Hyvää kritiikkiä pitäisi yleensä seurata parannusehdotuksia. Niinpä edelliseen postukseeni viitaten päätin listata oman raskaus-aikajanani....

Raskaus kuukausi kuukaudelta

29.12.09 Satu Kommentteja: 1

Hyvää kritiikkiä pitäisi yleensä seurata parannusehdotuksia. Niinpä edelliseen postukseeni viitaten päätin listata oman raskaus-aikajanani. Huom! Seuraava tekstipätkä sisältää ruumiineritteitä ja yksityiskohtaista kuvailua alapään(kin) toiminnasta, joten siistytyn version suosijoiden kannattaa kelata yli tai pistäytyä vaikka siellä vau.fi-sivustolla :-)

Perustuu päiväkirjamerkintöhin ja omiin muistikuviin ajalta toukokuu–joulukuu.

Toukokuu.

En edes tajua olevani raskaana. Käyn työmatkalla hammamissa, juon pari kaljaa ja valvon myöhään. Sairastan päivän mittaisen vatsataudin.

Kesäkuu.

En vieläkään tiedä olevani raskaana. Yksi kesäkuun alun perjantai päätyy baariin. Juon elämäni toiseksi pahimman humalan. Kuiteista näkyy, että illan ja yön aikana kuluu omalla kortilla noin viisi vodka-shottia ja kymmenen olutta. Tarjotuista juomista ei ole muistikuvaa. (Sukulaisille ja muille huolestuneille voin vakuuttaa, että juon oikeat perskännnit todella harvoin, korkeintaan kolmesti vuodessa.) Jotenkin onnistun löytämään baarista kotiin ja herään seuraavana iltapäivänä maanjäristysmäiseen krapulaan. Ihmettelen poikkeuksellisen huonoa oloani. Nukun päivän yli seuraavaan ja vointi paranee.

Kesäkuun lopussa katson peiliin punttisalin pukuhuoneessa. Rinnoissa näkyy outoja verisuonia. Voi perkele. Samassa tajuan, että  menkkoja ole näkynyt viimeiseen viiteen viikkoon. Käyn ostamassa raskaustestin, teen sen yksin kotona ja näen siinä liian monta viivaa. Soitan työmatkalla olevalle miehelle räkää ja kyyneliä valuvan puhelun. Ensin hän luulee, että joku on kuollut. Kun jätkälle selviää, mistä on kyse, on puhelimen päässä vähän aikaa ihan hiljaista. Sitten sieltä kuuluu "But this is wonderful news!". Vollotan takaisin, että ei totta perkeleessä ole. Mun elämähän loppuu!  (Onpa säälittävää.) Kerron miehelle jo printtaamistani aborttipapereista, mutta lupaan että asiasta keskustellaan vielä, kun hän tulee kotiin. Seuraavaksi soitan  ystävälleni, joka tulee saman tien kylään. Meillä ei kummallakaan ole lapsia eikä meistä kumpikaan juuri tällä hetkellä halua niitä. Asiasta keskustellaan.

Heinäkuu.

Päätämme pitää lapsen. Mieheni mielestä se on paras idea pitkään aikaan, itse koitan jotenkin tottua ajatukseen. Perustan päätökseni seuraavaan ajatteluketjuun: 1. En voi sanoa 100-prosenttisella varmuudella, että en koskaan halua lapsia. 2. Mitä jos haluan niitä vaikka viiden vuoden kuluttua, enkä voikaan enää tulla raskaaksi? Jos teen nyt abortin, päätös voi aiheuttaa tuskaa myöhemin. 3. Olen jo suunilleen työelämässä kiinni, vaikken mikään uraohjus olekaan. Tulot ovat ainakin useimmiten menoja suuremmat. 4. Mieheni on aika jees, tähänastisista "isäehdokkaista" ehdottomasti parhain. Jopa fiksumpi kuin minä itse. 5. Jos tätä vahinkoa ei olisi tapahtunut, olisi voinut jäädä koko perheenlisäys toteuttamatta.

Sukulaiset ja ystävät ovat uutisesta innoissaan. Kerron siskoilleni uutisen bussipysäkillä. Ne alkavat molemmat huutaa suoraa huutoa (ilmeisesti onnesta). On niin siistä tulla tädiksi! On vaikea uskoa, että siskoni, joista nuoremman vaippaiän muistan vielä aika tarkkaan, on kohta täti. Wtf.

Käyn ensimmäisen kerran kätilöllä. Kuten täällä kerroin, hän on erittäin vittumainen tyyppi. Hän on suoraan sanoen vittumaisin tyyppi ikinä,  joka on kehottanut minua syömään vitamiineja.

Raskaus ei näy ulos- eikä sisäänpäin.

Elokuu.

Raskaus ei edelleenkään näy ulos- eikä sisäänpäin. Harrastan samaan malliin, baareissa olen tosin jo aikaa sitten vaihtanut keskioluen ykköseen ja kokikseen. Se on vähän tylsää. Käydään ensimmäisen kerran ultrassa, ja siellä näkyy pieni sintti. Minua alkaa itkettää. Ultralaitteen hoitaja koittaa saada minut rauhoittumaan, jotta niskapoimun mittaminen onnistuu. Mieheni mukaan itkemiseni on lupaava merkki siitä, että en olekaan ihan kovis. "Mä arvasin, että sä pehmenet!" Sammakon näkeminen ensi kertaa tv-ruudulta tuntui kyllä aika erikoiselta. Kun "sinne" näkee konkreettisesti, alkaa sisällöstä pitää eri tavalla, siihen jotenkin kiintyy. Taulukoiden mukaan sikiöllä ei pitäisi olla kromosomipoikkeamia.

Syyskuu.

Vatsa alkaa näkyä ulospäin, mutta muistuttaa vielä ulkomuodoltaan kaljamahaa. Tissitkin tosin kasvavat, joten uloke ei vielä nouse esiin sivuprofiilista. Ei väsytä, eikä ole paha olo. Ei tee mieli ahmia mitään. Mutta perkeleelliset hiivatulehdukset alkavat.

Lokakuu.

Mennään taas ultraan. Tällä kertaa lasketaan että kaikki raajat ovat tallella ja kiinni oikeissa kohdissa. Kuva näyttää hyvältä, eikä tällä kertaa enää edes itketä. Tyypillä näyttää olevan sormi nenässä. Tai sitten se heiluttelee meille. Maha kasvaa, siirrän puolet vaatekaapin sisällöstä varastoon. Kaappiin jäävät legginsit, lököfarkut ja lantiohameet. Paino nousee tasaisesti, mutta en ole vielä ihan muumi.

Marraskuu.

Paino alkaa nousta, lököfarkut eivät enää mahdu jalkaan. Raskausarpia ei näy, mutta ensimmäinen suonikohju alkaa ilmestyä pohkeeseen. Aloitan mammajoogan. Laulaminen joogassa vituttaa, mutta päätän silti jatkaa siellä käymistä. Rauhoitan vähän liikkumista (maha alkaa olla tiellä) ja vaihdan tämän vuoden osalta body pumpit mammajumppaan. Ei ole vieläkään huono olo. Nukun hyvin öisin, teen päivät töitä. Hiivatulehduksia on jo siinä määrin, että lähiapteekki voisi alkaa myöntää minulle tuubeistaan paljousalennuksen. Anteeksi groteski ilmaisu, mutta marraskuun puolivälissä tekisi mieli työntää käsi kyynärpäätä myöten sinne, jotta helvetillinen kutina loppuisi. Kätilön mielestä yleistynyt hiivis on ihan normaalia, joten ei kuulemma kannata huolestua. Tuubista vaan lisää rasvaa. Ilmeisesti alapään kiihtynyt aineenvaihdunta ilmeisesti rasvaa putket kuntoon vauvan ulos tuloa varten. Tai jotain sinne päin.

Joulukuu.

No nyt se raskaana olo alkaa! Herään joka yö neljältä. Valvon aamuyhdeksään. Vauva potkii eikä anna minun nukkua. Saatanan yökyöpeli. Viiden tunnin hereillä olon jälkeen nukun muutaman tunnin ja herätessäni tunnen moraalikrapulaa, kun olen "nukkunut iltapäivään ja kaikki päivän työt ovat tekemättä". Suussa maistuu metalli. Yök.

Vauva vie niin paljon tilaa keskivartalosta, että normaalinkin kokoiset ruokamäärät saavat aikaan järkyttävän ähkyn. Pierevän muumin joululoma on aika vittumainen. Varsinkin kun niitä hiivatulehduksia riittää joka toiselle päivälle. Kätilön mukaan kaikki on kuitenkin kunnossa.

Työkyky heikkenee, väsyttää koko ajan, vessassa pitää käydä noin 5 minuutin välein, perse on täynnä kipeää selluliittia  ja alapäästä valuu töhnää. Voi miten ihanan seesteän maaginen olo. Kamalaa olla raskaana.

Kaksi kertaa saan joulukuun aikana nukuttua koko yön aamuun asti. Ensimäisellä kerralla lähdemme miehen kanssa ulos juhlimaan. Muutaman tunnin elektropläjäyksen jälkeen turvonneet jalkani ovat tanssimisesta muusina, mutta vauva nukkuu koko seuraavan yön eikä herätä kertaakaan. Toisena joulupäivänä hiihdin hitaasti tunnin - seuravana yönä nukuin kuin tukki. Eli miitä enemmän tekee asioita ja liikkuu (kävelee, tanssii, joogaa) päivän aikana, sitä paremmin seuraava yö sujuu. Sohvalta ylös raahautuminen ei silti välttämättä ole raskausvaivaiselle helppoa tai edes mahdollista. Joten älä nyt ainakaan tunne huonoa omaatuntoa siitä, jos et jaksa tehdä mitään. Kun kaksi kiloa vauvaa painaa päällään omaa alapäätä ja vauvan toinen jalka tekee potkuharjoituksia keuhkoon, ei ehkä ensimmäisenä tee mieli lähteä ulos hiihtämään.

Vielä on jäljelllä tammikuu ja vähän helmikuuta. Luulen, että tila tästä ei kun huonone. Yksi tutun tuttu sanoi, että raskaus kestää kuukauden. Ensimmäistä kahdeksaa kuukautta kun ei kuulemma kuulu laskea. Vasta se yhdeksäs on sitä itseään.

*Kirjatärppi*

Se mainio Herlin on edelleen kesken. Aloitan huomenna uuden kirjan, siitä lisää myöhemmin!

1 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lueskelen välillä norjalaisen lastenkirjakustantajan Sandvikin ylläpitämää vau.fi-sivustoa . Eksyin sivustolle kun etsin tietoa raskausviikk...

Omakätinen keisarileikkaus

26.12.09 Satu Kommentteja: 8

Lueskelen välillä norjalaisen lastenkirjakustantajan Sandvikin ylläpitämää vau.fi-sivustoa. Eksyin sivustolle kun etsin tietoa raskausviikkojen etenemisestä ja mitä milloinkin tapahtuu.  Sivuston raskaus viikko viikolta -osiota on kuitenkin vaikea lukea - kun teksti lässyttää!! Miksi äideille pitää lässyttää, HÄ? Olisi kiinnostavaa lukea neutraalia tekstiä, jossa raskaana olevalle ei selitetä kuin jollekin seniilille hölmölle. Esimerkiksi raskausviikosta 34 sanotaan seuraavaa:

"Ajattele: sinä kannat sisälläsi tulevaisuutta! Odottavan äidin näkeminen koskettaa useimpia meistä, melkeinpä iästä huolimatta. Pyöreässä äidin vatsassa on jotain lähestulkoon maagista. Se vetää meitä puoleensa. Onhan se symboli tulevaisuuden toivosta ja mahdollisuuksista. Tai kenties se vain yksinkertaisesti vetoaa lajillemme ominaiseen lisääntymisviettiin."

LässynlässynLÄÄ. Vastapaahdetun kahvin tuoksu, rasvainen pitsa krapulapäivänä tai aamun lehden lukeminen vetävät sata kertaa enemmän puoleensa kuin kenenkään iso maha, josta pullistuu ulospäin  epäilyttävännäköinen napa. Miksi pitää lässyttää? Voi jumalauta...
Mitä isommaksi maha kasvaa, sitä vittumaisemmaksi tämä käy. Viimeiseen kahteen viikkoon en ole saanut nukuttua aamuneljää pidemmälle. Viiden tunnin hereillä olon jälkeen nukkuminen on jälleen mahdollista - silloin hullu väsymys voittaa edestakaisin ryntäilevän vatsan aiheuttaman ärsytyksen.  Siitä on maagisuus aika helvetin kaukana. Viime yönä näin unta, että tein itselleni omakätisen keisarileikkauksen. Ilmeisesti univelkani on kasvanut siihen pisteeseen, että ulosottomies tulee kohta kantamaan sängyn ulos.

*Kirjatärppi*

Viiden tunnin hereilläolo kolmesta kahdeksaan on tietysti kätevintä käyttää lukemiseen! Sain joululahjaksi Pekka Herlinin elämänkerran. Aloitin sen viime yönä ja nyt menen jo sivulla 200 ja jotain. En ole suuri elämänkertojen ystävä, mutta tämä kirja kolahtaa. Syy on varmaankin se, että elämänkerran kirjoittaja ei puhu kohteestaan palvovaan ja etäiseen sävyyn. Suorat ja välillä keskenään ristiriidassa olevat lausunnot, haastattelut ja anekdootit kertovat mm. PH:n paljon ennakkoon mainostetuista alkoholi- ja mielenterveysongelmista. Yksityiselämän synkästä puolesta Otavan markkinointi- ja viestintäkoneisto nostatti taitavasti ennakkokohua ja lehdistö piti huolen lopusta. Paras ennakkokirjoitus oli tietysti Niklas Herlinin omakätinen vuodatus Uusi Suomi -sivustolla. Viina ja hulluus kiinnostavat - ja myyvät.  Koska tuo kirjan alkoholisti- ja mielenterveyssisältö oli jo etukäteen tiedossa (ja oman elämänsä pekka herlinejä taitaa löytyä muodossa jos toisessa jokatoisesta suomalaisperheestä yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta), olen tähän astisessa lukemisessa kiinnostunut eniten kirjan liike-elämää käsittelevästä osuudesta. Pekka Herlinin bisnesopit vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta silti niitä ei niin kovasti näe noudatettavan. Virheitä voi ja pitää tehdä ("hyvällä pankinjohtajan johtamalla pankilla on aina oltava luottotappioita"), mutta iso korjausliike pitää tehdä heti, eikä upottaa rahoja mustaan aukkoon ja toivoa, että tilanne kääntyy "pian paremmaksi". No joo, lukekaa lisää itse, jos kiinnostaa. Suosittelen lämpimästi :-)

[caption id="attachment_219" align="alignnone" width="200" caption="John Simon: Koneen ruhtinas, Pekka Herlinin elämä. Mainiota tekstiä kaikille tirkstelystä, suomalaisesta liike-elämästä ja Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille. "][/caption]

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Hyvää joulua! Sukujoulupäivällisellä syötiin poroa ja vedettiin punaviiniä, hyvä tunnelma! Jos joku olisi lukinnut pöydän ympärillä huutavat...

Joulumieltä

25.12.09 Satu Kommentteja: 0

Hyvää joulua! Sukujoulupäivällisellä syötiin poroa ja vedettiin punaviiniä, hyvä tunnelma! Jos joku olisi lukinnut pöydän ympärillä huutavat, alle 25-vuotiaat lapset (neljä kpl) lastenhuoneeseen ja nielaissut avaimen, tunnelma olisi ollut parempi. Mikä hemmetti sinä on, että KAIKEASTA pitää kiukutella? Ensin lapset tönivät toisiaan, sitten vanhempiaan ja sitten kaatuu viinilasit. Vanhemmat nieleskelevät kyyneleitään, kun ei kaikki menekään kuten oli suunniteltu. Ja lopulta kaikki alle 25-vuotiaat parkuvat suoraa huutoa niin että kitarisat näkyy. Ei perkele, lentokoneessakin huutavista lapsista pääsee nopeammin eroon kuin joulupöydässä...

Mutta kyllä lasten vanhemmatkin osaa. Päivällisen jälkeen avattiin joululahjat. Aikaisempina vuosina paketit on jaettu ja avattu ja thats it. Lapsien määrä tosin on tuplaantunut viime joulusta, ja samalla lahjojen määrä kymmenkertaistunut. Ja koska serkukset ovat "nyt siinä iässä" (vanhemmat kai tarkoittivat  että he ovat vittumaisessa kolmivuotiskriisissä, jolloin kaiken pitää tapahtua niinkuin lapsi haluaa) pitää heidän avata yhtä isot, yhtä hienot ja samoilta sukulaisilta saadut lahjat yhtä aikaa ("ettei niille tule paha mieli ja ne ei ala riidellä"). Menee noin puolitoista tuntia, kun lasten vanhemmat metsästävät kuusen alta "juuri ne oikeat lahjat"  avatattavaksi oikeassa järjestyksessä. ARGH! Hermot menee. Ehkä tekisi lastenkin luonteelle ihan hyvää, jos kaikki ei mene aina ihan suunitelmien mukaan. Samalla ne oppisivat, että kaikkea ei voi saada itkemällä. (Täällä taas lapseton neuvoo :) ) Kolmivuotiaiden luova riitely jatkui kuitenin tuonne puolilleöin saakka, jonka jälkeen me muut (eli lapsettomat sukulaiset, joita oli seurueessa kaksi, minä ja mun mies) pengottiin paperivuoren alta omat lahjamme. Sitten päästiin lähtemään kotiin. Tänään olisi edessä vielä toinen sukulaisdinneri, taidan nauttia ennakkoon yhden rentouttavan oluen.

Sain kuitenkin ihania lahjoja. Ainut ärsyttävä lahja oli Ikean aamutossut - ärsyttävää lahjassa oli se, että ne oli ostettu Ikeasta. Olisivat menneet vaikka kirpputorille, olisi saanut parempaa laatua halvemmalla. Krääsätossut kestää arviolta viikon, sitten ne päätyvät roskikseen. Ei kovin ekologista. Onneksi mahassa kelluva lapsemme ei saanut vielä mitään, hähää. Siksi se varmaan piti yllä karatepotkuharjoituksia noin viiteen asti aamulla. HÄHÄÄ! Ja kun lopulta nukahdin, näin unta, että lapsemme synnyttyä lääkärit eivät osanneet sanoa sen sukupuolta. Siltä löytyi kuulemma molemmat vehkeet. Synnytin siis kastemadon! Heräsin aika sekavissa tunnelmissa.

Yksi hauskimmista joululahjoista tuli siskolta meren takaa, tämä on ihan huippu:

[caption id="attachment_214" align="alignnone" width="300" caption="Oiva jääkaappimagneetti."][/caption]

PS. Tytöllä on mainio lista blogissaan joulun ihanuuksista. Kannattaa lukea, takuuvarmat naurut!

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Käytiin eilen miehen kanssa kodinkonekaupassa ostamassa  pölynimuri (uuden asunnon ensimmäinen imuri). Kalleimmat kapistukset olivat yli 400...

Höpinöitä

22.12.09 Satu Kommentteja: 6


Käytiin eilen miehen kanssa kodinkonekaupassa ostamassa  pölynimuri (uuden asunnon ensimmäinen imuri). Kalleimmat kapistukset olivat yli 400 euroa. Halvin oli 35 euroa. Aikamoinen hintahaitari! Intin ostamaan halvimman mallin. Omasta mielestäni imuri kuin imuri, kyllä sillä pölyt ja leivänmurut lähtee helpommin kuin harja- ja luutasetillä. Mies ei suostunut 35 euron malliin, vaan sanoi että kyllä se on vähintään tuo seuraavaksi edullisin: “Minä kun meillä kuitenkin imuroin.” No se on kyllä totta. Imuroiminen on takuuvarma tapa saada raivari, koitan välttää toimenpidettä viimeiseen asti. Kannoimme autoon sen 50 euron mallin. Kun miehen äiti kuuli imuriostoksestamme, hän vaati että imuri palautetaan ja hankitaan se 100 euron laite; se on tehty kierrätysmuovista ja kestää kuulemma testien mukaan pisimpään. Hän haluaa ostaa sen meille joululahjaksi, jos se vain minulle sopii. No tottakai sopii, oikeastaan aivan sama millainen tuubi siellä siivouskomerossa seisoo. “Miten sä voit olla noin mies tällaisissa asioissa”, hän kiusasi lähtiessään  yhdessä äitinsä kanssa hakemaan meille uutta pölynimuria.

Meillä mies pesee myös vaatteet (se pelkää etten muista kääntää t-paitoja väärinpäin pesussa tai laitan valkoisen pyykin sekaan harmaata) ja usein myös siivoaa keittiön (koska jätän kuulemma aina vesiroiskeita puupöydälle ja se menee helposti pilalle). En silti myönnä olevani mikään laiska paska kotiasioiden suhteen, sillä useimmiten minä käyn kaupassa, teen ostoslistat ja kokkaan ja leivon.

Vauva-asioiden suhteenkin mies näyttää kuitenkin olevan enemmän perillä kuin minä, tässä taas muutama esimerkki viime päiviltä.

Tänään aamulla tein sheikkeriä aamiaiseksi yleiskoneella. Pohdikselin sitten ääneen, että mitenköhän tämän joka-aamuisen pirtelön kanssa käy, kun kone pitää niin kamalaa ääntä että vauva varmasti herää siihen.

“Voi kuule, mä luulen että se vauva on joka tapauksessa jo hereillä tähän aikaan, kello on puoli yhdeksän”, kuului vastaus sohvalta. Ihan hyvä pointti.

Eilen illalla miehen siskon perhe  kävi lapsensa kanssa meillä kylässä (näitä sukulaisvierailuja riitää nyt ihan joka päivälle). Kolmivuotias väänsi tortut vaippoihinsa ja koko asuntoon levisi järkyttävä haju. Kun vaipat oli vaihdettu ja perhe pakkautunut takaisin autoon, avasin kaikki mahdolliset ikkunat ja poltin muutaman suitsukkeen. Mies vaan totesi, että tuon ikäisen kakan kuuluu  haista pahalle, koska eihän se lapsi muuten tiedä, että sitä ei saa syödä. Pakko myöntää, että en ollut tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta koskaan aikaisemmin.

Sunnuntai-iltana ennen nukkumaanmenoa luin (yllätys) kirjaa sängyssä. Luulin että mies jo nukkuu, ja siksi pelästyin kun se yhtäkkiä oli täysin hereillä ja kysyi, että mitä mieltä mä nyt ihan oikeasti olen tästä vauva-asiasta. Miltä se nyt niinkun oikeasti tuntuu että sulla on toi maha ja kohta meitä on täällä kolme. Että oletko yhtään enempi sinut asian kanssa kuin kesällä. Kyllä tästä selvitään, älä nyt stressaa. Sitten se kysyi, että mitä mä olen sinne blogiin lähiaikoina kirjoitellut ja että toivottavasti ihmiset ei pidä meitä (tai siis minua) ihan hulluna. Että eihän kukaan luule että mä oikeasti nostaisin lapsen parvekkeelta alas :D

Iik, meinasi tulla tippa linssiin – ihana mies! Huhh. Nyt on tullut herkisteltyä kyllä ihan liikaa. Tätä se joululoma teettää!

Jotta en nyt vaipuisi ihan järkyttävän epäkotiäitimäiseen tilaan, alan leipoa karjanlanpiirakoita. Ei ehkä kovin jouluinen ruoka (?), mutta jotain suomisäätöä pitää värkätä suvun ei-suomalaiselle edustukselle. Riisipuuroa ruisjauhotaikinassa. Nähtäväksi jää, uppoaako.

*Kirjatärppi*

Viikonloppu vierähti Thomas Bodströmin Pakenijan kanssa. Bodström on Ruotsin entinen oikeusministeri, ja se kyllä näkyy tässä “trillerissä”. Poliitikot, juristit ja oikeuslaitos puukottavat toisiaan selkään minkä ehtivät. Ministerin lehdistösihteeri on puolinokkela vallankäyttäjä, joka muka manipuloi esimiestään. Siinä sivussa koitetaan ratkaista vankilassa tapahtunutta murhaa. Sekavaa ja pitkäveteistä.

Sain kirjan puoli-ilmaiseksi liityttyäni Suureen suomalaiseen kirjakerhoon. Siis taas haksahdin, enkä enää muista kuinka monennetta kertaa. Mutta ne lupasivat kohtuuhintaiset toimituskulut ulkomaille, joten liityin. Postiluukusta tunkee  taas niitä kuukauden lehtiä  pari kertaa kuussa. Suurin osa kerhotarjouksista on joko sotakirjoja tai Sheldonin “romanttisia trillereitä”. Jee.

Bodströmin kirjalta en odottanut  mitään, mutta en kyllä saanutkaan mitään.  Tylsiä henkilöhahmoja, joista kukaan ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia, ei edes turhautumista tai vihaa. Kaikki tuntuu  yhdentekevevältä. Viidensadan sivun edestä lukuaikaa, mutta suosittelen vain siinä tapauksessa, että kaikki muut kirjahyllyssä lojuvat trillerit on jo ahmittu.

[caption id="attachment_208" align="alignnone" width="172" caption="Harvinaisen laimea keitos. "][/caption]

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Pulujen potkimisfantasioista on jo kerrottu. Välillä hakkaan pehmoleluja seinään. Joskus kiroilen niin paljon, että lauseeseen ei mahdu kuin...

Jos hermot menee

19.12.09 Satu Kommentteja: 5

Pulujen potkimisfantasioista on jo kerrottu. Välillä hakkaan pehmoleluja seinään. Joskus kiroilen niin paljon, että lauseeseen ei mahdu kuin yksi neutraali verbi. Eilen aloin miettiä, että pääseeköhän tästä räjähtelystä eroon vauvan synnyttyä. Hallittu vitutus ja sykkeen nousu kun kuuluvat aika olennaisena osana jokapäiväiseen leipäannokseeni.

Vitutus on esimerkiksi tehokkain inspiraation lähde. Hyväntuulisena en saa mitään töitä valmiiksi. Tuottelias työpäivä alkaa yleensä siten, että ensin hankitaan armoton vitutus. Sitten tehdään työt ja kohta ne ovat valmiit. Sitten voikin hyvällä omalla tunnolla häipyä töistä. Hyvä työpäivä on tietysti sellainen, että on aikaa istua kahvilla, jutella Skypessä kavereiden kanssa ja syödä pitkä lounas viereisessä korttelissa työskentelevän ystävän kanssa. Mutta ei sellaisena hyvänä päivänä saa yleensä aikaan yhtään mitään.

Mitä jos se lapsi huutaa koko ajan, kiusaa kävelemään oppiessa muita tai käyttäytyy muutoin vittumaisella tavalla? Ei sen nähden pehmoleluille voi alkaa antaa nyrkkihoitoa, hulluhan siitä tulee. Mietin tätä viimeksi eilen, kun olin taas lapsellisten sukulaisten luona kylässä (näin joululoman aikaan on tullut nähtyä niitä epätavallisen paljon). Siellä yksi kolmivuotias teilasi kolmivuotiaan serkkunsa suoraan päin televisiota. Siis ensin ne leikkii autoilla. Toinen kiihdyttä tahtia, toinen ei halua mennä nopeampaa. Nopeampi serkku suuttuu, ottaa vauhtia ja tönäisee hitaamman leikkikaverinsa suoraan päin televisiota, joka melkein keikahtaa hyllyltä sen hitaamman päälle. Ei jumalauta. Ensimmäinen reaktioni oli ottaa se kolmivuotias kuspää niskapersotteeseen ja heivata parvekkeelle jäähtymään tai nostaa  kaiteen yli (huom, oltiin kuitenkin ensimmäisessä kerroksessa). Onneksi en ollut kummankaan vanhempi, joten ei tarvinnut alkaa ottaa kantaa. Väkivaltaisen huligaanin (tai siis tarkoitan tietysti että villimmän pikkupojan) isä torui, että "...ei noin saa tehdä, pitää olla kiltti". Auttaako tuo muka jotain? Mielestäni ei. Mutta ei lapsia lyödäkään saa. Vaikka oikeasti minun tekisi välillä mieli (antakaa anteeksi ajatukseni). Mulla olis verenpainemittari noussut punaiselle ja olisin saanut ainakin järkyttävät huutoraivarit. Vaikka enpä kyllä tiedä, olisiko sekään auttanut mitään.

Mitä jos  menee hermot oman lapsen kanssa, eikä lähimailla näy lihavia puluja? Kasvaakohan pitkä pinna jotenkin automaattisesti? Ainakin mitä enemmän vatsanahka kiristyy, sitä nopeammin hermot kiristyy. Ehkä näillä on joku yhteys? Toivon että on, koska muutoin mun pitää varmaan synnytyksen jälkeen raahautua jonnenkin anger management -kurssille.

*Kirjatärppi*

Hauska keittokirja. Luen äärimmäisen vähän kokkaamiseen liittyviä kirjoja. Poimin reseptit Pastanjauhajista tai  Jensenin kiusauksesta. Ja vieraat ihmettelee, että miten sä näin hyvin osaat laittaa ruokaa. Hehe.

Pari vuotta sitten sain hauskan keittokirjan joululahjaksi. Saa vaivata (Saara Törmä) sisältää helppoja retroreseptejä kaikkiin mummolanaikaisiin herkkuihin kuten Rex-kakkuun, omenahyvään ja karjanlanpiirakoihin. Kuvat ovat mainioita ja ruokaohjeiden kertojan juttuja on hauska lukea. Hän on jotain ärsyttävän pikkuvanhan naapurintytön ja huulta heittävän mummon välissä, kuten esimerkiksi:

"Korvasämpylät ovat korvapuustinmuotoisa sämpylöitä. Tämä nyt on tietysti tavallaan höpötystä, yhtä hyvinhän voit tehdä tavallisia sämpylöitä ja syödä täytteet erikseen. Mielestäni korvasämpylät ovat kuitenkin hienon näköisiä ja makuisia."

"Kun kakku on kovettunut, se on valmis. Keitä iltapäiväkahvit, kata pöytä ja leikkaa kakusta terävällä veitsellä paloja. Kahvia juodesa voi kuunnella radiota."

Kaikki keittokirjan herkut voi valmistaa ilman eläinkunnan tuotteita. Kirja on LIKEn kustantama, mutta valitettavasti loppuunmhyyty. Ehkä divarista?

[caption id="attachment_188" align="alignnone" width="178" caption="Ohjeet mm. lanttusupikkaisiin ja vaniljamunkkipulliin."][/caption]

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Jaa-a. 31 raskausviiikko ja kolmas päivä (kävin tänään kätilöllä, siitä tarkka aikataulutiedotus). Painoin tänään 70,5 kiloa. Tiesin jo etuk...

70 kiloa ja seksileluja

16.12.09 Satu Kommentteja: 5

Jaa-a. 31 raskausviiikko ja kolmas päivä (kävin tänään kätilöllä, siitä tarkka aikataulutiedotus). Painoin tänään 70,5 kiloa. Tiesin jo etukäteen, että seiskalla alkava numero tuntuu pahalta ja että se lävähtää siihen digitaalivaa'an näytölle viimeistään joulukuussa. Pikkumaista sievistelyä välittää tämmöisestä, mutta kun välitän niin välitän, ei voi mitään... Mieheni totesi olleensa 17 vuotiaana 70 kiloa. Mutta hän onkin melkein 185 senttiä pitkä - ei paljoa lohduttanut.

Oikeaan jalkaani on lisäksi tunkenut iso mustelma, ja se taitaa olla...suonikohju. Voi helvata. Arvatkaa miten mieheni koitti lohduttaa? "Se on ihan normaalia, mun äidilläkin on." Hei - äiti on yli 70-vuotias. Eikä sitä paitsi ole koskaan, ei missään tilanteessa hyvä asia verrata avovaimoaan/tyttöystäväänsä omaan äitiinsä. Se vaan on kertakaikkinen turn-off. Tästä lävähtikin sitten puoli tuntia hartijahierontaa. Meillä on nimittän sopimus, että kaikki yhden alkoholiannoksen ylittävät juomismäärät tuovat 10 minuuttia hierontaa per juoma. Näin kompensoidaan sitä, että minä en pääse nauttimaan mojitoista ja viinilasillisista. (Sitä paitsi tunnin hieronta on ihan oikeasti parempi juttu kuin kymmenen kaljaa ja kamala krapula.) Viime aikoina olen vähän venyttänyt sääntöjä ja vaatinut hierontaa kaikkein sammakoiden ja puoli"vittuiluiden" jälkeen. On toiminut ainakin tähän asti :)

Kätilö oli sitä mieltä että suonikohjut joko voi hävitä lapsen synnyttyä tai sitten ei. Kannattaisi kuulemma hankkia jotkut tukisukkahousut pitämään ylimääräisen veren poissa koivista. Miksi tätäkään kukaan ei voinut sanoa vaikka etukäteen? Luulin että tiukat sukkahousut tai sellaiset lentosukkien stay-up-mallit olisivat jotenkin haitalliset, koska ne puristaa. Mutta ei näköjään. Raskauden aikana hormonit kuulemma jotenkin muuttaa verisuonissa jotain "läppiä", ja siitä johtuen sydämeen päin virtaavaa verta pääsee "valumaan takaisinpäin", jota ei ns. normaalitilassa tapahdu. Ja sitten voi tulla näitä suonikohjuja. Joillekin enemmän, joillekin vähemmän. Joillekin ei ollenkaan. Riippuu kuulemma geeneistä. En ole nähnyt äitiä vähään aikaan, en tiedä onko sillä suonikohjuja. Pitäis varmaan kysäistä...

*Lukuvinkki*

Hei täällä voi menettää hermonsa maksutta: Aamulehden keskustelupalstalla käydään mielenkiintoista ja hermoja raastavaa keskustelua siitä, onko oikein, että K-kauppa tuo naisten seksileluja myymälöihinsä. Minusta se on ainakin ihan reilua - on se nyt terveempää myydä hieromasauvoja kuin niitä rasvaisia mistenlehtiä, joissa tädit pyllistelee lastenlehtien kanssa samalla hyllyllä.

Ja tässä toinen takuuvarma piristys päivään: Kauppalehdessä uutisoidaan WinCapitan pääjehun Kailajärven avustajasta, Petter Kavoniuksesta, joka uskoo päämiehensä älykkyyteen ja tämän kehittämään uuteen valuuttakauppaohjelmaan, joka tekee suuria voittoja käyttäjilleen. Siis mitä helvettiä? Onkohan tuo Kavonius ollut lausuntua antaessaan kännissä, vai onko tää joku erittäin myöhäinen aprillipila? Vai voiko tohtorintutkinnon suorittaneella todella vuotaa seula noin pahasti? Ihme juttu.

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

... osoittautui menestykseksi. Kukaan ei nimittäin kuollut eikä vuotanut verta. Kaikki alkoi siitä, kun lupauduin miehen kanssa vahtimaan su...

Päiväni lastenvahtina...

13.12.09 Satu Kommentteja: 5

... osoittautui menestykseksi. Kukaan ei nimittäin kuollut eikä vuotanut verta. Kaikki alkoi siitä, kun lupauduin miehen kanssa vahtimaan sukulaisen lapsia, vanhemmat ja mieheni äiti  lähtivät teatteriin. Homman piti olla selvä: minä siivoan ja teen ruuat, mies katsoo lapsien perään, vaihtaa vaipat ja vaatettaa jne. Se on tehnyt sitä aikaisemminkin, minä en.

Noh. Miehelle tuli ylitsepääsemätön työeste, joka oli pakko hoitaa. Tunnollinen kympin tyttö minussa ei pystynyt luistamaan lupauksesta (= tekeytymään sairaaksi), joten päätin hoitaa homman itse. Pyysin kuitenkin mukaan  yhden kaverini, jolle olen viime kuukausien mittaan tehnyt paria projektiluontoista työtä lähes nälkäpalkalla (starttifirmalla ei ole vielä oikein kassavirtaa...). Homman piti olla selvä: minä siivoan ja teen ruuat, kaveri katsoo lapsien perään, vaihtaa vaipat ja vaatettaa jne. Mutta autossa sukulaisten luokse kaverini kertoo, että hän ei pysty vaihtamaan vaippoja. Hän ei ihan oikeasti voi kestää mitään ulosteisiin liittyvää, ei nähdä taikka haistaa. Kuulemma jos joku pieraisee sisätiloissa, hänelle tulee siitäkin aivan järjettömän huono fyysinen olo. "Ihan oikeasti oksennan, jos joudun näkemään kakkaa." Kaveri esitti asiansa sen verran uskottavasti, että en tohtinut epäillä fobian aitoutta. Aina näköjään oppii lähipiiristään jotain uutta. Olisi vaan ollut kiva tietää tämä etukäteen.

Tilanne talossa on se, että meitä on kaksi kolmekymppistä, eikä kummallakaan ole omia lapsia. Kumpikaan EI halua vaihtaa vaippoja. Lapsia on kaksi, toinen 4 kk, toinen 3 vuotta. Lisäksi jaloissa pyörii yksi dementoitunut vanha mies (lapsien vaari), joka ei  enää ymmärrä, mihin kaukosäädintä käytetään tai että naapurirapun ovikelloja ei saa soitella huvin vuoksi. Istutamme vaarin tietokoneen eteen katsomaan kuvaesitystä sukulaisten lapsista. Kuvaesitys on niin pitkä, että hän ei shown loppuessa enää muista sen alkua, joten koneen ääressä vierähtää kätevästi koko ilta.

Kolmivuotias aloittaa järkyttävän äiti-huudon heti, kun teatteriporukka on häipynyt ulko-ovesta. Laitan Madagaskarin dvd-soittimeen, koitamme katsoa sitä. Apinoin kania, piirrän koiria, rakennan leegoista linnaa ja vaikka mitä ältsin siistiä, jotta lapsi lopettaisi huutamisen. Mutta ei lopeta. Lopulta kaivan pakastimesta litran jäätelöä ja leikkaan siitä kolmivuotiaalle kolmanneksen. Jälkeenpäin kuulen, että se oli kuulemma vähän liikaa - niiden vatsa kun on noin tennispallon kokoinen (miten tuonkin voi tietää). Jäätelö saa kakaran hiljaiseksi.

Sitten nelikuinen alkaa huutaa. Sillä on nälkä. Mutta äiti ei "muistanut" (veikkaan että tämä oli vittuilua siitä viimekertaisesta) pumpata maitoa jääkaappiin, eikä lapselle kuulemma saa antaa vielä mitään muuta kuin rintamaitoa. Miten nelikuisen lapsen saa hiljaiseksi, kun sille ei voi antaa mitään ruokaa ja se huutaa? Tungin lopulta (puhtaan) sormeni vauvan suuhun ja annoin sen imeä sitä puoli tuntia. Kai se luuli syövänsä, koska hiljeni. Lapsia on erittäin helppo huijata.

Ennen kuin vauvan sai laittaa nukkumaan, sille piti  vaihtaa vaipat ja yöpuku. Tämä olisi ihan oikeasti pitänyt saada videolle - en ole koskaan ollut yhtä paniikissa. Koitin räpeltää sellaista kaksiosaista pukua pois pienen ihmisen päältä, joka heiluu niin että meinaa tippua hoitopöydältä. Toisella kädellä koitan pitää sinttiä paikallaan, toisella kädellä avata nappeja. Kun olen noin vartin väsytystaistelun jälkeen onnistunut saamaan kaikki vaatteet pois, vauva keikkuu pöydällä vaipoissaan. Sitten se pahin - vaippa. Sormet vapisten koitan saada teippejä auki, jotta vaipan voisi vaihtaa. Pelokkaana kurkkaan vaipan sisään ---  ja huokaisen helpotuksesta, siellä ei ole MITÄÄN. Kokeilin vielä sormella, josko vaippa on märkä. Ei ollut. Bingo! Ennen kuin tyttö päättää muuttaa mielensä ja laittaa vaippaan täytettä, pakkaan sintin yöpukuun (meni ensin väärinpäin - luulin että napit ja vaipanvaihtoluukku kuuluu etupuolelle) ja keikautan sänkyyn. Seison siinä puoli tuntia ja vahdin että se nukahtaa. Poistun huoneesta. Menen viiden minuutin kuluttua takaisin katsomaan, hengittääkö se. Laitan valot päälle, nostan peittoa ja tarkastan, että sänkyyn ei ole joutunut pieniä esineitä. Laitan käden suun eteen testatakseni, että sieltä todella tulee ilmaa ulos. Tätä ravausta jatkuu noin puoli tuntia.

Sitten se kolmivuotias haluaa vessaan. Kaverini katsoo minua tietävän näköisenä ja pudistaa päätään. Oh shit, nyt kyllä laitan tuplalaskun menemään niistä muutamasta kymmenestä työtunnista, jotka olen kaverini firmaan laittanut! Pyöristän laskua ainakin 10 prosenttia ylöspäin, jupisen kun kävelen pojan kanssa vessaan. Kaverini vakuuttaa korvaavansa kaiken vaivannäön. Kunhan ei tarvitse hoitaa tätä pissa-kakka-asiaa. Tuo lupaus olisi pitänyt ottaa videonauhalle.

Vessassa kaivan potan kaapista. Poika pissii ja haluaa itse kaataa pissat pyttyyn. Sitten kuuluu taputtaa käsiä yhteen huomionosoituksena hyvästä pissasta. Olen hämmentynyt, mutta en näytä sitä lapselle. Taputan ja hypin tasajalkaa, hyvähyvähyvä. Lasta naurattaa. (Pitäisiköhän sitä alkaa itsekin taputtaa itselleenkin vähän useammin?) Olen poistumassa vessasta kun kaveri alkaa repiä paitani helmaa ja osoittaa vesihanaa. Ai niin, käsien pesu. Miten nyt tuon voi unohtaa :-D Pestään, saippuoidaan ja kuivataan. Sitten vedän housut pojan jalkaan. Mutta en tajunnut, että potalle pissaamisen jälkeen pitää pyyhkiä, koska ilmeisesti rapatessa roiskuu. Ja farkut ovat nyt ihan märät ja haisevat , noh, pissalle. Eli vaatteet vaihtoon. Yöpuku päälle ja yövaippa jalkaan. En tajua vaipan teipeistä mitään, koska missään ei sanota front tai back tai "tämä puoli eteen". Toisessa reunassa on kukkakoriste, mutta miten hemmetissä voi tietää tuleeko koristeet eteen vai taakse?? Onko kukka kakan vai pissan symboli? Jaa-a. Mutta ilmeisesti vaippa menee jotakuinkin oikein, sillä ainakaan pojan kasvoilta ei paista minkäänsortin epäily.

Neljä tuntia on kulunut, ja olen niin väsynyt, että en jaksa enää keittää itselleni edes kahvia. Tunti vielä, niin teatteriporukka rantautuu kotiin ja pääsee kyselemään, että mites täällä selvittiin, eikö ollutkin kivaa harjoitella. Ja taas saa pulu kyytiä. Nelikuinen nukkuu ja kaverini kokoaa kolmivuotiaan kanssa palapeliä. Mietin, että jos ikinä tämän yhden lapsen kanssa selviän hengissä, niin se toinen saa odottaa ainakin siihen asti, että ensimmäinen osaa käydä itse vessassa, ottaa jääkaapista aamupalaa ja mielellään vielä ajaa minutkin koulumatkallaan töihin.

*Kirjavinkki*

Tiedän onnettoman vähän ulkomaalaisesta nykykirjallisuudesta ja luen kaikki kehutuimmatkin tietokirjat vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Esimerkiksi yksi tämän vuosikymmenen parhaista uskontoa, jumalia ja muuta sellaista käsittelevistä kirjoista, Richard Dawkinsin The God Delusion (2006) on minulta edelleen lukematta, vaikka se on ollut lukulistalla jo pitkään.

Tajusin jälleen kerran, miten vähän luen kirjoja, kun selattuani läpi The New York Times listan vuoden 2009 kymmenestä parhaasta kirjasta, en tunnistanut niistä  yhtäkään. (Miten ihmeessä olen silti saanut kirjahyllyn noin täyteen ja kaikki rahat tuntuvat valuvan kirjakauppoihin ja nettikirjakauppoihin - ja ihan oikeasti, en ole mikään Harlekiinien ystävä). Jotta saisin edes vähän tatsia nykymenoon, koitan joululoman aikana saada kahdalttua tuosta listasta läpi ainakin osan. Täytyy käydä katsastamassa paikallisen kirjakaupan tarjonta. Onko näistä kirjoista joku teille tuttu, suositteletteko jotain? Vai onko tämä juttu jonkun maailmasta vieraantuneen kulttuuritoimittajan tuotoksia, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Miten näistä voi tietää...

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Joogaopettaja antoi tänään vinkkejä oikeasta hengittämisestä synnytyksessä. Vaikka osa hänen neuvoistaan (ja varsinkin ne lauluosuudet) tunt...

Muista hengittää

9.12.09 Satu Kommentteja: 3

Joogaopettaja antoi tänään vinkkejä oikeasta hengittämisestä synnytyksessä. Vaikka osa hänen neuvoistaan (ja varsinkin ne lauluosuudet) tuntuvat turhan hörhöltä, tämä hengitysasia oli minusta hyödyllinen.

Leffoissa ja televisiosarjoissa kaikki paitsi synnyttää aina samassa asennossa, myös puhkii ilmaa ulos huulet pyöreäksi suipistettuna ja läähättää. Se on väärin ja vaikeuttaa synnytystä ja syykin on kuulemma yksinkertainen: kun huulet suipistaa mykkyrälle ja puhaltaa ilmaa sitä kautta ulos, vatsa kiristyy.

Tässä malliesimerkki väärinhengittämisestä (uskaltaa katsoa, ei näy verta eikä ihonpalasia, mutta juontaja on ärsyttävä).

Uloshengittäessä naama pitäisi rentouttaa kokonaan (sitä edesauttaa jos pärskii ensin kuin hevonen - tiedän, näyttää ja kuulostaa erittäin typerältä) ja hidastaa hengitystä kontrolloimalla kurkunpäätä (tässä on vissiin kyse jostain joogahengityksestä, jolloin uloshengitettäessä kuuluu semmonen hauska meren suhinaa muistuttava ääni). Mutta suuta ei saa laittaa kiinni eikä jännittää. Kun naamalihakset on ihan rentona, myös muu kroppa pysyy rentona. Kannattaa puhallella kotona ja kokeilla itse, onko se omalla kohdalla totta. Sisäänhengittäessä kannattaa ottaa kunnolla ilmaa sisään, jotta sitä ulospuhallettavaa riittää.

Joogaopen mielestä mitä rennompi on, sitä helpommalla tyyppi tulee ulos. "Kun olette mahdollisimman rentoja, teidän vartalo aukeaa vähän samalla tavalla kuin nämä ruusut tässä maljakossa, ja synnyttäminen käy helpommin."

Tuo kukkakauppaosasto tuntui vähän kornilta, mutta ei välitetä siitä :)

Edelleenkään en ole vakuuttunut että koko mankelointia voi kestää pelkästään hengittämällä oikein, mutta ei tästä varmasti haittaakaan ole.

*Kirjatärppi*

Poikani Kevin. Ehkä maailman epäsopivinta luettavaa raskaana oleville, mutta kirja on niin pirun hyvä, että riskinotto kannattaa. Kevinin äiti ei pidä lapsestaan, hän suorastaan inhoaa tätä. Pojasta kasvaa ilkeä pikku paskiainen, joka terrorisoi koko perhettä ja lähipiiriään. Isoksi kasvaessaan panokset kovenevat ja ihmisiä kuolee. Kirjaa lukiessa lukijalle tulee mieleen, voiko lapsi olla syntymästä asti paha. Tai miten ihmisestä tulee paha. Onko syy äidin, joka kenties kärsii masennuksesta ja laiminlyö lastaan vai idioottimaisen isän, joka ei tajua mistään mitään ja elää poikansa näytellyistä "juku isi sä oot huippu" -hihkaisuista. Vai pitääkö koko tarina paikkaansa lainkaan, onko kaikki vain hulluksi tulleen äidin kuvitelmaa? Kirjan kirjoittaja Lionel Shriveriltä on suomennettu muitakin teoksia, jotka nekin ovat minusta varsin hyviä.

[caption id="attachment_167" align="alignnone" width="205" caption="Kevin ei ole mikään ihan tavallinen poikalapsi."][/caption]

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lupaan, että tämä on viimeinen sukulaisten dissauspostaus vähään aikaan. Mutta perantaina tuli vähän sanomista. Miehen sisko, jolla on itsel...

Lisää sukulaisangstia

7.12.09 Satu Kommentteja: 6

Lupaan, että tämä on viimeinen sukulaisten dissauspostaus vähään aikaan. Mutta perantaina tuli vähän sanomista. Miehen sisko, jolla on itsellä kaksi lasta, tuli miehensä kanssa meille ravintolaillan jälkeen lasilliselle. Jotenkin puhe kääntyi aina vauvaan. Siskon mielestä on niin ihanaa, kun mullakin on nyt viimein iso maha, eikä aina vain hänellä (?). Kun mieheni kertoi siskolleen, miksi käytän tätä paitaa, olohuoneeseen vaipui vaivaannuttava hiljaisuus. Se oli vielä ihan hauskaa.

No hetken kuluttua puhe kääntyi siihen, että kauanko meinaan olla kotona vauvan syntymän jälkeen.

- Jos kaikki menee putkeen, niin ehkä kolme kuukautta.

- Etkö sitten meinaa imettää?

- No en tiedä. (Kyllä meinaan ainakin yrittää aluksi, mutta halusin vähän härnätä. Hyi minua, pikkupirua...)

- Ai miten niin et tiedä, totta kai sun pitää imettää! Se on niin paljon terveellisempää ja mukavampaa kuin pulloruokinta. Mitä mieltä xx (mun mies) on.

Ennen kuin mies ehti vastata, ilmoitin, että siitä pääätän kyllä itse asiassa vain minä itse.

-  Se on mun tissi, päätöksenteko kuuluu muille. Eikä se rintaruokinta välttämättä edes onnistu, joten turha asiaa nyt on päättää ja asettaa paineita.

Sitten puhe kääntyi parhaaseen lastensaantivuodenaikaan - onko se kesä vai onko se talvi vai jotain siltä väliltä. Mieheni kanssa kerroimme, että meillä ei kauheasti mitään vuodenaikoja mietitty. Lisäksin vielä, ja ihan ystävällisesti, että tämä siis ei ollut mitenkään suunniteltu juttu, ja jos tätä vahinkoa  ei olisi käynyt, en ehkä koskaan olisi yrittänyt hankkia lapsia (tai sitten olisin havahtunut siihen niin myöhään, että se ei enää ehkä olisi ollut edes mahdollista).

Käly veti herneen nenään ja ilmoitti, että ethän sä mitenkään voi käyttää vahinko-sanaa, lapsi kuulee sen.

Argh..... Tässä kohtaa alkoi munkin matala verenpaine nousta. Sikiö varmasti kuulee jo nyt kaikenlaista,  ja oma mielentilani heijastuu siihen, mutta jos lempeällä äänellä lepertelen, että sinusta tulee isona sarjamurhaaja, en kyllä mitenkään usko, että siitä todella tulee isona sarjamurhaaja. Ei nyt tarvitse ihan hulluksi sentään tulla. Vaikka olisinhan tosin itse voinut diplomaattisesti käyttää yllätys-sanaa vahingon sijasta.

No juttu jatkui ja sitten jotenkin päädyttiin  siihen "pidätkö lapsista" -osastoon. Totesin että en kamalasti pidä, kissanpennut on suloisia ja vauvatkin on joo, mutta ei joka ikinen vauva herätä minussa orgastisia IHANA VAUVA -huokauksia. Totta kai kälyn piti kysyä, että jos pidän heidän lapsiaan sylissä, eikö se tunnu minusta ihanalta. (Miksi ihmeessä tuota piti kysyä? Ja miksi ihmeessä minun piti vastata juuri se, mitä ajattelin...) Totesin että ovathan ne kivoja ja välillä hassujakin, mutta eivät ne minussa sen suurempia herkkyyden tai rakkauden tunteita herätä. Mukava niitä on nähdä, mutta that's it. En kehdanut antaa valkoista valhetta, vaikka ehkä juuri nyt olisi ollut sen aika. Lämpötila laski kymmenen astetta. Illalla vielä päädyimme miehen kanssa siihen lopputulokseen, että kaikkien - ei edes läheisimpien perheenjäsenten - seurassa vaan voi sanoa ihan kaikkea mitä ajattelee.

Joten joulun suurta sukujuhlaa odotellessa :-D

*Kirjatärppi*

Tällä kertaa nettitärppi. Ystäväni vinkkasi hauskasta nimigeneraattori-nettisivustosta. Nettisivuston masiinalla voi haravoida lapselleen nimeä erilaisten hakukriteerien avulla. Hauskaa ajanvietettä, vaikka sitä ei tosissaan ottaisikaan. Jos se on poika ja sillä on nimet meidän molempien kansallisuuksista ja jos jostain ihme syystä haluaisimme nimen liittyvän hindumytologiaan, nimeksi tulisi Risto Hari. Ja jos se olisi tyttö, sen nimeksi samoilla hakuehdoilla tulisi Birgitta Ulla. Tähän jää koukkun.

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Mahapaniikki iski tänään. Miehen muualla asuvia sukulaisia tuli viikonlopuksi kylään, ja illalla koko perhe kokoontui anopin luokse kahville...

Kantakirjalehmä

5.12.09 Satu Kommentteja: 3

Mahapaniikki iski tänään. Miehen muualla asuvia sukulaisia tuli viikonlopuksi kylään, ja illalla koko perhe kokoontui anopin luokse kahville. Puin sen paidan päälle, vaikka tiesin, että ei siitä mitään apua kuitenkaan ole, ei tämän porukan edessä. Olin oikeassa. Jo ulko-ovella vatsan kimppuun hyökkäsi kolme aikuista ihmistä käsipareineen. Miten sun maha voi? Onpa se iso! Oletko ollut kipeä? Miltä se on tuntunut? Joo moi, mäkin olen täällä paikalla, puoli metriä ylempänä! (Tältä siis tuntuu, kun miehet katsoo silmien sijasta aina hinkkeihin. Omani ovat normaalitilassa onneksi sen verran pienet, että katsekontaktin luominen on onnistunut suhteellisen helposti. Olen melko varma, että tämä sama tunne on tuttu koiranäyttelyssä käytettäville koirille  - aika hyvä askellus, suorat korvat mutta vähän epäsuhta pää!) Nyt kaikki vaan tuijottavat mahaa. Ja käskevät lastensakin kokeilla, ja selittävät, että siellä on pieni vauva ja sitä voi tälläi hellästi taputella. No ei kyllä voi! Yksi niistä lapsista ujosteli eikä kehdannut tulla äitinsä käskystä lääppimään. Iskin sille kiitollisena silmää ja annoin myöhemmin karkin. Onneksi voi aina paeta sinne vessaan.

Ehkä mulla vaan on yläkerran(kin) tavara löysänä. Koen raskausmahan pakollisena ulokkeena, jonka täytyy roikkua tuossa edessä se 9 kuukauden kypsymisaika. Ja kun maha saa huomiota, alkaa isäntäruumista vituttaa. Ihan kuin olisin pelkkä VATSA. Taidan lisäksi olla hiljainen luuseri, joka ei kehtaa sanoa sukulaisilleen, että näpit irti mahasta ja koittakaa olla tuijottamatta sitä, se tuntuu epämukavalta. Tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta, kun kaverit kyselevät mahasta ja heittävät vitsejä. Johtunee siitä, että ne eivät ole yhtä vauvahulluja kuin tuo lapsifanaattinen miehen puolen suku.

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Mielestäni alle metrin mittainen ihminen ei tarvitse terveeksi kasvaakseen läjäpäin siirreltäviä keinuja, useita vilkkuvalollisia leluautoja...

Lastenrattaat. Mutta mikä on heittokahva?

3.12.09 Satu Kommentteja: 2

Mielestäni alle metrin mittainen ihminen ei tarvitse terveeksi kasvaakseen läjäpäin siirreltäviä keinuja, useita vilkkuvalollisia leluautoja tai kymmenillä nappuloilla varustettua leikkihellaa. Miksi kaikkien lapsiperheiden asunnot ovat aina täynnä rojua? Jos talossa on lapsia, joutuu lattiaa ylittäessään astumaan väkisinkin jonkun ääntä pitävän tai vilkkuvan esineen päälle. Hrrr. No, ehkä meilläkin kohta on vinkulattia.

Välillä silti ihmetyttää,  mistä ihmeestä kuluttaja oikein lastenvarusteissa maksaa. Meidän kodin naapurissa on lastenvaunukauppa, ja sen ohi kävellessämme minulle ja miehelleni on tullut tavaksi hämmästellä rattaiden hintoja (olemme näköjään kuin vanha pariskunta, joka aloittaa joka aamu keskustelun sillä, kuinka pihapuussa on orava ja varpu heiluu tuulessa). Mutta kun yksillä lastenvaunuilla saisi käytetyn auton!

Tavoitteenani oli löytää jostain turvalliset lastenvaunut, joiden ei välttämättä tarvitse taipua syöttötuoliksi, kuntosalivälineeksi ja lentokoneen varaosiksi. No nyt löysin jotain sinnepäin. Merkki on Hartan TopLine. Kuulemma saksalainen merkki. Maksoin niistä 30 euroa.

Huvittavinta tässä vaunujenhankintaoperaatiossa on se, että nainen, joka raahasi lapsensa mukaan sinne yhdelle kurssille ja imetti&röyhtäytti&pieretti sitä joka kymmenes minuutti, kysyi minulta viimeisellä kokoontumiskerralla, että haluaisinko ostaa häneltä ylimääräiseksi jääneet vaunut. Niitä ei oltu käytetty juuri yhtään, mutta malli ei enää mahtunut perheen uuden auton takakonttiin. Niinpä ne päätyivät meille.

Nainen asuu perheensä kanssa naapurustossa, joten viime viikonloppuna kävimme kävelyttämässä rattaat heidän varastosta meidän varastoon. Mieheni työnsi kärryjä (en ollut vielä itse valmis) hämmentyneen näköinen ilme kasvoillaan ja minä hypin vierellä nimitellen häntä pikkuiskäksi. Se oli kyllä oudoin sunnuntaikävely vähään aikaan.

Saimme rattaiden mukana myös 30-sivuisen käyttöoppaan. Nappeja, piuhoja ja painikkeita on niin miljoona, että ei niistä kyllä ihan heti ota selvää. Siinä kohtaa kun vaunujen myyjä alkoi kehua rattaiden heittokahvaominaisuutta, minulta loksahti suu auki. Siis mikä on heittokahva? Onko se joku kranaattiheittimen tyylinen, jonka avulla äiti voi häipyä maisemista kun vauvan kitinä ylittää sietokyvyn? Ex-omistaja näytti kädestä pitäen: kyse on siis sellaisesta ”ohjaimesta”, jonka voi kääntää kummalle puolelle vaunuja tahansa – eli jos vauvaa kyllästyttää kulkea pää menosuuntaan päin, voi nostaa heittokahvan rattaiden toiselle puolelle ja jatkaa matkaa kääpiön jalat menosuuntaan. Kätevää.

Huomasin muuten juuri, että käytin sanaa rattaat ja vaunut sekaisin. En ole ihan varma, onko niillä jotain eroa, mutta nämä mitkä me ostettiin, toimii sekä makuu- että istuma-asennossa. Eli onko sen sitten ratasvaunut vai mitä?

Tämä siirtely- ja kuljetusvehje oli ensimmäinen v-aiheinen hankintamme. Veikkaanpa, että jouluaattona meidän vauvatavara-arsenaali moninkertaistuu... Toivottavasti mäkin saan jotain!

*Kirjavinkki*

Pakko palata taas pohjoismaisen krimin pariin. Mankellin Wallander on kyllä ihana, mutta samalla viivalla seisoo mielestäni islantilaiskirjalija Arnaldur Indridasonin Erlendur-poliisi. Hänelläkin on a) ongelmia perhesuhteissa b)  jonkin sortin sydänsairaus ja c) hallitsevana luonteenpiirteenä vaitonaisuus. Miksiköhän mä aina ihastun näihin hiljaisiin ja älykkäisiin?

Olen lukenut kaikki Erlendur-kirjat, mitä on julkaistu suomeksi. Niitä voi – kuten kai kaikkia kirjasarjoja – lukea sekaisin, mutta parhaiten tunnelmaan pääsee jos aloittaa alusta, Räme-kirjasta. Indridasonin uusin suomennos Hyytävä kylmyys tuli ulos pari kuukautta sitten. Kirjassa selvitellään syrjäisestä kesämökistä löytyneen hirttäytyneen naisen tarinaa. Mukana on parit kummitukset ja kourallinen selvännäkijöitä. Ei mikään ihan tavanomainen poliisidekkari, mutta taattua Erlendur-kamaa ja kieli on miellyttävää kuten aina.

[caption id="attachment_147" align="alignnone" width="196" caption="Tässä kirjassa islantilaisen Erlendur-poliisin tutkimusmatkat ulottuvat ”tuonpuoleiseen”. Arnaldur Indridason, Hyytävä kylmyys."][/caption]

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?