Lapsellisten äitien ikuisuuskysymys. Kulunut puheenaihe, ja jokaisella on asiasta oma mielipide. Tylsä aloitus viikonlopulle. Kaikeasta edel...

Töissä vai kotona?

19.3.10 Satu Kommentteja: 7

Lapsellisten äitien ikuisuuskysymys. Kulunut puheenaihe, ja jokaisella on asiasta oma mielipide. Tylsä aloitus viikonlopulle. Kaikeasta edellämainitusta huolimatta tähän on tartuttava, sillä luin aiheesta hyvin kirjoitetun Yksin arjessa -jutun uusimmasta Vauva-lehdestä. Jutussa käsitellään sellaisen perheen arkea, jossa toinen vanhemmista (äiti) on kotona lapsikatraan kanssa ja mies painaa pitkää päivää Brysselissä. "Yksin arjessa" -aiheesta käydään keskustelua Vauvan nettipalstalla, täällä.

Ne kenellä ei tuota uusinta lehteä ole käsillä, tässä tiivistelmä jutusta:

- Kolmen lapsen äiti, koulutukseltaan opettaja, on kotiäitinä. Kaksi vanhinta lasta ovat päivähoidossa osan viikkoa ja nuorin lapsi on äidin kanssa kotona. Uimatreenit, soittotreenit jne. täyttävät osan arki-illoista. Välillä on niin kiire, että äiti syöttää lapsille pillimehua ja lihapullia auton takapenkillä, jotta lapset ehditään kuljettamaan harrastuksesta toiseen ajoissa.

- Isä on johtava konsultti ja työskentelee Brysselissä. Kun hän on kotona, hän tekee töitä silloinkin yötä myöten. Perhe asuu Espoossa, ja äidillä on paljon kanssatovereita: "Samassa jamassa olevien ystävien kanssa jaetaan ajoittaiset ryytymyksenpuuskat. Vertaillaan, kenen mies tulee kaikkein myöhimmin töistä kotiin." (Miksi ne insinöörit muuten aina naivat ne opettajat?)

- Äiti tuntuu pärjäävän kiireestä huolimatta hyvin. Hän väittää viihtyvänsä kotona, ja järjestely "isä töissä äiti kotona" toimii hyvin. Kun kuopus täyttää kolme, äidin suunitelmissa on tarkoitus palata takaisin työelämään.

Lukiessani tuota juttua mietin omia preferenssejäni. Ja kyllä mä mieluummin - jos noista kahdesta roolista olisi valittava - olisin kolmen vuoden ajan se johtava konsultti joka tekee pitkää työpäivää mielenkiintoisten asioiden parissa kuin painaisin duunia kotona siivoten ja lapsia hoitaen.

Mun mieli ei siis ole yhtään muuttunut sen jälkeen kun lapsi syntyi. Tiedän joitakin äitejä, jotka epäilivät kotiin jäämistä lapsen synnyttyä, mutta sitten viihtyivätkin niin hyvin, että lyhyehkö äitiysloma vaihtui muutaman vuoden kotiäitiyteen. Mutta ei, musta ei vieläkään tunnu siltä, että täällä kotona voisi ihan hyvin olla vaikka pari vuotta putkeen.

On todella kivaa kuoria ne parhaat palat kotona olemisesta: käydä päiväaikaan kiireettömällä lounalla vaunujen kanssa, juoda aamukahvia vielä puolilta päivin  ja jammailla vauvan kanssa Täältä tulee hirmuinen Rölli -biisin tahtiin. Siivoaminen, joka puolella haiseva maito ja pyykkikoneen ikuinen hurina tuntuvat edelleen yhtä ikäviltä.  Ja on jotenkin outoa, kun viikonlopuilla ja arkipäivillä ei ole mitään eroa. Ihan kuin heräisin joka aamu samaan päivään. Kun näen olohuoneen ikkunasta töihin kiiruhtavia aikuisia, iskee ikävä toimistoon.

Miten teille muille vauvan saaneille on käynyt, muuttuiko käsityksenne kotiäitinä/koti-isinä olemisesta siitä, mitä se oli ennen lapsen syntymää? Milloin se muutos tapahtui?

*Kirjavinkki*

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Kelatkaa nyt, että joku 1800-luvulla elänyt masentunut Aleksis jossain korpimökissä päättää rikastua kirjoittamalla kirjan (voi Aleksista, joku taisi unohtaa kertoa, että eihän kukaan kirjoja kirjoittamalla elä, paitsi ehkä joku Hirvisaari, Hotakainen ja Paasilinna). Ja hän päättää kirjoittaa sen suomeksi - eihän koko kieli ole kunnolla vielä edes kehittynyt. Aihekaan ei ole 1860-luvun ilmapiirissä järin mediaseksikäs. Hän haluaa kirjoittaa kiroilevista ja huonotapaisista veljeksistä, jotka eivät osaa lukea ja joilla kaikilla on kauhea hinku pukille (naapurin Venlaa kosimaan):

Juhani: Toisin sanottu, että hän <puhutaan Venlasta> tulis meidän kaikkien vaimoksi.

Eero: Olkoon menneeksi.

Juhani: Äläst!

Simeoni: Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?

Eero: Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja rakastetaan kaikki yksimielisesti.

Juhani: Vaiti, Eeto! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun, haarapussit olalla.

Siihen aikaan Suomessa kirjoitettiin ruotsiksi isänmaallisia runoja urheista sotilaista ja muuta runebergiläistä kamaa. Ei ole varmaan vaikea arvata, että Seitsemän veljestä ei herättänyt suurta ihastusta ns. kirjailijapiireissä.  Aleksis-parka kuoli köyhänä ja mielisairaana ja kirjallisuuspiirien syrjimänä. Aikaansa edellä olevilla ei ole helppoa.

7 kommenttia:

  1. Ennen esikoista kuvittelin, että olisin kotona mahdollisimman lyhyen ajan ja palaisin sitten pian töihin. En ole koskaan ollut lapsirakas, mutta oman lapsen olen tiennyt aina haluavani. Kun pitkään toivottu äitiys valui lapsettomuusvuosiin ja odotettu esikoinen kuoli kohtuun, jokin muuttui. Nyt vihdoin uudelleen raskaana en voisi kuvitella, että antaisin lapsen hoitoon ennenkuin hän on 1,5-vuotias. En siksi, että pitäisin valintaa jotenkin parempana äitiytenä. Mitään ylväitä ideologioita ei taustalla ole. On vaikea selittää päätöstä, joka on syntynyt niin intuitiivisellä tasolla, ettei sitä ihan itsekään ymmärrä. Eiköhän nämä ole jokaiselle vähän sellaisia henkimaailman juttuja, joten älä huolehdi siitä, mitä muut ajattelevat tai sanovat. Hyvä äitiys ei ole koskaan yksiselitteistä.

    VastaaPoista
  2. EmmyAurora, Voi ei, sinulla on ollut tosi raskas alku. Lapsen kohtuun kuoleminen on varmasti ollut ihan mielettömän kova kokemus. Ei sitä ulkopuolinen osaa edes kuvitella.

    Välillä mulle tulee huono omatunto (siis ei tästä sinun viestistä vaan yleisellä tasolla, kun katsoo esim. lapsettomuudesta kärsiviä tuttavia ja heidän taistelujaan). Ei ole ollut keskenmenoja, lapsi syntyi terveenä, eikä kukaan meistä joutunut synnytyksen jälkeen jäämään sairaalaan. Ja sitten mä nillitän jostain töihin kaipuusta. Ihan niin kuin työt loppuisivat maailmasta tämän muutaman kuukauden, tai vuoden aikana. Kyllä osaa olla groteskia menoa oman pääkopan sisällä välillä... Ehkä mun pitäisi nyt vähän ottaa perspektiiviä tähän hommaan :)

    VastaaPoista
  3. Tästä tuli mieleen taas kirjavinkki. Tää on itellä just luvussa. Mukavaa, kevyttä, mutta ei aivan liian hömppää tekstiä meille ajankohtaisesta aiheesta:

    Hanne-Vibeke Holst - Tosielämää

    Itse olen laittamassa lasta päiväkotiin 10kk iässä, tai viimeistään vuoden vanhana. Pahalta tuntuu lähinnä siksi, että hoitopäivät ovat liian pitkiä. Minusta parasta olisi jokin osa-aikaratkaisu, mutta ne ovat valitettavasti niin kalliita. Tässä olisi politiikan paikka.

    EmmyAuroralle pahoitteluni kauheasta menetyksestä. Ymmärrän hyvin, että ajatukset ovat matkan varrella muuttuneet. Samanlainen huono omatunto täälläkin usein, kuin salamatkustajalla.

    VastaaPoista
  4. Eksyin sattumalta tänne jonkin linkin kautta enkä malttanut olla lukematta, kun jutut oli monin paikoin sellaisia kuin olisin itsekin voinut kirjoittaa. En ilahtunut minäkään yllätysraskaudestani, mutta päätin ottaa vastaan mitä oli tulossa. Ja tulihan sieltä oikein mukava poika, joka on ollut ilonani jo yli neljätoista vuotta. Koin silloin ja koen edelleen, että olen saanut valtavan paljon enemmän kuin olin ikinä osannut toivoa. En voi ymmärtää niitä vanhempia, jotka näkevät lapsen kanssa elämisen vain kurjana välivaiheena ja loputtomana arkisten asioiden harmaana massana. Tottahan se on, että yöt menevät repaleiksi ja varsinkin alkuvaihe on melkoista kahlaamista uusien velvollisuuksien suossa. On kuitenkin niin paljon itsestä kiinni, miten sen kaiken ottaa. Vankila vai uusi suuri seikkailu? Marttyyrivanhemmat saavat syyttää vain itseään mielikuvituksen puutteesta.

    Lapsen kanssa olen kokenut niin huikeita älyllisiä nyrjähdyksiä etten koskaan missään. Jo vauva-ajan pysähtynyt tunnelma, paluu perusasioihin, oman ruumiillisuuden perinpohjainen kokeminen, ja lopulta tästä kaikesta jotenkin kumpuava käsittämätön henkisyyden kokemus on jotain sellaista, mistä pitäisi oikeastaan kirjoittaa enemmänkin. Ja kun lapsi kehittyy ja oppii puhumaan, hänen tuoreet näkemyksensä räjäyttelevät tajuntaa tehokkaammin kuin kilo filosofian kirjoja. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että minulla on kattoni alla henkilö, joka ravistelee luutumiani säännöllisesti. Ja nykyäänhän hänestä on jo paljon muutakin hyötyä, mm. lumitöissä :) On jo melkein päätään pitempi minua ja fyysisesti vahvempi - niin se kehitys menee!

    Niin, se kotihoitokysymys. Poikani oli kaksivuotias, kun alkoi tuntua siltä, että olimme molemmat kyllästyneet viettämään kaiket päivät vain kahdestaan. (Vaikka Suomessa ollaan, niin asun satojen kilometrien päässä sukulaisistani, ja lähellä asuvat ystävätkin ovat meneviä sinkkuja, joten yksin olen saanut enimmäkseen selvitä... mieskin kun on ikävä kyllä laiskaa sorttia.) Siinä vaiheessa vein hänet perhepäivähoitoon (onneksi asia järjestyi helposti) ja menin kurssille, koska minulla ei ollut tuolloin työpaikkaa, jonne mennä. On varmasti ihan yksilöllistä, milloin töihin/hoitoon meno on parasta tehdä. Sehän riippuu paitsi yksilöllisistä luonteenpiirteistä, myös esimerkiksi siitä, onko yleensä työpaikkaa jonne mennä tai riittävätkö rahat. Tai jos rahaa on, ja perhe elää ympäristössä, josta saa seuraa ja tarvittaessa apuakin arjen pulmiin, ei kenties ole tarvetta laittaa lasta hoitoon lainkaan. Kolmen vuoden ikä on olevinaan eräänlainen suositus hoitoonmenoiästä, mutta ei näitä kannata niin tosissaan ottaa, koska kaikki perheet ja yksilöt ovat niin erilaisia. Meille tuo hieman reilu kaksi vuotta oli juuri sopiva ikä mennä päivähoitoon. Poika sai siellä kavereita ja viihtyi hyvin. On oikein tasapainoinen kaveri edelleenkin.

    VastaaPoista
  5. Kiitos Seikkailija viestistäsi ja ajatuksistasi! Oli mukava lukea vuosien kokemuksista. En malta odottaa että meidän lapsi kasvaa, vaikka on se vauvanakin kiva. On sitten aikanaan upeaa päästään juttelemaan yhdessä ja vaihtamaan ajatuksia... Ja hänestä tulee varmasti pidempi kuin äitinsä - olen itse huimat 163 cm, joten se ei paljoa vaadi :-)

    Erityisesti minua pysähdytti tuo kuvailemasi vauva-ajan "pysähtynyt tunnelma". Puit sanoiksi juuri sen, mitä olen kokenut! Minulla on nimittäin välillä sellainen olo, että heräisin joka päivä samaan päivään. Kaikki on ikäänkuin pysähtynyttä, ei ole viikonpäiviä, dead lineja, eikä edes yötä ja päivää, vaan kaikki on jotenkin jännällä (välillä ahdistavalla) tavalla pysähtynyttä. Ja kun menen ulos tai vaihdan kuulumisia kavereiden kanssa, alan ihmetellä, että mitäs kummaa, oman kodin ulkopuolellahan meno jatkuu ihan kuten ennenkin...

    VastaaPoista
  6. Minä olin ensimmäiset 25 vuotta elämästäni varma, että en ikinä halua lapsia ja jos niitä joskus vahingossa saisinkin en todellakaan haluaisi olla kotiäitinä.

    Mutta sitten se työelämä alkoi ottaa päähän. Pätkätyöt, huono palkka, kyykytys, riitaisat työpaikat eikä koskaan koulutusta vastaavaa työtä. Vähitellen alkoi tuntua, ettei työelämä ole siihen uhratun stressin arvoista.

    Kun ensimmäinen lapseni syntyi siirryin äitiyslomalle erittäin iloisena ja olisin mielelläni viettänyt kotona aikaa kauemminkin. Valitettavasti taloudellinen tilanne ei antanut siihen mahdollisuutta, joten täällä sitä ollaan töissä taas ja haaveillaan seuraavasta lapsesta ja uudesta äitiyslomasta ;-)

    VastaaPoista
  7. Joo ei ole työelämäkään aina ihan herkkua... Mulla on varmaan siksi niin "kaipuu töihin", kun olen onnistunut ainakin tähän asti välttelemään työelämän ikäviä puolia. Olen onnistunut välttämään v-mäiset kollegat, kyykytyksen ja pätkätyöt, koska en ole ollut päivääkään töissä vaan aina alihankkijana/freelancerina/yrittäjänä. On voinut aina nostaa kytkintä kun on ollut tarve; pöljien asiakkaiden (niitä ei ole onneksi osunut montaa kohdalle) kanssa kun viettää mahdollisimman vähän aikaa, ei käämitkään pala niin nopeasti. Toivottavasti onnistun yhdistämään vapaan freelanseilun ja lapsen - aika näyttää :D

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?