Tajusin tänään toimiston vessan peiliin katsoessani, että näytän ihan muumilta. Pää ei vielä ole paisunut, mutta kaikki muu olkapäistä alas...

Pierevä muumi

30.11.09 Satu Kommentteja: 0

Tajusin tänään toimiston vessan peiliin katsoessani, että näytän ihan muumilta. Pää ei vielä ole paisunut, mutta kaikki muu olkapäistä alas on. Ei puutu kuin häntä ja hiustenlähtö. Voivottelin tänään tilaani kotona, ja mieheni koitti kyllä parhaansa mukaan vakuutella, että ei tuo tila ikuisuuksia kestä. Sitten pääsi pieru, puhdas vahinko! Voihkaisin, että en pysty enää hallitsemaan edes ruumiintoimintojani. Mies alkoi vaan hihittää: “Meillähän on kotona pierevä muumi, tämähän on tosi söpöä!”

Auttaisikohan muumioitumista vastaan joku ananaksen syönti tai vastaava? Tai jonkun tietyn marjan mehu? Jos jollain on hyviä konsteja tähän, niin neuvot otetaan mielellään vastaan! Olen koittanut vähentää suolan syöntiä, suolahan kai kerää nesteitä kehoon ja saa olon tukkoiseksi. Koitan harjailla itseäni säännöllisesti, jotta edes pintaverenkierto pysyisi aktiivisena. Mutta kuvitelkaa nyt muumi selluliittiharjan kanssa suihkuun. Ei paljon naurata :D

Viime yönä nukuin muuten vaivaiset neljä tuntia. Heräsin aamuneljältä siihen, kun joku potkii mahaa sisäpuolelta. Laitoin valot päälle, ja näin pelottavannäköisen ulokkeen työntävän vatsanahkaani kohti kattoa. Mieleeni tulivat elävästi ne Sigourney Weaverin Alien-elokuvat, jossa avaruusolio pyrkii ulos vatsasta.  Ilmeisesti se oli kuitenkin vain vauvan jalka. Ei tullut uni enää silmään.

*Kirjatärppi*

Tämä ei nyt ole kirja, mutta hyvää tekstiä kumminkin. Ennen kuin uusi Kuukausiliite tulee laatikosta ensi lauantain Hesarin välissä, varmistakaa, että olette lukeneet marraskuun Kuukausiliitteessä olleen mainion jutun matemaatikko Bengt Holmströmistä, joka on taloustieteen professorina yhdessä maailman parhaimmista yliopistoista, Massachusetts Institute of Technologyssä. En ole itse tutkijanhommissa tai akateemisessa maailmassa, mutta tämä artikkeli auttoi jotenkin ymmärtämään, mistä tutkijanhommissa on parhaimmillaan kyse. Holmström vaikuttaa – ainakin jutun perusteella – niin humaanilta, älykkäältä ja fiksulta ihmiseltä, että tekisi mieli käydä kättelemässä. Lehtijutusta tähän kopioitu Holmströmin lainaus vaan on niin hienosti sanottu:

“Kun tutkija lähtee ratkaisemaan ongelmaa, hän ikään kuin pakkaa laukkunsa ja lähtee kohti tavoitteitaan – kohti Roomaa. On tutkijoita, jotka työntävät itseään Roomaan, oli matkalla mitä esteitä tai yllätyksiä tahansa. He eivät ole löytöretkeilijöitä, ja tiede on löytöretkeilyä. Täytyy olla valmis vaihtamaan suuntaa ja lähtemään…vaikka Prahaan. Tutkijalle on täysi shokki joutua umpikujaan, koska hän on tehnyt paljon työtä. Mutta olen oppinut, että parhaat ideat ovat syntyneet silloin, kun on epätoivoisimmillaan. Osittain varmaan siksi, että järkytyksestä tulee niin paljon adrenaliinia.”

Kiitos Anu Nousiainen hyvästä jutusta!

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tänään ei ole ärsyttänyt oikein mitään. Fiilis oli kumman seesteinen pitkästä työviikosta  ja viikon olemattomista yöunista huolimatta. Joht...

Nimettämistä

29.11.09 Satu Kommentteja: 11

Tänään ei ole ärsyttänyt oikein mitään. Fiilis oli kumman seesteinen pitkästä työviikosta  ja viikon olemattomista yöunista huolimatta. Johtuu varmaan siitä että on lauantai. Eilen illalla kun kävelin töistä kotiin, töllötin kävelymatkalla kirkontornia ja aloin pohtia vaikeita asioita. Kuten esimerkiksi sitä, miksi lapset täytyy kastaa eli miksi ristiäisiä järjestetään. Jos vanhemmat kuuluvat kirkkoon, lapsikin yleensä kastetaan. Miksi ihmeessä? Eikö se ole vähän outoa, että vauva, joka ei vielä osaa edes puhua, liitetään osaksi jotain uskontokuntaa? Vettä päähän, pari virttä perään ja aamen. Eikö lapsi voisi itse valita uskontokuntansa (tai uskonnottomuutensa) kasvaessaan vähän isommaksi? Eihän lasten nimiin voi ottaa pankkilainaakaan - paitsi Islannissa. Ja kyllä uskontokunnan valitseminen on minusta pankkilainaa isompi päätös. Mutta toisaalta, onhan kastamatta jättäminenkin asia, josta lapsi ei voi esittää kenellekään valitusta.

Meistä ei kumpikaan kuulu kirkkoon, joten siksi meillä ei vietetä myöskään ristiäisiä. Sitten kun lapsen aivotoiminta alkaa kehittyä, koitamme kertoa eri uskonnoista ja mihin erilaiset ihmiset uskoo, ja että saa itse valita mitä pitää hyvänä. Tämä siis ylevä suunnitelmamme, ehkä yhtä vedenpitävä kuin se, että "ei varmasti rauhoiteta sitä antamalla sen katsoa telkkaria syödessä" tai "meidän muksua ei lahjota karkilla". Ei varmaan niin... :-)

Mutta mitä mieltä muut ovat - onko teistä parempi kastaa lapsi heti omaan uskontoon vai antaa sen valita itse kasvaessaan vanhemmaksi? Ja jos niin miksi?

Mun yksi kaveri taannoin kertoi, kuinka hän sai lapsena ihan hulluja pelkotiloja kuultuaan pyhäkoulussa, että "ei saa tehdä väärin, jeesus näkee sun sydämeen". Kaverini ajatteli, että joku partasuu kyttää ikkunan lasin takana, puiston pusikossa tai milloin missäkin ja tarkkailee lapsen liikkeitä ja tuijottaa tätä vihreällä laser-katsellaan. Pelottavaa.

Minut laitettiin lapsena pyhäkouluun, mutta sieltä ei kyllä jäänyt muuta mieleen kuin tarravihkoon kerättävät valkoiset lammas-tarrat ja keltainen jaffa, jota sai loppurukouksen jälkeen. Joten vähällä selvisin.

11 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tänään aamulla menin mammajumppaan, ja kuten kaikkina muinakin aamuina, siellä on yksi konttaamaan oppinut pikkulapsi, joka saa verenpaineen...

Ahdistelua jumppatunnilla ja kamala vauvavitsi

25.11.09 Satu Kommentteja: 4

Tänään aamulla menin mammajumppaan, ja kuten kaikkina muinakin aamuina, siellä on yksi konttaamaan oppinut pikkulapsi, joka saa verenpaineeni nousemaan. Tuon pojan lisäksi tunnin vaipankantajiin kuuluu kolme jumppamatoilla selällään makaavaa, vähän  nuorempaa tyttövauvaa, jotka eivät vielä osaa ryömiä eteenpäin vaan möllöttävät tyytyväisenä kattoon katsellen.

Tuo vanhempi poika ahdistelee niitä tyttövauvoja mennen tullen. Konttaa niiden päälle, vie lelut ja istuu naaman päälle. Jotenkin etoo. Eikä pojan äiti tee mitään, hän vaan naureskelee aktiiviselle jälkikasvulleen. Mielenkiinnolla odotan sitä aamua, kun pikkutyttöjen äideistä joku avautuu kunnolla. Epäilen, että se tapahtuu aika pian.

Jos natiainen ryömisi oman vauvan päälle, pyytäisin kyllä kyseistä äitiä pitämään lapsensa aisoissa, hankkimaan sille hoitajan tai lukitsemaan sen pukuhuoneen vaatekaappiin.

Asiasta toiseen. Kuulin tänään ihan kamalan sovinistiaiheisen vauvavitsin. Pahoittelen jo etukäteen, älkää lukeko tästä eteenpäin, jos olette herkkänahkaisia.

Mieheni tuttava kertoi vitsiä omista lapsistaan. ”Minulla on kotona kolme pronssipalkintoa. Tiedätkös mitä se tarkoittaa?”

No en tiennyt.

”No sitä tietysti, että meille on syntynyt kolme tyttöä. Poika on näes kultamitali, vammainen poika on hopeakannu ja tyttövauva pronssia.”

Yök. Ei paljon naurattanut. Saatanan sukupuolipaskiaiset ja vammaisia dissaavat. (Myönnän, tää on herkkä kohta.) Olen tosin jo oppinut nauramaan sovinistivitseille, ehkä nuo vauvavitsitkin uppoaa aikanaan...

 



*Kirjavinkki*

Tämä on kirja, jota en ole vielä lukenut, mutta toivon sitä joululahjaksi (vinkiksi vaan siskoille, jotka lukee tätä blogia :) ).

TIME-lehdessä oli pari viikkoa sitten mainio tiiserijuttu ”How They Did It” Barack Obaman presidentinvaalikampanjapäällikön David Plouffen kirjoittamasta kirjasta.

En ole aikaisemmin juuri pitänyt TIME-lehdestä, esimerkiksi hieman vastaavanlaisen Economistin jutut tuntui paljon kiinnostavimmilta. Mutta viime aikoina TIMEssä on ollut ihan järjettömän hyviä juttuja. Läpyskän artikkelit on vähän lyhyempiä ja lehti ohuempi, taitaa johtua vaan siitä.

Mutta eniveis, jos TIMEn artikkeli antaa yhtään oikean kuvan Plouffen kirjan sisällöstä, niin luvassa on aika yksityiskohtainen selostus Obaman vaalikampanjan vaiheista. Miten Obama reagoi kuultuaan Palinin varapressanimityksestä? Miten demokraattien varapresidentti valittiin? Miksi H. Clinton oli mukana vielä top 5 -listalla mutta ei enää top kolmosessa? Mitä Barack söi aamiaiseksi?

En ole mikään jenkkipolitiikan nörtti, mutta Obama vaan on niin ihana ja sen kampanja niin hieno, että tämä kirja on kyllä hankittava.

[caption id="attachment_121" align="alignnone" width="107" caption="Dokumentaarinen ja ilmeisen mukaansa-tempaavasti kirjoitettu kuvaus Obaman presidentin-vaalikampanjasta."][/caption]

 



 

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Marraskuun Vauva-lehti tuli postissa eilen. Luin sen saman tien kannesta kanteen. Ei olisi pitänyt iskeä kynsiään tähän projektiin puolilta...

Potkuraivarit, 2am

20.11.09 Satu Kommentteja: 9

Marraskuun Vauva-lehti tuli postissa eilen. Luin sen saman tien kannesta kanteen. Ei olisi pitänyt iskeä kynsiään tähän projektiin puoliltaöin, sillä siinä meni yöunet. Osa lehden sisällöstä koostui itselle aika merkityksettömistä itsestäänselvyyksien toistelemisista ("Parasta olisi, jos lapselle saisi annettua terveen itsetunnon.") . Osa jutuista tosin sai täyden paniikin päälle, mikä on hyvä asia lehden kannalta: hyvä teksti saa aikaan fyysisiä oireita :)

Mutta kun omat yöunet menee, ei enää naurata. Siispä päätin vähän terapoida ja jutella näiden tekstien kanssa. Jos Vauva-lehden toimitus joskus lukee tätä palautetta, niin terveisiä vaan sinne, hyvää työtä näiden osalta (se Vaarit vaihtaa vaippoja -juttu oli kans mainio)!

Tässä muutama herkullisin tekstipätkä:

Postia lukijoilta, kolmen lapsen äiti: Kun kerron synnytyksistäni, tunnen olevan suorastaan syntinen ja hölmö, kun en ole ottanut puudutuksia. Olen joutunut jopa keksimään selityksiä oudolle käyttäytymiselleni. Eikö asian pitäisi olla juuri päin vastoin, kivunlievityksen valinneet saisivat selitellä?

Jos äidit eivät lopeta tätä toistensa selkään puukotusta, niin ei ihme että synnytys- ja vauvamasennukset lisääntyvät. Miksi helvetissä kenenkään äidin pitäisi selitellä toisille äideille kipulääkityksen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä? Jos tuntuu siltä, että joutuu keksimään selityksiä ”oudolle käyttäytymiselle”, kehottaisin vaihtamaan seuraa = tuttavasi ovat outoa sakkia.

Juttu lasten nukkumisesta. Vappu, 36, kertoo, kuinka ei ole nukkunut seitsemään vuoteen kertaakaan kunnolla: Hän suhtautuu siihen kuitenkin leppoisasti. ”Olisiko lasten syntymän jälkeen ollut kaikkiaan 5–10 yötä, jolloin joku lapsista ei olisi herännyt kertaakaan”

Oh my gooood. Miten tuohon voi kukaan suhtautua leppoisasti? Vappu taitaa olla superihminen. Minusta tulisi (eli tulee) hermoraunio. Onneksi se anoppi asuu lähellä, vien kyllä muksun yökylään aika aika usein ja tuttelit messiin.

Juttu ”Kahden kulttuurin välissä”. Suomalainen äiti, turkkilainen isä, yksi lapsi. Isä ei kuulemma vaihda  vaippaa, koska on turkkilainen: Servet on aina mukana neuvolassa, mutta vaippoja hän ei vaihda, ellei ole pakko. ”Se johtuu siitä, että minut on kasvatettu turkkilaiseksi mieheksi”, hän sanoo. Eini toivoisi miehensä osallistuvan myös vaipanvaihtoon, mutta ei tee asiasta numeroa.

Jaahas. Turkkilainen tai ei, muslimi tai ei, mies tai ei, niin kädet paskaan ja ihan reippaasti vaan, KIITOS! Jos oma ukkoni ryhtyisi tuollaiseksi, se löytäisi sen paskavaipan illalla tyynynsä alta. Eli kyllä, asiasta pitää tehdä numero! Ja aika helvetin iso sellainen. En usko, että kukaan pitää vaippojen vaihdosta niin paljoa, että tekee sen toisen puolesta mielellään. Jos reilu mun vuoro, sun vuoro –järjestelmä ei toimi, pelatkaa vaikka paskabingoa: arpajaiset pystyyn joka kerta, kun vauvan takapuoli alkaa haista. Kivi, sakset, paperi.

Kiireellä maailmaan, vaimo synnytti autossa. Jutussa kerrotaan, kuinka isä joutui kätilöksi lapsen synnyttyä kesken sairaalamatkan: ”Sanoitko että pää näkyy”, hätäkeskuspäivystäjä kysyi kätilönä toimineelta Timolta, 27. Tämä katsoi alapäähän, sitten sekunnin murto-osan vaimoonsa ja taas alapäähän. ”Nyt pää näkyy”, Timo vastasi.

Aah, tämä oli niin mainio juttu! Vaikka meillä on sairaala 500 metrin päässä, veikkaan että meille voisi käydä just näin. Olen sellainen vitkuttelija, useimmiten ajoissa, mutta en koskaan minuuttiakaan etuajassa.

Saatuani lehden loppuun (kello kaksi yöllä) potkin miehen hereille ja kysyin, että mitä jos meille käy näin niin kuin näille perheille tässä lehdessä. Että jos se lapsi ei nuku ollenkaan, ja mä tulen hulluksi. Tai mitä jos se syntyy vessanpönttöön. Tai mitä jos mun mies kieltäytyykin vaihtamasta vaippoja tai jos mun alapää repeää synnytyksessä, ja kahden tunnelin sijasta siellä onkin enää vain yksi luola. Byäääh!!

Häntä alkoi vaan hillittömästi hihityttää. Hormon talking. Ei kuulemma kannattaisi lukea Vauva-lehteä ennen nukkumaanmenoa, jos se kerran vaikuttaa tuolla tavalla. Lapsi tuskin syntyy vessanpönttöön, eikä sillä välttämättä ole univaikeuksia ja hän kyllä vaihtaa vaipat. (Alapäästä hän ei tosin maininnut mitään, ei kai uskaltanut ajatella. Pitää ottaa puheeksi myöhemmin tänään.) Hän myös vakuutti, että koska hänellä on ensiapukurssit käytynä, hän todennäköisesti pystyisi selviämään hätäkeskuksen neuvojen avulla synnytyksestä. Lisäksi hän muistutti, että hänellä on usein linkkuveitsi matkassa mukana, ja sillä saa helposti napanuoran poikki. ”Jos veitsi jää kotiin, niin voihan sen nauhan vaikka purra poikki.” Yök. Istukkaa hän onneksi ei luvannut haukata.

*Kirjatärppi*

Luin ihan mahtavan kirjan tällä viikolla!

Tartuin Afganistaniin sijoittuvaan teokseen Tuhat loistavaa aurinkoa (Khaled Hosseini) kaverin suosituksesta. Kirja on sisällöltään aivan kammottava, eikä sitä siksi pysty laskemaan käsistään. Kirja kertoo afganistanilaisten naisten arjesta 1970-luvulta 2000-luvulle. Mielestäni kirja antoi hyvän läpileikkauksen maan lähihistoriaan. Paikka paikoin kirja on melko dokumenttimainen tapahtumakuvaus maan historiasta, hallitsijoista ja shariasta, mutta en pidä tätä kirjan heikkoutena, vaan päinvastoin. Kirjan lukemisen jälkeen uutisotsikot eivät tosiaankaan enää näytä samalta – aivan kuten kannen myyntitekstissä lupailtiin...

[caption id="attachment_116" align="alignnone" width="195" caption="Sieppaava tarina naisten elämästä Afganistanissa."][/caption]

Kotiväkivaltakuvausten ohella kirjassa puistattivat eniten kohtaukset, joissa käsitellään tyttö- ja poikalasten erilaista kohtelua. Naisista kasvaa hiljaisia ja pelokkaita, koska he näkevät päivästä toiseen, miten äitiä piestään. Nainen ei saa näyttää naamaansa kuin perheelleen tai kulkea missään kodin ulkopuolella ilman miespuolisen sukulaisensa seuraa. Miehet taas alkavat jo puhumaan oppiessaan komentamaan naisia, myös äitejään. Pitäisi ehkä tutustua myös Hosseinin aikaisempaan teokseen Leijapoika, jota on kehuttu paljon. Onko teistä joku lukenut sitä?

 



 

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Monet raskaana olevat myöntävät himoitsevansa ruokaa. Karkkia, limpparia, suolakurkkuja, kasvishernekeittoa ja mielellään kaikkia edellä ma...

Potkaisen paksua pulua

17.11.09 Satu Kommentteja: 13

Monet raskaana olevat myöntävät himoitsevansa ruokaa. Karkkia, limpparia, suolakurkkuja, kasvishernekeittoa ja mielellään kaikkia edellä mainittuja sekaisin. Minun tekee mieli potkia puluja. Noita saatanallisia harmaita perseenkeikuttelijoita ja päännykijöitä, joilta ei voi kaupungissa asuessaan välttyä. Ja olen muuten huomannut, että en ole ajatukseni kanssa yksin.

Kerrottuani pulufantasiastani kavereilleni,  sain mm. seuraavanlaisia kommentteja:

”Mulla oli raskausaikana suuri fantasia potkaista lihavia sorsia. Kerran suihkulähteen reunalla nukkui silleen yhdellä räpylällä, nokka siiven ala, läski sorsa ja jouduin tosissaan pidättelemään itseäni etten käyny monottamassa sitä sinne altaaseen. Joku raskaushormonijuttu varmaan :)”

“jostain syystä halusin potkasta jaloissa pyöriviä puluja ihan täysillä vaan kuullakseni, että millainen tuff-ääni sieltä kuuluisi ja kuinka pitkälle lentäisi”

Mahtavaa!

Hetkeä ennen kuin oma moottorini leikkaa kiinni, ajattelen eteeni lihavan ja pyylevän pulun. Sorsakin käy. (Mutta varis ei jostain syystä aja samaa asiaa.) Pulun ilmalentoa kuvitellessani panta pään ympärillä helpottaa. Mammajoogassa muuten kysyttiin tänään, että mikä ajatus  teitä rentouttaa parhaiten, ehkäpä auringonpaiste tai veden solina. En viitsinyt mainita pulunpotkintafantasiaa, olisi saattanut lävähtää porttikielto.

Tänään siis vitutti suunnattomasti se, että vanhat LÖKÖFARKUT eivät enää mahdu jalkaan. Siis lantiomalliset housut koko erittäin large eivät enää suostu menemään kiiinni. Epäilen vahvasti, että vauva on muuttanut kohdusta perseeseeni asumaan.

Mikä teitä jeesaa kun vituttaa niin että soi?




*Kirjavinkki*

Ärsyttävä kirjavinkki ärsyyntyneeseen mielentilaan: Heli Laaksosen mikä tahansa runokirja. Aiheeseen sopien kamalin valinta olisi tietenkin kirjailijan esikoisteos Pulu uis.

Miksi lounaissuomen murteella runoileva Laaksonen ärsyttää? En ylipäätään pidä runoista (paitsi Kyllikki Villasta ja Edith Södergranista). Se etten pidä runoista johtuu varmaan siitä, että en yleensä tajua niistä mitään. Minusta se on hieno ajatus, että runot ovat helppoja sanoja vaikeista asioista. Mutta kärsivällisyyteni vaan ei riitä vaikeisiin asioihin, olen liian perusproosaa.

Yksi syy dissata Laaksosen tuotantoa on myös se, että murre-”mikätahansa” on minusta ärsyttävää pelleilyä. Kirjoittakaa kirjakielellä saatana! Ei siitä turun, hämeen tai tampereen murteesta tai slangista kukaan mitään kirjoitettuna tajua. (No nyt tuli yleistettyä. Teki hyvää.)

Sen vielä sanon, että inhoan Hämettä ja hämäläistä mentaliteettia (viha-rakkaussuhde vanhaan kotipaikkaani on valitettavan yksipuolinen = pelkkää vihaa). Jos joku keksii kirjoittaa hämeen murteella runon puluista, en vastaa seurauksista.

Ihanaa iltaa kaikille :)

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Paino nousee ja paikat leviää, niin siinä väkisinkin käy... Varsinkin kun kaupungin paras kahvila on askeleen päässä kotoa, ja sieltä on kät...

Nolo-ostos

12.11.09 Satu Kommentteja: 4

Paino nousee ja paikat leviää, niin siinä väkisinkin käy... Varsinkin kun kaupungin paras kahvila on askeleen päässä kotoa, ja sieltä on kätevä joka aamu hakea tuoreita voisarvia ja ihanaa kahvia jo ennen auringonnousua.

Urheiluohjelma pitää pääkopan  kasassa, mutta ei takapuolta. Niinpä päätin turvautua myös kosmetiikkateollisuuden kosmiseen sormeen. Se oli iso askel. Käytän vuodessa nimittäin yhteensä noin 100 euroa kosmetiikkaan. Pesen hiukset kerran kahdessa viikossa, enkä ole koskaan  ostanut mitään hajuvettä - ellei Body Shopin kookosöljyä lasketa mukaan. No, nytpä lipsahdin pahemman kerran...

Marssin kaverin kanssa Body Shopiin (kiitos vertaistuesta) ja menin ostamaan jotain aivan kamalaa. Nimittäin selluliittiharjan. Sen ostaminen oli nolompaa kuin kondomipaketin hankkiminen lähi-Siwasta 15-vuotiaana.

Ostin lisäksi vielä huulirasvaa ja pitkävartisen harjan, jolla voi raaputella jalkapohjia ja hieroa vatsaa. Kaktusharjan harjakset ovat muuten sen verran kovaa tekoa, että vauva varmaan tuntee hankauksen omissa persuksissaan. Ja koska Palmer´sin kookosrasva on loppumaisillaan, hankin myös kaakaovoidepuikon, joka on kuuleman mukaan (luin taas Vauva-lehden nettipalstaa) ehkäissyt monilla raskausarpien muodostumista.

Vähän sama juttu kuin silloin sen kondomipaketin kanssa: kassahihna ladataan täyteen kaikkea tulitikkuaskeista Lauantai-karkkipussiin, ristikkolehteen ja kuivattuihin banaanilastuihin. Ja hattivatit sinne jonnekin alle, muka huomaamattomasti.

Olin muuten näin lähellä ”   ” ostaa myös selluliittiöljyä, mutta myyjä ystävällisesti neuvoi sen tulevan tarpeeseen sitten vasta synnytyksen jälkeen kun paikat palautuu. Kaakaorasva kuulemma riittää ensi alkuun. Ihana myyjä, minun teki mieli tarjota sille oluet!

[caption id="attachment_98" align="alignnone" width="250" caption="Järkevä ostos. Tuubi maharasvaa."]cocoa_butter_stick[/caption]

[caption id="attachment_101" align="aligncenter" width="250" caption="Astetta tylympi harja. Aktivoi tuoteselosteen mukaan pintaverenkiertoa (?)"]Cactus Brush[/caption]

[caption id="attachment_102" align="alignright" width="250" caption="Nolostus. Fiksuna aikuisena kätkin selluliittiharjan katseilta piiloon vessanpytyn taakse. (Kuvat: Body Shop)"]sellulite massager[/caption]

Selluliittiharja. Camooooon.... Pistän tämän ostoksen hormon talkingingin -mappiin. Sinne samaan piikkiin mieheni on niputtanut myös pahoinpitelemäni pehmolelut, pulunpotkimispuheet (tästä lisää myöhemmin) ja jokaviikkoiset puolenyön potkuraivarit.

Eilen keksin, että miehen on pakko tulla mukaan mammajoogan paritunnille (hän suhtautuu joogaan ja joogassa laulamiseen äärimmäisen skeptisesti). Ehdotin hänelle myös joulupukkina esiintymistä tämänvuotisissa Suomi-juhlissa. Vastaukseksi sain osaan ottavan hymähdyksen: ei kai nyt täysin tarvitse sentään seota. Pehmolelun hakkaaminen on ihan normaalia, joulupukin näytteleminen ei. Onneksi ei tarvitse olla ainut epärationaalinen päätöksentekijä tässä taloudessa.

 



*Kirjatärppi*

Poliisina työskentelevän Marko Kilven Kadotetut-dekkari nimitettiin tänään Finlandia-ehdokkaaksi. Dekkari Finlandia-ehdokkaana, huisia! Suosittelen tutustumaan. Kirjassa on hyvää ja kriittistä pohdintaa nykypäivän julkisuudenhakuisuudesta. Kirjassa ei kuitenkaan pohdita BB-yhteiskuntaa valmiiksi pureskellulla ja ennalta arvattavalla asenteella, vaan teoksessa mennään syvemmälle käsittelemällä sellaisia asioita kuin rajattomuus ja vinoutunut vapauskäsitys (trust me, nämä sanat toimii kirjassa paremmin kuin tässä blogsissa).

Kaikki eivät ole Kilven uusimmasta tykänneet, mutta minusta oli mielenkiintoista lukea vähän syvällisempää suomidekkaria. Eikä minusta ainakaan kyseessä ole mikään Alibi-renkutus. Mieluummin olisin verrannut sitä vaikkapa johonkin Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-teoksiin. Kilven kirjoissa (esikoisromaani Jäätyneitä ruusuja ja Kadotetut) on mielestäni paljon yhteistä Harjunpää-sarjan kanssa: niissä mennään syvälle päähenkilön ajatuksiin ja ollaan vähän herkkiksiä.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Anteeksi vulgääri otsikko. Lainasin sen siskoltani. Puheenaiheena oli arvatenkin synnytys. Tänään mammajoogassa ohjaaja kehotti meitä s-het...

”Paska lentää, p*llu repeää”

11.11.09 Satu Kommentteja: 10

Anteeksi vulgääri otsikko. Lainasin sen siskoltani. Puheenaiheena oli arvatenkin synnytys.

Tänään mammajoogassa ohjaaja kehotti meitä s-hetken koettaessa laulamaan ja viheltämään, se auttaa synnytyskivuissa. Kannattaa kuulemma myös hengittää oikein. Hän demonstroi hengitystekniikkaa imitoimalla pallonheittäjää ja heitti vasurilla palloa ja sanoi, että täältä tulee supistusssss...... Ja sitten hän heitti palloa oikealla kädellä vähän nopeammin ja sanoi, että täältä tulee hengitys, mutta se tulee pidemmälleeeeeeee. Hengitys ”syö” supistuksen ja kipua tuntuu vähemmän.

Noh, en kyllä ihan tajunnut tuota juttua, vaikkakin ajatus pallonheitosta tuntui kivalta. Ota koppi, täältä tulee kolme kiloa lihaa! (Synnytys ei varmaan kuitenkaan toimi samalla logiikalla kuin kuulantyöntö. Ei se sieltä niin vaan irtoa, vaikka olisi miten hyvä jalan asento.)

Joogaopen pääpointtina oli kaiketi hengittää pitkään ja syvään ja kontrolloida siten kipua. Olen jo alkanut pitää tuosta mammajoogasta (mukavan rentouttavaa), mutta pakko minun on kyllä silti myöntää, että viheltely, hengitykset ja aallon harjalla ratsastaminen -mielikuvat eivät jostain syystä vakuuta minua. Kipulääkitys tuntuu edelleen tehokkaimmalta vaihtoehdolta kipua vastaan.

Monet kipulääkkeiden avulla synnyttäneet tuntuvat jotenkin pyytelevän anteeksi esim. epiduraalin käyttöä. ”En minä muuten, mutta kun supistuksia oli jatkunut jo viisi päivää, aloin olla aika loppu.” No totta helvetissä sitä alkaa olla loppu tuollaisen mankelin jälkeen. Olisin itse pyytänyt sen epiduraalin jo kirjautuessani sisään sairaalaan. Ihan kuin se olisi jotenkin vähemmän synnyttämistä, jos alaselkään isketään lääkettä. Eikä tätä syyllisyyden tunnetta varmasti yhtään vähennä tohina kipulääkkeettömästä synnytyksestä. Vauva-lehdessä (9/2009) oli artikkeli, jossa lääkäri ja kätilö väänsivät kättä kipulääkkeiden käytöstä. Vaikka juttu oli yritetty kirjoittaa turhankin hyväntahtoiseen muotoon (vaadin verta kentälle, perkele, kirjoittakaa parempia = rohkeampia juttuja!), rivien välistä paistoi selkeästi läpi se, että kätilö ei suosi kipulääkkeitä, lääkärillä taas on asiakaslähtöisempi, ja mielestäni pehmeämpi näkökulma – synnyttäjä päättää.

”Normaaliin synnytykseen liittyy kipu, josta terve nainen halutessaan selviää ilman kipua”, totesi juttuun haastateltu kätilö.

Mistä helvetistä sinä sen tiedät? Mistä kukaan toinen voi tietää, miten kovalta kipu jostakin toisesta tuntuu? Vauva pullahtaa jollain ulos helpommin kuin toisilla. Sitä paitsi mikä on normaali synnytys? Onko se sitä, että paikat eivät rikkoonnu, vai sitä, että et pyörry kesken ponnistamisen?

Vauva-lehden keskustelupalstalla (Vauva-lehden keskustelupalstan sisällöstä suurin osa saa minut yhtä raivon partaalle kuin HS.fi:n keskustelupalstan lukeminen, mutta kunnon masokistina siellä pitää silti käydä ainakin kerran viikossa kiduttamassa itseään) oli taannoin käynnissä keskustelu, jossa jo synnyttäneet keskustelivat siitä, mitä he eivät kerro kivuistaan tai muuhun synnytykseen liittyvästä ensisynnyttäjälle. Menkää itseenne kaikki salailijat - hävytöntä tiedonpanttaamista, sanon minä! Kaikki mahdolliset tuskakertomukset jakoon ja heti. Mitä pahempaan osaa varautua, sitä helpommalta se tuntuu. Pessimisti ei pety. Synnyttäminen on joka tapauksessa ihan paska homma, pakollinen ponnistus, että päästään loppuun asti.

”Paska lentää ja p*llu repeää” -mielikuva vastaa siis omaan mielikuvaani synnyttämisestä paremmin kuin sinisellä aallolla ratsastaminen ja muu diipadaapa. Kyllä, synnyttäminen on luonnollista. Niin on kuoleminenkin ja se että on keuhkosyöpä ja että tukehtuu omaan hengitykseensä. Mieluummin kuolen ilman tuskia kuin tuskien kanssa, mieluummin synnytän ilman tuskia kuin tuskien kanssa. Kukin valitsee oman reittinsä, eikä siinä tarvitse lääkäreiden, kätilöiden tai kenenkään muun tuputtaa omia näkemyksiään. Kertokaa vain mitä lääkkeitä on saatavilla ja milloin se pitää ottaa. Piste. Ja kiitos.

*Kirjatärppi*

Tällä kertaa vinkki hyvästä kirjoihin liittyvästä nettisivustosta. Löysin tämän linkin INAhduksen kirjablogia lukiessani. Sivustolta www.kirjavideo.fi löytyy noin kolmiminuuttisia videoita, joissa suomalaiset kirjailijat kertovat uutuuksistaan. Mielenkiintoisia mainosvideoita – erityisen siistiä on nähdä kirjailijat itse puhumassa kirjoistaan ja lukemassa niitä. Minun teki ainakin heti mieli ostaa Taavi Soininvaaran uusin! Taavi vaikutti aika symppikseltä laiturinpenkillä istuessaan.

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kävin kätilöllä koplattavana toissapäivänä, eli tilastotietoa on taas saatavilla: painoa 66 kg, raskausviikko 26 (muistin että se oli 29!) j...

Kamala kätilö

7.11.09 Satu Kommentteja: 6

Kävin kätilöllä koplattavana toissapäivänä, eli tilastotietoa on taas saatavilla: painoa 66 kg, raskausviikko 26 (muistin että se oli 29!) ja verenpaine hyvä. Kätilö ihmetteli, olenko laihtunut, kun painoa on tullut lisää vain viisi kiloa raskauden alusta. Kehotti syömään enemmän. Mutta kun en pysty, olen koko ajan ihan täynnä, totaaliähkyssä.

Olen käynyt kättelemässä kätilöä nyt kolme kertaa. Kaksi viimeisintä kertaa ovat olleet ihan ookoo, sillä laitoin ensimmäisen kätilön vaihtoon heti ensitapaamisen jälkeen. Ensimmäisen kätilön muistaminen saa edelleen näppyjä pintaan – ja kun luette miksi, ette tekään ihmettele.

Referaatti viime elokuun puolivälistä:

Istun terveyskeskuksen odotushuoneessa yksin. Mies on työmatkalla. Aikaa varatessani vastaanottoapulainen lupasi minulle englanninkielentaitoisen kätilön. Jännittää. Ihan kuin olisin menossa työhaastatteluun!

Miksi juuri teistä pitäisi tulla äiti? – Voi luoja, ei aavistustakaan.

Voisitteko kertoa kokemuksistanne vastaavista tehtävistä? – Olen nähnyt vauvoja telkkarissa.

Onko teillä jotain kysyttävää avoimena olevaan paikkaan liittyen? – Itse asiassa on. Onko tässä irtisanomisaikaa?

Koitan jotenkin koota itseni, kun kätilö tulee kutsumaan minua nimeltä. Käsi ojossa ja vähän etukenossa rynnistän kätilöä kohti (pitää antaa hyvä ensivaikutelma). Mutta kätilöpä ei kättele vaan kääntyy kannoillaan ja käskee minua seuraamaan perässä. Koitan laittaa ojossa olleen käden huolettoman oloisena taskuun, mutta se on täynnä räkäpaperia. No niin, tämähän alkaa hyvin.

Istun mammaa vastapäätä, koitan vähän hymyillä, mutta se taitaa näyttää irvistykseltä. Matami menee suoraan asiaan – omalla kotikielellään. Nimi, sosiaaliturvatunnus, uskontokunta, siviilisääty, onko tehty abortteja, mones raskaus jne.

Koitan saada hänet puhumaan englantia. Ändää, joor ---öööh---- neim... Alakoululainekin puhuu parempaa englantia! Perkeleen vastaanottoapulainen.

Mamma hakkaa tietokonetta, kirjoittaa välillä jotain papereihinsa. Mutta ei katsokaan minuun. Sitten hän alkaa kysellä miehestäni.  ”Tehän asutte eri osoitteissa, ettekä ole naimisissa!”

Ei olla naimisissa ei. Eri osoite johtuu siitä, että miehen kirjat ovat muuton takia edelleen vanhassa osoitteessa. Tiedon pitäisi kyllä päivittyä rekistereihin minä päivänä hyvänsä.

Kätilö vilkaisee minua kulmiensa alta ja toteaa ääni naristen, että minähän olen ulkomaalainen. Enkä ole asunut tässä maassa vielä puolta vuotta, minun pitää maksaa tästä kaikesta hoidosta markkinahinta! Ja se on kuulemma todella kallista.

Tiedän, että minun ei tarvitse maksaa yhtään mitään. Minulla on Kelan E-lomakkeita laukku täynnä ja EEA-maasta toiseen muuttava pääsee suoraan kohdemaan sosiaaliturvajärjestelmään, jos lähtömaasta on hankittu oikeat todistukset. Mamman mielestä se ei kuitenkaan riitä. No voi perkele.

Sanon kätilölle suoraan, että olen kyllä selvittänyt asiat ja lukenut tämän lain ja että otan suurlähetystöön yhteyttä tämän tapaamisen jälkeen ja he voivat vielä varmistaa asian sinulle henkilökohtaisesti. Ilmeisesti suurlähetystön mainitseminen saa akan suun tukkoon.

Tunnelma on sata astetta miinuksella, kun hän alkaa kysellä raskaudesta. ”Oliko suunniteltu lapsi”. No ei ollut, vastaan. Ei olisi kannattanut olla rehellinen, sillä lämpötila huoneessa laski 20 astetta lisää.

”Ai etkö sitten halua pitää tätä?”, hän kysyy.

No jos olen tullut tänne äitiyspolille asti enkä mennyt sairaalaan aborttipaperit kourassa, niin mitäs luulet? Tyydyn kuitenkin sanomaan vain, että joo kyllä me halutaan.

(Kätilö ei tosin vieläkään usko, että lapsen isä on mukana projektissa millään tavalla, hän antaa kaikin tavoin olettaa, että se on vain keksimäni hurja peitetarina päästäkseni luikertelemaan sisään paikalliseen sosiaaliturvasysteemiin.)

Kätilö iskee pöytään 50-sivuisen odottajan oppaan, joka on kirjoitettu maan omalla kielellä. Sitä ei kuulemma ole saatavilla englanniksi. Tai esimerkiksi ruotsiksi, tai millään muullakaan kielellä. Hymyillen veikeästi hän kehottaa miestäni kääntämään sen minulle.

Sitten hän kehottaa minua kysymään mieltäni askarruttavia asioita.

– Onko jotain, mitä en saa syödä?

Ei ole.

– Siis eikö esimerkiksi raaka kala ole pahasta?

No totta kai on, ei sitä saa syödä.

(HALOO!!!)

– Voinko harrastaa urheilua normaaliin tapaan?

Valitse itse, se on sinusta kiinni.

– Siis onko potkunyrkkeily ookoo kolmannella kuulla? (En oikeasti harrasta potkunyrkkeilyä, mutta oli pakko kysyä)

– Se sinun täytyy päättää itse.

Jne.

Päätin kysyä vielä yhden kysymyksen, ihan vaan kokeilumielessä.

– Jos pelkää synnytystä ihan kamalasti, voiko tässä maassa saada keisarinleikkauksen?

No ei todellakaan voi. Ei tämä mikään Amerikka ole!!

 



Jaahas. Lopetan kyselemisen ja päätän lähteä kotiin. Sanoi kiitos näkemiin ja lyön oven takanani kiinni. Yksikään työhaastattelu ei ole saanut minua yhtä uupuneeseen tilaan. Itkin kotona seuraavat kolme päivää ja kidutin kätilöä mielikuvissani (auttoi muuten). Poikaystäväni kävi tapaamassa matamin esimiestä palattuaan työmatkalta ja referoi tapahtumat sanatarkasti. Seuraa tietysti anteeksipyytelyjä ja pahoitteluja. Saan uuden kätilön, joka on ihan mukiinmenevä tapaus.

Onko teillä muilla kauhukokemuksia kätilöistä?

 



*Kirjatärppi*

Ensimmäinen kätilöni toi mieleeni Stephen Kingin luoman Annie-hahmon. En ole koskaan ollut suuri King-fani, mutta Piina osui ja upposi luettuani sen kymmenisen vuotta sitten. Niille, joille kirja ei ole tuttu, kerrottakoon juonesta seuraavaa:

Piina kertoo auto-onnettomuuteen joutuneesta kuuluisasta kirjailijasta Paulista, joka lojuu loukkaantuneena tien varressa. Tien varrelta hänet korjaa kotiinsa paranemaan entinen sairaanhoitaja Annie, jolla viiraa pahasti päässä. Annie rakastaa kirjailijamiehen luomaa romaanisarjaa yli kaiken. Uusimmasa kirjassaan hän on kuitenkin tappanut teostensa päähenkilön. Paulin on siis kirjoitettava Annielle uusi teos, jossa päähenkilö herää kuolleista. Tai muuten alkaa kirves heilua…

[caption id="attachment_87" align="alignnone" width="200" caption="Stephen Kingin Piina. Sopivaa yöluettavaa kaikille sairaanhoitaja- ja kätilökammoisille."]Piina[/caption]

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

En ole peiliin tuijottava neurootikko – paitsi aina silloin tällöin. Siispä asiaa läskistä, herkuttelusta ja liikunnasta. Ylihuomenna on kät...

Maha urheilee ja kasvaa ja tahtoo taas Berliiniin

3.11.09 Satu Kommentteja: 13

En ole peiliin tuijottava neurootikko – paitsi aina silloin tällöin. Siispä asiaa läskistä, herkuttelusta ja liikunnasta.

Ylihuomenna on kätilökäynti ja punnitus. Puoli kiloa pitäisi kuulemma tulla viikossa. Vai muistankohan ihan väärin. Raskausviikolla 12 painoin 61 kiloa. Raskausviikolla 20 painoa oli vain 63 kiloa. Nyt on menossa...ööh... raskausviikko 28 tai jotain sinnepäin.  Eli painon pitäisi kai olla yli 65. Saapa nähdä. Raportoin lisää loppuviikosta!

Kiloista kuntoiluun. Olen sinnikkäästi koittanut pitää yllä edes jonkinlaista urheilurytmiä. Jos jämähdän sohvalle, tympiinnyn ja muutun räjähtäväksi ruutitynnyriksi. Sitä paitsi takapuoli on jo saanut mukavasti (lisää) selluliittia.  ”Ei se nyt niin kovin iso ole”, kommentoi mieheni kun kääntelin kankkujani peilin edessä. Heitin (pehmeällä) sukkakorilla. Ja joo, olen kyllä vähän herkutellutkin. Tavallisen ruoan lisäksi vatsaan uppoaa viikossa muutama voisarvi (muutimme juuri leipomon viereen, ei hyvä), puoli pakettia keksejä, puolisen litraa jäätelöä ja silloin tällöin karkkia. Ylimääräistä tuostakin herkkumäärästä kertyy meikäläisen vartalotyyppiin helposti, varsinkin nyt kun liikunta on jäänyt vähemmälle.

Olen koittanut pitää yllä tällaista liikuntaohjelmaa:

1)
Mammajooga kolmesti viikossa.
Plussat: Venyttely on kivaa. Opin käyttämään jumppapalloa, ja nyt haluan sellaisen kotiin. Joogassa tulee lämmin, mutta ei mitenkään hiki.

Miinukset: Kärsivällisyyteni ei meinaa riittää tähän meditatiiviseen joogaan. Astanga-joogaan tottuneelle lorujen toistelu ja käsien liikuttelu edes takaisin otsaluun päällä tuntuu vähän hassulta. Kaiken huippu on se, että täällä lauletaan! Argh, minä en laula julkisesti. En varsinkaan selvin päin, enkä varsinkaan joogassa.

2)
Mamma-aerobic kerran viikossa.
Plussat: Tulee hiki, mutta meno ei ole liian raskasta. Yhteisnolostaminen muiden jumppaajien kanssa on kumman rentouttavaa.

Miinukset: Jumppamatoilla äitejään ja muita hyppelijöitä tarkkailevat vaippahousut häiritsevät intensiivisellä tuijotuksellaan. Kakan hajuun kestää tottua. Musiikki on aivan kamalaa.

3)
Kävelen kaikki alle kahden kilsan matkat. Jos sää on viikonloppuna kiva, mennään poikaystävän kanssa yhdessä kävelylle.
Plussat:
Halpaa ja nopeaa, ei tarvitse raahata jumppakamoja mukana eikä juosta aikataulun perässä.

Miinukset: Yleensä kun pitäisi lähteä kävelemään, minua laiskottaa tai ulkona on paska ilma. Musiikki motivoi, mutta sitäkään ei nyt ole saatavilla. Olemme nimittäin keskellä muuttohässäkkää ja iPodini latauspiuha on ”jossain laatikossa”, eli olen nyt kuukauden kuunnellut yhtä soittoa listaa, joka koostuu Maija Vilkkumaan parhaista, DJBB:n uusimmasta albumista, Ice-T:n 1990-luvun alun hiteistä ja Reggaton-kokoelmasta, jonka ostin Kuuban-matkalta muistoksi muutama vuosi sitten. Nyt tuo sekasotku alkaa jo ärsyttää. Plus poikaystävä loukkasi juuri jalkansa, joten joudun tekemään viikonloppukävelyt yksin. (Tästä vois ehkä päätellä, että mulla ei oo yhtään kavereita. Mutta ei hätää, kyllä mulla on muutama, mutta niitä ei vaan koskaan saa raahattua ulos samaan aikaan kun itsellä on motivaatiota.)

 



*Kirjatärppi*

Matkalla Berliiniin? Ai ei. No ei se mitään, kannattaa silti lukea venäläissyntyiseltä, nykyään Berliinissä asuvalta Wladimir Kaminerilta ainakin Ryssädisko, Schönhauser Allee ja Berliinin matkaopas uteliaalle turistille.

Wallu-sedän tausta on aivan mahtava. Ukko muutti Berliiniin vuonna 1990 eikä osannut sanaakaan saksan kieltä. Ja nyt hän on yksi maan suosituimmista kirjailijoista. (Miksei mulle koskaan käy näin?)

Teoksissaan Kaminer sekoittaa omaelämänkerrallisia havaintojaan venäläisestä ja berliiniläisetä yhteiskunnasta. Ryssädiskossa kertoja tarinoi  eri puolilta maailmaa Berliiniin muutaneista ihmisistä. Kirjaa lukiessani minulle tuli ihan sellainen olo, kuin venäläisittäin saksa murtava viiksekäs Wladimir olisi istunut kanssani tuopin ääressä baarissa Prenzlauer Bergissä hirveässä tuubassa kertomassa sairaan hyviä juttuja kavereistaan. Berliinin matkaopas uteliaalle turistille taas on toimiva matkaopas ja antaa käytännön vinkkejä mm. baareista.

Jos et ole aikaisemmin käynyt Berliinissä, lue heti nämä kirjat! Sen jälkeen sinunkin on ihan pakko päästä. (Kokemukseni mukaan Blue1:lla ja Air Berlinillä pääsee edullisimmin.)


 

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Sain hillittömän hihityskohtauksen toissa-aamuna lukiessani yhden bisnestutun kirjoittamaa sähköpostia. Viesti päättyi loppukaneettiin: ”Iha...

Täällähän haisee - - - odotus!

1.11.09 Satu Kommentteja: 3

Sain hillittömän hihityskohtauksen toissa-aamuna lukiessani yhden bisnestutun kirjoittamaa sähköpostia. Viesti päättyi loppukaneettiin: ”Ihanaa odotuksen tuoksuista loppu vuotta! Sinulle on upeita ja unohtumattomia hetkiä luvassa.”

Ilmeisesti kollega oli saanut jotain kautta kuulla raskausuutiset. Hyväähän tämä naishenkilö viestillään tarkoitti, mutta kontekstista irrotettuna olisin voinut ottaa yllämainitun myös vittuiluna.

Raskaus nimittäin ei ainakaan minusta tuoksu järin hyvälle. Kaikki vartalosta ulostulevat asiat ovat lisääntyneet raskauden edetessä ja niistä suurin osa haisee aika pahalle. Pesukoneen käyttöaste on triplaantunut muutaman viime kuukauden aikana. Eikä se vauva ole vielä edes syntynyt!!

Kun aivastan, housuihin lirahtaa väkisinkin pari tippaa. Hikeä erittyy enemmän. Finnejä on aika paljon, ja lähes joka aamu herään tunteeseen, että joku on yöllä käynyt levittämässä puolikkaan voipaketin päähäni. Vessassa saa juosta molemmilla tarpeilla noin tunnin välein (noh, ei se ummetuskaan varmasti kivaa ole). Tunnen olevani vuotava viemäriputki. Loppuisi jo tämä.

”Upein ja unohtumaton elämys” tähänastisen raskauden aikana on koettu syksyllä työmatkalla. Iski sietämätön hiivatulehdus. Eikä ollut apteekkia lähistöllä, eikä hotellista löytynyt maustamatonta jogurttia. (Luin joskus naistenlehdestä, että luonnonjogurttiin kastettu tamponi on hyvä hätäapu hiivatulehdukseen.) Yövahti löysi keittiöstä banaanijogurttia, mutta en kehdannut sillä kokeilla – mielikuva banaanikoktailista siellä kuulosti aika epämiellyttävältä. Eikä minulla edes ollut niitä tamponeja.

Voitte kuvitella sitä kutiamisen määrää. Tuuletusvoiman maksimoimiseksi koitin nukkua sekä tavara että ikkuna auki. Olo oli järkyttävistä järkyttävin seuraavan päivän iltaan asti, jolloin pääsin kaupunkiin ja apteekkiin. Enpä ole sen jälkeen poistunut pidemmäksi aikaa kotoa ilman hiivatulehduslääkettä. Rintapumpun ja vaipankin kuulemma unohtaa vain kerran.

Asioita, joita ilman ei raskaana ollessaan kannata lähteä esim. matkalle:

- hiivatulehduslääke

- kahdet puhtaat alushousut päivää kohti

- superrasvaista rasvaa (keskivartalo kutisee venyessään)

- vitamiinit

- Ja käy aina vessassa, kun siihen on mahdollisuus. Vaikkei olisi edes hätä.

 



*Kirjatärppi*

Chileläisen Isabel Allenden esikoisromaani Henkien talo (1985) on yksi parhaita lukemiani kirjoja. Chilen sosialistinen presidentti Salvador Allende oli Isabelin eno. Salvador Allende ehti olla Chilen presidenttinä 1970-luvun alkuvuodet, ennen kuin sotilasjuntta Augusto Pinochetin vallankaappauksessa Salvador Allende lähipiireineen sai surmansa. Mukaansatempaavassa, spirituaalisessa sukuromaanissa käsitellään myös näitä Chilen 1970-luvun tapahtumia. Varoituksen sana lienee paikallaan: kirjaa ei todellakaan pysty jättämään kesken. Henkien talo oli minulla mukana lukemisena interrail-matkalla 2000-luvun alussa. Luin kirjaa matkalla Budapestistä päiväretkelle lähistön kaupunkeihin. Istuin nenä kiinni Henkien talossa niin tiivisti, että unohdin ajankulun kokonaan ja ajelin onnellisena kaikkien mahdollisten pysäkkien ohi. Pääteasemalla konduktööri tuli ravistelemaan olkapäästä ja ilmoitti, että seuraavaksi tämä juna matkaa Kroatiaan. Onkohan neidillä passia mukana.

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?