Mielessä on miljoona asiaa, joista pitäisi kirjoittaa. Mutta mun pää on ihan sekaisin. Siis mulla on oikeasti sellainen olo, että olen känn...

Syntymäpäivän jälkeen, osa 1

14.2.10 Satu Kommentteja: 13

Mielessä on miljoona asiaa, joista pitäisi kirjoittaa. Mutta mun pää on ihan sekaisin. Siis mulla on oikeasti sellainen olo, että olen kännissä neljättä päivää. Krapulaa ei vaan tule, kumma juttu! Kätilön mielestä tila on ihan normaali, jotain hormonijuttuja kuulemma. "Sulta voi myös mennä muisti muutamaksi päiväksi, siksi kirjoitan nämä kaikki asiat ylös tähän paperille, jotka ainakin pitää muistaa", hän hekotteli käydessään meillä kotona ensimmäistä kertaa.

Täällä päin saa kätilön kotikäynnille viikoksi, jos lähtee sairaalasta 24 tunnin kuluttua synnyttämisestä (siis jos kaikki on synnytyksessä mennyt suht hyvin). Kätilö käy kerran pari päivässä tsekkaamassa tilanteen, näyttää miten syötetään vauva ja putsataan vauvan napa ja miten kylvetys onnistuu. Ja siltä voi kysellä kaikkea. Ihan kätevä palvelu minusta.

No niin, aloitan nyt tämän synnytysavautumisen, jatkoa samasta aiheesta seurannee vielä lisää aika monessa viestissä... (kunhan muisti palautuu).

- Jos saisin päättää uudestaan, ottaisin epiduraalin. Olin vähän tyhmä: luulin että kun synnytyskanava on auennut "jo" kuusi senttiä, ollaan jo pitkällä yli puolen välin ja lopun kestää vaikka päällä seisten. No, ei se sit kai olekaan ihan niin. Viimeisiin sentteihin voi mennä kuulemma monia, monia tunteja. Kun epiduraalin haluaa vasta ihan loppuvaiheessa, kun tuskat on sitä luokkaa että joku puukottaa sua vatsaan / käyttää liekinheitintä, sitä ei enää saa, koska se on liian myöhäistä. Eli neuvoni on, että jos siinä vaiheessa kun epiduraalin vielä voi saada, yhtään epäilee, NIIN OTA SE.

- Sairaalakassi. Pakkasin mukaan vaatteita, hammasharjan, kirjan ja lehtiä ja syötävää. Loppujen lopuksi lukemisella ei tehnyt mitään, hierontaöljy vie turhaa tilaa eikä joogapallon päällä tehnyt juuri mieli istua. (Istuminen ylipäätään supistusten aikana oli ihan mahdotonta.)

- Valmenna kumppania pahoinpitelemään supistusten aikana. Kun kipua tuntee jossain muualla kuin siellä, se tuntuu edes vähän siedettävämmältä. Mies raapi mun jalkoja, paineli mustelmia reisiin ja  teki intiaanipuristuksia. Ja kaikki tuo fyysinen rusikointi auttoi paremmin kuin esim. ilokaasu.

- Synnytys vedessä. Kuuma, vatsaan kohdistettu suihku auttoi eniten supistusten alkuvaiheessa. Vesiammeessa istuminen teki omalla kohdallani supistuksista pidempiä ja tuskaisempia. Siirryin sieltä takaisin sänkyyn aika nopeasti. Ilokaasusta oli lähinnä se apu, että se auttoi hengittämään hitaammin. Ilman sitä hyperventiloin kuin hullu puutarhuri, vaikka miten oli takana kymmeniä raskausjoogatunteja :)

- Repeämistä en tuntenut ollenkaan, silti värkkiä tikattiin kasaan yli vartti. En tiedä miltä siellä nyt näyttää, mutta kätilö kehotti vilkaisemaan peilillä vasta neljän viikon päästä... Hän sanoi, että melkein kaikki täällä synnyttäneet tikataan, joitakin enemmän, joitakin vähemmän. Eli ilmeisesti repeäminen on tosi yleistä. Juuri nyt on vähän hankalaa esim. istua kovalla tuolilla tai ylipäätään istua pitkiä aikoja.

- Kysy heti synytyksen jälkeen rintaruokintaterapeuttia/-neuvojaa käymään luonasi. Yleensä synnytysosastoilla on tämmöinen palvelu, siitä ei vaan aina kerrota erikseen. Kätilötkin kyllä neuvoo, mutta spesialistilta saa parempia neuvoja. Välillä kätilöiden ja rintaruokintaspesialistien välillä on jotain arvovaltataistelua (kuulin tämän synnytyssairaaloissa työskennelleeltä kaveriltani), ja siksi synnytyksessä auttaneet kätilöt ei yleensä mainosta näitä imetysspesialistien palveluita. En tiedä pitääkö tämä laajemmin paikkaansa, mutta ainakin täällä mulle kävi just näin. Kätilö näytti miten sitä pötkylää pidetään käsissä ja miten rinta tungetaan suuhun. Kun sain rintaruokintaneuvojan käsiini, hän osasi paremmin näyttää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja onhan se aika haparointia ja pelkään koko ajan että vauva kuolee mun syliin kun puristan sitä liian kovaa. Ehkä tää vaihe menee ohi?

- Kun kivut on helvetilliset, se ei välttämättä auta yhtään, että huoneessa olijat kannustaa jaksamaan: "kohta näet vauvasi, kohta koittaa elämäsi paras hetki". Älä ota tästä "tunteettomuudesta" syyllisyytä, tai minä en ainakaan ottanut :) Minua itseäni pänni suunnattomasti nuo hehkutuspuheet siinä vaiheessa kun itsellä on sellainen olo, että on saanut just 25 puukoniskua alavatsaan.  Mulle tuli vaan sellainen olo, että kaivakaaa nyt tämä tyyppi ulos vaikka lapiolla, mutta mä en nyt enää vaan jaksa. Pitäkää napanuoranne ja vauvanne, mä lähden nyt himaan nukkumaan. Totta on, että kivut unohtuu/poistuu heti kun lapsi on tullut ulos. Mutta mielikuvaharjoittelu ei auttanut ainakaan itseäni.

- Sanoin jo ennen synnytystä kätilölle, että mua pelottaa, että en pidä tästä lapsesta yhtään kun se syntyy, ja että se ei ehkä tunnu omalta. Ajattelin, että parempi olla suora heti alussa, niin se ei ihmettele mahdollisia kommenttejani  synnytyksen jälkeen. Kätilö ilostui tästä suunnattomasti! Se sanoi, että hyvä kun ajattelet noin ja myös myönnät sen. Hän kertoi että on joutunut paljon tsemppaaman äitejä, joilla on ollut kovat odotukset suunnattomasta äidinrakkaudesta joka tulvahtaa jostain taivaasta lapsen tultua pimperosta ulos. Välillä sellainen tunne tulee heti, välillä siihen menee muutama tunti, päivä tai viikkojakin. Jos on valmistautunut siihen, että oma lapsi voi aluksi tuntua vieraalta, alkuaika kotona sujuu yleensä helpommin. Tämäkin sitten toisaalta on vain yhden kätilön mielipide.

Ja tehdään se nyt vielä selväksi kaikille :) että meidän uusi "alivuokralainen" on huipputyyppi, oikein erinomainen valioyksilö. Se ei ainakaan vielä itke ihan kamalasti ja syökin suhteellisen hyvin. Mutta lähiviikkoinahan tilanne voi muuttua dramaattisesti, joten nautitaan nyt näistä seesteisistä päivistä kun niitä on tarjolla :D

*Kirjatärppi*

Hehkutin täällä aikaisemmin Poikani Kevin -kirjaa. Saman kirjoittajan, Lionel Shriverin, Syntymäpäivän jälkeen käsittelee aivan eri aihetta, eikä yllä Kevinin tasolle, mutta on jotenkin sopivan viihdyttvää luettavaa. Kirjassa on pariskunta, joka joko eroaa tai ei eroa. Nämä kaksi vaihtoehtoista stooria kulkevat rinta rinnan läpi kirjan, ja vasta lopussa selviää, kumpi tarinoista tapahtui oikeasti ja kumpi oli kertojan kuvitelmaa. Hauska kertojaratkaisu tuo muuten melko tavanomaiseen tarinaan lisäpotkua. Jos minulla olisi kirjasto, luokittelisin tämän hyllyyn "Laadukas viihdekirjallisuus".

13 kommenttia:

  1. Juu, muistamattomuus on ihan normaalia, samoin erilaiset mielenliikutuksen tunteet. Hormonit hormonit - tai toisaalta niiden puute. Synnytys on elimistölle niin kova paikka, ettei ole mikään ihme, jos sen jälkeen on nuppi jonkun aikaa kohtuullisen sekaisin. :D

    VastaaPoista
  2. Noh, tämä oli nyt sitten elämäni ensimmäinen teksti jossa tosiaan suoraan kerrotaan vielä miltä se synnytys tuntui. Ehkä tällaisia asioita ei kukaan kerro juuri siksi ettei muista jälkeenpäin.

    Kiva tietää että kaikki repeilee, eiiii.... :/ Ei kuulosta hyvältä.

    VastaaPoista
  3. Ihana postaus! Olisinpa itsekin aikoinani jaksanut kirjoittaa tällaisen "mitä oikeasti tunsin" postauksen (en jaksanut, ja sitten... niin en enää muistanut)

    Mä itse osasin ajatella kans niin, että tuskinpa mitään maailmankaikkeuden täyttävää äidinrakkauta koen heti ensi silmäyksellä. Vasta toisella tai kolmannella (tai neljännellä) se pötkö alkoi tuntua jotakuinkin suloiselta - varsinainen rakkaus kasvoi vasta paaaaaljon myöhemmin.

    Tuntui tosi pahalta kun "kaikki muut" hehkutti että kyllä ne kivut kestää kun on niin ihana palkinto... ponnistusvaiheessa en kyllä uhrannut sekunttiakaan ajatusta vauvalle - sen muistan että siinnä vaiheessa kun kätilö sanoi että nyt on pakko jaksaa, sydänäänet romahtaa - mä ajattelin että no voi *ttu! Mä vaan halusin että se toukka kaivetaan ulos musta ja pian!

    Juu, onnellinen olin toki kun vauva oli ulkona - siitä syystä että kivut lakkasi. Musta on tosi liikkis kuvakin vauva rinnoilla heti synnytyksen jälkeen - itken siinnä. Mutta en äitiyden onnesta vaan helpotuksesta. Helpotuksesta siitä että olen ITSE edelleen elossa.

    Ja paras oli se kun mun ystävä (tai sellaiseksi luulemani henkilö) uteli että no, ajattelitko että "poika!!" (sillee ilosesti, kuten elokuvissa -you know) Ja mä totesin siihen että no en. Mä en ajatellut mitään muuta kuin että ihme kun olen vielä elossa. Vauvaa mulla ei ollut edes ihan hirveesti mielenkiintoa nähdäkään heti. Varpaat ja sormet laskin koska kätilö kehoitti niin tekemään :/ Tämä ns. ystäväni tyrmistyi täysin - ymmärrettävää kyllä, sillä hän oli synnyttänyt suunnitellulla sektiolla. Pikkasen eri juttu kuin 14 tuntia kestänyt alatiesynnytys jossa kivunlievitys epäonnistuu ja muutenkin kaikki meni pieleen. Mutta silti... oli kyllä mun mielestä tältä "ystävältäni" melko epäasiallista käytöstä, sillä... ei kai nyt tarvi olla mikään ruudinkeksijä tajutakseen että kun vauvan kallon koko on semmonen 30 senttiä ja se aukko mistä muksu tulee pihalle on ihan jotain muuta kuin 30 senttiä... niin ei siinnä kyllä ilosta kiljuta kovin paljoa!

    Mutta kyllä se siitä. Muutaman tunnin päästä se pikkuinen otus tuntui jo tosi hellyyttävältä ja nyt 7 kuukautta myöhemmin... mä suren jo nyt sitä kun joudun jossain vaiheessa päästämään hänet sylistäni pois. Ja musta tuntuu pahalta kun tämä ns. "ystäväni" valittaa sitä kuinka lapsi sitoo niin paljon ja on ärsyttävää kun taapero on jatkuvasti "iholla". Kuinka hän kaipaa "omaa aikaa" aikuiskontakteja ja jne, jne. Ja mä kun en muusta niin nautikaan kuin siitä kun olen sidottu tuohon pygmiin ja että se haluaa olla ihan jatkuvasti mun iholla. Ja jos ois valta kuin on mieli, niin heittäisin kaikki "aikuiskontaktit" huitsin nevadaan sillä mun "oma aika" on just sitä vauvan kanssa oloa: vain silloin koen itseni kokonaiseksi.

    VastaaPoista
  4. Onnea! Sekä lapsesta että synnytyksestä selviytymisestä. Tekee ihan hyvää lukea mitä se oikeasti sitten on (vielä 10 viikkoa aikaa). Musta tuntuu että alan kiljumaan että laittakaa se epiduraali heti kun astun sairaalan ovista sisään. Toivottavasti alkaa alapää pian paranemaan ja saat taas istua normaalisti. Mukavia tutustumishetkiä uuden alivuokralaisen kanssa.

    Ja kiitos taas kirjavinkistä, täytyy tutustua kun osuu käsiin toi kirja. Se Kevin kirja oli kyllä aika järkkyä luettavaa. Onneks luin sen ennen raskautta. Olis muuten voinut aiheutua kevyttä mitä jos meidän lapsesta tulee psykopaatti-hysteriaa.

    VastaaPoista
  5. Onnea lapsesta!

    Ja samaa mieltä tuosta synnytyksestä: itselläni oli erinomainen kätilö, mutta ponnistusvaiheessa kun hän ehdotti, että kokeilisin miten vauvan tukka tuntuu jo (ilmeisesti aikeena saada minut ponnistamaan lujemmin tämän "ihanan asian kannustamana") olin kyllä niin k**pä otsassa että nopeasti kätilö lisäsi "ei tietenkään ole mikään pakko". Jos kivuilta olisin kyennyt niin oisin kyllä ehkä voinut yrittää repiä tuon itiön tukasta ulos sieltä. Ja mulla oli epiduraali.

    Äidin rakkaudesta - oma kehityskulkuni meni näin: ensimmäinen viikko synnytyksestä täyttä euforiaa ja ihmeellistä jaksamista ja rauhallisuutta, vauva tuntui ihanalta vaikka hieman vieraalta; toinen viikko yltyvää itkuisuutta ja väsymystä (siis minun), vauva alkoi tuntua taakalta; kolmas viikko täyttä helvettiä, v'äsymystä ja itkua, vauvan olisin voinut palauttaa; viikot 4-6 vaihtelevaa tunneskaalan laidasta laitaan; viikosta 6 eteenpäin asteittaista sopeutumista, rauhoittumista (väsymystä toki edelleen) ja koko ajan voimistuvaa rakkautta tuota olentoa kohtaan! Se rakkaus on jopa pelottavan voimakasta! Ja nyt se kutsuu tuolla!

    VastaaPoista
  6. Kiitos informatiivisesta kertomuksesta. :) Osaanpahan pyytää sitä epiduraalia. Kerro vielä, että mihin ne supistukset oikeastaan sattuu? Alapäähän siks kun se aukeaa vai mahaan siks kun se kramppaa?

    Sain tänään "synnytysvalmennusta" toiseltakin taholta: Olin yliopistolla syömässä tuttujen ja vähemmän tuttujen kanssa. Eräs näistä vähemmän tutuista oli saanut kk sitten lapsen, ja halusi sitten jakaa synnytyskokemuksensa minun kanssani. On kuulemma kamalampaa kuin mikään, mitä pystyy kuvittelemaan. Yritin siinä sanoa, että olen yrittänyt jo psyykata itseäni siihen, että se on tosi hirveää. No niin sekin oli yrittänyt tehdä, eikä mitenkään voinut silti kuvitella, miten kamalaa se oli. Siis että kamalampaa kuin mikään, koskaan. Okei, tämä selvä. Siinä vaiheessa jo vähän nolostuin, kun se koko seurueen kuullen rupesi kyselemään minulta, että onko välilihahieronta tuttua. Että kandee ottaa selvää, ihan oikeesti hei, niin voin päästä vähemmillä tikeillä kuin se. Seurueen miespuoliset jäsenet olivat jo jonkin aikaa yrittäneet sanoa, että täällä on hei joku joka synnyttää kohta, kannattaako pelotella, mutta tuossa välilihavaiheessa yrittivät vaan vajota alemmas. :)

    Kyllä minä oon mielelläni kuunnellut ja lukenut synnytyskertomuksia, ja haluan joo varautua pahimpaan, mutta silti tuommoinen... hmm... kaikille isoon ääneen repostelu jotenkin nolottaa. Ja kyllä oikeesti pelkään myös aika paljon. Ja vähän ärsyttää, että joku selvästi nauttii siitä, että saa herkutella mitään kokemattoman järkytyksellä.

    VastaaPoista
  7. Kiitos teidänkin kokemuksista, näitä on mukava lukea :)

    Elina, mä oon kans samaa mieltä siitä, että jotkut nauttii ensikertalaisten peloittelusta, huomasin sen itsekin muutaman kerran. Varsinkin silloin, kun juttelin itseäni nuorempien synnyttäjien kanssa ja jotka oli saaneet oman ekan lapsensa hetki sitten.

    Se mihin supistukset sattuu vaihtelee kuulemma kovasti. Joillain on helvetilliset tuskat alaselässä - kätikön mielestä se on armollisempi paikka kuin alavatsa, koska alaselän kipua pystyy pahemmin poistamaan esim. hieromalla tosi voimakkaasti. Mulla ei sattunut alkaselkään juuri yhtään. Kaikki tuska oli vaan ja ainoastaan alavatsassa. Jos sulla on menkkakipuja, niin supistukset sattui mulla suunilleen just samaan paikkaan. Siellä itse kanavassa ei mulla tuntunut mitään kipuja, kaikki keskittyi noin 20cm*10cm kokoiselle alueelle. Kun kätilö joutui välillä tsekkaamaan tilanteen sisäpuolelta (siis tunkemalla kämmenensä sisälle ja mittailemaan aukioloaikoja eli -senttejä), hän pyyteli aina kovasti anteeksi kun joutuu tekemään tämän ikävän toimenpiteen. Suoraan sanoen mua vaan helpotti kun se tunki kätensä sinne. (Siis tää on varmaan ihan järkkyä settiä lukea, mutta ei voi mitään, niin se vaan meni Ü). Taisin jopa sanoa sille, että voitko vaan pitää sitä kättäs siellä seuraavan supistuksen yli, auttais vähän tähän tuskaan. Mutta ei se suostunut - en edes muista, vastasiko se mitään.

    Mä en ole itse aikaisemmin kokenut mitään järkyttäviä kipuja, joten en oikein tiedä, miten kovaa synnytyskipu on esim. verrattuna umpisuolen puhkeamiseen tai johonkin kivuliaaseen avohaavaan. Ehkä nuo äsken mainitut on vieläkin kamalampia.

    Kannattaa muuten pyytää kätilöä kertomaan, milloin on viimeinen hetki ottaa epiduraali - sitten siinä tilanteessa päättää, että ottaako sen vai ei. (Sitä ei kuitenkaan saa ihan alussa. Alun kivuissa parasta kipulääkettä oli - siis mulle - suihkuttaa sairaan kuumaa vettä suoraan kipualueelle supistuksen ajan. Jos kipu on pääasiassa alaselässä, parasta on jos sua hierotaan ihan sairaan kovaa alaselästä.)

    Noh, toivottavasti tästä oli edes vähän apua :)

    VastaaPoista
  8. Supistuksista: minulla ne tuntuivat vatsaa enemmän selässä, mutta eniten vaikutusta oli jalkoihin. Toisin sanoen jalat lähtivät alta, mikä oli hieman yllättävää...
    Ja tosiaan hieronta ja kuuma vesi auttavat useimpia, samoin aqua-rakkuloilla voi olla kipua "hämäävä" vaikutus. Toiset taas kokevat, että keinutuoli on hyvä, mutta minä istuin mielummin jumppapallolla etukenossa.

    On paha sanoa, mikä toimii kun koko synnytyskokemus on kuitenkin subjektiivinen. Oikeastaan paras neuvo mitä voi antaa on se, että kuuntelee itseään, toimii siten, että tuntuu hyvältä ja pitää puolensa. Toki se on helpommin sanottu kuin tehty (varsinkin ensimmäisen kohdalla, kun koko tilanne on uusi ja osin ehkä pelottavakin), mutta toisaalta kannattaa pitää mielessä, että äidin kroppa = äidin kivut = äidin tunteet, ja niillä on merkitystä.

    VastaaPoista
  9. Lisää tarinaa odotellaaan!

    VastaaPoista
  10. Joo, oli apua, kiitos. :) Malttamattomana jo odottelen lisäkuulumisia!

    VastaaPoista
  11. [...] viikon perusteella on joskus niin hanurista. Melkein yhtä hanurista kuin synnyttäminen (osat 1, 2 ja 3). Jos tätä kotona kökkimistä kestäisi kolme vuotta putkeen, minut saisi laittaa [...]

    VastaaPoista
  12. [...] tässä on käymässä samalla tavoin kuin tatalla, joka kommenttiosiossa kertoi: “ensimmäinen viikko synnytyksestä täyttä euforiaa ja ihmeellistä jaksamista ja [...]

    VastaaPoista
  13. [...] muuten ole kamalien synnytyskokemusieni (osat 1, 2 ja 3) kanssa yksin. Linda Lampenius-jotain avautui ruotsalaisessa Mama-lehdessä [...]

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?