Hä-hää! Häät!

Seuraa verbaalista ilotulitusta. (Disclaimer: Jos suunnittelet häitä ja rakastat hääromantiikkaa, kannattaa ehkä hypätä tämän postauksen yli.)

Menimme siis miehen kanssa keväällä naimisiin maistraatissa. Järjestimme keväällä myös sellaiset isommat perhe-/kaverijuhlat, joihin kutsuimme sukulaisiamme ja ystäviämme tapaamaan toisiaan, syömään ja juomaan ja pitämään hauskaa. Noin 95 % kutsutuista uteli, että onko nämä häät. Ei, ei ne ole HÄÄT. Ei häälahjoja, häävalsseja tai muuta hää-hää-härpäkettä. Nämä on ihan vaan muuten juhlat - onhan meillä tämä uusi perheenjäsen ja paljon sellaisia suomalaisia läheisiä, jotka eivät ole aikaisemmin käyneet Islannissa. Ja juhliminen ylipäänsä on kivaa. Juhlissa sitten kuitenkin kerroimme että joo, kyllä me on käyty tässä keväällä maistaatissa allekirjoittamassa se paperi. Johan riemu ratkesi.

Mukavaa, että ihmiset ilostuivat uutisesta. Mutta jotenkin minua alkoi myös hiukan hämätä se, että päälimmäinen asia, josta ihmiset juhlissa onnittelivat meitä, oli se, että me ollaan menty naimisiin. Eikä esimerkiksi se, että onpas hauskaa tavata näitä ihmisiä / vetää perskännit / syödä hyvin / nähdä sukulaisia pitkästä aikaa / jutella teidän kanssa / juhlia tätä uutta perheenjäsentä.

Muutama niistä, ketä ei syystä tai toisesta päässyt osallistumaan juhliimme, kauhisteli, että me siis missattiin häät! Jotkut alkoivat ihan kunnolla valittaa, että jaajaa, ne olikin viralliset juhlat, eikä me tajuttu tulla... Juhlien kutsuun nämä kuitenkin vastasivat kieltävästi kun "on tässä kaikenlaista kiirettä". Mitä vittua? Siis hääkutsuunko he olisivat vastanneet myöntävästi? Ohhjoijaa, kyllä on kummallista porukkaa.

Kaksi syytä sille, miksi en diggaa omalla kohdillani häistä (siis miksi en itse halua viettää  hääjuhlia). Mä en kuulu kirkkoon, ja kirkkohäät on kuitenkin yleensä se prototyyppi suomalaisista häistä. Toisekseen: Naimisiinmeno ei ihan oikeasti merkitse meille kummallekaan suhteen osapuolelle pierun vertaa. Meille  naimisiinmeno oli vähän sama asia kuin henkivakuutuksen ottaminen. Jos mä kuolen tai mun mies kuolee, meidän lapsella on parempi oikeudellinen asema, jos me ollaan naimisissa. Naurettavaa, että yhteiskunta pakottaa mm. lapsen (mahdollisen orvon) hyvinvoinnilla kiristäen ihmiset tällaiseen malliin. Mutta en jaksa alkaa taistella sitä vastaan aloittamalla kirjoittaa nyt jotain testamenttia ym. ym. Joten valitsimme pienemmän pahan ja allekirjoitimme sen saamarin naimisiinmenopaperin.

Naimisiinmeno ei muuta meidän suhdetta hevon persekarvan vertaa. En näe, että  yhteiskunnassa tietyn statuksen saavuttaneen papin/juristin/tuomarin/whatever mölinät siitä, että nyt olemme lupautuneet toisillemme myötä- ja vastamäessä, vaikuttaisi meidän suhteeseen millään tavalla.  Me ollaan jo sitouduttu toisiimme. Häijyin esimerkki lienee se, että meillä on yhteinen asuntolaina. Ja asuntolainastahaan  ei pääse eroon vaikka haluaisi :) Ja se tärkeämpi asia; mikä voisi meille kahdelle tässä elämäntilanteessa olla suurempi sitoutumisen aste kuin saada yhteinen lapsi?

Suhtaudun hääjuhliin noin yleisestikin hieman epäröiden.

Ensin tehdään nettisivut ja nettisivuille häälahjalista. Häälahjalista on kannattajiensa mielestä älyttömän käytännöllinen. Hääparin ei tarvitse juhlien jälkeen juosta kaupoissa palauttamassa maljakoita, kodinkoneita, lautasia, hopeisia viinipullonavaajia tai  lasipuhallettuja lintuesineitä. Eikä vieraiden tarvitse tuhlata aikaa sopivan lahjan miettimiseen. Noh. Ohjeet ovat tietysti aina paikallaan. Kutsun mukana on hyvä esimerkiksi lähettää ohjeet juhlan ajankohdasta ja ajo-ohjeet juhlapaikalle. Mutta ohje lahjan ostamiseen... Se vaan on minun mielestäni LIIAN käytännönläheistä. Vähän kuin leikkaisi tarjouskuponkeja paikallissanomalehdestä.

Silmäilin kerran häälehtien kansinostoja: Päivä prinsessana! Kauniina elämäni ihanimpaan päivään, 38+5 ohjetta täydelliseen hääyöhön. Jne. Jne. Miksi ne prinsessalelut pitäisi nyt kaivaa uudestaan esille? Juurihan ne barbiet haudattiin! Sitä paitsi on aika säälittävää, jos hääpäivä on elämän ihanin päivä. Eikös kaikki päivät ole elämän ihanimpia, kun saa olla sen oikean ihmisen kanssa? Huomasin muuten, että perinteisten häälehtien lisäksi myös hääkakkujen ympärille on rakennettu omia lehtikonsepteja. Hääkakkujen! Miten hääkakuista voi keksiä 58 sivun verran juttuja?

Hämmästyttävintä tässä kaikessa häähulluudessa on se, että jotkut ihmiset hinkuvat kirkossa naimisiin, vaikka he suoraan kieltävät uskovansa evankelisluterilaiseen jumalakäsitykseen. "Saisimmeko hääseremoniatoimituksen, jossa ei mainittaisi Jeesusta ja niitä Jumala-juttuja", kysyi yksikin morsiuspari eräältä tutulta papilta. Pappi koitti parhaansa mukaan selittää, että kun kirkossa mennään naimisiin, niin ei sitä Jumalaa nyt oikein voida ohittaakaan... Jumaleisson, joillain ihmisillä ei ole mitään periaatteita, joiden mukaan he elävät. Mitä tälläiset "uskonnottomat häät kirkossa" -ihmiset ajattelevat? Päässä kumisee.

Kun kysyn näiltä ei-uskovilta kirkkohäiden ystäviltä, menettekö tosiaan kirkossa naimisiin vaikka ette uskokaan, vastaukseksi saan usein hämmästelevän lehmän katseen: Ai miten niin? Siirtymäriitit antavat osallistujilleen vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen. Joo-o. Mutta voihan sen yhteenkuuluvuuden saavuttaa kai muutenkin kuin toistamalla isä meidän ja tunnustamalla minä uskon vaikka oikeasti ei usko ollenkaan.

Hääseremonian helmi on mielestäni ehdottomasti tämä: Iskä taluttaa valkoiseen vaippaan (joka symboloi puhdasta, koskematonta taulukangasta, johon sulhanen vetää ensimmäisen rastin) kääriytyneen tyttärensä alttarille ja luovuttaa tämän sulhasmiehelle.

Huh. Mjoo, ei varmaan jäänyt epäselväksi, että mä en  henk.koht. lämpeä tälläisille perinteille. Siksi me ei niitä häitäkään haluttu viettää. Mutta tarkennettakoon sen verran, että  jos kutsu tulee ystävän häihin, niin tottakai menen, jos vain suinkin pääsen ja jos naimisiinmeno on ystävälleni tärkeä juhla. Voin mennä kirkkoonkin ja istua siellä häämarssista pusuun asti ja heitellä lopuksi  vähän riisiäkin.  Jos hääjuhla on pariskunnalle itselleen tärkeä asia, niin tottakai kunnioitan sitä. Mutta sellaisia "me nyt mentiin kirkossa naimisiin kun siellä on niin nättiä ja mun vanhemmat halusi sitä ja meidän papilla oli hauskoja vitsejä eikä se  hirveästi puhunut siitä synnistä ja Jumalasta" -henkisiä sepustuksia en kyllä jaksa kuunnella.

Eikö olekin ironista, että parin viikon päästä olemme menossa miehen kanssa suomalaisiin kirkkohäihin vieraiksi? Ensin kirkkoon ja sitten kosteat hääjuhlat seuraintalolla. Lapsi jää yöksi hoitoon mummin luo ja meillä on miehen kanssa varattu hotellihuone siitä juhlapaikan vierestä. WU-HUU! Näistä tulee varmasti kivoimmat häät ikinä ;)

Tunnisteet: , ,