut uuteen, ei vain rakasta puolisoon enää tms, niin ei siinä voi kauheasti tehdä vaikka miten haluaisi. Vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että kumppani kannattaa pitää liitossa uhkailun ja kiristyksen tai jopa taloudellisten seikkojen avulla? Lapset ovat loistava lyömäase tällaisessa tilanteessa, jos peli menee likaiseksi, mutta eipä se liitto siitä ainakaan parane. Uskottumuuden voi yrittää antaa anteeksi, mutta ainakin jonkun tutkimuksen mukaan suurin osa pareista päätyy kuitenkin eroon seuraavan viiden vuoden sisällä.

    Olen itse ainakin hyvin helpottunut siitä, että tänä päivänä kenenkään ei (yleensä) ole pakko jäädä liittoon, johon sisältyy henkistä tai fyysistä väkivaltaa, alkoholismia, uskottomuutta tai ylipäätään pelkkiä kuolleita tunteita ja moraalisia velvotteita. Nämähän eivät ole vain "asioita" vaan vaikuttavat suoraan myös siihen, millaiseksi esim. oma äiti vähitellen muuttuu ja millainen ilmapiiri kotona on. Mikä on "riittävän hyvä syy" erota? Kyllä sen määrittely on jokaisen oma oikeus. Minulle avioliitto ei ole mikään itseisarvo, josta pitäisi pitää kiinni kynsin hampain - elleivät sitten molemmat osapuolet tee aidosti töitä asian eteen. Parisuhdeongelmista ja perhekriiseistä tulee yleensä julkisia vasta sitten, kun kaikki voitava on tehty eikä enää voida tai haluta yrittää.

    VastaaPoista
  20. Mikähän siinä on, että nykymaailmassakin koetaan tärkeäksi puolustaa avioeroja ja vasta sivulauseessa mainitaan, että voihan sitä yhdessäkin pysymistä yrittää, jos "molemmat osapuolet tekevät aidosti töitä asian eteen.

    Eikö lähtökohdan pitäisi olla se, että kun on yhteen menty, niin molemmat osapuolet myöskin pyrkivät pitämään liiton onnellisena, pääsemään vaikeuksien yli? Sitten jos ei näin syystä tai toisesta ole, jos vaikeudet ovat ylitsepääsemättömiä tai uhkaavat lasten hyvinvointia, niin sitten eroa kannattaa harkita.

    VastaaPoista
  21. Hyvä Riitta!
    Neuvotko vielä, mitä tehdä sellaisessa tlanteessa, jossa toinen ei halua edes yrittää mitään korjata, ei edes kerro,että mikä on oikeastaan vialla?

    Miten semmoinen liitto pidetään koossa tai mies kotona?

    Olen neuvosta todella kiitollinen, ehkä niillä neuvoilla saan miehen vielä palaamaan.

    VastaaPoista
  22. Höh, en nyt oikein ymmärrä kysymystäsi. Mielestäni mies tekee väärin. Jos molemmat eivät yritä, niin ei oikein toisenkaan kannata.

    VastaaPoista
  23. Kysyin sinulta siksi,koska koen aihealueen vastauksesi jollain lailla niin, että koet ihmisten eroavan liian kepein perustein. Että "kevyet" erot olisivat väärin. Että olisi joku yhteinen viisastenkivi, joka eroavien täytyisi löytää. Että kaikkien tulisi kyetä tekemään töitä välttääkseen avioero. Että kaikkien täytyy tajuta avioliiton vakavuus.

    Voi olla, että olen ottanut muut vastauksesi liian itseeni, sillä se, mitä nyt vastasit minulle, on ihan lohdullista luettavaa. Joskus sitä on todella yksin yrittämässä "yhdessä" ja tajuaa senkin liian myöhään.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?