Kirje mun lapselle

Dear ipana

Ajattelin kirjoittaa sulle kirjeen meidän tähänastisesta yhteisestä elämästä. Tiedän, pitäisi vähän rajata aihetta ja hioa näkökulmaa, mutta en mä nyt jaksa. Voit lukea tämän tekstin joskus teini-iän angsteissa, kun mutsi on oikeasti yks paskaläpi ja yksilöllistä ilmaisutarvetta rajoittava vammanen.

Se oli aluksi vähän vaikeeta. Kelaa nyt itse, millaista on imettää 10 tuntia päivässä, kun perse on niin ruvella, ettei istumista kestä. Yritin käyttää uimarengasta, mutta sehän oli ihan vitsi. Kun rojautin sen päälle ruhoni, sehän tyhjeni. Phiuuuhh. Joka toisella henkäisyllä vedit maitoa henkeen ja aiheutit sydänkohtauksen ja rikkinäisen nännin, kun revin sua irti tarkistaakseni, hengitätkö vielä. Hengitit. Hyvinhän se siis meni.

Useimmiten sun kanssa oli todella hauskaa. Varsinkin silloin, kun päätit alkaa kutsua mummiasi äidiksi. Ehkä mä olin vähän turhan pitkiä aikoja välillä poissa kotoa. No, anoppi on toisaalta syytä pitää tyytyväisenä, joten vilpitön kiitos siitä avusta.

Eikä se varmaan ole helppoa sullekaan, kun pitää opetella nää perheenjäseniä kuvaavat substantiivit kahdella kielellä. Jos sulla menee sekaisin apinat ja vauvat tai mummot ja äidit, niin voin kertoa, että mä sekoitan islantia yrittäessäni aina kyrvän ja liiman sekä miehen ja ruuan. Mies on uunissa, pian syödään. Tarvitsen tämän kirjekuoren sulkemiseen tipan kyrpää, kiitos.

Mun miehellä eli sun isällä on varmaan ollut kotona todella "hauskaa". Sen jaloissa pyörii kaksi lasta: toinen oikeasti lyhyt ja toinen, joka puhuu islantia kuin nelivuotias ja saa välillä raivokohtauksia. Ja silti se on meistä se, joka kovasti haluaa lisää lapsia. Ehkä mun pitäisi seuraavaksi alkaa puhua kotona japania, se voisi riittää lääkitsemään sen vauvakuumetta.

Tulee muuten varmasti aikoja, jolloin sua vituttaa se, että menin naimisiin islantilaisen enkä esimerkiksi britin, ranskalaisen tai kiinalaisen kanssa. Suomen islantilainen koulu ei kuulosta miltään huippulukiolta. Eikä islannin ja suomen osaamisesta ole kuule paljoa apua YK-urallakaan. Islanti-suomihan on kieliyhdistelmänä täysin järjetön! Oikea maailman valtakieli. Tästä mä olen oikeasti pahoillani, mutta en mä silloin baarissa tullut ensimmäisenä kysyneeksi, että anteeksi mistä sä oot kotoisin. Olis kai pitänyt. Nyt sille ei enää voi mitään.

Toivottavasti olet selvinnyt elämästä ilman sen suurempia vaurioita. Ja jos sua yhtään lohduttaa, niin voithan aina avautua terapeutille sun äitisuhteesta. Äitisuhde on semmoinen arkku, josta löytyy syyt ja taustat useampaan mielenterveyshäiriöön. Voit aina nojata siihen, kun alkaa meno heikottaa. Eikö tunnukin olo heti paljon paremmalta?

Ai niin. Nyt mä olen kirjoittamassa kirjaa siitä, millainen meidän ensimmäinen vuosi oli ja miten siitä selvittiin. Aika törkeää pölliä sun tarina. Mutta näin tää menee - äiti päättää.  Mutta hei. Sähän voit parinkymmenen vuoden kuluttua tehdä paljastuskirjan meidän perheoloista. (Ehkä mä tosiaan kadun tätä kirjaprojektia vielä.)

Lopuksi se, mitä ehkä enitein odotit. Eli raha-asiat. Mä lupaan jättää sulle vähän perintöä. Mutta vain sillä ehdolla, että et saatana unohda mua minnekään laitokseen (mäkin aina hain sut himaan päiväkodista, älä unohda sitä) vaan tulet käymään ja tuot tullessasi keksejä.  Ja uusimman Imagen, jos se vielä silloin on pystyssä.

Olisi vaikka mitä sanottavaa, mutta mun pitää nyt lähteä palaveriin ja lopettaa. Soitellaanko Skypellä illalla, olisi kiva nähdä? Ei olla tavattu viikkoon. Lipponen oli kännykkäisi, mutta mä laitan pahemmaksi. Olen Skype-äiti.

Mut olet silti kaikkein rakkain. <3

Mutta keksejä et saa unohtaa!!!!

t. Mutsi

Tunnisteet: , ,