Elämää lasten ehdoilla?

Hesarin verkkoversiossa oli lyhyt tiiseri uusimman Kuukausiliitteen jutusta, joka käsittelee lapsiperheiden arkea: eli miten suomalaiset perheet elävät lastensa ehdoilla. Jutussa mm. mainitaan, että "lapsista on tullut perheenjäseniä, jotka vaikuttavat suurimpiinkin kulutusvalintoihin, kuten siihen, missä asutaan, millainen auto hankitaan, mitä syödään ja mihin matkustetaan."

Minulla on asiaan kaksi mielipidettä. Ensinnäkin, olen jutun kanssa  osittain samaa mieltä: lapset totta kai ovat perheenjäseniä siinä missä äiti ja isikin. Joissakin perheissä muuten myös lemmikkieläimet ovat perheenjäseniä.

No siihen se sitten loppuikin. Lopusta olen eri mieltä. Minusta vanhemmat ovat auktoriteetteja. Lapset pitävät rutiineista, ja uskoisin että säännöt ja se että äiti/isä päättää, tuo turvallisuuden tunnetta. Kuulostaa hullulta, että lapset saisivat päättää, minne perhe matkustaa lomalle, missä asutaan, mistä kaupasta ostetaan vaatteet ja mitä syödään illalliseksi. Totta kai oma elämä muuttuu, kun saadaan lapsia. (Oma elämä muuttuu myös, jos kotiin hankitaan ulkoilutusta vaativa koira tai seuraa vaativa kissa.) Mutta ei se tarkoita, että kaikesta omasta pitää luopua lasten takia ollakseen "täydellinen vanhempi".

Mistä päästään meidän elämään. Skitsoilen itse säännöllisin väliajoin siitä, että pelkään vauvan syntymän jälkeen oman elämäni olevan ohi. On ikävä töihin, pelkään että en väsymykseltäni enää koskaan pysty katsomaan leffoja yömyöhään, en pääse enää matkustamaan ja spontaani olohuoneseksi on historiaa. Olemme puhuneet tästä "lapsi muuttaa elämän" -aiheesta monesti miehen kanssa. Se osaa ottaa lunkimmin. Voidaan tehdä kuulemma ihan kaikkia samoja asioita kuin ennenkin, mutta ne vaan vaativat vähän enemmän järjestelyjä tai hitaampaa tahtia.

Kommenttiboksissa kysyttiin, millaista elämää vietimme ennen lapsen tuloa.  Aiheeseen liittyen: sellaista se oli, tällaista siitä (ehkä toivottavasti) tulee:

Ennen: Matkustin töideni takia melko paljon.

Nyt: Seuraavaan kuuteen kuukauteen en lähde yksin minnekään. Sen jälkeen vauva on helpompi jättää isälle/anopille. En aio ottaa huonoa omaatuntoa sellaisten vanhempien mielipiteistä, joiden mukaan "niin monta vuotta kuin lapsi on iältään, yhtä monta yötä hän pärjää ilman äitiään". Jos olen reissaamisen takia huono äiti, ei voi mitään. Koitan kompensoida muilla alueilla.

Ennen: Mieheni harrastaa vuorikiipeilyä ja kaikkia muita vastaavia painovoimaa uhkaavia lajeja. Muutaman kerran vuodessa harrastus vie hänet muutamaksi viikoksi jonnekin korpeen köysien kanssa.

Nyt: Vuoristoreissu vaatii järjestelyjä. Olemme sopineet, että molemmat voivat matkustaa omien juttujensa takia yhtä paljon. Vauvan hoito järjestetään tilanteen mukaan. Kun lapsi kasvaa, se miehen lähtee vuoristomatkalle mukaan. Tytöstä tulee kuulemma hyvä kiipeilijä, sillä on kuulemma hyvä puristusote jo nyt :)

Ennen: Olemme liikkuvaista sorttia. Matkustimme paljon myös yhdessä, reissuilla meitä ei näe rannalla makaamassa. Matkoilla haluamme aina tehdä jotain: vaeltaa, ratsastaa, kierrellä outoja paikkoja.  Olemme myös asuneet eri paikoissa, eikä tämä nykyinen kotimaa varmaankaan jää viimeiseksi asuinmaaksemme.

Nyt: Hankintalistallamme on kantoreppu, joten nääpiö pääsee vaellukselle mukaan isin selässä. Tämä tietysti tarkoittaa, että mun täytyy alkaa kantaa enemmän kantamuksia selkärepussani. Yleensä olen näillä reissuilla ominut nuudelit ja kuivamuonan omaan laukkuuni ja mies on saanut kantaa teltan, makuupussit, makuualustat, retkikeittimen ja vesipullot ;) Niin, ja ulkomaillakin lapsi kulkee toivottavasti hyvin mukana, vauhtia vaan täytyy vähän hidastaa. Ja matkatavaran määrää kasvattaa.

Ennen: Kuuntelimme paljon musiikkia kotona, ja kävimme silloin tällöin ulkona juhlimassa.

Nyt: Ulkona juokseminen vähenee, mutta jos on päästävä hyvälle keikalle/klubille, täytyy tehdä ennakkovalmisteluja ja hankkia lapsenvahti. Kuuntelemme edelleen paljon musiikkia kotona (ei siis volat kaakossa, mulla on herkkä kuulo). Vauva nukkuu housenkin tahtiin ihan mainiosti! Emme halua, että lapsi herää pieneenkin rapsahdukseen tai ulko-oven käymiseen.

Ennen: Meillä ei ole telkkaria. Katsomme kylläkin paljon leffoja.

Nyt: Meille ei hankita telkkaria olohuoneeseen ainakaan ihan lähivuosina. Lapsi voi katsella muumeja ja muuta kehittävää aina silloin tällöin, mutta töllön orjia meistä ei tule. Jos sitä aletaan koulussa kiusata siksi, että se ei tunne mitään "uusia sarjoja", meidän täytyy ehkä harkita tilannetta uudemman kerran...

Ennen: Luen ihan sikana kaikkea.

Nyt: Vaikka mun ei pitänyt koskaan hankkia lapsia, mulla on jo yli 30 lastenkirjaa valmiina hyllyssä (ehheehee :) ). Muumeja, Astrid Lindgreniä, Kirsi Kunnasta ja satukirjoja. En malta odottaa, että nääpiö oppii ymmärtämään vähän lisää tästä maailmasta ja sille voi alkaa lukea.

Ennen: Satunnainen spontaani olohuoneseksi.

Nyt: Noh, se taitaa jäädä. Nykyään lapsi heräilee/nukahtaa/heräilee ihan koko ajan. Kun se vähän kasvaa, se oppii kävelemään ympäri asuntoa. Eikä sitä varmaan kehtaa lukita omaan huoneeseensa.

Tunnisteet: , ,