Töissä vai kotona?

Lapsellisten äitien ikuisuuskysymys. Kulunut puheenaihe, ja jokaisella on asiasta oma mielipide. Tylsä aloitus viikonlopulle. Kaikeasta edellämainitusta huolimatta tähän on tartuttava, sillä luin aiheesta hyvin kirjoitetun Yksin arjessa -jutun uusimmasta Vauva-lehdestä. Jutussa käsitellään sellaisen perheen arkea, jossa toinen vanhemmista (äiti) on kotona lapsikatraan kanssa ja mies painaa pitkää päivää Brysselissä. "Yksin arjessa" -aiheesta käydään keskustelua Vauvan nettipalstalla, täällä.

Ne kenellä ei tuota uusinta lehteä ole käsillä, tässä tiivistelmä jutusta:

- Kolmen lapsen äiti, koulutukseltaan opettaja, on kotiäitinä. Kaksi vanhinta lasta ovat päivähoidossa osan viikkoa ja nuorin lapsi on äidin kanssa kotona. Uimatreenit, soittotreenit jne. täyttävät osan arki-illoista. Välillä on niin kiire, että äiti syöttää lapsille pillimehua ja lihapullia auton takapenkillä, jotta lapset ehditään kuljettamaan harrastuksesta toiseen ajoissa.

- Isä on johtava konsultti ja työskentelee Brysselissä. Kun hän on kotona, hän tekee töitä silloinkin yötä myöten. Perhe asuu Espoossa, ja äidillä on paljon kanssatovereita: "Samassa jamassa olevien ystävien kanssa jaetaan ajoittaiset ryytymyksenpuuskat. Vertaillaan, kenen mies tulee kaikkein myöhimmin töistä kotiin." (Miksi ne insinöörit muuten aina naivat ne opettajat?)

- Äiti tuntuu pärjäävän kiireestä huolimatta hyvin. Hän väittää viihtyvänsä kotona, ja järjestely "isä töissä äiti kotona" toimii hyvin. Kun kuopus täyttää kolme, äidin suunitelmissa on tarkoitus palata takaisin työelämään.

Lukiessani tuota juttua mietin omia preferenssejäni. Ja kyllä mä mieluummin - jos noista kahdesta roolista olisi valittava - olisin kolmen vuoden ajan se johtava konsultti joka tekee pitkää työpäivää mielenkiintoisten asioiden parissa kuin painaisin duunia kotona siivoten ja lapsia hoitaen.

Mun mieli ei siis ole yhtään muuttunut sen jälkeen kun lapsi syntyi. Tiedän joitakin äitejä, jotka epäilivät kotiin jäämistä lapsen synnyttyä, mutta sitten viihtyivätkin niin hyvin, että lyhyehkö äitiysloma vaihtui muutaman vuoden kotiäitiyteen. Mutta ei, musta ei vieläkään tunnu siltä, että täällä kotona voisi ihan hyvin olla vaikka pari vuotta putkeen.

On todella kivaa kuoria ne parhaat palat kotona olemisesta: käydä päiväaikaan kiireettömällä lounalla vaunujen kanssa, juoda aamukahvia vielä puolilta päivin  ja jammailla vauvan kanssa Täältä tulee hirmuinen Rölli -biisin tahtiin. Siivoaminen, joka puolella haiseva maito ja pyykkikoneen ikuinen hurina tuntuvat edelleen yhtä ikäviltä.  Ja on jotenkin outoa, kun viikonlopuilla ja arkipäivillä ei ole mitään eroa. Ihan kuin heräisin joka aamu samaan päivään. Kun näen olohuoneen ikkunasta töihin kiiruhtavia aikuisia, iskee ikävä toimistoon.

Miten teille muille vauvan saaneille on käynyt, muuttuiko käsityksenne kotiäitinä/koti-isinä olemisesta siitä, mitä se oli ennen lapsen syntymää? Milloin se muutos tapahtui?

*Kirjavinkki*

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Kelatkaa nyt, että joku 1800-luvulla elänyt masentunut Aleksis jossain korpimökissä päättää rikastua kirjoittamalla kirjan (voi Aleksista, joku taisi unohtaa kertoa, että eihän kukaan kirjoja kirjoittamalla elä, paitsi ehkä joku Hirvisaari, Hotakainen ja Paasilinna). Ja hän päättää kirjoittaa sen suomeksi - eihän koko kieli ole kunnolla vielä edes kehittynyt. Aihekaan ei ole 1860-luvun ilmapiirissä järin mediaseksikäs. Hän haluaa kirjoittaa kiroilevista ja huonotapaisista veljeksistä, jotka eivät osaa lukea ja joilla kaikilla on kauhea hinku pukille (naapurin Venlaa kosimaan):

Juhani: Toisin sanottu, että hän <puhutaan Venlasta> tulis meidän kaikkien vaimoksi.

Eero: Olkoon menneeksi.

Juhani: Äläst!

Simeoni: Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?

Eero: Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja rakastetaan kaikki yksimielisesti.

Juhani: Vaiti, Eeto! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun, haarapussit olalla.

Siihen aikaan Suomessa kirjoitettiin ruotsiksi isänmaallisia runoja urheista sotilaista ja muuta runebergiläistä kamaa. Ei ole varmaan vaikea arvata, että Seitsemän veljestä ei herättänyt suurta ihastusta ns. kirjailijapiireissä.  Aleksis-parka kuoli köyhänä ja mielisairaana ja kirjallisuuspiirien syrjimänä. Aikaansa edellä olevilla ei ole helppoa.

Tunnisteet: ,