Mies laittoi päivänpiristykseksi mulle linkin BBC:n juttuun, joka käsitteli outoja nimiä. Mä tiedän että mä en ole mikään vuoden kotiäiti, m...

Hyvää nimipäivää

27.2.10 Satu Kommentteja: 4

Mies laittoi päivänpiristykseksi mulle linkin BBC:n juttuun, joka käsitteli outoja nimiä. Mä tiedän että mä en ole mikään vuoden kotiäiti, mutta minkälaisia älykääpiöitä jotkut vanhemmat on valitessaan lapselleen nimeä?? Kelatkaa nyt jos oma nimi olisi Saksan Pähkinä, Seiso Aloillasi tai Kaiken Varalta. Voi apua.

(Ja voihan noita suomenkin kielestä repiä, kuten Anu Saukko ja mitä näitä muita nyt on....)

BBC:n juttu hassuista nimistä löytyy täältä.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olin eilen yksin kotona koko päivän. Siis yksin lapsen kanssa. Se oli äärimmäisen turhauttavaa. Vanne kiristyi pari kertaa. Yksinhuoltajat ...

Yksin kotona, eksynyt jauhelihaan

27.2.10 Satu Kommentteja: 4

Olin eilen yksin kotona koko päivän. Siis yksin lapsen kanssa. Se oli äärimmäisen turhauttavaa. Vanne kiristyi pari kertaa. Yksinhuoltajat ja yksin lastaan/lapsiaan kotona hoitavat äidit ovat kyllä supersuorittajia. Tai sitten heillä on joku juttu, joka minulta puuttuu. Minusta nimittäin ei ole hoitamaan lasta yksin kotona. Tajusin sen eilen.

Noin kymmenen vaipanvaihdon ja yhteensä noin 8 tunnin tissiruokailun jälkeen toivoin hartaasti, että se nyt VIHDOIN nukahtaisi. Jotta a) pääsisin itse vessaan, b) ehtisin syödä sen ruskeaksi hedelmäkulhossa muuttuneen banaanin lisäksi myös jotain muuta, c) voisin hakea lasin vettä, etten näänny janoon sohvalle. Aamupäivällä iskin muksun sänkyyn ja menin vessaan, mutta se yksin jääneen vauvan huuto tuntui selkäytimessä asti, joten koitin pidätellä seuraavaa vessassa käyntiä siihen asti että lapsi nukahtaisi.

(Onneksi  ystäväni tuli iltapäivällä käymään eväspussin kanssa - muutoin ois voinut pää särkeä illalla tuhatkertaisesti. Eli en edes ollut yksin koko päivää, repikää siitä.)

Tuli ikävä töihin. Teki mieli lukea sanomalehteä, lukea kirjaa tai mennä vaikka perkele ulos juoksemaan. Kun lapsi viimein nukahti yöunille (20 minuuttia ennen kuin mies tuli kotiin), kidutin itseäni lukemalla Taloussanomat.fi:n nimitysuutisia. Vain todistaakseni, että työelämä on edelleen olemassa siellä jossain. Tuon mentaalisen piiskauksen jälkeen menin lukemaan uusimman Journalisti-lehden. Siellä oli yllättävän hyvä juttu Kaks plus -lehden arjesta. Samassa lehdessä on juttu uran ja perheen yhdistämisestä. Näköjään muilla on nää samat ongelmat - en enää tuntenut itseäni niin säälittävän spesiaaliksi. Sitten mies tuli kotiin. Se huomasi, että päivä ei ehkä ollut iso succee. En jaksanut jutella, menin makuuhuoneeseen. Avasin uuden kirjan, Fagerholmin Ihanat naiset rannalla. Sain kaksi sivua luettua, sitten nukahdin. Herätäkseni kello kolme ruokkimaan. Ja kello kuusi. Ja kello kahdeksan. Ja kello kymmenen. Kohta se varmasti herää päiväunilta ja haluaa taas ruokaa. Täytyy mennä virittämään sohva valmiiksi (vesipullo, kirja ja kasa kuolarättejä.)

PS. Vaikka vauva on ihana, äitinä olo jo näin kahden viikon perusteella on joskus niin hanurista. Melkein yhtä hanurista kuin synnyttäminen (osat 1, 2 ja 3). Jos tätä kotona kökkimistä kestäisi kolme vuotta putkeen, minut saisi laittaa hoitovapaalta suoraan lataamoon.

*Kirjatärppi*

En ole vähään aikaan ehtinyt lukea mitään kiinnostavaa loppuun asti. Kun Ihanat naiset rannalla on valmis, tiputan rivejä.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

En pysty kasvamaan ihmsenä. En vaan osaa. Olen aivan yhtä kärsimätön evs (ennen vauvan saapumista) kuin jvs (jälkeen vauvan saapumisen). Ote...

Olen kärrrrrsimätön!!!

23.2.10 Satu Kommentteja: 16

En pysty kasvamaan ihmsenä. En vaan osaa. Olen aivan yhtä kärsimätön evs (ennen vauvan saapumista) kuin jvs (jälkeen vauvan saapumisen). Otetaan nyt esimerkiksi vaikka vauvan ruokkiminen.

Tissiruokinta per se ei tunnu yhtään niin kamalalta kuin aluksi ajattelin. No vähän korpesi sairaalassa kun anoppi tuli ensimmäisen vierailulle tuomaan vaatteita (jotka me unohdettiin sairaalakassista) ja me oltiin juuri vauvan kanssa opettelemassa tissien toimintaa. Jotenkin ärsytti kun se ei tajunnut pysyä taka-alalla vaan tuli siihen "tunnen hengityksen niskassani" -läheisyyteen asettelemaan tyynyjä ja auttamaan. Hyväähän hän tarkoitti, mutta ärsytti silti. Tämä oli ensimmäinen ja itse asiassa ainut kerta, jolloin koin rintaruokinnan jotenkin kamalana. Well, siihen on nyt tottunut. Mutta ruokkimiseen liittyy yksi asia, joka tekee musta ehkä vielä hullun. Nimittäin odottaminen!

Baby saattaa syödä puoli tuntia putkeen, välillä jopa tunnin. Mitä ihmettä mun pitäisi tehdä sillä välin? En pysty vaan istumaan paikallaan ja tuijottamaan samaa pistettä. Olen koittanut lukea lehtiä, mutta se ei onnistu, sillä nääpiö perkele tajuaa heti jos yritän tehdä jotain sijaistoimintoa. Se sylkee rinnan ulos suustaan ja alkaa kitistä, että voisinko pliis keskittyä. Pari kertaa olen jo potkinut imetystyynyt lattialle (vauvasta olen tosin pitänyt hyvin kiinni) ja jättänyt homman hetkeksi kesken. Koitan selittää taustalla ihmettelevälle miehelle, että vituttaa tämä odottaminen, ristikoitako tässä pitäis laatia oman pään sisällä, että aika kuluisi! Miehen mielestä lapsen syntymän kaltaiset jutut yleensä muuttaa ihmistä ja lisää kärsivällisyyttä. Mun kohdalla ei kyllä ole käynyt niin, ei ainakaan vielä. Päinvastoin - epäilen että multa tais tulla ne vähäisetkin kärsivällisyyden rippeet istukan mukana ulos. Mammajoogan rentoutusharjoituksistakaan ei ole nyt mitään apua. Huh.

Jos tätä lukee joku jo rintaruokkinut, niin vinkit otetaan avosylin vastaan: miten te saatte ajan kulumaan kun lapsi syö?

*Kirjavinkki*

Löysin Akateemisen alehyllystä kesällä uusille isille tehdyn "vaihtoehtoisen oppaan", Vaippavapaalla. Sen on kirjoittanut  brittimies, joten kirjasta paistaa aika hyvin esiin sikäläinen perhemalli: mutsi on himassa lasten kanssa ja isä hoitaa rooliaan käymällä lasten kanssa pelaamassa jalkapalloa sunnuntai-iltapäivisin. Lisäksi kirjassa on kymmeniä viittauksia siihen, miten äidillä on jo valmis biologinen side lapseensa, kun meidän isien pitää opetella se alusta asti. Mutta näistä kokkareista huolimatta kirja on aika nastaa luettavaa - ja ehdottoman sopiva myös äideille.

Kirjassa kerrotaan raskaudesta, syntymästä ja lapsen ensimmäisistä vuosista vähemmän oppikirjamaisesti. Tässä pari suosikkiani:

- "Ai niin, pian synnytyksen jälkeen vaimosi uumenista tulee ulos jotakin, joka näyttää annokselta epäonnistunutta maalaislihahyytelöä. Tässä vaiheessa ei ole hyvä ajatus osoittaa möykkyä ja sanoa: 'En tiennytkään, että sielä olikin kaksoset. Tämä toinen on kyllä harvinaisen ruma yksilö.'"

- "Sinusta saattaa miehenä tuntua perustellulta joidenkin naisten toive synnytyksestä, jossa ei käytetä mitään kivunlievitystä tai korkeintaan hiukan ilokaasua. 'Ovathan naiset synnyttäneet vuosisatojen ajan, eikä aiemminkaan ole tarvittu mitään epiduraaleja. Synnytys on luonnollinen tapahtuma.' Se on tietysti periaatteessa totta. Mutta noina menneinä viattomuuden aikoina tavattiin myös lääkitä avohaavoja kasvien lehdillä ja amputoida raajoja ruosteisilla maataloustyökaluilla. Saatan olla vanhanaikainen, mutta mielestäni nostalgia voi sopia musiikkiin ja muotiin, mutta ei kivunlievytysmetodeihin. Emme elä turhaan 2000-luvulla.

- Kun tyttäreni oli kolmevuotias, hän juoksi luokseni ja ilmoitti vakavalla äänellä, että iltapäivällä käyneet sähkömiehet olivat 'syöneet äidiltä joka saatanan palan suklaata¨'. -- Pieni lapsi ei tee mitään eroja sanojen 'banaani' ja 'paska' välille. Ne ovat molemmat uusia sanoja, jotka he ovat oppineet kuuntelemalla ja joita he haluavat sitten kokeilla itsekin. Lapsesi oppii kyllä tietämään intuitiivisesti, milloin ei sovi kiroilla.

[caption id="attachment_342" align="alignnone" width="200" caption=""Voit tehdä kodistasi lapsiturvallisen. Se ei silti auta, ne pääsevät aina jostain sisään.""][/caption]

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Viikko synnytyksen jälkeen ja pystyn jo istumaan tuolilla - jibbee! "Menkat" tosin jatkuvat jo yhdeksättä päivää, eikä loppua näy....

Syntymäpäivän jälkeen, osa 3

20.2.10 Satu Kommentteja: 8

Viikko synnytyksen jälkeen ja pystyn jo istumaan tuolilla - jibbee! "Menkat" tosin jatkuvat jo yhdeksättä päivää, eikä loppua näy. Sisukaluja tulee ulos kuulemma helposti vielä ainakin toiset 9 päivää. Jälkitulva oli täysin uusi juttu, josta ei ollut käsitystäkään ennen synnytystä. Eli kohtu tyhjentelee jotain raskausajan rippeitä - en halua tarkemmin kuvailla jätösten ulkonäköä. Yritän itse asiassa olla katsomatta niitä, käyn siis silmät kiinni (tai vaihtoehtoisesti valot sammuksissa) vessassa.

Äitikänni  jatkuu yhä. Pää tuntuu sumuiselta, enkä osaa muodostaa nopeasti puhuessa kokonaisia lauseita millään kielellä. Jotta ipana kuulisi mahdollisimman paljon suomea alusta asti, olen soitellut kotona Topi Sorsakosken koottuja.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa ulkona vauvan tulon jälkeen. Voi sitä riemua. Anoppi halusi tulla vahtimaan ipanaa pariksi tunniksi, jotta minä pääsisin ulos (mies lähti vuoristovaellukselle päiväksi kun oli niin hyvä ilma.) Ja arvatkaapa vaan, mitä tein? No menin KESTOVAIPPAMARKKINOILLE. Virkistävä lauantaipäivä, häärin siellä muiden äitien, pikkuvauvojen ja raskausvatsojen keskellä kyselemässä bambulisäsuojista ja riisipapereista. Ja kumma kyllä - viihdyin! Silmiinpistävää tosi oli se, että siellä ei ollut YHTÄKÄÄN miestä, siis ei ainoatakaan. Olivatkohan kaikki isät paenneet tänään vuorille?

Koska olin tänään paitsi ensimmäistä kertaa yksin ulkona, olin myös ensimmäistä kertaa yksin kotona ilman miestä. Mikä tarkoitti sitä, että jouduin vaihtamaan vaipat. Ja selvisin kakkavaipasta, ei roiskunut yhtään eikä nääpiö yrittänyt spurtata tahroja teepaidalleni. Meillä on siis miehen kanssa diili, että se hoitaa kaiken mikä tulee vauvasta ulos, koska mä joudun hoitamaan kaiken mikä menee vauvasta sisään. (Olenkohan mä kertonut tästä diilistä jo aiemmin. En muista - ylläri!)

Pelottavinta tällä hetkellä on:

- Se kun vauva syö ja alkaa yskiä. Mä pelkään että se tukehtuu maitoon.

- Se kun vauva pitää ottaa syliin. Pelkään, että sen pää vinksahtaa jonnekin sivulle ja jää hassuun asentoon. Sitä palloa on hemmetin vaikea kontrolloida.

- Nukkumaanmeno. Pelkään, että nääpiö herää sata kertaa yön aikana, eikä anna meidän ollenkaan nukkua. (Tiedän, tämä ei kuulosta järin pelottavalta, mutta minkäs teet.)

- Kävely vauva sylissä. Pelkään, että kompastun johonkin ja kaadun lattialle vauva sylissä. Olen jo miettinyt eri tapoja kaatua. Esim siten, että kellahdan oma vartalo edellä ja lyön pääni lattiaan, vauva pääsee ryömimään pakoon ja nielaisee lattialta löytyviä marmorikuulia. (Meillä ei muuten ole marmorikuulia, eikä 9 päivän ikäinen vauva osaa vielä ryömiä. Mutta eihän pelot  logiikan perään huutele.)

Kivointa tällä hetkellä on:

- Vauvan "mulla on kakat housussa" -ilme. Se suipistelee suutaan tötterölle kuin joku malli kertoakseen, että se on just tehnyt jotain tosi jännää eli turauttanut ydinjätteet pöksyihinsä.

- Se kun vauva hosuu käsillä ilmaa kuin joku orkesterinjohtaja etsien tissiä. Ja voi sitä onnea kun se löytää etsimänsä...

- Se kun voi katsella vauvan ja miehen vaipanvaihtopuuhia. Sehän vaihtaa vaipat nopeammin kuin starttaa auton!

- Se, että rintaruokinta ei olekaan ihan niin kamalaa kuin  luulin. Lisää asiaa tisseistä vähän myöhemmin.

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

En enää muistanut, mitä ykköosaan kirjoitin, joten piti käydä lukemassa edellinen postaus, jotta en kirjoittaisi samaa asiaa kahteen kertaa...

Syntymäpäivän jälkeen, osa 2

19.2.10 Satu Kommentteja: 7

En enää muistanut, mitä ykköosaan kirjoitin, joten piti käydä lukemassa edellinen postaus, jotta en kirjoittaisi samaa asiaa kahteen kertaan. Mulla on siis edelleen sellainen "olen kännissä ja krapulassa ja yliväsynyt" -olo. Musta tuntuu, etten osaa enää edes kirjoittaa. Perkele. Synnytyspäivästä vielä muutama juttu:

- Olen nyt pari päivää pohtinut, miten kuvailla sitä tunnetta kun vauva on tulossa ulos sieltä kohdusta, mutta vielä ei saa ponnistaa. Jotkut sanoo että se tuntuu siltä kuin pitäisi puskea ulos liikkeellä oleva kokonainen vesimeloni, mutta sen vauhtia täytyy jarruttaa. Koska en ole ikinä kokeillut ulostaa vesimelonia, on hankala sanoa tohon väitteeseen mitään varmaa. Mun oli vaikea hengittää. Samaan aikaan kun hengitys on salpaantumassa, alapäästä puskee ulos kaikennäköisiä juttuja - mulla ei ole käsitystäkään mitä sieltä tuli, mutta ilmeisesti ainakin verta ja jonkinsortin suolenpätkiä, sillä synnytyssali näytti toimituksen lopussa enemmän teurastamolta kuin seesteiseltä synnytys"pesältä". Kelatkaa nyt, suurin osa ihmisistä on tullut tähän maailmaan ahtaan tunnelin ja epämääräisten ruumiineritteiden läpi. Alku ei ole kovin ruusuinen kenelläkään meistä...

- Ilokaasu on kiva juttu synnytyksen alussa, se rentouttaa ja naurattaa. Mutta kun synnytys on edennyt tarpeeksi pitkälle, kaasusta ei ollut mitään hyötyä. Vähän sama kuin tilaisi baarissa gin tonicin ja saisi lasiin pelkkää tonicia ja sitruunaviipaleen. Mä luulen että mut lähes "pakotettiin" vetämään sitä ilokaasua loppuvaiheessa vai siitä syystä, että maskin kautta hengitettäessä on pakko hengittää rauhallisesti. Ja mun hengitys oli aika katkonaista ja kiivasta. Maski siis auttoi pitämään keuhkot kurissa. Maskiin huutaessa äänet ei myöskään kuulu sinne käytävälle :)

- Ilokaasun lisäksi sain myös akupunktiohoitoa. Sekin oli kivan rentouttavaa aluksi, keho lämpisi mukavasti ja kaikki lihassäryt lähti pois. Mutta ei niistä neuloista kyllä apua enää loppuvaiheessa ollut. Sitä paitsi ne piti poistaa tunti laittamisen jälkeen. Ja se kivulias osa synnytystä kesti noin 9 tuntia.

- Värkin ompeluoperaatio. Ajattelin aluksi että on tosi noloa kun joutuu paikattavaksi. Mutta siinä vaiheessa kun kätilö alkoi kursia haavoja kasaan, olin pelkästään helpottunut. Hän lupasi että tavara toimii entiseen malliin jo muutaman viikon päästä. "Kunhan muistat pestä tän usein, niin hyvä juttu. Ekoina päivinä sun kannattaa  pissata seisaaltaan suihkussa (!). Laksatiiveista voi olla apua toiseen hätään, ota niitä tarpeen mukaan." Mun mies jo huuteli sieltä sohvalta vauva sylissään, että  voisko tästä ottaa kuvia, voidaan myöhemmin katsoa. Ei voitu ottaa. Jälkeenpäin hän totesi, että hänen teki mieli myös ihan kiusallaan kysyä kätilöltä, voisiko kätilö ommella häntä varten pari tikkiä sopiviin paikkoihin. (Meillä on siis aika outo huumorintaju, joten mua alkoi vaan ihan hillittömästi hihityttää) :D Mitäköhän kätilö olis vastannut?

- Kun vauva oli ulkona, tikit paikallaan ja koko perhe kuta kuinkin tajuissaan, meidät siirrettiin perhehuoneeseen nukkumaan. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että musta ois ollut ihana laittaa se vauva siihen vauvansänkyyn meidän sängyn viereen ja nukkua viikko putkeen.  Sairaanhoitajat kuitenkin kannustivat ottamaan vauvan meidän väliin nukkumaan, että voidaan olla lähekkäin ja ruokkiminen käy helpommin. Mua jotenkin harmitti, ja samalla nolotti se, että mua harmitti. Olisin halunnut vaan nukkua ja herätä myöhään seuraavana aamuna tutustumaan vekaraan. Mutta ei auttanut. Nääpiö nukkui meidän välissä ja sain sinä yönä unta noin kaksi tuntia. Sen jälkeen yöunien määrä on hieman lisääntynyt. Viime yönä (oisko ollut järjestyksessä nahkaherätyskellon kahdeksas yö) nukuimme ruhtinaalliset neljä tuntia. Joten äiti on nyt vähän väsynyt. Täytyis kai oppia nukkumaan päiväunia.

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Mielessä on miljoona asiaa, joista pitäisi kirjoittaa. Mutta mun pää on ihan sekaisin. Siis mulla on oikeasti sellainen olo, että olen känn...

Syntymäpäivän jälkeen, osa 1

14.2.10 Satu Kommentteja: 13

Mielessä on miljoona asiaa, joista pitäisi kirjoittaa. Mutta mun pää on ihan sekaisin. Siis mulla on oikeasti sellainen olo, että olen kännissä neljättä päivää. Krapulaa ei vaan tule, kumma juttu! Kätilön mielestä tila on ihan normaali, jotain hormonijuttuja kuulemma. "Sulta voi myös mennä muisti muutamaksi päiväksi, siksi kirjoitan nämä kaikki asiat ylös tähän paperille, jotka ainakin pitää muistaa", hän hekotteli käydessään meillä kotona ensimmäistä kertaa.

Täällä päin saa kätilön kotikäynnille viikoksi, jos lähtee sairaalasta 24 tunnin kuluttua synnyttämisestä (siis jos kaikki on synnytyksessä mennyt suht hyvin). Kätilö käy kerran pari päivässä tsekkaamassa tilanteen, näyttää miten syötetään vauva ja putsataan vauvan napa ja miten kylvetys onnistuu. Ja siltä voi kysellä kaikkea. Ihan kätevä palvelu minusta.

No niin, aloitan nyt tämän synnytysavautumisen, jatkoa samasta aiheesta seurannee vielä lisää aika monessa viestissä... (kunhan muisti palautuu).

- Jos saisin päättää uudestaan, ottaisin epiduraalin. Olin vähän tyhmä: luulin että kun synnytyskanava on auennut "jo" kuusi senttiä, ollaan jo pitkällä yli puolen välin ja lopun kestää vaikka päällä seisten. No, ei se sit kai olekaan ihan niin. Viimeisiin sentteihin voi mennä kuulemma monia, monia tunteja. Kun epiduraalin haluaa vasta ihan loppuvaiheessa, kun tuskat on sitä luokkaa että joku puukottaa sua vatsaan / käyttää liekinheitintä, sitä ei enää saa, koska se on liian myöhäistä. Eli neuvoni on, että jos siinä vaiheessa kun epiduraalin vielä voi saada, yhtään epäilee, NIIN OTA SE.

- Sairaalakassi. Pakkasin mukaan vaatteita, hammasharjan, kirjan ja lehtiä ja syötävää. Loppujen lopuksi lukemisella ei tehnyt mitään, hierontaöljy vie turhaa tilaa eikä joogapallon päällä tehnyt juuri mieli istua. (Istuminen ylipäätään supistusten aikana oli ihan mahdotonta.)

- Valmenna kumppania pahoinpitelemään supistusten aikana. Kun kipua tuntee jossain muualla kuin siellä, se tuntuu edes vähän siedettävämmältä. Mies raapi mun jalkoja, paineli mustelmia reisiin ja  teki intiaanipuristuksia. Ja kaikki tuo fyysinen rusikointi auttoi paremmin kuin esim. ilokaasu.

- Synnytys vedessä. Kuuma, vatsaan kohdistettu suihku auttoi eniten supistusten alkuvaiheessa. Vesiammeessa istuminen teki omalla kohdallani supistuksista pidempiä ja tuskaisempia. Siirryin sieltä takaisin sänkyyn aika nopeasti. Ilokaasusta oli lähinnä se apu, että se auttoi hengittämään hitaammin. Ilman sitä hyperventiloin kuin hullu puutarhuri, vaikka miten oli takana kymmeniä raskausjoogatunteja :)

- Repeämistä en tuntenut ollenkaan, silti värkkiä tikattiin kasaan yli vartti. En tiedä miltä siellä nyt näyttää, mutta kätilö kehotti vilkaisemaan peilillä vasta neljän viikon päästä... Hän sanoi, että melkein kaikki täällä synnyttäneet tikataan, joitakin enemmän, joitakin vähemmän. Eli ilmeisesti repeäminen on tosi yleistä. Juuri nyt on vähän hankalaa esim. istua kovalla tuolilla tai ylipäätään istua pitkiä aikoja.

- Kysy heti synytyksen jälkeen rintaruokintaterapeuttia/-neuvojaa käymään luonasi. Yleensä synnytysosastoilla on tämmöinen palvelu, siitä ei vaan aina kerrota erikseen. Kätilötkin kyllä neuvoo, mutta spesialistilta saa parempia neuvoja. Välillä kätilöiden ja rintaruokintaspesialistien välillä on jotain arvovaltataistelua (kuulin tämän synnytyssairaaloissa työskennelleeltä kaveriltani), ja siksi synnytyksessä auttaneet kätilöt ei yleensä mainosta näitä imetysspesialistien palveluita. En tiedä pitääkö tämä laajemmin paikkaansa, mutta ainakin täällä mulle kävi just näin. Kätilö näytti miten sitä pötkylää pidetään käsissä ja miten rinta tungetaan suuhun. Kun sain rintaruokintaneuvojan käsiini, hän osasi paremmin näyttää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja onhan se aika haparointia ja pelkään koko ajan että vauva kuolee mun syliin kun puristan sitä liian kovaa. Ehkä tää vaihe menee ohi?

- Kun kivut on helvetilliset, se ei välttämättä auta yhtään, että huoneessa olijat kannustaa jaksamaan: "kohta näet vauvasi, kohta koittaa elämäsi paras hetki". Älä ota tästä "tunteettomuudesta" syyllisyytä, tai minä en ainakaan ottanut :) Minua itseäni pänni suunnattomasti nuo hehkutuspuheet siinä vaiheessa kun itsellä on sellainen olo, että on saanut just 25 puukoniskua alavatsaan.  Mulle tuli vaan sellainen olo, että kaivakaaa nyt tämä tyyppi ulos vaikka lapiolla, mutta mä en nyt enää vaan jaksa. Pitäkää napanuoranne ja vauvanne, mä lähden nyt himaan nukkumaan. Totta on, että kivut unohtuu/poistuu heti kun lapsi on tullut ulos. Mutta mielikuvaharjoittelu ei auttanut ainakaan itseäni.

- Sanoin jo ennen synnytystä kätilölle, että mua pelottaa, että en pidä tästä lapsesta yhtään kun se syntyy, ja että se ei ehkä tunnu omalta. Ajattelin, että parempi olla suora heti alussa, niin se ei ihmettele mahdollisia kommenttejani  synnytyksen jälkeen. Kätilö ilostui tästä suunnattomasti! Se sanoi, että hyvä kun ajattelet noin ja myös myönnät sen. Hän kertoi että on joutunut paljon tsemppaaman äitejä, joilla on ollut kovat odotukset suunnattomasta äidinrakkaudesta joka tulvahtaa jostain taivaasta lapsen tultua pimperosta ulos. Välillä sellainen tunne tulee heti, välillä siihen menee muutama tunti, päivä tai viikkojakin. Jos on valmistautunut siihen, että oma lapsi voi aluksi tuntua vieraalta, alkuaika kotona sujuu yleensä helpommin. Tämäkin sitten toisaalta on vain yhden kätilön mielipide.

Ja tehdään se nyt vielä selväksi kaikille :) että meidän uusi "alivuokralainen" on huipputyyppi, oikein erinomainen valioyksilö. Se ei ainakaan vielä itke ihan kamalasti ja syökin suhteellisen hyvin. Mutta lähiviikkoinahan tilanne voi muuttua dramaattisesti, joten nautitaan nyt näistä seesteisistä päivistä kun niitä on tarjolla :D

*Kirjatärppi*

Hehkutin täällä aikaisemmin Poikani Kevin -kirjaa. Saman kirjoittajan, Lionel Shriverin, Syntymäpäivän jälkeen käsittelee aivan eri aihetta, eikä yllä Kevinin tasolle, mutta on jotenkin sopivan viihdyttvää luettavaa. Kirjassa on pariskunta, joka joko eroaa tai ei eroa. Nämä kaksi vaihtoehtoista stooria kulkevat rinta rinnan läpi kirjan, ja vasta lopussa selviää, kumpi tarinoista tapahtui oikeasti ja kumpi oli kertojan kuvitelmaa. Hauska kertojaratkaisu tuo muuten melko tavanomaiseen tarinaan lisäpotkua. Jos minulla olisi kirjasto, luokittelisin tämän hyllyyn "Laadukas viihdekirjallisuus".

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kuten vähän arvelin , kaveri syntyi eilen. Sillä on kaikki raajat tallessa ja vaikuttaa muutenkin aika sopuisalta yksilöltä. Vähän alle puol...

"Epiduraali on ihmisoikeus"

12.2.10 Satu Kommentteja: 16

Kuten vähän arvelin, kaveri syntyi eilen. Sillä on kaikki raajat tallessa ja vaikuttaa muutenkin aika sopuisalta yksilöltä. Vähän alle puolimetrinen tyttö. Se on ihana, myönnetään :D

Tarkempi raportti ja muitakin juttuja eilisen kulusta seuraa vähän myöhemmin, kunhan nyt tästä vähän toivutaan. Mutta on tuo uusi rääpäle aika upea ilmestys. Äidinrakkaus ei nyt pakahduta sisintä ainakaan vielä, mutta mukavaa tuohon nääpiöön on tutustua ja se vaikuttaa aika herttaiselta tyypiltä. Lupaan hehkuttaa myöhemmin lisää :)

Väänsin sitä siis ulos kaksi ja puoli päivää. Jos olisin tiennyt, että siinä menee NOIN pitkään, olisin ottanut epiduraalin heti. Noh, sitten kun lopulta sai ponnistaa, tursaisin sen ulos 30 minuutissa. Kamalinta on passiivinen kipu, jolloin pitää vain odottaa. Ja mä inhoan odottamista. Kun viimein kuulin ne kätilön maagiset sanat että nyt saa ponnistaa, koitin olla hukkaamatta sekuntiakaan sen helvetin  loppumiseen. Siinä vaiheessa kun tavara on sen verran auki että sattuu niin perkeleesti mutta vielä sieltä ei ulos tule mitään (asiasta enemmän tietävät: puhutaan kai 8 sentistä) ja sitä kestää ja kestää ja kestää noin 4 tuntia, mulla paloi käämit ja huusin kätilöille kaikkien suomenkielisten kirosanojen lomassa että epidural is a human right! Mutta ei ne enää voineet antaa sitä siinä vaiheessa (en tiedä miksi, en jaksanut  kysyä).

Nyt istun täällä kotona (tai anteeksi seison, ei tällä tikatulla perseellä paljoa istuta ainakaan lähipäivinä ü) miehen ja vauvan kanssa ja opetellaan kaikkia uusia juttuja. Ihmeellistä.

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Muuten tajusin just, että jos nääpiö päättää tulla ulos huomenna (se paukuttelee päällään siihen malliin että ei olis mitenkään mahdotonta),...

10.02.2010

9.2.10 Satu Kommentteja: 2

Muuten tajusin just, että jos nääpiö päättää tulla ulos huomenna (se paukuttelee päällään siihen malliin että ei olis mitenkään mahdotonta), niin hänellä ois aika hyvä syntymäpäivä: 10.02.2010.

Saiskohan tällä perusteella käynnistyksen?

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Koskakohan ne lapsivedet alkaa lorista? Sopii tulla, täällä on kaikki valmista. No okei, lastenhuone muistuttaa vielä varastoa, mutta äkkiä...

Taittelin kestovaipan

9.2.10 Satu Kommentteja: 10

Koskakohan ne lapsivedet alkaa lorista? Sopii tulla, täällä on kaikki valmista. No okei, lastenhuone muistuttaa vielä varastoa, mutta äkkiäkös sieltä ne laatikot kantaa ulos, kokoaa hoitopöydän ja pesee kaikki lahjaksi saadut vaatteet. Onhan tässä vielä neljä päivää aikaa. Ja neljässä päivässä ehtii kirjoittaa vaikka puolikkaan gradun (olen kokeillut - se onnistui, mutten suosittele kokemusta kyllä kenellekään).

Kaksi asiaa ihmetytti minua eilen. Toinen liittyy vauvoihin, toinen keskenkasvuisiin "aikuisiin".

Ensin vauvat. Päätimme miehen kanssa kokeilla kestovaippoja. (Siis sille vauvalle, itse käytämme edelleen ihan viemärivessaa.) Sain yhdeltä mukavalta tutulta lainaan koekappaleet ja äitiyspakkauksenkin mukana tuli jotain härpäkkeitä ja niiden päälle puettavat vaippahousut. Googlailin eilen netistä harson taitto-ohjeita, ja löysin nämä. Voi jumalauta, mulla paloi jo kolmannen kaaviokuvan kohdalla kiinni. Kokeilin joku viiskyt kertaa, mutta liina meni ryttyyn aina vaan. Ehdin jo melkein antaa periksi ja kirjoittaa ostoslistaan isolla PAMPERSEJA. Onneksi käytännön asiat paremmin hanskaava mies oli kotona, se taitteli sitten koko kasan! Sen mielestä noi ohjeet oli ihan helpot. Olen kyllä täysin eri mieltä. Mutta nyt mäkin hanskaan jo tuon vaippakolmion. Saapa nähdä, miten kestävä tästä kestovaippasuhteestamme tulee, mutta ajateltiin nyt ainakin kokeilla.

Sitten ne keskenkasvuiset aikuiset. En nyt pidä itseäni mitenkään poikkeusyksilönä, mutta mielestäni mulla oli jo 22-vuotiaana edes jonkinasteista aivotoimintaa. Meinasin nimittäin eilen tippua tuolilta, kun viestittelin yhden oppilaani kanssa. (Mainitsin täällä mielenkiintoisesta projektista, joka vie vähäsen aikaa tältä keväältä; opetan yhdellä mielenkiintoisella kurssilla suomalaista kirjallisuutta.) Noh. Meillä on tällä kurssilla kaikennäköisä kotitehtäviä, jotka pitää tehdä tiettyyn päivämäärään mennessä. Mä nyt ehkä annan liikaa painoarvoa yksityiskohdille, mutta eilen erään opiskelijan kanssa käyty keskustelu herätti epäilyni siitä, että onko jengi nykyään ihan vitun pihalla vai odotanko mä yli 20-vuotiailta yliopisto-opiskelijoilta liikoja. Tässä käyty keskustelumme pääpiirteittäin:

Oppilas: Jos dead line on keskiviikkona 10.2., tarkoittaako se, että mun pitää palauttaa tehtävä ennen 10.2. vai 10.2. aikana? (No tämä on vielä ihan ymmärrettävä kysymys.)

Minä: Riittää että palautat sen 10.2. aikana. Kellonaikarajoitusta ei ole, kunhan saan sen puoleenyöhön mennessä, eli ennen kuin vuorokausi vaihtuu seuraavaan.

Oppilas: Eli tarkoittaako se, että mun pitää palauttaa se työ puoleen yöhön mennessä tiistaina vai keskiviikkona? (Eilen oli siis maanantai.) Siis onko mulla nyt noin 20 vai noin 40 tuntia aikaa tehdä sitä?

Siis mitä hemmettiä... Ensin mä luulin, että se vittuilee tai koittaa olla hauska. Mutta kyllä kaveri oli ihan tosissaan.

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Seitsemän päivän kuluttua sen pitäisi tulla ulos. Huhhuijaa. Ja mun kotitoimiston työpöydällä on tällä hetkellä kymmenen neliösenttiä tyhjä...

Seitsemän päivää

7.2.10 Satu Kommentteja: 8

Seitsemän päivän kuluttua sen pitäisi tulla ulos. Huhhuijaa. Ja mun kotitoimiston työpöydällä on tällä hetkellä kymmenen neliösenttiä tyhjää tilaa. Muun tilan vievät tekemättömät työt. Dsiisus.

Mies maalaa kuin viimeistä päivää, paukuttelee lastensänkyä kasaan ja seuraa kärppänä jokaista liikettäni. Etten vain nosta mitään. Itse istun koneella aina kun miehen silmä välttää ja räävin kasaan viimeisiä rästissä olevia työjuttuja. Mutta vointini on ollut sen verran hyvä, että en ole pystynyt vaan hengaamaan sohvalla ja katsomaan kattoon. Uloskaan ei voi lähteä pidemmäksi aikaa, kun kusella pitää käydä vartin välein. Kulman takana on suosikkikahvila, mutta en mä nyt kahta kertaa päivässä siellä kehtaa käydä. Joten  paras vaihtoehto on istua koneen ääressä ja kirjoittaa.

Synnytyskammo on vähän helpottanut. Johtuu varmaan siitä, että toisella synnytysvalmennuksen tapaamisella puhuttiin itse synnytyksen sijaan kipulääkityksestä. Helpottaa tietää, että tarjolla on jos jonkinlaista piikkiä, kaasua ja akupunktioneulaa. Lapsikammokin helpotti vähän - tänään tunnustin jo mun miehelle, että olen oikeastaan tosi iloinen, että meille tulee tää vauva kohta. Se vaan myhäili, ja väitti tienneensä, että ennen h-hetkeä mä tulen pehmenemään. No parempi kai 7 päivää ennen laskettua aikaa kun ei ollenkaan? Mutta mitään järin suuria äitiyden tunteita multa ei kyllä löydy vieläkään.

Ja mitä hemmettiä äitiys edes oikeastaan on? En mä osaa liittää siihen (ainakaan vielä) mitään määreitä. Äitiys on sitä, että on lapsia. Mulla on myös kaksi kättä, joten onko mulla silloin kädellinen tunne? Ehkä sitten.

Tänään me käytiin miehen vanhemmilla syömässä, ja siellä oli puoli sukua kylässä. Olin juuri päässyt ovesta sisään, kun miehen siskon mies jo kommentoi keittiöstä, että onpa sulla älyttömän kokoinen vatsa, ohhoh! Hymyilin nätisti ja sanoin, että tiedän, olen suuri rasvapallo, joka elää syömällä pieniä lapsia. Tämä yksi sulaa parhaillaan vatsassa ja kohta voisin syödä toisen perään. Miehen kolmivuotias lapsi alkoi melkein itkeä. Ja mulla tuli siitä jotenkin hirveen hyvä fiilis :D

Mitäs huutelee tyhmiä.

*Kirjatärppi*

En ole vielä nostanut esiin yhtä suosikkikirjailijaani, nimittäin espanjalaista Pablo Tussetia. Nyt on korkea aika. Sammakko on julkaissut ukon kaksi ensimmäistä teosta suomeksi (Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua ja Sian nimeen).

Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua on yksi psykedeeleimmistä, hauskoimmista ja oudoimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Pablo on aivan varmasti kirjoittanut kirjan spiidissä. Ei kukaan voi muuten keksiä tuollaisia juttuja! Kirjan päähenkilö on yllättäen nimeltään Pablo. Ylipainoinen ja patalaiska ukon roikale elää rikkaiden vanhempiensa lahjoitusten turvin, hengaa kaikki päivät netissä, polttaa helvetisti pilveä, syö järkyttävät määrät voisarvia ja hengailee öisin barcelonalaisten prostituoitujen kanssa. Sitten alkaa tapahtua kummia. Pablon veli katoaa, ja Palbo ryhtyy yksityisetsiväksi. Tätä lukiessa meinaa oikeasti tulla pissat housuun. Pari lukua voisarvea pelastaa paskemmankin päivän.


8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tämä postaus saattaa mennä vähän hyvän maun yli.  Mutta aika monet raskaana olevat pariskunnathan harrastaa seksiä. (Tai ainakin ne on tehny...

Missä asennossa on paras kun on raskaana?

4.2.10 Satu Kommentteja: 29

Tämä postaus saattaa mennä vähän hyvän maun yli.  Mutta aika monet raskaana olevat pariskunnathan harrastaa seksiä. (Tai ainakin ne on tehnyt sitä todistetusti sen yhden kerran - no okei, silloin ei vielä oltu raskaana.) Joissain parisuhde- ja perheoppaissa on käsittämättömän näköisiä piirroskuvia, joilla ohjeistetaan mukavaan raskaudenaikaiseen seksiin. Mutta en mä ainakaan jaksa keskittyä niiden piirrosten katsomiseen, jos ollaan ns. toimessa. Kuivaharjoittelu taas tuntuu aerobicin esiasteelta.

Niin. Ne kuusi ensimmäistä kuukautta menee myös kuulemani mukaan melko normimeiningillä, koska maha ei vielä ole järkyttävän kokoinen. Vähän kai pitää varoa - eli kannattaa katsoa, että maha ei puristu esim. kovaa keittiönpöytää vasten. Mutta sitten kun sitä elopainoa alkaa olla vähintään 15 kiloa normaalia enemmän ja vatsa muistuttaa vesimelonin sijasta vesimelonikorillista, mukavaa asentoa on todella hankala löytää.

En minä ainakaan jaksa hyppiä päällä puolta tuntia tällä ruholla. Sitä paitsi siinähän liiskaa jo kumppaninkin. Jos mies on päällä, se on kuitenkin paniikissa, kun maha heiluu puolelta toiselle. Ja jos siinä tilanteessa alkaa kämmenillä pitämään mahaa paikallaan, niin mua alkaa ainakin naurattaa. Ja sitten ukko menettää tasapainon ja meinaa rysähtää päälle. Not good.

Lisäksi se on jotenkin vähän epäilyttävän tuntuista, kun sänkypuuhissa samaan aikaan  joku kolmas potkii sisältä ulospäin. Tyyppi häiriköi!

Kyljellään ja kontallaan vauva ei ole siinä välissä vaan roikkuu omassa tilassaan. Mutta sitten taas kylkiasentokin on jotenkin hanurista - varsinkin nyt hanuri on kasvanut sen verran isoksi ja fleksibiliteetti raajoista on kadonnut jonnekin, että perille löytäminen voi olla hankalaa. Mulla alkaa joogatunnillakin kyljellään ollessa alimmainen perselihas kramppaamaan, ja se on todella epämukavaa.

Takaapäin taitaa siis olla ainut vaihtoehto. Mutta siinäkin maha heiluu ja velloo edes takaisin ja aiheuttaa pahoinvointia.

Eli ei ole helppoa ei... Jos jollain on tähän ongelmaan joku patenttiratkaisu - siis kavereilta kuultuja juttuja, omia ei tarvitse jakaa ;) -  niin tänne voi kirjoitella!

29 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Synnytysvalmennuksen pitäisi kai lievittää synnytyspelkoja. Minulla kävi kyllä ihan päinvastoin. Kaksipäiväinen synnytysvalmennus alkoi tänä...

Synnytyskauhistus

1.2.10 Satu Kommentteja: 10

Synnytysvalmennuksen pitäisi kai lievittää synnytyspelkoja. Minulla kävi kyllä ihan päinvastoin. Kaksipäiväinen synnytysvalmennus alkoi tänään. Tällä ensimmäisellä tunnilla käsiteltiin aihetta synnytys alkuvaiheesta siihen verisyltyn näköisen istukan synnyttämiseen. Meinasin alkaa itkeä noin viisi kertaa. Eikä se johtunut liikutuksesta vaan ihan puhtaasta, riettaasta inhosta. Eikä siellä näytetty edes värikuvia. Tai videota! Tarjolla oli piirrettyjä kuvia power point -kalvoilla, ja meinasin silti oksentaa. Miten heikko sitä voi ihminen olla...

Ne ensimmäiset kuvat olivat ihan ok; niissä näytettiin, kuinka ne ihanat supistukset alkaa tunkea vauvaa alaspäin kohti ulostuloaukkoa. Seuraava kuva olikin jo nätisti ulkoapäin: pillunsuulta työntyy ulos jättiläismäistä saksanpähkinää muistuttava uloke. Se on kuulemma vauvan pää! Jos kuvaa on uskominen, niin se pää näyttää aivan tajuttoman rumalta tullessaan ulos. Kurssia vetäneet kätilöt varoittelivat isiä, että sitä ei kannata pelästyä tuota uloketta, jos seuraa  syntymistä siitä suunnasta (samaa koskee niitä äitejä, jotka seuraavat synnytystä peilin (voi juma!) kautta). Pää kuulemma oikenee ja pähkinämäisyys häipyy ulostulon jälkeen. Ja jos vauvan pää on syntyessään sininen, niin sekin on kuulemma normaalia. Nielaisin, ja hengitin syvään.

Paras splätteriosuus oli kuitenkin vasta tulossa...  Kankaalle levähti piirroskuva siitä vaiheesta, missä vauvan pään levein kohta on tulossa ulos. Voi jumalauta! Jos tuossa vaiheessa ei oma vehje repeä useampaan osaan, niin kyllä ihme on. Näky oli järkyttävä, eikä sitä saa pois mielestä millään. Hrr. Minusta se näytti kidutukselta, eikä miltään luonnolliselta elämänluomiselta. "Jos tulee repeämiä, ne tulee yleensä tässä kohtaa. Mutta niitä ei huomaa." Jos mun pillu repeää kahtia, niin kai mä nyt sen tunnen? Ellei...sitten se synnytys ole oikeasti niin vitun hirveää, että vaikka jalka sahattaisiin poikki, sitä ei huomaisi. Saattaahaan se olla niinkin.

Täällä ei myöskään sairaalassa tehdä sitä leikkausta (eli jotain viiltoja sinne perseen ja pillun väliin), koska paikat kuulemma paranee parmmin, jos ne saa revetä luonnostaan. No tietty mä olen jo lukenut vaikka kuinka monesta paikasta, että viiltohaavan tekeminen estää hallitsemattomat jättirepeämät - tämä ei näiden kätilöiden mielestä kuitenkaan pidä paikkaansa, kokeiltu kuulemma on. "Vaikka sen leikkauksen tekee, niin voi se silti revetä hallitsemattomastikin." Kiitos ja anteeks.

Mä painun nyt tuonne sohvalle ja vedän ehkä muovipussin päähän.  Seuraavalla kerralla valmennuksessa kerrotaan kivunlievityksestä ja käydään siellä sairaalassa katsomassa paikkoja. Toivottavasti mä en pyörry sinne käytävälle. (Jos siis muovipussissa on reikä.) En tosiaankaan taida olla kypsää satoa tähän hommaan.

Autossa oli muuten paluumatkalla aika hiljaista. Järkytykseni ei varmaan voinut olla näkymättä ulospäin. Varovasti mies ehdotti, että mitä jos öljyttäisiin paikat kaksi kertaa päivässä, niin ne joustaa paremmin. Musta ikävä kyllä tuntuu, että tässä ei nyt enää mitkään Wiledat auta:

[caption id="attachment_300" align="alignnone" width="112" caption="Weleda välilihaöljy. Öljyäminen voi olla hauskaa, mutta tämä toimenpide on kyllä aika kaukana nusbailusta."][/caption]

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?