Olettekohan huomanneet, että joka ikinen viikko jonkun naisten-, perhe- tai iltapäivälehden kannessa hymyilee leveästi joku äidiksi tullut p...

Tekeekö lapsi ihmisistä onnellisempia?

9.9.11 Satu Kommentteja: 53

Olettekohan huomanneet, että joka ikinen viikko jonkun naisten-, perhe- tai iltapäivälehden kannessa hymyilee leveästi joku äidiksi tullut puolijulkkis, joka huokailee haastattelussa lapsen saannin ihanuutta? Vasta nyt elämä on elämää! Vasta lapsen saatuaan ymmärtää, mitä on olla onnellinen.

Aloin miettiä tätä väitettä omalla kohdallani. Olenko minä onnellisempi nyt, kun meillä on lapsi? Huomasin ajattelevani, että lapsi itsessään ei ole tehnyt elämästäni täydellisempää tai onnellisempaa. Tämä ei tarkoita, etten välitä lapsestani tai ettäkö en surisi, jos menettäisin hänet. Se tarkoittaa, että olin onnellinen silloin, kun oli vain minä ja mies. Olen edelleen onnellinen, mutta en oikeastaan yhtään eri tavalla kuin aikaisemmin.

Ihmisen pää kun ei vaihdu, vaikka hän matkustaisi minne, ostaisi minkälaiset vermeet tahansa tai hankkiutuisi mitä ihmeellisempään seuraan. Pysyvä onnellisuus ja tunteet tulevat loppujen lopuksi sisältä päin. Ja minusta tuntuu, että tunnen ja ajattelen nyt hyvin samalla tavalla kuin vaikka kaksi vuotta sitten. Elämä tuntuu aivan samalta: välillä olen pakahtua onnesta, välillä tekisi mieli heittää kirves kaivoon ja  muuttaa kahdeksi kuukaudeksi jonnekin autiolle saarelle kirjoja lukemaan.

Sitä paitsi minusta on aika kohtuutonta lapsettomia ihmisiä kohtaan väittää, että vain lapsen saatuaan tajuaa, mitä on olla onnellinen.

Miksi ihmiset ylipäätään haluavat lapsia? Vahingossa? Biologisesta halusta? Koska se nyt vaan kuuluu "tähän vaiheeseen"?

Toinen siskoni tekee parhaillan gradua aiheesta omasta tahdostaan lapsettomat naiset. Enpä malta päästä lukemaan sitä, lupaan referoida mehevimmät palat tänne heti työn valmistuttua.

Hmm. Huomaan viettäväni perjantai-iltaa varsin syvällisten kysymysten parissa :)

Pieni arvontatuokio:


Olisi mainiota kuulla, mitä mieltä te olette:

A) Tekikö lapsen saaminen teistä onnellisempia?

B) Entä mitä luulette, miksi ihmiset ylipäätään haluavat lapsia?

Arvon kaikkien 19.9. mennessä vastanneiden kesken runokirjan Tiitiäisen satupuu. Minulla kun on niitä hyllyssä kaksi kappalein...

53 kommenttia:

  1. Musta lapsi on tehnyt onnellisemman ja iloisemman, mutta mieleeni ei tulisi väittää että se tekee saman kaikille tai että lapsettomat eivät tiedä onnellisuudesta (tai väsymyksestä/elämästä/rankkuudesta) mitään. Tosin mun napsu on vasta 3,5 kk vanha, joten on tässä aikaa vielä vittuuntuakin. En odottanut että näin kävisi, joten kaikki tuli plussana :)

    Mua on aina ottanut pannuun kun lapsettomia väitetään itsekkäiksi. Kaikista itsekkäintä kuitenkin on se lapsen haluaminen. Omista intresseistä en oikein osaa sanoa, mä kun olin pitkään sitä mieltä etten lasta halua, enkä ainakaan koe tarvetta sen olevan biologinen. Mut yhtäkkiä lapsi (ja vaan yksi!!kääk) alkoi tuntua maailman parhaalta idealta. Siis vaikka koulu on kesken, ei ole omaa kämppää, autoa, sormusta eikä vakituista duunia. Mies sentään oli ja on, yhteen muutettiin vasta raskausaikana ja kaksi koiraa (ei kultaisia noutajia) ja riittävästi ikää niin että kellot alkoi jo soimaan.

    VastaaPoista
  2. Olet varmaan lukenut tämän http://ylioppilaslehti.fi/2010/12/ilonpilaaja/ ? Itse vasta odotan esikoistani, joten en osallistu kyselyyn. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että ihmisen ei saisi elää liikaa lastensa kautta. Olen ollut erittäin onnellinen elämääni pelkästään mieheni kanssa. Jos minusta olisi kiinni, niin elämämme olisi jatkunutkin samaan tyyliin. Ihmisellä pitää olla omassa elämässään "syy elää" joka ei liity lapsiin. Ainakin itse haluan pyrkiä siihen, etten kanavoi omia tavoitteita lapseen. Mielestäni on aina vähän epäilyttävää, kun joku sanoo "löytäneensä elämän tarkoituksen" saatuaan lapsen. Tuntuu, että silloin vaan peitellään sitä omaa saamattomuutta ja elämän tyhjyyttyä ja lapsi on hieno korvike, johon kanavoidaan sitten kaikki odotukset, aika ja raha. Jonkun mielestä varmaan hyvä juttu, minusta ei. Taannoin oli sunnuntain Hesarissa mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten nykyvanhempien suhde lapsiin on pahasti sekaisin (esimerkkinä Saksa muistaakseni). En yhtään ihmettele. Niin ikävältä kuin se vanhemmista kuulostaa, lapseton pariskunta näkee huomattavasti selkeämmin jos (läheisen) perheen lapsi-vanhempi-suhteessa on jotain pielessä. Vanhemmat julistavat mielellään etteivät ota vastaan "kasvatusneuvoja" lapsettomilta, mutta kieltävät samalla tosiasian, että heidän suhteensä omaan lapseen on täysin subjektiivinen ja siten altis melkoiselle skitsoilulle. Noh, ehkä vähän asian vierestä, mutta pitkään lapsiperheitä sivusta seuranneena en voi muuta todeta.

    VastaaPoista
  3. Ei, (hyvin rakkaan ja toivotun) lapsen saaminen ei tehnyt minusta onnellisempaa tai onnettomampaa, enkä koskaan odottanutkaan näin käyvän. Suurimpana erona muksua edeltävään elämääni (tunnetasolla, käytännössähän entinen leppoisa elämä on muisto vain, hahhah) on se, että rakastan lastani täysin eri tavalla kuin ketään toista maailmassa. Syvä rakkaus perhettäni tai miestäni kohtaan ovat erilaisia tunteita. Tällaista rakkautta en usko voivani tuntea ketään muuta kuin omaa lastani kohtaan (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö joku toinen voisi.) Korostan vielä, että kyseessä ei ehkä niinkään ole tunteen voimakkuus vaan sen erilaisuus.

    Miksi jälkeläisiä sitten hankitaan? Syitä on varmaan yhtä paljon kuin vanhempiakin. Itse en erityisesti pidä lapsista (vieläkään :) ) enkä ole koskaan aiemmin halunnut omaa. Sitten tapasin nykyisen kumppanini ja sain käsittämättömä voimakkaan halun saada lapsi juuri hänen kanssaan. Tuolla se nyt nukkuu ja on täydellinen, minkäs tees.

    P.s. Olen pitkäaikainen, mutta hiljainen fanisi :)

    VastaaPoista
  4. Toisaalta lapsi teki onnellisemmaksi, toisaalta ei.. En ala lässyttämään tässä sen enempää niistä onnellisuuden tunteista, kun ne on kaikille lapsellisille ihmisille varmaan jossain määrin tuttuja.. Mutta.. Lapsen saatuani (ja kun useimmilla ystävillänikin on pieniä lapsia) tuntuu, että mulla ei ole enää ystäviä, joiden kanssa tehä kaikkea älyvapaata ja pitää hauskaa. Mulla on vaan Villen äiti, Petterin äiti ja Martan äiti, joiden kanssa keskustellaan vaippamerkeistä, lastenruuista ja vertaillaan lasten vaatekokoja. Mulla ei oo enää kavereita, joiden kanssa mennä istumaan kahvilaan ihan muuten vaan (ilman lapsia), shoppailemaan (ilman lapsia eikä lastenvaatteita), lenkkeilemään (ilman lastenrattaita) jne. Ja kun homma ei oo musta kiinni. Mulla on mies, joka voi hoitaa muksua (ja hoitaakin vähintään yhtä paljon kuin minä). Ja niin olis kavereillakin. Jostain syystä ne isät saa mennä miten haluavat ja äidit omivat lapsiaan. Tämä on myös harvinaisen itsekästä näiltä äideiltä niiden lasten isejä kohtaan. Mun mielestä...

    Ei mitään käsitystä, miksi ihmiset haluavat niitä lapsia. Meillä on yksi, kohta toinen ja joskus toivottavasti jopa kolmaskin. Tuntuu ajatuksena hyvältä, että lapsella olisi sisaruksia, joiden kanssa tapella ja leikkiä. Mä oon aina ollut paljon lasten kanssa tekemisissä ja jostain syystä on vaan tuntunut, että omiakin olisi kiva saada. Ja kuten edellä on jo mainittukin, niin lasten haluaminen se itsekkäintä on :D Tuntuu niin käsittämättömältä, miten odotetaan, että jokainen vakiintunut pari tekee lapsia. Toki mekin ollaan hoidettu asiat erittäin perinteisessä järjestyksessä (ensin opiskelut, häät, vakkariduunit ja sitten lapsi), mutta kyllä otti pattiin, kun moni sanoi ensimmäisestä lapsesta arvanneensa, että meille on vauva tulossa. "kun on toi mahakin niin pyöristynyt"... Hahaa. Eipä näkyny maha silloin vielä missään ennen kuin vasta puolivälissä raskautta. Nojoo. Mutta asiaan: Mä olen halunnut lapsia ihan siitä itsekkäästä syystä, että on hienoa päästä oikeasti seuraamaan läheltä pienen ihmisen kasvua ja kehitystä yms lässyn lässyniä.

    Jopas tuli vuodatus :D

    VastaaPoista
  5. Lapsi ei tehnyt minusta sinällään onnellisempaa, mutta toi elämään kaivattua uutta sisältöä ja valtavan määrän uutta rakkautta. Minusta lapsi tuo ilon rinnalla vähintään yhtä paljon huolta, joita lapseton ei voi ymmärtää. Elämä muuttuu, mutta onnellisuus on jokaisen pään sisällä. Olisi aika tylyä pistää lapsen harteille vaatimus vanhempien onnellisuudesta.

    Miksi ihmiset ylipäätään lapsia haluavat johtuu mun mielestä hormoneista. En olisi parikymppisenä ikinä uskonut, miten kovasti tulen joskus lasta haluamaan. Siitäkin huolimatta, etten silloin enkä oikeastaan vieläkään tykkää muiden lapsista. Joitakin poikkeuksia toki lukuunottamatta.

    VastaaPoista
  6. A) Ei ehkä onnellisempia mutta jotenkin ehyempiä. Mutta toisaaalta, minut lastensaanti teki onnellisemmaksi,kun nyt ajattelee. Mutta myös huonommuuden tunteet ovat voimakkaampia.

    B)Kaikenlaiset syyt."Mä vaan haluun"-kuten itselläni. Myöhemmin huomasin, että minun syyni taustalla oli tarve saada itse myös hoivaa ja merkitystä elämään. Olen ihaillut niitä,joiden elämään kuuluu järjestetty lastensaanti. (Eli että elämä menee suunnitellussa,rationaalisessa järjestyksessä).Itselläni ne lapset vaan jotenkin putkahtivat maailmaan. Nyt kun lapseni ovat jo isompia, alan vasta ajatella, että onkohan minun elämälläni myös yksistään merkitystä/voisinko esim.opiskella jotain mitä ITSE haluan. Eli minulle taitaa teini-ikä tulla vasta nyt.

    VastaaPoista
  7. A) vauva vasta 1kk ikäinen, joten onnellisuudesta en osaa sanoa. Väsyneempi ainakin. Ja näen paremmin elämän turhuudet ja osaan keskittyä tärkeisiin asioihin.
    B) osa vain haluaa auton, asunnon, avioliiton ja perheen. Osa taas ehkä haluaa muutosta junnaavaan arkeen, ja jotkut haluavat kokea raskauden tai yleensä säkin päästä pois työelämästä hetkeksi.

    VastaaPoista
  8. A) Kyllä koen nyt olevani onnellisempi. Lapsen saamisen myötä olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin ja ympäröivään maailmaan rauhallisemmin. Enkä enää panikoi/ahdistu pienistä jutuista samalla tavalla kuin ennen, lapsi on antanut asioille terveemmät mittasuhteet.
    B) Ihmiset haluavat lapsia niin monenlaisista ja joskus kieroistakin syistä, että välillä oikein surettaa kun sivusta seuraa. Itse koin, että minusta puuttui jotain naisena, koska en ollut lasta synnyttänyt/valvonut öitä/itkenyt/rakastanut. Anteeksi, varmaan kuulostaa lapsettoman mielestä pahalta, mutta se nyt vaan oli oma tuntemukseni. Olen aina halunnut lapsia ja elämä alkoi tuntua siltä, että olisi sopiva hetki, tosin saatiin sen jälkeen vielä odottaa piiiitkään, minä aikana nuo vajavaisen naiseuden tunteet vain vahvistuivat. Toivon todella, että minusta ei tule lapsen/lasten kautta elävää äitiä. Itsehän siitä on huolehdittava, että on muitakin syitä elämälle. Ja onhan niitä, mutta tällä hetkellä minulle lapseni (10kk) on niistä tärkein.

    VastaaPoista
  9. A) En voi sanoa niin. Kuten EmmyAurora hyvin sanoi, elämään tuli valtavasti uutta rakkautta, täydellinen pieni ihminen. Mutta omalta kohdaltani en voi sanoa, että kaivattua sisältöä, pikemminkin menetin paljon entisen elämäni sisällöstä (tietty suurta osaa siitä täyttää lapsi). Voin ihan suoraan myöntää, että mielestäni monista vahvoista onnenhetkistä lapsen kanssa huolimatta arjen onnellisuustason keskiarvo on laskenut (saako äiti edes sanoa näin?) väsymyksen, ajanpuutteen, kodin vastuunjakoriitojen, riittämättömyyden, epävarmuuden, lastenhoitoongelmien jne takia.

    Ja vaikka nytkin täällä äitiys- ja lapsiasiaa käsittelevässä blogissa aikaani vietän, niin alan olla tosi kyllästynyt koko aihepiiriin (lapsi 1v 8 kk) - varsinkin, jos ympäristössäni joku olettaa, että jaksan aina vain ja loputtomasti jauhaa lapsi- ja kasvatusasiaa. Sitäkin mutta edelleen kaikki muu kiinnostaa vähintään yhtä paljon kuin ennenkin ja usein muiden lapset aivan yhtä vähän kuin ennenkin :)

    B) Ympäristön vahva viesti lapsensaannin puolesta + hormonit + sopiva ajankohta = vauvakuume. Iski itseeni tosi voimakkaasti, muistan vielä sen hetkenkin täsmälleen. Miehistä en osaa sanoa, varmaan osittain samankaltaisia syitä. Olen kuullut myös monilta (ainoastaan!) miehiltä: 'suvunjatkaminen vaan on jotenkin hienoa' -tyyppisiä kommentteja.

    VastaaPoista
  10. Noista mainitsemistasi lehdistä...
    Oletko huomannut, että silloin kun joku julkkispari hehkuttaa lehden kannessa parisuhdeonneaan, niin kohta jo samainen pari eroaa? Tämä on toistunut niin monta kertaa, että ei se voi olla sattumaa.

    VastaaPoista
  11. A) Ei. Ei tehnyt onnellisempaa, mutta elämä on erilaista lapsellisena. Nyt kun lapsi on ajoittain viettänyt viikon isovanhemmilla ja olemme miehen kanssa saaneet taas vilauksen lapsettomasta elämästä, se on tuntunut oikein mukavalta. En ole koskaan ollut sitä tyyppiä, joka erossa ollessa ikävöisi kovasti lasta (tai puolisoa), sekin ehkä selittää.
    Toisaalta: en koe olevani Äiti. Olen sitäKIN, mutta se on vain osa minua. Lapsi kuuluu elämääni samalla tavalla kuin puoliso, koirat, ammatti, ystävät ja harrastukset. Se on osa koko pakettia, mutta ei mikään minuutta määrittävä tekijä.

    B) No koska ihmiset haluavat. Mistä sitä koskaan tietää. :D

    VastaaPoista
  12. Päivinsäde9/10/2011 9:21 ap.

    a) Onnellinen voi olla niin eri tavoilla. Itse lapsettomuustaustalla sanoisin, että olen eri tavalla onnellinen nyt lapsen saatuani. Onni koostuu asioista joihin ei ollut aiemmin mahdollisuutta, kuten lapsen kasvun ja kehityksen seuraamisesta, yhdessä nauramisesta, pienten käsien halausotteesta nauttimisesta jne. Toisaalta aiemmin onnellisuutta tuottavia asioita on vähemmän. Niin kuin vaikka kaksin miehen kanssa olemisen hetkiä, matkustamista, biletystä kavereiden kanssa jne. Kaipaan välillä entistä onnellisuuttani ja samalla olen iloinen uusista onnellisuuden mahdollisuuksistani.

    b) Kaikilla on varmaan omat motiivinsa. Itse halusin lapsen juuri oman mieheni kanssa, jotain jossa on meitä molempia :) Hoivaamisen tarve oli myös valtava.

    VastaaPoista
  13. Mulla taitaa olla aika samankaltaisia ajatuksia kuin muutamilla muillakin yllä kommentoineilla.

    A) Ei välttämättä itseisarvossaan suoraan onnellisempia, mutta lapsen myötä elämään on tullut aivan uusi rakkauden taso. Vaikka kaikkialla toitotetaan, että omaa lastaan rakastaa enemmän kuin mitään muuta, silti tämä äidinrakkauden voimakkuus on yllättänyt minut. Epäilen, että usein tuo rakkauden tunne sekoitetaan onnellisuuteen. (Vaikka rakkaus toki onkin mielestäni olennainen osa onnellisuutta.)

    Tuo rakkaus ja oman lapsen hymy saavat huonommat hetket nopeasti unohtumaan. Esim. muutaman viime viikon ajan 2,5-kuinen tyttömme on antanut minun nukkua keskimäärin 2+1+1+2h, eli yhteensä 6h mutta vallan mitättömissä pätkissä. Väsyttää niin paljon, että viime yönä en voinut muuta kuin itkeä herätyksillä. Silti aamulla olin sulaa vahaa Typyn hymyn edessä, ja elämä tuntui aurinkoiselta.

    Omalla kohdallani vedän siis johtopäätöksen, että oma lapsi on tuonut suurempaa rakkautta elämääni/elämäämme, ja sen myötä tunnen olevani onnellisempi, vaikka kokonaisuutta katsoen (lapsen hymy versus tämä väsymys, paskamutsifiilikset, olematon parisuhdeaika, näin sidottuna oleminen, jne jne) järki väittää, että ennen lasta oli paremmin - tai pikemminkin helpompaa.

    B) Biologinen kello, se se on. Hormonit suvunjatkamiseen iskevät väistämättä, ja ilmenevät kenellä vaaleanpunahöttöisenä vauvakuumeena ja toisella "järkisyinä" ja kolmannella kokeilunhaluna (osaako kasvattaa lasta, miltä oma lapsi näyttäisi, miltä tuntuu olla raskaana).
    Pirun biologia.

    (Tekstistäni saattaa kuultaa läpi nämä viime aikojen rikkonaiset yöt. Vaikka en Typyä mistään hinnasta antaisi pois, voisin leasata sen muutamaksi yöksi jollekin vauvakuumeiselle - jos vain voisin silti jatkaa täysimetystä. Pirun äidinsyyllisyyskin. Paras lopettaa tähän tämä avautuminen. ;) Paremmilla yöunilla vastaukseni olisi varmasti ollut Jotain Aivan Muuta. ;D)

    VastaaPoista
  14. Mielenkiintoinen juttu.
    Olin erittäin onnellinen ennen lasta ja erittäin onnellinen nyt. Eli yllätyin vähän itsekin, kun vastaan a-kohtaan että ei. Jos emme olisi saaneet lasta, olisin ollut hyvin onneton. Onnellisuus ei kai saisi olla liikaa kiinni toisista ihmisistä, vaan itsestään.

    Itse halusin lapsia, koska halusin äidiksi. Minulla olikin ehkä enemmän äitiyskuume, kuin vauvakuume. Ja onhan äitinä olo jotain erityistä. Taas viittaan siihen, että jos emme olisi saaneet lasta, luulen että olisin kokenut jonkun asian elämästäni puuttuvan.

    VastaaPoista
  15. En sattuneesta syystä ehdi lukea kaikkia aikaisempia kommentteja mutta omani heitän (arpaonnea toivoen) likoon.

    Lapsien saaminen teki minusta eri tavalla onnellisen. Tyypit on vasta 3kk vanhoja, joten meillä ollaan aika väsyneitä ja virttyneitä mutta päivät on yhä ihmetystä täynnä. Arska oppi eilen kääntymään vatsalta selälleen. Aattele! Onni koostuu siis eri asioista kuin ennen. Vuosi sitten istuin tulisilla hiilillä, kun varailin matkoja ympäri maailmaa. Ja nyt pakahdun onnesta, jos jompi kumpi kaksosista viitsii joskus hymyillä mulle, heh.

    Miksi lapsia? En mä muista tiedä mutta itse aloin kaivata uutta sisältöä elämään, ehkä. Siis kun kaikilla muillakin on :) Ei vaan - se tuli tuon miehen myötä, lisääntymisen tarve. Kun löytyi se vastakappale, jonka kanssa halusi perheen perustaa. Mietin tätä paljon lapsettomuushoidoissa ravatessani ja päädyin kyllä siihen, että lapsettomanakin voin olla onnellinen. Omassa blogissani joskus siteerasin jotain kirjoitusta, jonka mukaan lapsettomat itse asiassa olisivat onnellisempia...

    VastaaPoista
  16. Meille lapsi syntyi suunnittelematta, mutta toivottuna. Elämä muuttui erilaiseksi ja pikkuinen toki tuo tietyn jatkuvuuden tunteen. Onnellisuus ja sen mittarit on tosi kulttuuri- ja yksilösidonnaisia, mikä on tavoiteltavaa ja mistä onni koostuu... Veikkaan että ihmisen perheenperustamisvietti ole biologisesti ajatellen niin "sisäänkirjoitettu" että pakosta lasten saaminen ja kasvattaminen psykologisella tasolla koetaan (pääasiassa ja pitkällä aikavälillä ;)) positiivisesti...

    Miksi hankittiin lapsia? Se vaan tapahtui ja ajateltiin että ei kai se niin hirveetä olisi :D

    VastaaPoista
  17. Yhdessä tutkimuksessa oli selvitetty sitä, millaiset parisuhteet ovat onnellisimpia. Tulos oli sellainen, että onnellisimpia olivat lapsettomat parit, ja alaryhmänä vielä homoparit kaikkein onnellisimpia. Onnettomimpia olivat pienten lasten vanhemmat. Mitä isommat lapset, sitä onnellsemmaksi parisuhde taas muuttui. Mielenkiintoinen tulos (tietenkin vain yksi tutkimus muitten joukossa), ja ehkä jotenkin vilpittömämmän oloinen kuin ne julkkisten kansijutut joissa julistetaan sitä miten lapsen syntymä teki heistä onnellisia. Itse ainakin muistan kauhullakin sen jatkuvan väsymyksen ja huolet kaikista uusista vauva-asioista, ja voisin luokitella sen ajan ehkä elämäni rankimmaksi kaudeksi. Vaikka ongelmat eivät ole loppuneet, elämä on muuttunut ilman muuta seesteisemmäksi ja - onnellisemmaksi? Siitä huolimatta että ne suloiset vauvat ovat muuttuneet mörkeiksi murrosikäisiksi...

    VastaaPoista
  18. Mukavaa huomata, että joku muukin on pohtinut tätä asiaa:-) Todella vaikeaa pukea sanoiksi omia ajatuksia. Minulla on kaksi lasta, kaksi poikaa, joita rakastan yli kaiken. En silti osaa sanoa, olenko nyt onnellisempi, kuin ennen heitä. Onnellisutta on niin vaikea mitata ja niin erilaiset asiat tekevät ihmisen onnelliseksi. Ja kaiken lisäksi vielä eri tavalla onnelliseksi. Mutta minä olen joskus pohtinut sitä, että ainakin minä elin jonkinlaisessa " ihanuuden lapsikuplassa", ennenkuin sain ensimmäisen. Eli ei elämä sitten lapsen kanssa ollut ollenkaan sellaista, mitä olin kuvitellut. Ja kun tämän tajuaa, potee huono äiti -fiilistä. Olen joskus ajatellut, että onko yksi syy juuri tuo "kupla" joka saa lapsia toivomaan. Ja tätä ei nyt sitten tarkoita sitä, että jos olisin tiennyt, mitä tuleman pitää, en olisi lapsia hankkinut:-) Onhan minulla niitä kaksi, eli yksi sen jälkeen, kun tajusin, mitä se todellisuus onkaan:-)

    VastaaPoista
  19. Tähän arvontaan mäkin osallistun, vaikka yleensä passaan :-) Palkinto on niin hyvä!

    A) Ei tehnyt. Mutta masennusta aiemmin sairastaneena olen huomannut, että lapsi kuitenkin toi kuin toikin elämääni uudenlaisen "tarkoituksen". Koska joskus aiemmin oikeasti olen kokenut hyvin voimakkaasti, että elämällä ei ole mitään merkitystä. Nyt olen vastuussa toisesta, olen olemassa myös jotakin muuta kuin itseäni varten. Olen hieman perehtynytkin asiaan ja tilastojen mukaan (pienten lasten) äitiys suojelee itsemurhalta. Eli vaikka äitinä olemiseen -INDEED- liittyy synkkiä hetkiä ja tunteita, sellainen selviytymisen ja huolehtimisen tarve on tosi kova. Lapsi ei kuitenkaan ole missään tapauksessa mikään masennuksen hoitokeino - joskus myös valitettavasti suorastaan päinvastoin.

    Niin, ja aina mä olen ollut "vähän onnellinen", niinku sanotaan :-D

    B) Keskimäärin lapsia tehdään, koska biologia! Yksilölliset syyt ovat mulle hämärän peitossa. Itse selitän itselleni siten, että olen perhekeskeinen ihminen. Vauvakuume ja lapsista tykkääminen eivät omalla kohdallani liity mitenkään siihen, miksi itse halusin lapsen. Lapset on kuitenkin vauvoja ja pieniä varsin rajallisen ajan.

    VastaaPoista
  20. A) Olin kyllä erinomaisen onnellinen ihminen ennen raskaaksi tulemista. Sen jälkeen oli 1,5 vuotta vuoristorataa ja nyt olen taas melko tasaisen onnellinen. Olin raskaus- ja imetysaikanakin hetkittäin hurjan onnellinen, mutta välillä meinasi kyllä pää hajota. On kivaa taas omistaa oma kroppa ja nukkua öisin. Sillä on vaikutusta mielialaan ;)

    B) En tiedä, ihmettelen itsekin. En ole koskaan halunnut lasta, mutta miehelleni oma lapsi oli tärkein toive elämältä. Jotenkin sitä sopeutui, että ehkä me voidaan yrittää. Lopputulos on pääteltävissä. Kai siinä lapsen haluamisessa on osansa sillä, että lapsi tosiaan luottaa vanhempiinsa ja on mahtavan tuntuista olla pienelle ihmiselle sen kiintymyksen kohde. Huomasin tämän joskus siskon lapsia vahtiessa, kun olin ollut niin monta päivää kuvioissa, että sain hetkittäin samaa kohtelua kuin äitinsä. Hienot hetket on tosi hienoja ja ne kurjat sitten ihan hanurista.

    VastaaPoista
  21. Mä olen kahden vielä melko pienen lapsen äitinä kokenut, että lapset ovat muokanneet omaa ajattelutapaani ja myös luonnettani melkoisesti. Kaikki arjen hässäkkä, lapsiin liittyvä suuri rakkaus mutta myös huoli ja riittämättömyys tuovat omat tunteet aivan eri tavalla esille kuin ilman lapsia. Kaikki tunteet on ainakin lasten ensimmäisinä vuosina koettu moninkertaisina, eli valtavaa iloa mutta myös pohjatonta raivoa, surua ja väsymystä. On joutunut tutustumaan omaan itseensä huomattavasti syvemmin kuin aiemmin, eikä aina niin positiivisissa merkeissä.. Toisaalta olisin nuo mustat hetken jättänyt mielelläni ehkä kokemattakin, mutta toisaalta niistä voi olla myöhemmin myös kiitollinen, ja onnellinen että on oppinut jotain uutta elämästä.
    Miten tämä sitten voisi liittyä onnellisuuteen? Koen, että mitä paremmin ihminen on sinut itsensä ja muiden kanssa, sitä onnellisempi hän on. Lapset antavat tähän luonteen kasvuun ainakin mahdollisuuden, tosin se ei varmaankaan tapahdu vuodessa eikä kahdessa vaan ehkä ennemmin vuosikymmenissä mitattavassa ajassa. Lasten kanssa eläminen on joskus vähän kuin "survival camp" ja jälkeenpäin voi olla onnellinen että selvisi siitä. :D

    Lapsia halutaan varmasti monista syistä, mutta itselläni se oli halu kokea tuo mielenkiintoiselta tuntuva ihmissuhde (vanhemmat - lapset), vaikka en lapsista ole muuten ollut mitenkään kiinnostunut.

    VastaaPoista
  22. Kuten moni onkin tässä jo viisaasti sanonut, niin lapsi tekee onnelliseksi eri tavalla. Perheellisen elämän onnea ei voi verrata lapsettoman pariskunnan onneen - kummatkin voivat olla hyvin onnellisia, mutta se on erilaista.

    Itse lapsettomuustaustan omaavana olen nyt ehdottomasti paljon onnellisempi kuin ennen (lapsi 1v 9kk), mutta se johtuu tietysti siitä, että minun onnettomuuteni syy oli juuri se lapsettomuus ja hoivaamisen tarve.

    Uskon myös, että äitiys on niin mullistava ja ihmeellinen kokemus, että naiset jotka eivät hanki tai saa lapsia jäävät jostain todella merkittävästä paitsi. Toisille se on tragedia toisille taas ei. Mutta äitiys on jotain sellaista mitä ei voi kuvitella ennen kuin sen itse kokee.

    VastaaPoista
  23. A) Ei varmastikaan tehnyt onnellisemmaksi. Haluaisin sanoa että tasapainoisemmaksi kyllä, mutta valhetta sekin :P Ensimmäinen raskaus, synnytys ja imetys kyllä vahvistivat hurjasti omaa identiteettiäni naisena.

    B)Ensimmäinen lapsi on onnellinen vahinko. Ja kun totaaliyh:na on suoriutunut pari ensimmäistä vuotta, niin ei halunnut kieltää isyyden iloja ihanalta mieheltä joka halusi perheeseen liittyä. Kolmatta lasta en halua. Ellei sitten vauvakuume iske ensimmäistä kertaa elämässäni.

    VastaaPoista
  24. Hyviä pointteja on tullut esille jo paljon: olisin onneton jos en lapsia olisi saanut, vaikka olin onnellinen ennen kuin lapsia halusin. Siis vaikeaselkoinen asia. Onni on vaihdellut ja muuttunut; joku kysyi saako äiti sanoa että on onnettomampi kuin ennen lapsia: Saa tottakai!! Kahden lapsen kokemuksella veikkaan että kyse on jostain ikävästä/raskaasta kaudesta jonka jälkeen taas paistaa aurinko :) Tunneskaala äitiys on ainakin laajentanut ihan joka suuntaan.
    Ne syyt onkin sitten monimutkaisempi juttu..lapsia päätimme hankkia heti kun olimme molemmat varmoja siitä että tulemme elämään elämämme yhdessä. Vaiston varassa mentiin siis.

    VastaaPoista
  25. A) Tekikö lapsen saaminen teistä onnellisempia?

    En ole vielä ihan varma. Olen 30 viikkoa raskaana. Veikkaan tässä vaiheessa, että nimenomaan MEISTÄ lapsen saaminen tekee onnellisempia, koska ME yhdessä haluamme olla perhe. Yksinäni tai jonkun toisen miehen kanssa en välttämättä haluaisi lapsia ollenkaan. En uskaltaisi. Yksin lapsen kanssa en olisi onnellisempi kuin nyt, en todellakaan. Nyt, kun yritän sopeutua ajatukseen insuliinipiikeistä, ei raskaus ainakaan tee minua mitenkään ihmeen onnelliseksi. En lataa lapselle sellaisia odotuksia, että hänen pitäisi tehdä minusta onnellisempi. Ehkä nyt ajattelen niin, että olen elämässäni onnellinen ja siihen onnellisuuteen kuuluu tietynlainen jatkuva muutos, jota osa on lapsen saaminen ja perheellistyminen.

    B) Entä mitä luulette, miksi ihmiset ylipäätään haluavat lapsia?

    Muiden syistä en tiedä. Minulla ei ole ollut vauvakuumetta, vaan kyse on enemmän siitä, mitä elämältäni haluan ja toivon pitkässä juoksussa. Osittain minulle kyse on siitä, että mielestäni lisääntyminen kuuluu normaaliin ihmiselämään - ja kyllä, jos en kykenisikään saamaan lapsia, aiheuttaisi edellä oleva ajatus melkoisen kriisin. En todellakaan väitä olevani reilu. Osin kyse on siitä, etten jaksa enää nauttia television katsomisesta, vaan tuntuu, että elämässä olisi tilaa jollekin muulle. Iso osa on itsekkyyttä - haluan kokea raskauden ja synnytyksen ja imetyksen ja äitiyden ja perhe-elämän. Haluan, että minusta joskus tulee mummi.

    Kaveri kerran totesi, että kaikilla älykkäillä ihmisillä on velvollisuus lisääntyä, katsokaa vaikka elokuva idioluutio...

    VastaaPoista
  26. Eikös tuossa linkatussa ylioppilaslehden artikkelissa viitata tutkimuksiin, jotka sanovat suurinpiirtein, että lapselliset ihmiset ovat onnettomampia arjessaan kuin lapsettomat, mutta kokevat elämänsä merkityksellisemmäksi eli kuvittelevat olevansa onnellisempia. Jotain sellaista se varmaan on. Sanoisin, että lapsi aiheuttaa paljon tunteita, piste. Nyt kun olen ollut kotona kahden lapsen kanssa, niin voin sanoa etten koskaan ennen ollut niin montaa kertaa päivässä ollut raivoissani/v-ttuuntunut/turhautunut/tylsistynyt - ja silti koen elämäni jollain kummalla tavalla tärkeäksi ja palkitsevaksi, ja olen mahdollisesti jopa onnellisempi kuin koskaan ennen. Niitä kuuluisia pieniä ilon hetkiä...

    Eli itse vastaan kysymykseen jämäkästi kyllä ja ei. Olen jollain pysyväisellä tasolla jopa onnellisempi, mutta arjessa se ailahtelee paljon. (Ja tämä on varmasti vain perusluonteeni: ailahtelin aiemminkin.)

    PS: En osallistu arvontaan kun kirja jo hyllystä löytyy.

    VastaaPoista
  27. mä en viiti osallistua arvontaan kun ei ole lapsia itsellä, ja muutan taas kohta eri maahan niin en viitsi kirjoja kerätä, mutta vinkkaan silti juttuun paleo-vanhemmuudesta: http://www.thedailybeast.com/articles/2010/10/11/hunter-gatherer-parents-better-than-todays-moms-and-dads.html

    kaikki nää viittaukset jatkuvaan väsymykseen on niin ikäviä... onko lasten saaminen todella noin raskasta? ehkä mä jätän sittenkin välistä.

    VastaaPoista
  28. A) Ehdottomasti onnellisempia. Minulla on lapsettomuustausta. Luultavasti olisin ollut lopulta onnellinen lapsettomanakin, kun olisin vain asennoitunut niin, etten lasta saa. Mutta tuo teoria jäi testaamatta!

    B) Luulin pitkään, etten edes halua lapsia. Mutta sitten sattui oikea mies kohdalle, ja tajusin, että haluankin. Eli biologinen syy... Asun lisäksi ulkomailla, sukulaiset ovat kaukana ja halusin perheen itselleni. Ja jotenkin ajattelin, että sitten vanhoilla päivillä on kiva, kun on edes yksi jälkeläinen... (Hah hah, miten sovinnaisia syitä - mutta todellisia joka tapauksessa!)

    VastaaPoista
  29. salamatkustaja9/10/2011 10:07 ip.

    Heipparallaa ihanaiset. Voi kun täällä on mahtavia ajatuksia ja ihanan pitkiä kirjoituksia. Upeaa! Mun tekisi mieli sanoa kaikille jotain, mutta jätän sen vähän myöhempään ajankohtaan. (Just nyt on kova kiire pakata ->reissuun -> töihin -> :) )

    Sen haluaisin sanoa kaikille kollektiivisesti, että on aivan mahtavaa huomata, että väsyneet, stressaantuneet, onnelliset ja onnettomat eivät tosiaankaan ole yksin. (Kohta voimmekin kollektiivisesti alkaa jakaa täälla kuvia venyneistä alapäistämme ja järjestää ryhmäterapiaa. Djouk.)

    Tänne voi siis jättää ajatuksiaan 19.9. asti; tulen silloin takaisin kotiin ja nettiin ja suoritan arpajaiset ja otan kirjan saajaan yhteyttä. Adjöös, ja paljon ajatuksia teille!

    VastaaPoista
  30. On raskasta...mutta hyvin,hyvin palkitsevaa.

    Lapset ja lastensaanti ei varmasti sovi kaikille. Mutta sama kuin minkä tahansa muun ison ja vaikuttavan asian kanssa, lapset tuntuu, todella tuntuu. Hyvässä ja pahassa.

    VastaaPoista
  31. A) Odotan vasta ensimmäistä lastani, joten en voi sanoa 100% varmaksi tekikö lapsi minusta onnellisempaa, mutta kuitenkin melkoisella varmuudella vastaan jo nyt, että tekee :) Tosin olimme miehen kanssa onnellisia yhdessä jo ennen raskautumista, mutta tämä oli meille molemmille niin suuri haave ja olemme koko ajan tienneet että haluamme perustaa perheen pian.

    B) On vaikeaa arvuutella muiden motiiveja, mutta itselläni ainakin on kyseessä perustavaa laatua oleva sisäänrakennettu tarve. Haluan saada oman jälkikasvuni elämään, viettää niiden kanssa tavallista arkea ja koittaa kasvattaa niistä edes kohtuullisen kunnollisia kansalaisia. Joku ei varmasti edes ajattele asiaa sen kummemmin, vain tietäen että haluaa lapsia. Toiselle se ehkä on sosiaalinen "velvoite"/oletusarvo. Mutta on olemassa myös niin paljon ihmisiä jotka ovat jo varhaisessa vaiheessa päättäneet että heille ei tule koskaan lapsia ja ovat varmasti aivan yhtä onnellisia kuin perhe-elämän valinneet.

    VastaaPoista
  32. Esikoiseni syntyy vasta marraskuussa, joten synnytyksen jälkeisen elämän onnellisuuden osalta totuus on vielä tuolla jossain. Sen voin kuitenkin sanoa, että jo positiivinen raskaustesti toi sellaisen onnen tunteen, jollaista en ollut aiemmin kokenut, ja jota on vaikea käsittää, saatika selittää.

    Olin onnellinen ennen raskautta, ja tulen varmasti olemaan vähemmän onnellinen tulevaisuudessa, joten siinä mielessä lapsi ei varmasti tuo absoluuttista onnea, niin kuin ei mikään muukaan asia elämässä. Siitä olen kuitenkin melko varma, että lapsettomuus tekisi minusta onnettoman.

    Minulla oman lapsen haluamisen motiivi liittyi eniten siihen, että halusin perheen mieheni kanssa. Ensimmäinen voimakas tunne lapsen haluamisesta tuli, kun ymmärsin haluavani lapsen juuri tuon ihanan ihmisen kanssa, jonka kanssa saan jakaa elämäni. Yksin tai jonkun toisen kanssa näin ei välttämättä olisi.

    VastaaPoista
  33. Laura:
    Ei lastensaaminen itsessään ole raskasta, mutta siihen voi liittyä raskaampia jaksoja. Ja toisaalta se väsymys on osin itseaiheutettua: olisi enemmän kuin fiksua painua unille silloin, kun lapsikin menee nukkumaan, mutta kun tekee mieli kukkua... Ja kun nahkaverkkari herää pirteänä kello 07, ei äiti (tai isä) ole niin kovin pirteä. Siihen nyt tosin ei voi todeta kuin kikkelis kokkelis. :D
    Ihan eri asia sitten on vauvan yöheräily, siihen ei kikkeliskokkelikset auta.

    Minua eniten riepoo se, etten saa olla yksin. Siis Y-K-S-I-N, aina taustalla nakuttaa häkkyrä, joka analysoi lapsen olotilaa, huomisen ruokaa, nukkumaanmenoaikaa ja kaikkea muuta tähdellistä. Ja lapseni on kuitenkin jo viisivuotias, osaa varsin sujuvasti viihdyttää itseään, voidella leipänsä ja kaataa maitoa lasiin.

    VastaaPoista
  34. Mut lasten saaminen on tehnyt onnellisemmaksi, mutta eri tavalla kuin mitä aikaisemmin tarkoitin "onnellisuudella". Rakkaus omiin lapsiin on jotain ihan huikeeta hetkittäin, välillä ihan oikeesti haluttaisi ulkoistaa hoito jollekin kolmannelle osapuolelle vaikka Kiinaan... Sen olen myös huomannut että kun niitä "ikiomia hetkiä" on aina silloin tällöin, ne tuntuvat niin tajuntaa räjäyttävän hienoilta, että ei mitään rajaa. Eli aiemmin itsestäänselvyyksinä pitämiä asioita (kirjan lukeminen rauhassa, tanssitunnilla käyminen jne) alkaa arvostaa ihan uudella tavalla. Eli onnellisuuden hetket ovat ehkä harvemmassa mutta tosi intensiivisiä.

    Ihmiset haluavat lapsia koska haluavat nähdä itsensä & rakastamansa ihmisen uusissa ihmisissä. Varmaankin. Sanoisin että se on varmasti osittain biologista mutta yksilön oma tilanne ja asenne voivat ajaa biologian ohi. Ja joillakin ehkä on niin suunnaton hoivavietti, ettei koiran hoitaminen riitä. :)

    VastaaPoista
  35. Vuosia tahattomasta lapsettomuudesta kärsineenä olen miettinyt näitä kysymyksiä paljon. Vaikeita ovat, mutta tässä jotain:

    A) Aivan ehdottomasti lapsen saaminen teki meistä onnellisempia. Pitkään tyhjänä pysynyt syli, toistuvat pettymykset ja lukuisat lääketieteelliset operaatiot eivät tuoneet esiin ainakaan minusta niitä ylevimpiä tunteita tai parhaimpia luonteenpiirteitä. Päinvastoin: Olin märisevä ja katkera ämmä, vaikka välillä kuinka olisin yrittänyt iloita siitä, mitä minulla jo oli. Nyt iloitsen tavallisesta ja niin ihanasta vauva-arjesta väsymyksineen ja päälle kaatuvine kotitöineen. Lapsen tehtävä ei ole tehdä minua onnelliseksi, mutta niin vain on käynyt, että en muista koskaan olleeni näin onnellinen. Mikä on myös kaikkien vaikeuksien jälkeen vähän pelottavaa, voiko tällaista oikeasti ollakaan...

    B) Halu hoivata ja rakastaa. Toivottavasti, muttei varmasti aina.

    VastaaPoista
  36. A) Tekikö lapsen saaminen teistä onnellisempia? Ei tehnyt. Puhuimme aiheesta taas kerran puolisoni kanssa ja totesimme yhdestä suusta, että emme koe itseämme sen onnellisemmaksi kuin ennen lasta. Emme usko tuollaiseen "vasta lapsen saatuaa on onnellinen" hypetykseen. Onnellisia toki olemme, ehkä tällä hetkellä erilaisemmista asioista, kuin ilman lasta. Mutta onnellisempia kuin ennen lasta? Ei.

    B) Entä mitä luulette, miksi ihmiset ylipäätään haluavat lapsia? Minä halusin lapsen koska tuntui, että olisi mukavaa saada perheeseemme lisä lapsesta. Ajattelin myös, että on ajatuksena mukavaa se, että jätän jotain jälkeeni, kun kuolen. Toisaalta taas, tuntuu tosiaan siltä, että biologinen kello tikitti niin, ettei sitä ajatellut muuta kuin että pakko pakko.

    VastaaPoista
  37. A) Ei tehnyt. Tosin on myönnettävä, että jokasyksyinen ja -keväinen depisjakso on jäänyt pois ja korvautunut pariin aamuun ja iltaan rajoittuvalla "vittu ei kiinnosta" -angstilla. Vaikka lapsen kokonaisvaltaisuus on välillä tosi rasittavaa, on siinä myös hyvät puolensa, kun ei voi jäädä märehtimään.

    Mistähän se lapsen onnellistuttava vaikutus edes tulee, kun oma ja tuttavaäitien jokapäiväinen suurin päämäärä on saada olla edes hetki rauhassa? Vissiin se on se intensiivisyys, jolla lapsen kanssa ollaan.

    B) Biologiset syyt. Vaikka ihmiset sanovat syyksi sitä tätä ja tuota, niin nimenomaan ne biologiset syyt saavat ihmiset ylipäänsä miettimään lapsen hankkimista ja vielä perustelemaan parhain päin. Mulla oli "perhekuume" jo paljon ennen vauvaa (vauvakuumetta ei oikein ehtinytkään tulla...), mutta surukseni olen huomannut, että musta ei ikinä tule Anna Gilbertiä, joka iloisena huutelee viittä lastansa Sateenkaarinotkosta kotiin syömään.

    T. Elina, pitkäaikainen ja äänekäs fani :)

    VastaaPoista
  38. Minä ehdin elää kymmenisen vuotta lapsettomana aikuisena ennen kuin esikoiseni sain. Moni asia näyttää nyt aivan erilaiselta, miltä se lapsettomana näytti. Lapsi vei tullessaan sellaisen tarkoituksettomuuden tunteen elämästä. Esimerkiksi perhejuhlat tuntuvat omien lasten kanssa taas yhtä ihanilta kuin joskus lapsena. Elämyksiä ei tarvitse hakemalla hakea, lapsen kanssa niitä tulee ihan jatkuvalla syötöllä. En esimerkiksi ilman tuota esikoista tietäisi, miten hieno juttu on rakennustyömaa tai tietyömaa: manaisin vain liikenteen hidastumista enkä näkisi kaikkia komeita koneita.

    Mutta se onnellisuus. Minusta kaksi ensimmäistä vuotta lapsen syntymän jälkeen ovat olleet aika kamalia. Esikoisen kolmas kesä olikin sitten jo tosi kiva. Kesän lopulla huomasin olevani raskaana ja lapsi oli enemmän kuin toivottu, niin mietin samalla, että olenko ihan itsetuhoinen, kun aloitan saman rumban alusta. Viime kesä, kuopuksen kolmas kesä, oli taas yhtä kiva kuin esikoisen kolmas kesä ja nyt en tottavieköön ole raskaana. Odotankin elämän muuttuvan sitä paremmaksi, mitä vanhemmaksi lapset kasvavat.

    Mietin tuossa, kun salamatkustaja kyseli ovatko kaikki 2-4 -vuotiaat ihan hulluja, että ainakin meidän lapsemme ovat olleet tuossa iässä jo paljon parempaa seuraa kuin yksivuotiaina ja että elämä on tuossa vaiheessa jo kovasti helpottunut. Onhan siinä tahtoikä päällä, mutta parivuotias uskoo jo halutessaan puhetta ja hänen kanssaan voi tehdä jo yhtä jos toista. Minulle tärkeä juttu on se, että tässä iässä voi alkaa tosissaan tutustua lastenkirjallisuuden klassikoihin, aluksi runoihin mallia Tiitiäisen satupuu. Voi niitä pienemmällekin lapselle lukea, mutta parivuotias oppii ne ulkoa ja osaa tehdä selväksi, mikä on oma suosikkiruno.

    Uskon että ihmisen tarve saada lapsia on pohjimmiltaan biologiaa. Sitä vain tuntee, että muuten jotain puuttuu. Ei tätä tarvetta tietenkään kaikilla ole, eihän muuten olisi vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä.

    VastaaPoista
  39. No jopas, nyt vasta huomasin... Tuota esimerkkiä juuri Tiitiäisen satupuusta en ainakaan tietoisesti ottanut arvonnasta. Minulle se on lapsuudesta rakas kirja, mutta lapset taitavat Kirsi Kunnaksen kirjoista tykätä eniten Pippurimyllystä ja sen Nonsense-triosta: "Olipa kerran fagotti, jonka päätä pakotti...."

    VastaaPoista
  40. Kirjoitan salanimellä, ho ho hoo!

    a) Olen onnellisempi. Onnellisuus ei alkanut tosin aivan välittömästi synnytyksen jälkeen, sillä toipumiseen meni Pitkään. Kohdallani kyse lienee siitä, että olin ehtinyt haaveilla äitiydestä koko elämäni. En siis sellaisesta pullantuoksuisesta ristipistoäitiydestä, vaan äitiydestä ylipäätään, siitä, että saan olla lapsen vanhempi ja kokea kaiken sen, mitä se tuo mukanaan. Se on ollut mulle paljon tärkeämpää kuin mikään toinen elämässä tavoiteltava asia. Lisääntymispäätöksen sinetöi lopulta se, kun kuulin jonkun sanovan, että mielenkiintoisin tyyppi johon elämän aikana tutustutaan on oma lapsi. Mähän vihaan ihmisiä, joten mulle se oli sillä selvä. En tosin olisi suostunut poikimaan vielä, ellei toi valitsemani mies sopisi vanhemmuustehtävään niin hyvin. Se on semmosta synnynnäistä isämatskua. Että minkään synnynnäisen kusipään kanssa en olisi hankkinut lasta ihan vaan lapsenhankkimisen tarpeesta.

    b) Biologisesta pakosta. Ei mikään laji selviä, elleivät sen edustajat halua lisääntyä, eikä ihminen tee siihen sääntöön poikkeusta. Välillä tuntuu, että ihmisillä on kuitenkin jotenkin vinksahtanut käsitys siitä, miksi he haluavat lisääntyä, ja uskon että se on taustalla monenlaiseen epäonneen. Ei ole ihan yhden käden sormilla laskettavissa ne tuttavapariskunnat, jotka ovat hankkineet lapsen "koska se kuuluu tähän vaiheeseen" tms., ja nyt mietitään sitten avioeroa tai harmitellaan, kun on menty lisääntymään jonkun täysidiootin/seinähullun kanssa.

    Öö... niin, siis näin pitkän sepustuksen tarkoituksena oli joteskin ilmentää se, että vaikka äitiys merkitsee itselleni suunnatonta onnea, en usko lapsen tuovan automaattisesti onnellisuutta kaikille. Sellaisen ihastumisen alkuhuuman se kyllä varmaan tuo ainakin useimmille.

    VastaaPoista
  41. Kahdessa kulttuurissa9/12/2011 6:54 ap.

    Mä en osaa vastata kysymykseen, tekikö lapsen saaminen musta onnellisemman, koska omia lapsia ei (vielä) ole. Nähtäväksi jää, tuleeko niitä koskaan. Näin lapsettomana voin sanoa, että kyllä mulla joku muu syy on lasten hankintaan kuin se, että tulisin onnellisemmaksi. Miehen kanssa ollaan onnellisia tälläkin hetkellä, ilman lasta. Ihan varmaa on, että jos se lapsi joskus tulee, niin se muuttaa koko meidän elämän. Ja ollaan (toivottavasti) onnellisia vielä silloinkin :D

    Miksi me sitten halutaan lapsia. Vaikea sanoa. Ollaan tästä miehen kanssa usein keskusteltu. Tuntuu jotenkin karulta sanoa, että mun mielestä mun mies on just se oikea, kenen kanssa haluaisin geenejäni siirtää eteenpäin. Mulle on vasta ihan viime aikoina tullut tunne, että haluaisin kokea äitiyden; olla raskaana, synnyttää ja nähdä lapsessa sekä omat että miehen piirteet.

    Tapasin kesällä sukulaisiamme, joilla on lapsia. Eräällä näistä sukulaisista on lastenhoitaja. Lastenhoitaja hoitaa pieniä, alle kolme vuotiaita lapsia aamusta iltaan. Vanhemmat ovat töissä, tekevät pitkiä päivä. Lapset viettävät vanhempiensa kanssa n. tunnin illalla. Siis sen jälkeen, kun vanhemmat tulleet töistä ja ennen kuin lasten täytyy mennä nukkumaan. Lapsilla on ollut hoitajia ihan siitä lähtien, kun ne ovat syntyneet. Lastenhoitaja oli mukana perheen lomamatkalla. Ajattelin muutaman kerran, että miksi ihmeessä tällä pariskunnalla on lapsia. Aikuisilla ei ihan oikeasti näyttänyt olevan, edes lomalla, kiinnostusta jälkikasvun perään. Pohdin myös sitä, että mikä heidän motiivinsa on ollut lasten hankintaan.

    VastaaPoista
  42. Kestotilaaja9/12/2011 9:06 ap.

    A) Tekikö lapsen saaminen teistä onnellisempia?

    Me olemme samassa tilanteessa kuin pari muutakin kommentoijaa, eli esikoinen syntyy tänä syksynä. En siis osaa vielä arvioida lapsen saamisen vaikutuksia onnellisuuteen varsinkaan useamman vuoden aikavälillä, mutta tuskin ilolla odotettu ja siis tervetulleena syntyvä lapsi ainakaan pysyvästi vähentää onnellisuutta. Perustan olettamukseni siihen, että ei se epätoivoinen väsymys ja rintojen kipeys ym. kuitenkaan ikuisesti jatku - jopa yöherätykset loppuvat joskus :D Ja minä odotan jo sitä että pääsen ihmettelemään lapseni kanssa kaikkea ympäröivää, kuten puita ja eläimiä ja vaikka niitä Riitan mainitsemia työkoneita.

    Jonkin psykologian alan tutkimuksen mukaan lapsen syntymä vähentää onnellisuutta (en kylläkään muista oliko kysymys parisuhdeonnesta vai yksilön onnellisuudesta omassa elämässään - mutta eivätköhän nämä nivoudu aika vahvasti toisiinsa) eniten niillä pariskunnilla, jotka ovat hyvin onnellisia ennen lapsen syntymää. Ne pariskunnat, joilla elämä ei hymyile niin leveää hymyä, eivät koe lapsen vähentävän onnellisuuttaan niin paljon. Johtuisiko siitä, että he ovat jo valmiiksi joutuneet sopeutumaan vähemmän mukaviin asioihin eivätkä yövalvomiset ym. rasitustekijät ole niin kova shokki, kun he eivät putoa niin korkealta?



    B) Entä mitä luulette, miksi ihmiset ylipäätään haluavat lapsia?

    Minäkin annan ääneni biologialle. Esim. itse olin vielä tuoreena parikymppisenä sitä mieltä, että en halua koskaan saada lapsia, mutta joitakin vuosia myöhemmin kantani alkoi hiljalleen lieventyä. Lopulta totesin, että kyllä minä haluan saada joskus ainakin yhden lapsen, ja sitten se "joskus" koittikin yllättävän pian sen jälkeen kun olin alkanut seurustella mieheni kanssa :) Itse ainakaan en siis voi kiistää, etteikö biologinen kello olisi omalla kohdallani tosiasia.

    Sitten on varmasti niitäkin ihmisiä, jotka eivät sen kummemmin pohdi asioita. He vain tekevät niin kuin tapana on. En nyt tarkoita että olisi huono asia jos toimii niin kuin enemmistö, vaan tarkoitan että pitäisi tehdä tietoinen valinta eikä ajautua muiden mukana/perässä. Mielestäni "no ku kaikki muutkin niin kai sitte määkin" on aika karu selitys lapsensaannille, koska silloinhan perheen perustaminen ei varsinaisesti ole edes oma valinta, mutta kukin tyylillään.

    Ja sitten on niitä kysymyksenasettelusi viereen osuvia ihmisiä, jotka eivät välttämättä haluamalla halua saada lapsia mutta saavat silti, jolloin valinta lapsensaannista on tehty vasta kun ollaan jo raskaana. Tällöin raskaus on kai yleensä vahinko, joko huolimatta kaikesta huolellisuudesta ehkäisyn suhteen tai seurausta välinpitämättömyydestä ehkäisyasioissa. Tai sitten on vain tullut totaalinen blackout ja unohdus: on jäänyt kerran laittamatta kondomi tai ottamatta e-pilleri, eikä sitten syystä tai toisesta tule hakeneeksi jälkiehkäisypillereitäkään. Ja voi olla niinkin että pariskunta toisinaan kokeilee, miten käy, sillä ajatuksella että lapsi saa tulla jos on tullakseen, mutta eivät erityisesti yritä raskautta. Antavat siis arpaonnen ratkaista :)

    VastaaPoista
  43. Onnea ja urakriisi9/12/2011 10:38 ap.

    A) Lapsen saaminen on tuonut mukanaan onnea, mutta myös urakriisin (tai no, kriiseily on ehkä vain noussut pintaan). Luulen että onnellisuuden määrä on sama; jos onnen määrää nyt voidaan mitenkään mitata...Olin onnellinen ennen lasta, mutta tein vuosikausia kellon ympäri-työpäiviä (mielenkiintoisessa työssä kylläkin) ja ohjelmoin olematonta vapaa-aikaani muutenkin liikaa. Olin usein stressaantunut ja väsynyt, mikä "vähensi" onnea. Lapsen myötä tuo kaikki hötkyili tuntuu tarpeettomalta ja arvostan omaa aikaani ja jaksamistani aiempaa enemmän. Mutta edessä on myös stressiä ja vaikea päätös siitä, mikä on seuraava siirtoni työelämässä.

    B) Ihmiset haluavat lapsia siksi, että perheen perustaminen rakkaan ihmisen kanssa tuntuu hyvältä ja tuo elämään vakautta. Myös biologia vaikuttaa; meistä pysyvin jälki on eteenpäin siirtyvät geenit. Ehkä lapset voivat myös olla jonkinlainen turva vanhuuden ja sairauden varalle. Lapsen saatuani olen myös huomannut, että lapset ovat aika hauskoja ja tuovat iloa elämään...Mutta tätä en tiennyt etukäteen!

    VastaaPoista
  44. A) Teki ja ei tehnyt. Meidän kohdallamme ehkä huomion arvoista on se, että yritimme suhteellisen kauan saada lasta, joten positiivinen raskaustesti teki samalla erittäin onnelliseksi ja kuitenkin säikäytti meille paskat housuun (tässä vaiheessa tuota reaktiota miltei toivoisi uudestaan..). Olin onnellinen ennen raskautta ja samaan aikaan onneton, kun en tullut raskaaksi, mutta uskon että jos koskaan emme lapsia olisi saaneet niin silti olisin kuolin vuoteella arvioinut elämäni onnelliseksi.

    On mielestäni kovin yksi ulotteista sanoa, että ihminen ei voi olla onnellinen ilman lapsia. Toki lapsen myötä avautuu aivan uusi maailma, mutta esim. ihmisille jotka eivät oikeasti halua lapsia, voi hyvinkin käydä päin vastoin. Ja toisaalta taas yhtälailla lasta toivonut pariskunta voi todeta ettei se lapsi tuonutkaan sitä toivottua happyhappy-joyjoy-fiilistä. Yhtä kaikki, onnellisuus on kiinni ihmisestä itsestään eikä pelkästään niistä asioista mitä saa tai ei saa.

    B) Jaa, ehkä osalla on se, että lapsia "pitää hankkia" ja sitä odotetaan tietyssä iässä ja elämäntilaneessa olevilta ihmisiltä. Joku ehkä haluaa jatkaa sukuaan ja geenejään ja toiset todellakin luulevat automaattisen onnen ja toimivan parisuhteen löytyvän yhteisistä lapsista.
    Itselleni taas... No meillä on rakastettu niin omia kuin vieraitakin lapsia aina :) (älkää nyt luoja vaan ymmärtäkö väärin! :D ) JOten tietyllä tapaa oma lapsi on ehkä itselleni sellainen naiseuden huipentuma ja samalla sopiva kohde purkaa hoiva-viettiä. Ja toki sitä haluaa kokea sen "käsittämättömän" äidinrakkauden, onko se todellakin niin kaiken nielevää kun meille annetaan ymmärtää.
    P.S seurakaan ei ole yhtään pahitteeksi ;)

    VastaaPoista
  45. Lapset ovat tuoneet meille onnea. Erilaista onnea kuin mikään muu. Jollei lapsia olisi, olisi onni erilaista. Nyt se oli odottamatonta, jotain mitä olin tietämättäni kaivannut. Äiti-ihmisen löytyminen vahvana yllätti, eikä vähiten itseäni.

    Ihminen on eläin, biologiset syyt painavat varmasti. Ja yhteisöllinen paine normien mukaiseen käyttäytymiseen. Itse yllätyin siitä miten suojeleva olin pientä vauvaani kohtaan. Hormoonien jyllätessä olin valmis pieksemään jonkun jos tarve vaatii. Onneksi ei vaatinut. Terveisiä vaan sille teinille joka melkein törmäsi ostoskärryissä olleeseen lapseeni. Aika alkukantaisten asioiden ääressä siis liikutaan...

    VastaaPoista
  46. A) Tekikö lapsen saaminen teistä onnellisempia? Nyt lapsellisena koen onnen eritavalla kuin ennen lasta. Tämä onni on niin erilaista kuin onni ennen lasta, että niitä on oikeasti vaikea verrata. Jossain mielessä olen onnellisempi nyt kuin aikaisemmin, mutta se voi johtua myös siitä, että vanhemmuus ja äitiys sopivat minulle. Tarkoitan sillä sitä, että minulle tekee hyvää huolehtia toisesta ja unohtaa oma itseni. Kun huolehdittavana oli vain oma napa - miestä en ole koskaan osannut paapoa - olin taipuvainen neuroottisuuteen. Lapsen kanssa on helpompi tarttua hetkeen ja iloita pienistä asioista. Asiat saava oikeamman mittasuhteen, paitsi silloin kun on väsynyt ;)

    B) Entä mitä luulette, miksi ihmiset ylipäätään haluavat lapsia? Halu lisääntyä on jokaisella lajilla, myös ihmisellä.

    VastaaPoista
  47. Kyllä minä olin onnellinen ennen lapsiakin. Nyt olen eri tavalla onnellinen. Enkä varmana osaa kuvailla, että miten. Vaikka onhan tää kahden pienen lapsen äitinä olo aika usein ihan silkkaa paskaa. Niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin. Eikä se vauva-aikakaan mitään juhlaa ollut. Ja kuopusta odottaessani pohdin ihan tosissani, että minulla on enemmänkin päässä vikaa, kun toisen mukulan pykään maailmaan heti ekan perään. Mutta en siltikään vaihtais noita lapsia elämään ilman lapsia. En vaikka välillä kadehdin niitä ystäviäni joilla ei ole lapsia tai joiden lapset ovat jo isompia, ja jotka pääsevät irtautumaan arjesta ihan koska vaan.

    Omia motiivejani lapsentekoon en ole sen syvemmin miettinyt. Elin 10 vuotta luullen, etten koskaan voisi saada lapsia, joten raskaaksi tulo ja vielä kaksi kertaa oli aikamoinen yllätys. Onhan se kiva, että minun ja miehen kanssakäymisestä syntyi pari aika ihanaa poikaa, mutta en koe että minun olisi jotenkin ollut pakko jatkaa sukua tms.

    Enpä tainnut vastata kysymyksiin ollenkaan..

    VastaaPoista
  48. A) Olin mielestäni erittäin onnellinen kun olimme miehen kanssa vain kaksin. Kaksitoista vuotta olimme kaksin, matkustelimme, juhlimme, elimme arkea, opsikelimme, teimme töitä. Saimme lapsen kun aika tuntui oikealta, päälle kolmekymppisinä. Ja nimenomaan saimme, emme tehneet :) Ja rehellisesti voin sanoa, että olen vieläkin onnellisempi kuin ennen lasta, ja ennen lasta ajattelin, että olen onnellisimmillani. Uskon itse henkilökohtaisesti, että itselleen uskollisesti eletty elämä, unelmiaan toteuttaen, tuottaa lisää onnellisuutta. Niinpä, vaikka en olisi saanut lasta, vastaisin kysymykseen tänä päivänä varmaankin samoin. Eli että olen nyt onnellisempi kuin mitä olin kaksi vuotta sitten. Uskon, että onnellisuus tuottaa onnellisuutta. Oli lapsia tai ei.

    B) Uskon, että ihmiset haluavat lapsia koska he haluavat jakaa onneaan. Laittaa sitä eteenpäin, siirtää. Ja toisaalta uskon ettei kukaan loppupeleissä ehkä osaa tarkkaan sanoa, miksi sen lapsen haluaa. Tai minä en ainakaan osaa. Tuli silloin aikoinaan vain niin vahva tunne, että haluan minun ja mieheni lapsen. Meille perheeseen, perheenjäseneksi.

    Mutta huh, hienoja kysymyksiä. Ja vaikeita! :)
    Ja kiitos mahtavasta blogista, löysin tämän jokin aika sitten ja olen seurannut siitä saakka. Ennen kaikkea arvostan rehellisyyttäsi, humoriasi ja kykyäsi tarttua näillä eväillä asiaan kuin asiaan. kepe up the good work!

    VastaaPoista
  49. A) Tekikö lapsen saaminen teistä onnellisempia?

    -Lapsen saaminen toi minusta esiin masennusta, joka oli jäänyt elämässäni taka-alalle. Tunteet, sekä positiiviset että negatiiviset muuttuivat voimakkaammaksi. En ole ikinä rakastanut ketään tai mitään yhtä paljon kuin lastani, en edes tiennyt että toista ihmistä voi rakastaa niin paljon. Se on toisaalta tuskallista, mutta ikimaailmassa en luopuisi lapsestani. Paluuta ei ole. Ja lapseni syntymästä on pian kolme vuotta, joten hormonit eivät enää riitä selitykseksi...

    B) Entä mitä luulette, miksi ihmiset ylipäätään haluavat lapsia?

    -Biologia. Kaikilla luontokappaleilla on halu lisääntyä.

    VastaaPoista
  50. a. Olen kyllä muuttunut lapsen myötä. Itse koen olevani enemmän tasapainossa ja koen myös saavuttaneeni jotakin niin suurta, että osaan nykyään elää rauhallisemmin. Vaikea selittää, mutta tavallaan tämä harmonian tunne tekee myös onnellisemmaksi.
    Mutta olen myös samaa mieltä kanssasi, olin onnellinen ja onneton ennen lasta ja sitä olen nytkin. Olen vaan löytänyt paremman mielenrauhan ja olen myös enemmän sinut itseni kanssa.

    b. Suurin osa ihmisistä hankkii mielestäni lapsia koska "niin kuuluu tehdä". Kyllä varmaan suurin osa myös yksinkertaisesti tuntee haluavansa oman perheen (näin ainakin meidän kohdalla)

    VastaaPoista
  51. Minusta on hyvä, että muutamat ovat tuoneet esille yhteiskunnan ja normiston, koska itse uskon sen ohjailevan päätöksiämme elämän monella eri osa-alueella ilman, että itse edes kiinnitämme asiaan huomiota. Olemme kaikki yksilöitä, jotka tekevät yksilöllisesti täysin samanlaisia ratkaisuja. Tottahan biologialla on on merkittävä osa, mutta sen merkitys kerrotaan meille jo koulussa, sitä ei tarvitse itse tajuta. Yhteiskunta sen sijaan ei toimisi, jos lapsia ei syntyisi. Ydinperhe hallitsee vallitsevaa onnellisuuden normistoa. Lapsia kannattaa tehdä, vaikka ei olisi omista vaikuttumistaan täysin varma, koska muuten voi vanhana kaduttaa. Media tukee tätä mallia "nyt tiedän mitä onni on"-lööpeillään.

    Näiden näkymättömien normien tunnistamista helpottaa esimerkiksi se, että miettii omia odotuksiaan. Jokainen ajattelee, että omista lapsista kasvaa rakastavia ja vastuuntuntoisia ihmisiä. S-ketjun mainoskuvissa onnellinen ydinperhe istuu ravintolassa syömässä tai valitsee appelsiineja vihannesosastolla. Tätä meille myydään. Miksi sitten maassamme on niin paljon yksinäisiä vanhuksia, rikollisia, koulukiusaajia, perheväkivaltaa tai ylipäätään perheitä, joiden ongelmat ovat ylitsepääsemättömiä? Biologiaa kyllä, normistoa - ihan varmasti. Olemme vain itse oman yhteiskuntamme kasvatteja, joten meidän on vaikea tunnistaa tätä. Normistoon kuuluu, että tiedämme lisääntymisen olevan biologinen tarve.

    VastaaPoista
  52. A) Onnellisuuteni määrä ei ole muuttunut. Olen onnellinen eri asioista nykyään.

    1,5 vuoden aikana olen henkisesti kasvanut tai oikeastaan löytänyt itsestäni piirteitä joista en ollut tietoinen ja toimintaa mihin en ennen tiennyt pystyväni (suojelu/huolenpito/ tasaisuus & huolettomuus/ stressinsieto kyky +++). Kokonaisuutena koen oleva nykyään tasapaínoisempi ja enemmän oma itseni kuin ennen lasta.

    B) Yleisempää taitaa olla miettiä että milloin niitä lapsia aletaan tekemään. Harvemmin on keskustelua niistä todellisista syistä miksi lapsia halutaan ja pohdintaa siitä mistä tarve/ vauvakuume johtuu.

    hmm, syyt ja seuraukset tarpeelle perustaa perhe.
    -Kehittyykö se ajan kanssa vai onko aina ollut tarve?
    -Kuinka paljon kumppani vaikuttaa (kenen kanssa halutaan lapsi ja kenen kanssa ei)?
    - Halutaanko elämään muutosta?
    - Ennenkuin on liian myöhäistä?
    - Halutaanko kokoa ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää?
    - yritetään korjata parisuhde?

    Perheellistymiseen liittyy näköjää aika paljon odotuksiakin! Huh!

    VastaaPoista
  53. Oho, onpa kommentteja. Lisäänpä minäkin lusikkani soppaan ja kiitän myös aivan loistavasta blogista.
    A) Tekikö lapsen saaminen teistä onnellisempia?

    Teki. Olen syvemmällä tavalla onnellinen kuin ennen kuin sain lapsen. Olen tosin aina halunnut lapsia. Jos nykyinen mieheni olisi seurusteluaikana tehnyt selväksi ettei lapsia halua, en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin. Onneksi halusi, onhan hän mitä parhain mies! :) Olen jo viikon miettinyt vastausta esittämiisi kysymyksiin enkä vieläkään oikein tiedä miksi olen nyt onnellisempi. Olen vain. En kuitenkaan mielestäni elä elämääni lapseni kautta, minulla ei ole mitään ongelmia jättää häntä hoitoon enkä poissa ollessani pahemmin pohdiskele miten kotona pärjätään. Olen kuitenkin karsinut paljon omia menojani pois, koska haluan viettää aikaa lapseni ja perheeni kanssa. Jollainhan sitä aina aikansa täyttää, ensimmäinen karsintakierros tapahtui silloin kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa - silloin raivasin kalenterista aikaa hänelle.

    B) Entä mitä luulette, miksi ihmiset ylipäätään haluavat lapsia?

    Tähänkään en ole löytänyt varmastikaan sitä viisasten kiveä. Uskoisin, että se on kombinaatio ympäristön painetta / odotuksia, kulttuuria (suurin osa väestöstä sen lapsen kuitenkin hankkii) ja biologiaa (kaikki eläimet tähtäävät lisääntymiseen). Mielestäni on myös ihanaa olla äiti pienelle lapselle, tärkeämpi ja merkitsevämpi kuin muut naisihmiset. Mutta jotta tämä ei kuulosta ihan hirveältä riippuvuudelta, niin kerrottakoon, että koiranomistajuus on samalla tavalla palkitsevaa: olen koiralleni se ykkösihminen. Seurustelussa ja naimisissa olossa on myös mielestäni samaa: olen erityinen ja merkittävä jollekin tietylle ihmiselle.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?