Meillä syöminen tuottaa joskus vaikeuksia. Kärsivällisyyteni ei riitä istumaan kahta tuntia illallispöydässä, joten ylittelen välillä hieman...

Kaksi lautasta, yhteiset lusikat

29.8.11 Satu Kommentteja: 10

Meillä syöminen tuottaa joskus vaikeuksia. Kärsivällisyyteni ei riitä istumaan kahta tuntia illallispöydässä, joten ylittelen välillä hieman raja-aitoja.

Ruoho on aina vihreämpää ja keitto maukkaampaa toisella puolella. Vaikka meillä on lautasilla täysin sama ruoka, lapsi syö mieluummin minun lautaselta. Niinpä mä katan meille aina samanlaiset lautaset, jotta huijaaminen on helpompaa. Olen varsinainen Timo Taikuri: pystyn lautasten järjestystä vaihtamalla sekoittamaan ipanan ajatukset niin, että hän päätyy aina syömään omalta lautaseltaan. Haha.

Kahden lautasen lisäksi pöydässä on vähintään viisi paria aterimia, jotta haarukan voi tarpeen tullen vaihtaa pienempään/isompaan/lusikkaan. Välillä me syödään samalla lusikalla. (Tiedän, hammaslääkärikunta haluaisi kollektiivisesti piiskata takapuoleni tästä hyvästä.)

Tämä ei ehkä ole kovin järkevä käytäntö, mutta puolustuksekseni haluan sanoa että

  • pääasia että syö sen ruuan edes jollain tavalla - ja pöydän ääressä

  • mukava plussa, että ateriointi sujuu järkevässä aikataulussa, on tässä kuitenkin muutakin erinäistä pikkupuuhaa.


Tänään meillä syötiin rasvaista lammaslihakeittoa:

10 kommenttia:

  1. Yksivuotiaan kanssa on tosiaan tärkeintä, että lapsi syö monipuolisesti ja ruokailutilanne on mukava. Niitä sovinnaisia käytöstapoja opetellaan, kun lapsella alkaa olla siihen motivaatiota. Viimeistään eskari-ikäisenä.

    VastaaPoista
  2. Kahdessa kulttuurissa8/30/2011 6:38 ap.

    Mullahan ei siis ole lapsia, joten en voi perusta tätä seuraavaa kommenttia sille, mutta mun lähipiirissä on lapsia vinot pinot, joten luulen, että voin varmasti siksi kommentoida asiaa.

    Ihan mahtavaa, että näköjään myös teillä aterioidaan yhdessä lapsen kanssa. Mun mielestä lapsi (jo pienikin) oppii seuraamalla vanhempiaan, että miten siinä pöydässä käyttäydytään ja mitä tarkoittaa ruokapöydässä syöminen. Mun kummipoikani ja useat muut lapset ovat siitä asti, kun ovat istumaan pystyneet, ruokailleet yhtä aikaa vanhempiensa kanssa. Nyt kummipoikani 5 vee ja naapurin poika 3 vee oikein nauttivat siitä, kun katetaan lautaset pöytään ja päästään syömään. Molemmat osaavat käyttäytyä ruokapöydässä. Tietty se ihan pienen lapsen kanssa on ollut hankalaa (ja sotkuista), mutta näemmä, lopussa kiitos seisoo.

    Sitten taas veljeni lapsi ei ole vielä tähän päivään mennessä syönyt vanhempiensa (tai kenenkään muun kanssa yhtäaikaa). On siis parivuotias jässikkä. Heillä on ollut tapana, että ensin syö lapsi ja sitten aikuiset. Tai siis joku aikuinen syö eriaikaan, koska tämän jonkun aikuisen pitää vahtia lasta, kun toinen aikuinen tai muut aikuiset syövät. Lapsi villiintyy ihan täysin ruokailuhetkistä eikä näkökään salli niitä aikuisillekaan.

    Ruokaluhetken veljen perheen parissa ovat äärimmäisen rasittavia. Kukaan ei pysty keskittymään syömiseen, vaan kaikki pyörii jässikän ympärillä. En edes oleta, että parivuotias ipana pystyisi istumaan rauhassa paikoillaan koko sitä aikaa, kun aikuiset syövät. Mutta helpottaisi ainakin osaa ruokailua, jos kaikki istuisivat ainakin alussa samaan aikaan pöytään.

    VastaaPoista
  3. Se on kuule ihan sama, miten sen ruokailun hoitaa, kunhan se toimii. Tuon ikäisen lapsen kanssa se ei koskaan ole helppoa.

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa tutulta. Ravintolassa usein en tilaa muksulle ollenkaan omaa ruokaa (pikku lautasen vaan), äidin ruoka on aina hyvää. Muutenkin huomasin tänään, kun meillä allkoi se päiväkoti (ARGH! Tää alku on niin hajottavaa!) ja olin siellä aamusta pari tuntia seurailemassa mukana, että meillä ilmeisesti suhtaudutaan aika rennosti ruokailuhetkiin... Eikä meillä niissä ole mielestäni ole koskaan ollut mitään ongelmia, viihdymme kaikki hyvin yhteisillä ruokahetkillä. No päiväkodissa lapsi sitten oppii hieman tiukemmat pöytätavat, hyvä niinkin :-) Musta alle kaks vuotias saa vähän leikkiäkin ruoalla (siis ei mitään älytöntä sottaamista), pääasia että syöminen on mukavaa yhdessä.

    VastaaPoista
  5. Päiväkodissa on tosiaan ihan eri meininki, mutta se kuuluu siellä asiaan. Toistan edellisen postauksen kommentin päiväkodintätien yliluonnollisista kyvyistä.

    Minusta tuntuu aina hassulta, jos joku oikein kehuu, kuinka jossakin perheessä syödään yhdessä, käydään yhdessä lapsen kanssa kävelyllä, tms. Eikö se nyt ole ihan normaalia perhe-elämää sellainen?

    VastaaPoista
  6. Tapa vapaa! Meillä on lapsen kanssa välillä vaikeaa ruokapöydässä, mutta useimmiten ihan mukavaa. Mulle hankalinta on lapsen annoksen mitoitus, välillä se syö viikkoja tosi paljon ja sitten yhtäkkiä vain muutaman lusikallisen ruokailukerralla, ja niin voi mennä päiviä. Tosi herkästi alan tuputtamaan, ennen kuin tajuan, että hei, ei sen ole pakko syödä jos ei ole ole nälkä. Eikä ruoka mene hukkaankaan, kun mieheni kumminkin syö aina loput.

    Päiväkodissa tarjoillaan tosi monenlaista välipalaksi iltapäivällä, on puuroa, hedelmää, voileipää ja sitä rataa. Hoitopäivinä olen alkanut tarjoilla tosi köykäistä päivällistä, kun ei se kumminkaan jaksa syödä kovin paljon. Myönnetään, joskus tulee pelkkää keitettyä makaronia ;) Mahtavaa kun lapsi saa siellä päiväkodissa monipuolista ruokaa, niin ei ole työpäivän jälkeen ihan pakko miettiä, että onko tässä nyt tarpeeksi kuituja, proteiinia, hyvälaatuisia rasvoja ja muuta tärkeätä.

    Olen aika kurillinen kasvattaja - jos lapsi on selvästi nälkäinen ja siitä huolimatta sohii pöydässä niin, ettei ruoka ala upota, otan sitä toisella kädellä molemmista ranteista kiinni niin että heiluminen loppuu ja pakotan ensimmäisen lusikallisen alas. Ja kas, kun se on nielaistu ja päästän ranteista irti, loppu annos häviää tuulensuojaan alle viidessä minuutissa. Ikäväähän se on toista pidellä väkisin paikoillaan, mutta ihan kuin se pieni ihminen ei aina muistaisi, millä keinolla se nälän tunne katoaa...

    VastaaPoista
  7. Joo, kukin taplaa tyylillään ja kuten parhaaksi näkee.
    Meillä ei ole harrastettu tuota taikatemppuilua mutta ehkä on sitten ollut vaan siltä osin rauhallisemmat lapset. Kai minä olisin laittanut heidät pöydästä pois, jos meno olisi kovin villiksi mennyt :) Tai sitten olen ollut vaan laiska, enkä ole jaksanut sohia lusikoiden ja muitten kanssa itse.

    VastaaPoista
  8. etl, minä olen myös todennut tuon, että kun verensokeri on oikein matalana ja kaikki kiukuttaa, niin lapsi ei muista, että siihen pahaan oloon auttaa parhaiten syöminen. Aikaisemmin minäkin joskus tuikkasin puoliväkisin ruokaa suuhun, mutta isomman lapsen kanssa se ei enää toimi, vaan on tarvinnut keksiä muuta.

    VastaaPoista
  9. Meidän poju oli pienempänä hyvä syömään, ei tarvittu kikkakolmosia eikä nelosia. Nyt 2,5-vuotiaana syöminen on yhtä pelleilyä/ tappelua/ yleistä härväystä, menee hermo. Hoidossa syö hyvin ja kauniisti, mutta kotona sitten joku mättää. Syödään sitten yhdessä tai erikseen. Yleensä tämän ikäisellä jo uhkailu-kiristys-ja lahjominen auttavat, joten niitä vuoronperään kehiin. Leluja meillä ei ruokapöytään tuoda. Jos ruokailu venyy turhan pitkäksi, ollaan sitten syömättä. Tuskin lapset itseään nälkään kuitenkaan tappavat?? =D

    VastaaPoista
  10. salamatkustaja9/02/2011 6:49 ip.

    Kyllä ne lopulta syövät kun on nälkä, veikkaisin... Ehkä tuo känä himassa on yksi niistä tsiljoonasta "vaiheesta" joita metrisillä on :)

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?