Keskiviikon kirja: Onnen tunti

Voi jumpe. Anna-Leena Härkönen teki sen taas. Kirjoitti kirjan, jota en voinut jättää kesken, vaikka sekä juoni että henkilöhahmot olivat melko ennalta-arvattavia ja tekstistä suurin osa nopeatempoista dialogia. Sain kirjan mutsiltani lahjaksi ja aloin selata sitä ensimmäiseltä sivulta. Mutta enhän voinut jättää sitä kesken! Luin kännykkälampun valossa peiton alla, jotta mies saisi kerrankin nukkua täydet yöunet ennen seuraavaa työpäivää.

Kirjassa on perhe, ja perheen äidillä on ongelmia. Äidin lapsuus oli onneton, oma äiti joi viinaa, jätti lapsensa vaatekaappiin nukkumaan jne. Vanhempana nainen haluaa ottaa sijaislapsen ja tarjota kodin jollekin, joka nyt elää sitä samaa skeidaa mitä hän lapsena joutui kokemaan. Juoni on huolella rakennettu, asetelma täydellinen ja lopussa avoimet narut solmitaan nätille rusetille ja kaikki on hyvin tai ainakin vähän paremmin. Läpi kirjan on viljelty kohtia, joissa lukija voi nauraa ja purkaa romaanin aiheen aiheuttamaa "ahdistusta".

Joku voisi sanoa kirjaa laimeaksi ja yllätyksettömäksi. Sitäkin se varmasti on. Mutta toisaalta se on taattua Härköstä; nopeasti luettava romaani, jossa on jotain tuttua. Jos ei omasta elämästä niin sitten sen perheen elämästä, josta vähän aikaa sitten luit sanomalehdestä jutun, jossa kerrottiin kuinka mies tappoi huostaanotetut lapsensa kotikäynnillä.

Jos pidät Härkösestä, suosittelen tätä. Jos et lämpeä Härkösen tuotannolle, en suosittele, koska tämä on aika lailla sitä samaa teetä kuin ne edellisetkin.

Kirjaa lukiessani tajusin, että kaipasin jo Härköstä. Siksi minusta olisikin hirveän söpöä, jos Härkösestä tehtäisiin pehmolelu, sellainen tuimailmeinen ja polkkatukkainen.  Olisi turvallista mennä se kainalossa nukkumaan ja luottaa siihen, että se kertoo tasaisen hyviä juttuja ainakin seuraavan vuosikymmenen ajan. Ei tarttis polttaa sitä kännykän taustavaloa. Akku loppuu.

Tunnisteet: