Kotiinpalu ei  sujunutkaan iloisissa merkeissä. Nääpiö on elämänsä iskussa ja yltiöonnellinen nähdessään minut kahden viikon erossaolon jälk...

Mitä sanoa lapsensa menettäneelle perheelle

26.1.11 Satu Kommentteja: 18

Kotiinpalu ei  sujunutkaan iloisissa merkeissä. Nääpiö on elämänsä iskussa ja yltiöonnellinen nähdessään minut kahden viikon erossaolon jälkeen.

Mutta sitten ne ikävät uutiset. Tuttavaperheemme 2-vuotias lapsi oli kuollut sillä välin kun mä olin poissa. Mies ei halunnut kertoa siitä ennen kotiinpaluutani, mikä oli minusta ihan fiksusti päätelty. Etänä on vaikea tehdä mitään.

Aivan kamalaa ja järkyttävää ja epäreilua. Poika oli vasta 2-vuotias! Hän oli sairastunut tavallisen oloiseen vatsatautiin. Kun sitä oli kestänyt kaksi päivää, lapsi vietiin sairaalaan. Tila heikkeni muutamassa tunnissa, ja lapsi kuoli ensiapuosastolle. Joku verenmyrkytys tai jotain. En tiedä sen tarkemmin. Hautajaiset pidettiin viime viikolla.

Siis ei tällaista voi tapahtua, eihän.

Mitä mä voin tehdä? Kukkia perhe ei halua, eikä ruokalähetyksiä tai mitään muutakaan ovesta sisään kannettavaa roinaa. Ymmärrän sen hyvin. Sen sijaan he pyytävät halukkaita antamaan lahjoituksia sairaalan lastenosastolle tai Islannin pelastusjärjestölle.

Olen sanaton, lamaantunut, avuton ja pyörryksissä. Sillä perheellä on nyt niin paha olla, enkä mä voi tehdä mitään. Vai voinko? Voinko mä mennä niille kylään, vaikka emme edes olleet läheisiä? Jaksaako ne katsoa uutta naamaa? Tekeekö osanottovierailu tilanteesta vain entistä kamalamman? Vai onko siitä apua edes vähän? Menin Käpy ry:n sivuille; löysin sieltä allaolevia neuvoja lapsensa menettäneen perheen kohtaamiseen. Teksti on lapsensa menettäneiden perheenjäsenten itsensä kirjoittamaa. Teksti löytyy kokonaisuudessaan täältä.

- kuuntele surevia ja ole läsnä

- osoita myötätuntoa; itke ja jaa omia tunteitasi yhdessä

- tue surevia tunteiden ilmaisemiseen

- muistele lasta

- välitä huolenpitoa ja osoita välittämistä

- ole saatavilla (mahdollisuus soittaa milloin tahansa)

- kunnioita surevan surua; anna tilaa surevan yksilöllisille tunteille, ajatuksille ja reaktioille

- esitä vaihtoehtoja, mutta anna surevan itse päättää mitä hän haluaa

- tue löytämään selviytymiskeinoja (lukeminen, kirjoittaminen, liikunta, työ, muisteleminen..)

- anna tarvittaessa konkreettista ja tiedollista tukea ja apua

- kohtaa sureva samanlaisena ihmisenä kuin ennen ja ole oma itsesi

- älä yritä piristää tai käyttäydy kuin mitään ei olisi tapahtunut

- älä kerro omia murheitasi

- älä käytä fraaseja, älä surkuttele ja sääli

- älä auta surevaa ajattelemaan jotain muuta, älä vähättele surua
(Lähde: Käpy ry)

Lisää ideoita?

18 kommenttia:

  1. Aika kamalaa :(
    En kyllä osaa sanoa, mitä voisi tehdä tai sanoa. Meillä menehtyi vuoden aikana mun pappa, sit miehen äiti ja sit mun mummu.

    Ärsyttävintä oli se, kun oikeesti tuntemattomat tai ihan vaan moikka-tutut tuli esim. kaupassa kyseleen, et miten jaksat ja otan osaa. Se jostain syystä otti päähän. Olis halunnu olla sillee yksin.

    Itse ehkä tän kokemuksen pohjalta siis lahjoittaisin esim. sen kukkakimppu rahan lastensairaalalle ja laittaisin kortin tän perheen postilaatikkoon johon kirjoittaisin vaikka jonkun kauniin runon ja kirjoittaisin et laitoin rahaa tonne....

    VastaaPoista
  2. Tuo on ihan kamalaa, hirveää ja järkyttävää. Sitä ajattelee, että tuollaista ei voi tapahtua mutta silti sitä tapahtuu ja silti muka elämän pitäisi jatkua. Niin epäreilua.

    En osaa sanoa mitään hirveän järkevää, mutta tulee mieleen että jos pari ei halua mitään konkreettista auttamista, niin hyväksyisivätköhän vaikka kotiapua? Esim. jos teillä on jokin tuttavapiiri, niin voisitteko sopia menevänne vaikka pareissa silloin tällöin käymään ja auttamaan kotihommissa. Ei siis seurustelemaan ja vieraiksi, vaan ihan työhanskat kouraan - meiningillä, siivoaisitte ja laittaisitte ruokaa, ja pitäisitte huushollia pystyssä. Jos itse olisin tuossa tilanteessa, en varmaan jaksaisi kiinnostua mistään kotihommista enkä ainakaan laittaisi itselleni ruokaa.

    Tähänkin tietysti pitää kysyä lupa sillä eiväthän kaikki välttämättä halua.

    Voimia kyseisille vanhemmille!

    VastaaPoista
  3. Minä laittaisin tekstarin, jossa kertoisin osanottoni ja ilmoittaisin, että olen käytettävissä, mihin ikinä he apua tarvitsisivatkaan, tai valmis kuuntelemaan. Tekstari on siitä hyvä, ettei viestin vastaanottajan tarvitse nieleskellä kyyneleitä kenenkään naaman edessä ja antaa myös aikaa miettiä vastausta. Joskus apua nenätysten tarjottaessa apua tarvitseva alkaa esittää urheaa ja kieltäytyy. Näin ainakin itse tein, vaikka apu olisi ollutkin ihan tarpeen.

    VastaaPoista
  4. Kannatan myös tekstaria. Siihen voi sitten reagoida, kun siltä tuntuu. Viesti "välitän ja haluan auttaa" menee perille mutta ei pakota vastaamaan heti saman tien.

    VastaaPoista
  5. Ihmiset reagoivat suruun eri tavalla eikä sitä voi tietää miten kukin käyttäytyy surussaan. Silti kannatan enemmän mennä soittamaan ovikelloa, kertoa surunvalittelunsa ja halata (jos mahdollista) kuin laittaa tekstiviestinä pahoittelunsa. Kun itse olen kohdannut äkillistä surua (niin, siis lasta en ole menettänyt) koin pahimpana surun vähättelyn ja muun ajattelemisen tyrkyttämisen ("Kyllä se siitä helpottaa sitten aikanaan") sekä sen kuinka jotkut ihmiset karttavat surevaa ihmistä (eivät ota yhteyttä, laittavat tekstiviestinä pahoittelunsa, tavatessa olevat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan). Suru on voimakas tunnetila, mutta ei missään tarttuva tauti. Niin raskaalta kuin suuressa surussa olevan lähellä oleminen tuntuukin. Surevaa ei pidä koskaan jättää yksin.

    VastaaPoista
  6. Uh. Tuollaisista jutuista tulee ihan fyysisesti paha olo. Mikään maailmassa ei voi olla pahempaa ja piste.

    Kannattaisin ehkä myös sellaista toimeliasta apua. Varmaan alussa hautajaisten järjestäminen jne vaatii vanhemmilta skarppaamista, mutta luulen, että jonkun ajan päästä tapahtuu lamaannus, jolloin voi olla hyvinkin tärkeää, että joku käy viemässä roskat ja tekemässä ruokaa. Oon ehkä liian suomalainen tässä, mutta mun mielestä ns. "osanottovierailut" aiheuttaa vaan turhaa stressiä kaikille osapuolille. Osanottajaa vaivaannuttaa ja läheisensä menettäneitä vituttaa, kun muut käyvät pällistelemässä heidän suruaan. Tosin enhän oikeasti tiedä, voihan olla että olisin vaan tosi törkeä kun en kävis kylässä. Tekstiviesti tosiaan voisi olla vaihtoehto, tai kylässä käyminen jonkin ajan päästä.

    VastaaPoista
  7. Minäkin laittaisin tekstarin, jossa ottaisin osaa suruun ja ilmoittaisin olevani aina saatavilla jos tarvetta on. Ei siinä muuta osaa. Kamala tapaus! Tuskin kukaan ajattelee, että vatsatautiin voi kuolla.

    VastaaPoista
  8. voi hirveetä ! niin lohdutonta.. minä en ole joutunut tuollaiseen tilanteeseen, mutta työssäni olen kohdannut surevia omaisia,työskentelen ikäihmisten parissa. Minä olen kohdannut surevia ilman miettimättä "mitä PITÄISI tehdä"- asennetta. Sinä osaat tehdä tilanteen sellaiseksi kuin sydämesi ohjaa (joo, kuullostaa niin kauheen noh.. pateettiselta) mutta se on totta. Uskon itse siihen että teet/olet tekemättä/sanot/olet sanomatta juuri siinä tilanteessa oikein. Jos sinun sydämesi sanoo että voi käydä heillä, käy. Myös kosketus voi olla tärkeää, et tarvitse sanoja.

    VastaaPoista
  9. kahdessa kulttuurissa1/27/2011 10:04 ap.

    Todella surullinen uutinen. Mäkin olen tekstarin tai puhelinsoiton kannalla aluksi. Sitten voi myöhemmin auttaa konkreettisesti, jos tahtovat. Tavallaan tekee heille tietoiseksi sen, että välittää ja on olemassa. Olen kuullut (työni kautta, joissa näitä uutisia tulee aina välillä vastaan), että kaikista kamalinta tai inhottavinta on se, että ihmiset rupeavat karttamaan. Moni sureva on sanonut, että pelkkä "otan osaa" riittäisi, mutta moni tekee enemminkin sen valinnan, että ei uskalla edes ottaa yhteyttä. Ystäväni isä kuoli ja kun kuulin tästä soitin ystävälleni ja sanoin, että mä en tiedä, mitä sanoa ja sitten me molemmat jo itkettiin.

    VastaaPoista
  10. Mulla on tismalleen samanlaiset kokemuset omasta surusta kuin st:llä. Vaikeaahan sen surevan kohtaaminen on, eikä oikeaa tapaa olekaan. Kunhan ei tyrkytä tai vähättele tai kartttele... Helppoa, not.

    VastaaPoista
  11. Ja sanonpa vielä senkin, että itse tykkäsin myös tekstareista joita sain, pidin siitä että kauempaakin ihmiset edes jollain tapaa viestittivät olevansa mukana. Eipä olisi kaikille jaksanut jutellakaan.

    VastaaPoista
  12. todella kamalaa kuulla tasta. todellisuudessa ei kukaan oikeesti osaa auttaa jos menettaa lapsen. kun meidan menetti lapsensa sanoi myos etta kaikkein kamalinta oli se, etta ihmiset alkoivat karttamaan. Esim. kaupassa vaan kavelivat ohi niinkuin ei olisi huomannut, koska ei tiennyt miten suhtautua asiaan.

    VastaaPoista
  13. salamatkustaja1/28/2011 1:42 ip.

    Kiitos, olette ihania! Teidän tarinat ja neuvot ovat kullanarvoisia.

    Sovimme miehen kanssa, että menemme ensi viikolla käymään. Tapaan tänään kaveriperheemme hyviä ystäviä, jotka osaavat sanoa tarkemmin, jos heillä on lähestymisen suhteen joitakin toiveita. Sen kuulin, että heistä olisi mukavaa, jos voisin kertoa heille omista kokemuksistani.

    Mä siis olin itse 5-vuotias kun mun veli kuoli, ja muistan sen aika hyvin. Tällä meidän tuttavaperheellä on kohta 5-vuotias tytär. Vanhemmat haluaisivat kuulla, miten pieni lapsi on kokenut oman sisaruksen kuoleman ja vanhempien surun ja mitä siitä on jäänyt mieleen. Eli ehkä minä voin nyt ihan konkreettisesti auttaa tätä perhettä! Se tuntuu hyvälle.

    Yksi hyvä ystäväni neuvoi ottamaan jonkun pienen lahjan mukaan tälle viisivuotiaalle. Jotta hänelle ei tule oloa, että kukaan ei pikkuveljen kuoltua muista ja tule katsomaan häntä. Joku pieni lahja tälle pikkuneidille voisi olla hyvä idea.

    VastaaPoista
  14. Tosi kamalaa :-(

    Musta toi teidän suunnitelma kuulostaa hyvälle. Itse (työni perusteella) uskon, että kylässä piipahtaminen on parasta. Ja se, että on yhteydessä silloin tällöin pitkin matkaa seuraavien kuukausien aikana. Usein käy niin, että vaikeassa tilanteessa jotkut hyvinkin läheiset ihmiset "menevät kipsiin" ja alkavat vältellä surun kohdanneita. Silloin uskon olevan tärkeää, että kaikki ne, jotka pystyvät kohtaamaan, sen tekevät. Ja jaksavat kuunnella, joskus uudestaan ja uudestaan. Tosin ihmiset ovat erilaisia, mutta oma intuitioni sanoo näin.

    Oman kokemuksesi jakaminen on todella hyvä juttu, luulen.

    Voimia!

    VastaaPoista
  15. Mun tukikokemuksen mukaan se, että kysyy surijalta suoraan miten voi auttaa, on hyvin oleellinen asia. Surun eri vaiheissa tarvitsee erilaista tukea, ja surijalle tulee kysymisestä sellainen olo, että voi pyytää apua tai seuraa, ja että ainakaan kyseinen henkilö ei käyttäydy oudosti tai aio jäädä hienotunteisuuttaan tai muusta syystä pois tuttavapiiristä. Erityisen oleellista seura/apu on sen jälkeen, kun viralliset kuviot on suoritettu pois alta, ja pakollisen toiminnan tilalle tulee tyhjyys.

    VastaaPoista
  16. Vähän myöhässä tulee tämä minun kommentti (blogisi poistui listaltani enkä saa sitä lisättyä enää uudelleen mitenkään??), mutta laitanpa lusikkani tähän soppaan silti.

    Silloin kun Jooa kuoli vajaa 7kk sitten, niin minä ainakin pelkäsin kohdata ulkomaailman. Kaikkein hirvein ajatus oli, että joku puolituttu tai luokkakaveri tulee vastaan kadulla ja alkaa pahoitella tapahtunutta ja sitten itketään yhdessä jossain kadunkulmassa.

    Tekstiviesti saattaa joistakin kuulostaa huonolta vaihtoehdolta, mutta minulle ne olivat helpotus. Puhelimeen en olisi vastannut kuitenkaan ja tunteet saa käsitellä rauhassa ja miettiä mitä vastaa. Lähimmät kaverit eivät edes soitelleet kuolemauutisen kuultuaan, vaan ihania viestejä tuli, runoja, ja kertoivat että soitellaan sitten kun olen itse valmis ja tulen käymään.

    Mitä sitten viestiin laittaa. No, minä vihasin kaikkia osanotto- ja pahoitteluviestejä. Ne eivät todellakaan auttaneet tippakaan, mutta tapa mikä tapa. Minun mielestäni kuitenkin ihan hyvä idea on tarjota juuri jotain arkista apua, kaupassa käyntiä ja myös sitä lohduttavaa olkapäätä mikäli he ovat siihen valmiita. Itse en parissa viikossa todellakaan ollut. Pari ensimmäistä viikkoa piileskelin miehen kanssa vain asunnon sisällä itkien ja piilossa muilta, mutta pikkuhiljaa rohkenin laitella viestiä kavereiden kanssa. Mutta se lamaannus mikä iskee, on ihan käsittämätön ja menee aikaa ennen kuin edes osaa puhua mitään.

    Mutta ole valmis kuuntelemaan, minä haluaisin puhua Jooasta mahdollsimman paljon, mutta puhun hänestä kuitenkin vain niille läheisille jotka asiasta jtn tietävät. Minua ovat myös jollain kierolla tavalla lohduttaneet vertaiskertomukset, tieto siitä, että joku muukin elää tässä helvetissä. Mutta odota suurin shokkivaihe ennenkuin menet kylään, ihmisten kohtaaminen on tuossa tilassa aivan hirveää.

    Minun mielipiteeni on, että ensin joku viesti. Koskettava runo, ja lupaa olla tukena ja apuna sitä pyydettäessä. Kyläily sitten myöhemmin. Ja kukkia, niitä minä inhosin myös.

    Tulipa romaani, mutta tämä on aihe, josta sellaisen ihan oikeasti aikaiseksi saisikin.

    Toivon voimia tuolle tuntemattomalle perheelle, vaikka tiedän ettei niitä tuossa vaiheessa tunnu olevan. Hyvä kun vieläkään...

    VastaaPoista
  17. Kiitos, kiitos näistä uusimmistakin kommenteista. Ja Mirka, toivon sydämestäni voimia sinulle. Kävin (taas) lukemassa sinun blogia ja mietin, miten epäreilua elämä voi olla.

    Viime päivien aikana olen jutellut tästä, siis kuolemasta, ystävieni kanssa. Kuolemaan ja suruun on vaikea suhtautua (siis puhumattkaan silloin, kun on itse menettänyt läheisempänsä). Ei tiedä mitä sanoa, tehdä tai miten olla, kun kohtaa surevan. Lapsia ja vauvoja kuolee niin harvoin, että lapsen menettäneisiin vanhempia voi olla vaikea kohdata - suru on niin pohjatonta ja tilanne niin epäreilu. Lasten pitäisi päästä hautaamaan omat vanhempansa, eikä toisinpäin.

    Surullista mutta totta taitaa olla se, että jotkut ihmiset alkavat vältellä lapsensa menettäneitä vanhempia. Ollaan kuin ei tunnettaisi, ei käydä, soitella tai mitään. Se että ihmiset tarkoituksella ovat huomaamatta ei varmasti ainakaan paranna surevan tilannetta.

    Vielä emme ole käyneet kylässä, perhe on ollut toisessa kaupungissa muutaman päivän. Luultavasti myöhemmin tällä viikolla menemme, jos se heille sopii.

    Ps.
    Mirka, blogin linkittämisestä vielä pari sanaa; vaihdoin blogin pois wordpressin ilmaispalvelusta omalle palvelimelle ja muutin samalla blogin url:in yksinkertaisempaan ja vähän ajankohtaisempaan muotoon (Eli salamatkustaja.com salamatkustajansyntyma.wordpress.com:in sijaan), ehkä tämä on syy siihen että blogi poistui listaltasi? Olen ohjannut vanhan blogin tänne uuteen osoitteeseen automaattisesti, mutta ehkä tässä on nyt joku tekninen probsis. Mä kun en tajua näistä vempaimista mitään, pitää vähän kysellä ystäviltä neuvoa :)

    VastaaPoista
  18. Aivan. Olen aina aika ajoin yrittänyt tätä lisäillä uudelleen, mutta saan vain herjausta että osoitteesta ei löydy seurantakelpoista blogia. Eli osoite on sen mukaan vinksallaan. Itse en myöskään ymmärrä mikä on ongelma, koska muita blogeja kyllä voi lisäillä ihan normaalisti. Kumma tapaus, mutta itsepä menin sorkkimaan :P

    Ja tuosta ihmisten välttelystä. Itse en onneksi sitä ole kokenut, vaan kaikki oikeasti läheiset ovat pysyneet rinnalla. Koulussa tosin huomasi miten ihmiset eivät uskaltaneet tulla juttelemaan eivätkä suhtautua muhun. Tässä suhteessa olen onnekkaampi kuin monet muut, joilla ihan lähisukukin on loitonnut jonnekin.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?