Keskiviikon kirja: Soininvaara vai Remes

Minulla on ikkunalaudalla kaksi kirjapinoa: oikeanpuoleinen pino odottaa lukemista, vasemmassa pinossa ovat luetut kirjat, joista haluan kirjoittaa muutaman ajatuksen. Jotta nuo pinot pysyvät järjestyksessä, kerron tästä eteenpäin joka keskiviikko  siitä vasemmasta pinosta. Aloitetaan.

Ahmin viime viikolla loppuun kaksi suomalaista trilleriä, Soininvaaran uusimman, Punainen jättiläinen, ja Remeksen uusimman, Shokkiaalto. (Remekseltä muuten ilmestyy kustantajan mukaan seuraava teos lokakuussa.)

Olen kertakaikkisen lääpällään taidolla tehtyihin jännitystarinoihin. Tulen riippuvaiseksi heti.  Tiedätte kai 24- tai Pako-syndrooman? Katson vielä yhden osan, vielä yhden, vielä yhden. Kello on lopettaessa kolme aamulla, dvd-soitin hurisee käynnissä kuudetta tuntia putkeen ja aamulla herätään krapulaa muistuttavaan olotilaan. Sama juttu remestelyssä: luen vielä tämän, tämän ja tämän luvun. Kun paskiainen saa kunnolla pataan, nukahdan tyytyväisenä. Ja herään siihen krapulaa muistuttavaan olotilaan.

Parhaimpia kotimaisia tässä lajissaan ovat tietysti Soininvaara ja Remes. Taattua koukutusta alusta loppuun. Ukkojen tarinoissa tapahtumapaikkana on koko maailma. Sudanin aavikolta siirrytään Espooseen yhtä vaivattomasti kuin Rautatientorilta Mellunmäkeen. On hyvikset ja pahikset. Hyvisten päähenkilössä on kuitenkin aina vähän pahaa ja päinvastoin. Se luo jännitteitä. Sekä Remes että Soininvaara osaavat sitoa tarinan isoon aiheeseen, kuten ydinaseisiin, asekauppaan, rahanahneuteen, ihmiskauppaan ja lapsikaappauksiin, yksilön ongelmineen ja motiiveineen. Tässä kohtaa päästään otsikon esittämään kysymykseen: kumpi tekee sen paremmin?

Tarinankerrontataito on mielestäni molemmilla yhtä vahva. Juoni etenee kuin rasvattu. Koska en ole aseteknologian, KGB:n tai armeija-asioiden asiantuntija,  en ole löytänyt  kummankaan tekijän tuotantoa kuoruttavista mittavista nippelitiedoista virheitä.

Ero löytyy päähenkilöistä. Soininvaaran rakantamat rikkinäiset henkilöhahmot herättävät minussa Remeksen henkilöstöä enemmän sympatiaa. Esimerkiksi Soininvaaran luoman Leo Karan lapsuudenkokemukset ja juurettomuus sekä  Kati Soisalon lapsikaappauskokemus  ja persoonallisuushäiriöinen ex-mies ovat saaneet minut kiintymään näihin henkilöihin. Rumat ja rikkonaiset vetävät puoleensa.

Remestelystä ja Soininvaarastelusta voi kuitenkin saada yliannostuksen. Juonivetoisia tarinoita voi yleensä lukea vain yhdellä tavalla - tapahtumia sivusta seuraten ja henkilöhahmoja kauhistellen ja tsempaten. Yksisuuntaiseen katuun kyllästyy. Siksi on käytävä myös monikaistaisia motareita, kivisiä kinttupolkuja ja mäkistä metsätietä. On nautinto lukea kirjaa, jonka voi tulkita monella eri tavalla. Kirja, joka laittaa ajattelemaan jälkeenpäin, muuttaa omia ajatuksia tai saa näkemään jonkun asian maailmassa täysin eri tavalla kuin aikaisemmin, on aarre. Mutta sirkushuvejakin tarvitaan. Joten lentopusut täältä Taaville ja Ilkalle (vai mikä ikinä Remeksen oikea nimi sitten onkaan....)

Tunnisteet: