Appiukko kuoli reilu viikko sitten, ja tänään vietettiin hautajaisia. Vaikka herran poismenoa osattiin jo pitkän sairastelun vuoksi odottaa,...

Hautajaiset islantilaisittain

15.11.10 Satu Kommentteja: 15

Appiukko kuoli reilu viikko sitten, ja tänään vietettiin hautajaisia. Vaikka herran poismenoa osattiin jo pitkän sairastelun vuoksi odottaa, vetää kuolema hiljaiseksi. Minulle hautajaiset ovat aina valtavan tuskallisia tilaisuuksia. Tänään hautajaisjuhla ei kuitenkaan tuntunut ahdistavalta - se oli kaunis tilaisuus. Siis tietysti surullinen, mutta myös kaunis.

Kun Islannissa joku kuolee, tapahtuu seuraavaa:

1. Henkilön valokuvallinen kuolinilmoitus julkaistaan päivälehdessä useamman kerran ennen hautajaisia. Ilmoituksessa kutsutaan ihmisiä hautajaisiin.

2. Hautajaisten ensimmäisessä osassa on läsnä vain lähisuku. Arkku on auki. Jokainen kiertää arkun kertaalleen, tekee ristinmerkin tai jotain muuta hyväkstiksi. Minusta oli  levollista nähdä kuollut ihminen arkussaan - nyt tiedän, miltä reilun viikon kuolleena ollut vanha mies näyttää. On paljon pelottavampaa ja vieraampaa, kun kansi on kiinni, eikä vainajaa näe.

3. Arkun kansi suljetaan ja kirkkoon saapuu muu hautajaisväki. Tänään meitä oli yli 300. Pappi luki puoli tuntia kestävän vainajan elämäntarinan, jossa kerrottiin, missä kylässä appiukkoni syntyi, missä osoitteissa hän asui ja millaisia töitä hän teki. Kaikki hänen lapsensa (7 kpl) ja heidän perheensä lapsineen ja lapsenlapsineen lueteltiin nimiltä ja kerrottin kaikkien ammatit ja lapsista iät. Yksityiskohtainen tarina laittoi vainajan ja hänen elämänsä kontekstiin. Ja samalla pappi tuli kertoneeksi, että jos tätä miestä ei olisi ollut, viidesosaa hautajaisvieraista ei olisi olemassa.

4. Hautajaispäivänä päivälehdessä julkaistaan useita muistokirjoituksia, joita vainajan lähipiiri on lähettänyt toimitukseen. Jos kaikki muistokirjoitukset eivät mahdu yhden päivän lehteen, niitä julkaistaan myös seuraavana päivänä.

5. Hautajaisiin ei ole tapana tuoda pieniä lapsia. Kahvitilaisuuteen lapset ovat tervetulleita, mutta siunaustilaisuudessa he eivät olleet mukana. Oma ipanamme ei vielä näistä asioista mitään ymmärrä, mutta 3-vuotias serkkupoika kovasti kyseli viime viikolla, mitä ukille on tapahtunut. Hänelle kerrottiin, että ukki meni avaruuteen.

Olikohan tuo paras mahdollinen selitys. Tjaa.

 

*Kirjatärppi*

No niin, pitkästä aikaa kirjatärppi. Tilasin Suomesta läjän syksyn uutuuskirjoja. Tartuin ensimmäisenä kirjasetin trilleriin, Taavi Soininvaaran Pakonopeuteen. Kirjan markkinointimateriaali lupasi jännitystä - lapsensa ihmiskauppiaille menettänyt nainen etsii lapsensa ryöstäneitä pitkin Balkania. Siinä samalla kehitellään joukkotuhoaseita ja koitetaan saada huumekauppiaita nalkkiin.  Asetelma vaikutti hyvältä. Ajattelin, että nyt on luvassa kunnon toimintaa, jossa paskapääparittajat saavat pataan, yksinhuoltajasankari vetää köniin kaikkia pahiksia ja lopussa kaikki narun päät solmitaan kivaksi nipuksi ja kirjan voi tunkea takaisin hyllyyn. Odotin ihanaa äijähömppää.

Mutta voi helvetti. Kirja oli täys p*ska. Olen lukenut miehen aikaisempia jännäreitä, ja ne ovat olleet ihan kelpo kamaa. Vähän samantasoista mässäilyjännitystä kuin Remeksen "kansainväliset trillerit". Pakonopeus tuntui kuitenkin niihin verrattuna pettymykseltä. Ensinnäkin juoni oli todella outo (sama pahis ja sama hyvis sattumalta tapaavat maailman eri kolkissa monta kertaa yhden kirjan aikana - ison kuvan ei tarvitse olla realistinen, mutta kirjasta menee maku, jos tarinan pienet yksityiskohdat ovat epäuskottavia). Henkilöhahmot jäävät aivan paperinukseiksi - ja joka välissä pitää nussia. Siis hyviä seksikuvauksiahan on nasta lukea, mutta jos lapsensa menettänyt ja ihmiskauppiaita jahtaava Soisalo-mimmi vähän väliä ajautuu tökerösti kuvattuihin panokohtauksiin, minua alkaa väsyttää: "...puhuivat niitä näitä, kunnes Soisalo asteli kylpyhuoneeseen ja laittoin kylpyveden valumaan. Kara tajusi mitä oli tekeillä vasta kun Soisalo alkoi riisua häntä"

Ja sitten ne action-kohtaukset: sivukaupalla käsittämätöntä jargonia teknisistä yhteyskohdista. Ihan kuin lukisi jotain videonauhurin käyttöohjetta: "...IMO:n INF3-sertifikaatti ja se pystyy kuljettamaan MOX-polttoainetta sekä plutoniumoksidia. Alus on valmistetttu Tamano-telakalla Japanissa vuonna 2006, pituus 104 metriä, leveys 17 metriä, kuollut paino 4 916 tonnia, uppoama 9 667 tonnia, kaksi 3 600 hevosoiman Wärtsilä-dieslmoottoria." Hohhoijaa - ehkä tämä uppoaa koneinsinööriin. Minua se sijaan alkoi väsyttää niin paljon, että jätin kirjan kesken. En siis tiedä, mitä kirjan kaapatulle tyttölapselle lopulta kävi - en vaan jaksanut enää lukea.

Tuttu kirja kenellekään? Tykkäsikö joku?

 

[caption id="attachment_943" align="aligncenter" width="226" caption="Harmitti, että ostin tämän. "][/caption]

15 kommenttia:

  1. Otan osaa. Läheisen kuolema on surullista, vaikka se ei yllätyksenä tulisikaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Peikko!
    Joo, surullista tämä on. Ei tullut paljoa nukuttua viime yönä, mutta kyllä tämä tästä. Hautajaisten jälkeinen aika on varsinkin läheisille kova paikka, kun asia jotenkin jysähtää todellisuuteen ja se hautajaisjuhlien järjestämisruljanssi jää pois. Täytyy käydä paljon anopin luona kylässä ipanan kanssa :)

    VastaaPoista
  3. Oma äitini kuoli kaksi vuotta sitten suorilta jaloilta; lähti aamulla normaaliin tapaan töhin ja seuraavana aamuna makasi sairaalassa lakanan alla odottamassa kylmiöön pääsemistä. Lähtö tuli niin shokkina että minä menetin makuaistini puoleksi viikoksi, isä joutui turvautumaan nukahtamislääkkeisiin ja velipoika meni muuten vaan lukkoon.
    Suru on vieläkin mukana, sen kanssa vaan oppii elämään. Lapsenlapset ovat puolisonsa menettäneille isovanhemmille suunnaton ilo, meillä vaari näyttää edesmenneen mummin valokuvia natiaisellemme ja nauttii silminnähden naperon seurasta. Sama homma naperon isoisoäidin kanssa, vaikka hän ei tyttärensä kuolemasta koskaan toivukaan, niin tyttärentyttärentytär on korvaamaton ilonlähde.

    VastaaPoista
  4. Otan osaa. Itse olen elämäni aikana ollut vain kaksissa hautajaisissa(perisuomalaisissa) , ja yhdet niistä olivat tänä kesänä kun kannoin esikoispoikani hautaan. Kaunis tapa muistaa vainajaa nuin suurella seremonialla ja monella tapaa, itse tosin en tässä surussa ja tilanteessa olisi tuollaista kestänyt, mutta tietenkin eri asia vanhan ihmisen kohdalla kun niitä muistoja ja ihmisiä on niin paljon enemmän. MInulle se puolituntinen haudan ääressä meinasi suistaa minutkin sinne.

    Voimia jatkoon!

    VastaaPoista
  5. lukekaa myös tämä mahtava Kuukausiliitteen juttu aiheesta:
    http://www2.hs.fi/extrat/kuukausiliite/arkisto/2008/02/

    VastaaPoista
  6. Madde, upeaa että tuo juttu on maksuttomassa arkistossa, kiitos linkistä! Muistan lukeneeni sen silloin pari vuotta sitten; tykkäsin kovasti. Malberg vaan on ihan hiton hyvä kirjoittaja, mahtava artikkelitoimittaja.

    st, otan osaa. Todella surullista, kun ei pysty jättämään hyvästejä, kun kuolema tulee niin yllättäen. Toivon valtavasti jaksamista sinulle ja perheellesi. Vaikka tapahtumasta on jo pari vuotta, ei oman äidin tai muun läheisen menettämisestä varmasti toivu täysin koskaan. Ja kuten sanoit; pienistä ihmisistä on varmasti tällaisissa tilanteissa arvaamattoman paljon iloa sureville. Pikkunatiaisten kanssa ollessa ei koe surua samalla tavalla, koska he ovat niin ulkona suremisesta, eivät siis vielä ymmärrä surua sillä tavalla. Jotenkin he ovat aukko pois siitä menettämisen tyhjyydestä ja surusta. Joitain sellaisia ajatuksia täältä tuulisesta Islannista...

    Ja Mirka, mä olen todella, todella pahoillani. Miten jaksat edes kirjoittaa? Olet urhea. Kävin lukemassa blogiasi ja itken täällä silmiä päästä. Mun äiti on sanonut, että kamalinta mitä ihmiselle voi tapahtua on se, että sen oma lapsi kuolee. Mun pikkuveli kuoli 4 kk ikäisenä, ja mä en voi unohtaa sitä tai mun äidin surua koskaan. Mä kirjoitan tästä aiheesta joskus enemmän, vielä en pysty. Enkä tiedä, mitä mun äiti ajattelisi siitä, vaikka hän ei tätä blogia luekaan. Mä olen sitä mieltä, että sellainen suru ei lähde koskaan pois, eikä ole mitään jumalia, jotka antavat kullekin surua kantaakseen ja koettelevat. Totta kai elämässä tulee edelleen iloisia ja hyviä asioita, voi tulla eteen jotain todella mahtavaa. Mutta ei se silti pyyhi sitä surua koskaan pois. Kaikilta kuolee joskus joku läheinen, mutta se että lapsi kuolee ennen vanhempaansa, on pahinta kaikista. Eikä sitä voi kuulemma kukaan muu ymmärtää muuta kuin se, joka on joutunut sen itse äitinä tai isänä käymään läpi. Toivon sulle paljon voimia.

    Elämä ei tosiaankaan aina kanna, välillä täytyy vaan jotenkin yrittää riippua mukana. Halaus.

    VastaaPoista
  7. Että oon pönttö...Iski niin tuo parin vuoden takainen päälle, että jäi surunvalittelut appiukkosi poismenosta mainitsematta vaikka tiedän miten tärkeää ne sanat on kuulla.

    Otan osaa suruunne.

    Ja Mirkalle myös suunnattomasti voimia jaksamiseen.

    VastaaPoista
  8. st, no etkä ole pönttö, tietenkään. älä huoli, tiesin että olet pahoillaan :)
    sitä paitsi tilanne oli tietyllä tavalla niin odotettava - hän oli monta vuotta todella sairas, kaikki tiesivät, että hän kuolee pian. hänellä oli hyvä elämä - eli vanhaksi, hyvien ihmisten kanssa ja sairauskin iski vasta viimeisinä vuosina. kunpa kaikille kävisi yhtä hyvin.

    VastaaPoista
  9. Uh. Niin surullisia juttuja, ja kuitenkin niin kaukana toisistaan: vanhus kuolee sairastamisen jälkeen ja pieni lapsi yhtäkkiä... Kamalaa, olen niin pahoillani!

    Isäni kuoli 29-vuotiaana kun minä olin yhdeksän ja veljeni vasta seitsemän. Siitä asti olen aina odottanut, että kenet menetän seuraavaksi, ja oman vauvan kanssa on välillä vaikeaa yrittää työntää pelkoa pois. Sitten kun kuulen vauvansa menettäneistä, tuntuu ihan käsittämättömältä, että miten sitä voi jatkaa eteenpäin. Voimia.

    VastaaPoista
  10. Kiitos kaikille osanotoista myös minun osaltani. Päivä kerrallaan tässä mennään eteenpäin, mutta näin viiden kuukauden jälkeen tuntuu, että kyyneleet ovat vain lisääntyneet..

    VastaaPoista
  11. [...] kirjoittaneeni lähiaikoina aika synkistä aiheista. Syyttäkää marraskuuta… Hautajaisten, pedo-mainosten ja rahariitojen lomassa voisi kai hengittää välillä vähän [...]

    VastaaPoista
  12. Toisen suru-uutisiin on usein hirvittävän vaikea suhtautua ja tulee vaivaantunut olo. Kova rutistus appiukon poismenosta ja erityisesti voimia Mirkalle!

    VastaaPoista
  13. JfGZks azucqurkskxb, [url=http://juqjlzxvotuv.com/]juqjlzxvotuv[/url], [link=http://ielkdqejivcn.com/]ielkdqejivcn[/link], http://cfyivgrnuzya.com/

    VastaaPoista
  14. r2aKma cakvxkjujfrl, [url=http://djnjngvkdayo.com/]djnjngvkdayo[/url], [link=http://ddflfrlnuotp.com/]ddflfrlnuotp[/link], http://zktjjctysgbx.com/

    VastaaPoista
  15. H8RRVN mxckrfjlxilj, [url=http://pmzbbekxeuie.com/]pmzbbekxeuie[/url], [link=http://ezvzexkwzwkj.com/]ezvzexkwzwkj[/link], http://avzacfzfvcjf.com/

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?