Voi jumpe. Tänään koitti se päivä kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa mukaan paikkaan, jossa saman kaupunginosan äidit ja niiden pienet laps...

Äiti-lapsijumpasta

27.10.09 Satu Kommentteja: 5

Voi jumpe. Tänään koitti se päivä kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa mukaan paikkaan, jossa saman kaupunginosan äidit ja niiden pienet lapset kokoontuvat tunniksi yhteen. Siis äiti-vauvajumppaan! Kuntosalini mainosti näitä mammatunteja jo elokuussa. Kahden kuukauden vehtaamisen jälkeen päätin vihdoin uskaltaa.

Se oli iso askel minulle. Kaikki raskaana olevien tai juuri synnyttäneiden naisten yhteiskiva, jonka ainut yhdistävä tekijä on se, että osallistujat ovat raskaana tai vastasynnyttäneitä, tuntuu ahdistavalta. Yhtä ahdistavaa yhdistävää olisi koota yhteen kaikki 32-vuotiaat ruskeatukkaiset kymmenen korttelin alueelta ja tehdä yhdessä ”jotain kivaa”. Suhtauduin myös epäillen jumppasalin matoilla lojuviin vaippaikäisiin, jotka katselevat, kuinka mammat hötkyy ja hikoilee steppilaudoilla. Ja niillä kaikilla on se sama ilme, joka sanoo, että te näytätte tyhmiltä, antakaa ruokaa älkääkä siellä pyllistelkö. Välillä joku pieraisee (yleensä lapsi).

Mutta ei se onneksi ollut ihan niin kamalaa kuin kuvittelin. Kaikki me 20–30-vuotiaat pre-äidit ja vastikään synnyttäneet vaikutimme yhtä vaivaantuneilta. Meidän kaikkien mielestä body pump on paljon kivempaa, mutta sitä ei ”tällä mahalla” tai ”näin pian synnytyksen jälkeen” pysty tekemään. Eli syntyi yhteinen sopimus: tämä nolo jumppatunti on väliaikaratkaisu.

Maikallakin oli oma mukula mukana. Sen voisi tosin ensi kerralla sitoa kaulapannasta seinään, koska kolmesti tunnin aikana rääpäle onnistui ryömimään cd-soittimen alle ja vetämään johdot seinästä.

Musiikkivalinta tosin aiheutti päänsärkyä. Mikä hitto näitä aerobic-ohjaajia oikein vaivaa! Normaalien aikuisten tunnilla soi yleensä joku järkyttävä listahittirenkutus. Tai trance. Niihin on jotenkin jo joutunut  vuosien varrella tottumaan. Mutta tällä tunnilla soitettiinkin keski-ikäisten ihmisten musiikkia. Kun ilman alkuvaroitusta ilmoille kajahtaa paikalliset versiot Matista ja Teposta ja Meiju Suvaksesta, meinaan ihan oikeasti pissata housuun pelkästä järkytyksestä.

Luulin, että haara-perus-askelluket, pyllistely vauvojen edessä lattialla ja yhteinen pillulihaspiiri ovat jo tarpeeksi noloja. Mutta kun lantionpohjalihaksia treenatessa korvissa soi Frederikin Tsingis Khan, jäin sanattomaksi.

Ensi kerralla pyydän, että ohjaaja soittaisi vaikka sitä trancea. (Ehkä se cd-soittimen johtoja seinästä repinyt jumppamaikan muksu olikin fiksumpi kuin aluksi arvelin – se tiesi äitinsä petollisen musiikkimaun ja yritti varoittaa meitä muita.)

Lopputulema? Aion mennä uudestaan. Muut äidit vaikuttivat ookoolta ja yhteisnolottaminen on oikeastaan aika vapauttavaa. Ja yksi niistä konttausikäisistä lapsista näytti aika hauskalta kun se ryhtyi apinoimaan äitiään ja alkoi punnertaa steppilaudan päällä.

Voi apua, huomaatteko? Meitsi alkaa pehmetä. En saanut paniikkikohtausta, vaikka siellä oli neljä nahkaherätyskelloa samassa tilassa. Huh. Täytyy varmaan vetäistä joku kriisi illaksi, se piristää.

 



*Kirjatärppi*

Olen koko kesän ahminut pohjoismaista krimiä. Pohjoismainen krimi taisi olla kova juttu joku kolme vuotta sitten. Tulen näköjään taas vähän perässä, räpiköin jälkimainingeissa. Olen ihastunut salaa useampaan pohjoismaiseen poliisiherraan. Yksi parhaista on Henning Mankellin luoma Kurt Wallander – masentunut, fiksu ja vähän viinaan menevä poliisimies. Jolla on kaikenlisäksi diabetes. Ei ehkä ihan unelmien poikamies, mutta turvallinen salarakas.

Wallander-kirjathan ovat ihan järkyttävän epäuskottavia. Poliisimiehen kotikaupungissa, pikkuruisessa Ystadissa tapahtuu aivan liikaa rikoksia. Siis sarjamurhia ja sen sellaista. Ja Wallander tietysti aina selvittää ne. Ja aina poliisimies muistelee kuollutta kollegaansa Rydbergiä. Mutta silti olen lukenut sarjan jokaisen kirjan läpi melkein yhdeltä istumalta.

Ja nyt, vih-doin-kin, pitkän tauon jälkeen Mankellilta tuli syyskuussa uusi, järjestyksessä kymmenes Wallander-romaani.  Rauhaton mies on Mankellin itsensä mukaan ehdottomasti viimeisin Wallander-sarjan osista. Toivotaan, että lupaus ei pidä.

PS. Jos et ole lukenut Wallanderia, aloita sarja alusta. Rauhaton mies ei täysin aukea, jos sokeritautisen poliisin henkilöhistoria ei ole lukijalle ennestään tuttu.

[caption id="attachment_71" align="alignnone" width="172" caption="Rauhaton mies (Mankellin uusin ja viimeinen Wallander-teos)"]Rauhaton mies[/caption]

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaikkien raskauden kokemat naiset ovat sanoneet sitä samaa: vituttaa, kun vieraat lääppii mahaa! Myös se ärsyttää, kun puolitutut käy käsiks...

Jos lääpit mun mahaa niin täältä pesee!

24.10.09 Satu Kommentteja: 5

Kaikkien raskauden kokemat naiset ovat sanoneet sitä samaa: vituttaa, kun vieraat lääppii mahaa! Myös se ärsyttää, kun puolitutut käy käsiksi, varsinkin jos ne tekee kosketushyökkäyksen kysymättä. Oma vatsani näyttää vielä jonkin aikaa kaljamahalta - eli vielä ei voi kuulemma sanoa varmaksi, onko siellä kuvun alla vauva vai rasvakerros (sain kommentin tänään kaverilta, jota en ole nähnyt viime kesän jälkeen; ja oikeastaan tuo kommentti kuulosti jotenkin hyvältä). No, kohta se maha sieltä  vatsalihasten antaessa periksi pullahtaa reilusti näkyville. Olen jo varautunut tähän pian koittavaan päivään uudella t-paidalla. Jos tähän saisi vielä "If you touch my belly you're dead" -tekstin, vaatekappale olisi täydellinen.

[caption id="attachment_64" align="alignnone" width="500" caption="Pakollinen hankinta mahalääppijöitä vastaan"]Pakollinen hankinta mahalääppijöitä vastaan[/caption]

Tässä on muuten ihanan pitkä helma, joten paita ei pyörähdä makkaraksi kadotetulle vyötärölle.

(Ames Brosin -paitoja saa Suomessa Puoti.fi-nettikaupasta.)

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tänään koitti se päivä, jota olen osannut odottaa pitkään. Suistuin paniikinomaiseen häiriötilaan ja aloin kokea suurta ällötystä lapsia koh...

Paniikkihäiriö!

21.10.09 Satu Kommentteja: 12

Tänään koitti se päivä, jota olen osannut odottaa pitkään. Suistuin paniikinomaiseen häiriötilaan ja aloin kokea suurta ällötystä lapsia kohtaan. Siis melkein oksensin.

Olin sukulaisilla kylässä. Heidän 2-vuotias poikansa halusi leikkiä kanssani. Olisin halunnut karata taas sinne vessaan, tai puhelimeen tai vaikka ulos sateeseen seisomaan ilman kenkiä, aivan sama. Pojan nykiessä minua hihansuusta kaikkien huoneessa olleiden aikuisten – anoppi, poikaystävä ja poikaystävän sisko miehineen – huomio kiinnittyi minuun ja joku heistä sanoi sen ääneen: no nythän on hyvä aika harjoitella, me muut käydään tuolla kellarissa. Voi jumalauta, leikkasi kiinni sillä samalla sekunnilla. Sitä paitsi mitä hemmettiä ne siellä kellarissa teki kesken illan? Meinasin purskahtaa itkuun.

Ensinnäkin, en tullut tänne kylään leikkimään lastenhoitajaa. Lasten kanssa leikkiminen käy työstä, enkä ole niin luova, että jaksaisin keksiä joka toinen minuutti jotain ”uutta kivaa” ja väännellä naamaani ihme asentoihin. Varsinkin kun toinen tapittaa vaativilla silmillään, jotka haastavat minut tekemään jotain VIIH-DYT-TÄ-VÄÄ. Esiinny minulle, hänen olemuksensa huutaa. Sitä paitsi, tuolla pojalla on naama täynnä räkää ja nyt se tulee hieromaan sitä puserooni. Eieiei.

Juuri puhumaan opettelevien lasten leikeissä ei ole kyllä mitään söpöä. Miksi niitä palapelin paloja pitää kerta toisensa jälkeen sovittaa raameihin väärinpäin – niitä paloja on viisi, ei se voi olla noin vaikeaa! Sano kissa äläkä ”mossa”, jos haluat että piirrän kissan. Ja mikä helvetin piipaa – ei se ole piipaa, se siivekäs eläin on lintu. Tajuatko, LINTU!! Ambulanssi sanoo piipaa. Ja kohta täällä tarvitaan paareja ja pakkopaitaa, jollei ne yhdet kohta tule sieltä kellarista.

Näin vähästä lähti hermot. Minusta ei kyllä taida tulla kelpoäitiä millään.

Kun tulimme kylästä kotiin kysyin poikaystävältäni, että onkohan mitään mahdollisuutta palauttaa tätä lasta sen synnyttyä – voisiko sen antaa vaikka adoptoitavaksi, jos en pidä siitä yhtään. Tiedän yhden lapsettomuudesta kärsivän tuttavapariskunnan, joka on käynyt läpi kaikki mahdolliset hoidot saadakseen lapsen. Ne ottaisi tämän varmaan mielellään. ”No jos siinä niin käy, käyn heittämässä sinut lataamoon muutamaksi viikoksi ja menen itse lapsen kanssa kotiin. Me tullaan sitten hakemaan sua sieltä sairaalasta kun oot parantunut.” Olin hämmästynyt – miehelläni on toimintasuunnitelma valmiina myös tähän skenaarioon.  Siitä tuli vähän parempi mieli. Mutta adoptoitavaksi sitä ei kuulemma voida antaa.

*Kirjatärppi*

Nyt vituttaa liikaa, ei pysty ajattelemaan mitään korkealentoista. Yleensä tällaiseen oloon auttaa hyvä mafiaromaani, kuten Kummisetä-Puzon Omerta. Vielä parempi (visuaalisuus antaa tilanteeseen lisäpotkua), jos lähivideovuokraamostasi saa vuokralle Sopranos-televisoisarjaa. Pistä ensimmäinen tuotantokausi dvd-paahtimeen pyörimään äläkä poistu loppupäivänä minnekään. Naamaan lävähtävät nyrkiniskut ja kovaääniset konetuliasekohtaukset tekevät hyvää hermoille.

12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Niinkin yksinkertaiset asiat kuin syöminen ja juominen ovat saaneet raskausaikana pääni pyörälle.  Syömiseen ja juomiseen liittyvät säännöt ...

Hämmennetty jääkaapilla

18.10.09 Satu Kommentteja: 9

Niinkin yksinkertaiset asiat kuin syöminen ja juominen ovat saaneet raskausaikana pääni pyörälle.  Syömiseen ja juomiseen liittyvät säännöt ja rajoitukset tuntuvat olevan kovin kulttuurisidonnaisia ja keskenään ristiriitaisia. Ohjeiden sisältö sitä paitsi vaihtelee huomattavasti sen mukaan, antaako neuvon oma lääkäriystävä vai oma kätilö.

Suomessa neuvoloiden alkoholilinja on tiukka: ei alkoholia raskauden aikana. Ranskassa työmatkalla asiakas – itsekin äiti – tarjosi ruoan kanssa kotitekoista, yli 15-prosenttista viiniä. Kieltäydyin kohteliaasti vedoten raskauteeni. ”Heeh, yksi lasillinen (se oli muuten ISO lasillinen) on ihan hyvä, vasta toinen aiheuttaa ongelmia”, tämä hekotteli. Suomalainen lääkärituttavani sanoi, että on ihan terveellistä juoda kohtuullisesti, lasi viiniä ruoan kanssa pari kertaa viikossa. ”Sanon tämän sinulle kaverina, en lääkärinä.” Vastaanotolla lääkäri ei voisi koskaan kuulemma sanoa moista. Joillekin äideille kun kohtuullinen käyttö tarkoittaa vähän muuta kuin kaksi kertaa 12 senttiä viiniä.

Toinenkin suomalaislääkäriystäväni totesi, että viinin nauttiminen kolmannen raskauskuukauden jälkeen silloin tällöin on ihan vaaratonta. Kaljankin voi kuulemma ottaa, pari kolme annosta viikossa. Mutta vahvoja ei kannata maistella.

Mitä tässä nyt pitäisi uskoa? Oma kätilöni sanoo ehdottoman EIn yhdellekin viinilasilliselle. Toisaalta sama henkilö kehotti minua lopettamaan punttisalilla harjoittelun – kävelylenkit ovat ok, mutta ei kevyt painojen nostelu. En uskonut, vaan käyn edelleen kevyesti treenaamassa kuntosalilla.

Tein omat johtopäätökseni ja juon silloin kun eniten tekee mieli, yhteensä noin kaksi lasia viiniä viikossa. Ei ole tullut huono omatunto. Mieheni ei tosin pidä tästä yhtään. Varsinkaan, jos seurueessa on meidän kahden lisäksemme muita ihmisiä. Häntä jännittää, mitä ulkopuoliset ajattelevat, kun näkevät minut viinilasi kädessä. ”Ei ne tunne sun juomatapoja, ehkä ne luulee että sä juot usein.” Nipistän häntä yleensä tässä vaiheessa takapuolesta ja totean, että eivätköhän ystäväni tiedä, mitä juon ja kuinka usein. Ja vieraiden mielipiteistä en välitä. Jos joku kysyy, niin kerron kyllä. Mutta en ala joka kerta viinihuikkaa ottaessani selittämään naapuriseurueelle, että ”en minä oikeasti juo kuin tämän yhden puolikkaan lasillisen”. Se jos mikä kuulostaisi epäilyttävältä.

Toinen asia on ruoka. Raaka kala, maksa ja sisäelimet ovat helppoja no-no-ruokia, samoin homejuusto. Mutta entäs muut pehmeät juustot? ”Jos se on pastöroitua suomalaista juustoa, sitä on turvallista syödä”, sanotaan Suomessa. Samaa hokevat nykyisen kotimaani neuvolantädit ”Paikallinen pastöroitu juusto on turvallista.” Kuulostaa ihan paikallisten MTK:iden propagandalta, sanon minä. Samaan sarjaan survoontuu Valion terveydellä ratsastavat ällöttävät maitokampanjat. Pitäkää maitonne. Aikuinen ihminen ei tarvitse neljää lasia maitoa päivässä.

Ratkaisin juusto-ongelman syömällä kaikkia juustoja paitsi homejuustoja. Vuohenjuustoa syön vähän, silloin tällöin.  Brietäkin joskus palan tai kaksi, jos sitä on tarjolla. Samoin mozzarellaa. Raskauden alkuaikoina  - aikaa ennen raskaustestiä - söin sushiaterian ja vedin ihan hervottomat perskännit, pahimmat ikinä. Siitä tuli kyllä vähän huono omatunto kun sain tietää raskaudestani. Ultrassa on kuitenkin näyttänyt siltä, että kaverilla on kaikki raajat kiinni ruhossa ja sydän lyö normaalisti.

Ai niin, Espanjassa raskaana olevat äidit vetävät tyytyväisenä medium-pihvejä. Heidän ohjeensa on minusta ihanan konkreettinen: ”Niin kauan kuin veri ei lainehdi lautasella, olet turvassa.”

*Kirjatärpit*

Barack Obaman 1990-luvulla kirjoittama ja tänä vuonna suomennettu Unelmia isältäni (Dreams from My Father) on mieletön lukukokemus. Kirjassa Obama pohtii omaa identiteettiään, yhteisöään ja tarkoitusta elämälleen. Kirjan luettuani olin entistäkin varmempi siitä, että miehen älykkyys ei ole vain raskaan pr-koneiston luoma mielikuva. Kun noista oloista on ponnistanut Yhdysvaltojen presidentiksi, täytyy henkilön olla erityisen erityinen.

Barack Obama - Unelmia isältäni

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tissiärsytysmittarini on kääntynyt tällä viikolla muutamaan otteeseen punaiselle. Äidit saavat imettää kahviloissa ja puistoissa kaikessa ra...

Imetys julkisella paikalla

10.10.09 Satu Kommentteja: 10

Tissiärsytysmittarini on kääntynyt tällä viikolla muutamaan otteeseen punaiselle.

Äidit saavat imettää kahviloissa ja puistoissa kaikessa rauhassa, se ei minua haittaa. Täytyyhän vauvankin syödä. Eikä äidin tarvitse lukkiutua neljän seinän sisään ensimmäisiksi kuukausiksi vain siksi, että imetystä ei voi tehdä muualla kuin kotona.

Mutta silti. Imetys ei silti sovi kaikkialle. Vaikka olenkin raskaana ja tavallaan samassa suossa, väärissä paikoissa imettävät äidit herättävät ärtymystä. Imetys ei minusta kuulu paikkaan, jossa ei ylipäätään pitäisi olla pieniä, syli-ikäisiä vauvoja. Yksi esimerkki tästä on luentosali, jossa on luento käynnissä. Tai työpaikan palaveri.

Olen maksanut itseni kipeäksi yhdestä täydennyskoulutuskurssista, joka järjestetään kolmena iltana viikossa. Meitä on luentosalissa opettajan lisäksi viisi henkilöä. Ja yksi hieman yli 70-senttinen nahkaherätyskello. Yksi kurssilaisista kun tulee jokaiselle luentokerralle vauvansa kanssa. Kukin opetuskerta kestää kerrallaan vain kaksi tuntia. Naisen mies on päivätöissä eli illat kotona. Kyllä kai nyt nelikuinen lapsi pärjää isän kanssa reilun kaksi tuntia yksinkin? Maitoa voi lypsää jääkaappiin.

Noin kolmesti jokaisen luennon aikana nainen vetää tissinsä esille ja lapsi alkaa syödä. Vauvan imemisäänet ja piereskely säestävät luennoitsijan esiintymistä. Silloin kun lapsi ei ime tai päästele suolikaasujaan, lapsen äiti hyssyttelee (äänekkäästi), jotta lapsi pysyisi hiljaa. Saatan kuulostaa hermoheikolta vauvanvihaajalta, mutta minua kyllä suoraan sanottuna ärsyttää tämä taustahäslinki, kun tarkoituksena olisi oppia uusia asioita ja pystyä keskittymään. Täydennyskurssi ei ole mikään perhepäivähoitola. Jos vauvan isä ei selviä vauvan kanssa kotona tai jos vauvalle ei saa hoitajaa kahdeksi tunniksi kolmena iltana viikossa, on tilanne tietysti erittäin harmillinen äidin kannalta. Lapsen hoitovastuuta saa ja kuuluisikin jakaa.

En siis ole julkista imetystä vastaan – mielestäni se vain ei sovi ihan joka paikkaan. En vielä itse tiedä, pystynkö imettämään julkisella paikalla. Juuri nyt minusta tuntuu siltä, että en missään tapauksessa kykene. En halua kaivaa lypsyvehjettä esiin julkisella paikalla. Vaikka olenhan toisaalta ottanut aurinkoa yläosattomissa, molemmat lypsyvehkeet koko kansan nähtävillä. Ajatukseni eivät siis aina kulje ihan loogista reittiä, myönnetään. Imetysasiaa pohdiskellessani mieheni on jo muutamaan otteeseen huokaissut, että ei kannata varmaan tässä vaiheessa vielä tehdä asiasta periaatepäätöstä. Ehkä kahvilassa tissin kaivaminen puseron sisältä vauvalle ruoaksi tuntuu muutaman kuukauden kuluttua ihan yhtä normaalilta toiminnolta kuin nenän niistäminen. Hän saattaa hyvinkin olla oikeassa.

Onko teidän mielestänne olemassa joitakin paikkoja, jonne pikkuvauvaa ei sovi tuoda ja jossa ei sovi imettää?

*Kirjatärppi*

Löysin viimeinkin itseäni miellyttävän vauvanhoito-oppaan. Vauva – omistajan opas. Käyttöohjeet, vianmääritys ja ensimmäisen vuoden huolto (Karisto, 2009) on selkein kaavioin varustettu insinööirhenkinen opas, joka on kirjoitettu hauskasti mutta silti asiallisesti.

[caption id="attachment_39" align="alignnone" width="200" caption="Vauva – omistajan opas. Käyttöohjeet, vianmääritys ja ensimmäisen vuoden huolto"]Vauva – omistajan opas. Käyttöohjeet, vianmääritys ja ensimmäisen vuoden huolto[/caption]

Kirja opettaa, miten vauvaa ei saa kantaa (ei päästä), miten perunasäkkikanto-ote toimii ja mitä eroa on istuma- ja  olkapääröyhtäyksellä. Imetyksestä kirjassa annetaan konkreettinen seitsemänkohtainen kuvaus, josta tässä esimerkki:

”Kohta 7. Vapauta imuote työntämällä sormi vauvan suuhun, jotta imu keskeytyy, ja irrottamalla rinta. Jos haluat vaihtaa rintaa tai jos imuote ei ollut hyvä, toista vaiheet 1–6.”

Mahtavan havainnollista! Rakastuin kirjaan ensisilmäyksellä. (Paitsi rintaa en kyllä suosittele irrottamaan, se voi tehdä aika kipeää.)

Kirja lähti Stockmannin Akateemisesta mukaan edulliseen hintaan: 13,90 euroa. Amerikkalaisen opaskirjan ovat kirjoittaneet lastenlääkäri Louis Borgenicht ja vastikään isäksi tullut, edellä mainitun poika, kirjailija-televisiotuottaja Joe Borgenicht.

Harmi vaan, että kirja on selkeästi suunnattu isille. Esimerkiksi synnytyksestä ei kirjassa puhuta mitään. (Miten niin vain miehet kaipaavat insinöörimäisiä vaipanvaihtokaavioita ja rautalangasta väännettyjä ohjeita?) Takakannen loppulauseessa sentään todetaan, että mukana on paljon tietoa myös naisille. Kiitos tästä, kiitos kun muistitte minutkin :-)

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Minulla on kaksi ystävää, jotka inhoavat käyttää sukkia. Jokaisen syksyn kynnyksellä nämä kaverukset ovat ihan maansa myyneitä, sillä kohta ...

Raskaana oleva nainen ei kellahda mutta kutisee

6.10.09 Satu Kommentteja: 4

Minulla on kaksi ystävää, jotka inhoavat käyttää sukkia. Jokaisen syksyn kynnyksellä nämä kaverukset ovat ihan maansa myyneitä, sillä kohta koittaa taas SE aika, kun pitää kaivaa inhokkivaatekappaleet varastosta vaatekaapin hyllylle irvistelemään. Minua vähän hymyilytti. Sukka- ja sukkahousukammo kuulosti jotenkin hauskalle. Mutta enää ei naurata, ei yhtään. Nyt vaan kutittaa.

Vatsanahkani kutisee hillittömästi. Kutina alkoi viidennellä kuulla. Erityisesti sukkahousut aiheuttavat kestämättömän olotilan. Näin kylmillä ilmoilla ei voi kuitenkaan mennä mekossa ulos ilman sukkiksia. Ja jos sukkahousuja ei vedä vatsakummun yli, resori jää luonnottoman alas, ja sukkahousujen ja takapuolen väliin jää epämiellyttävä ilmatyyny.

On ärsyttävää esimerkiksi kaupungilla ollessaan hiipiä jonnekin nurkan taakse katseilta piiloon kynsimään vatsanahkaa tai paeta kahvilassa vessaan raapimaan kumpua kuin joku mielipuoli.

Rasvaan mahaa kaksi kertaa päivässä Palmers’in kookosvoilla.

[caption id="attachment_31" align="alignnone" width="136" caption="Palmer'sin paksu kookosrasva hillitsee kutinaa - mutta ei tarpeeksi. (Kuva: Palmer's)"]Palmer'sin paksu kookosrasva hillitsee kutinaa - mutta ei tarpeeksi. (Kuva: Palmer's)[/caption]

Olen kokeillut muitakin tuotteita, mutta tämä on auttanut tuskaan tähän mennessä parhaiten. Mutta luulisin, että Palmer'sin tuotteita ei taida tosin saada Suomesta. Mikäköhän sopisi tilalle, kun purnukka on kulutettu loppuun?  Tai löytyisikö joku vielä parempi? Kävisiköhän oliiviöljy? Auttaisikohan sianihra? Bodyshopilta kuulemma löytyy hyvä kaakaovoi raskausvatsalle. Kertokaa vinkkejänne, ne otetaan vastaan erittäin suurella kiitollisuudella!

Luin muuten tämänpäiväisestä Helsingin Sanomista jutun Vitsi-Nobeleista. Fysiikan Vitsi-Nobel luovutettiin tutkijoille, jotka selvittivät, miksi raskaana oleva nainen ei kaadu eteenpäin. Olen itsekin välillä miettinyt samaa. Kaatuuhan maljakkokin jos kukat asettelee vain maljan toiseen päähän.

Tutkimuksista kävi ilmi, että naisten alaselän normaali notko voimistuu raskauden edetessä. Juuri ennen synnytystä selkä saattoi kaareutua jopa 60 prosenttia enemmän kuin raskauden alussa. Tervetuloa notkoselkä ja pitkä pyrstö!

*Kirjatärppi*

Oliiviöljyn ja sianihran hieromisesta tuli mieleeni muutamia vuosia sitten lukemani mainion Päivi Alasalmen mainio kirja Ystävä sä naisien. Kirjassa on kohtaus, jossa läpeensä uskovainen saarnamies kahmaisee jääkaapissa olevasta voipurkista kourallisen ennen ”piirakalle” asettumistaan. Noh, tämähän siis ei ole kirjan pääsisältö, mutta jotenkin nuo saarnamiehen sormenjäljet voipurkissa eivät jätä minua rauhaan. Päivi Alasalmen tuotanto kolahtaa myös muilta osin. Alasalmen tarinat ovat sopivan kieroja. Ne alkavat saippuaoopperamaisista, lähes kliseisistä alkuasetelmista mutta muuttuvat oudoiksi ja jopa kauhistuttaviksi juonen edetessä. Toiseksi uusin teos Tuo tumma nainen meni jo omaankin makuuni hieman överiksi, enkä uusinta teosta Valkoinen nainen ole vielä ehtinyt lukea. Varmuudella ainakin Ystävä sä naisien, Metsäläiset, Vainola ja Saana ovat mahtavia lukuelämyksiä -  eräänlaista viihdekirjallisuutta, mutta eivät ennalta arvattavaa hömppää. Suosittelen!

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Selailin Olivia-lehden tyyliblogia ja silmiini osui nahkahousujuttu , jonka valokuvassa kuudennella kuulla oleva mallimimmi käyskenteli kork...

Hehkulamppu vai sinivalas?

4.10.09 Satu Kommentteja: 1

Selailin Olivia-lehden tyyliblogia ja silmiini osui nahkahousujuttu, jonka valokuvassa kuudennella kuulla oleva mallimimmi käyskenteli korkokenkiin ja tiukkoihin nahkahousuihin pukeutuneena. Aika suoritus raskaanaolevalta.

En ole koskaan ollut mallimitoissa - pituutta on reilut 160 senttiä ja painoa sporttiset 60 kiloa. Mutta ennen raskautta näytin hyväkuntoiselta ja minulla oli vatsalihakset! Onneksi olin varautunut tulevaan, sillä rakas lääkäriystäväni valaisi minua raskauden ensimetreillä ensimmäistä kertaa raskaana olevan aktiiviurheilijan kehon muutoksista. Aluksi vauvan alku kuulemma asettuu jotenkin kohti selkärankaa, kun vastalihakset estävät vatsan työntymisen ulospäin. Jossain vaiheessa vatsalihakset kuitenkin antavat periksi keskeltä (en heti ihan tajunnut,miten se on mahdollista - leviääkö sikspäkki kylkiluiden päälle vatsaummun venyessä vai mitä häh) ja maha pulpahtaa esiin. Voin kertoa, kuinka kävi: vastalihaksia ei enää ole olemassa, ne ilmeisesti hävisivät jonnekin sisuskalujen sekaan, mustaan aukkoon.

Minulla on nyt viides kuukausi menossa. Painoa ei ole raskauden aikana tullut tähän mennessä lisää kuin neljä kiloa, mutta ei kyllä toivoakaan, että näyttäisin jotenkin hehkuvalta. Olen näyttänyt ehkä kuumana käyvältä hehkulampulta vetäessäni kapealahkeisia housuja jalkaan. Ja eilen niistä repesi haara. Hermojariistävä ritsautus kuului, kun kumarruin ruokakaupassa ottamaan alahyllyltä muropakettia. Onneksi alushousut olivat samaa väriä housujen kanssa, joten pääsin suurin piirtein nolostumatta kotiin.

Kaikki tuntemani jo synnyttäneet naiset väittävät hehkuneensa raskaudensa aikana. "On niin siistiä kun kerrankin ei tarvitse vetää vatsaa sisään." (Siis mitä hemmettiä - vetääkö naiset yleensä vatsaansa sisään 24/7 julkisilla paikoilla liikkuessaan? Ei ihme, jos on vatsakipuja...) Onneksi joku kyseisessä Olivia-lehden blogipostauksessa täräytti, että "raskaana ollessaan on EpäTilassa, turvonnut ja tursottava lehmä. Hehkuista en ole kuullut kuin elokuvissa. En hanki enää lisää lapsia koska vuosi valaana on vaan niin karmaiseva kokemus. Ja hyvää syksyä kaikille:))" Ihanaa, että meitä on muitakin!

Minä nimittäin lukeudun ihan reilusti siihen sakkiin, jota tämä joka puolelle leviävä vatsa ja kuivuva hiustukko ärsyttää.

Finnien määrä lisäntyy, tissit tursuavat ulos liiveistä (joo, pitäisi ostaa uusia, mutta en ole "ehtinyt") ja puserot nousevat navan päälle ja housut rullaantuvat makkaralle vatsan alle. Ihanaa! Vatsanahka kutiaa rasvaamisesta huolimatta, joten korkeavyötäröiset sukkahousut tuntuvat silkalta kidutukselta. Kamalinta tähän mennessä on raskaudenaikaisissa vaatehuolissa ollut se, että  omat alushousutkaan eivät enää mahdu jalkaan. Tuntuu että alakerran tavarakin on turvonnut suuntaan jos toiseen. Olo on todella kaukana seesteisestä ja hehkuvasta.

Tähänastisena raskausluottovaatteena kodin ulkopuolella on toiminut H&M:sta ostettu musta, pitkähihainen, polviin asti ulottuva mekko, joka asettuu jotenkin paikalleen kiristämättä mutta näyttämättä silti teltalta. Boyfriend-farkut eli mieheni vaatekaapista nyysityt lökäpöksyt ovat toinen tämän hetken luottovaate: kun housuja roikottaa lanneluilla ja päälle kiskaisee pitkähelmaisen, mutta silti kapean t-paidan, olo tuntuu mukavalta, lähes tyylikkäältä.

Rakas kanssaraskaanaoleva lukija, missä vaatteessa näytät raskaana ollessasi parhaalta?

*Kirjatärppi*

Kutisevien vatsanahkojen ja turvonneiden nännipihojen kismittäessä kannattaa ajatella täysin muita asioita ja ottaa kirja käteen. Kunnon tujaus talousteoriaa saa univaikeuksistakin kärsivän kuorsaamaan - paitsi ei tämä kirja!

Nappasin toissapäivänä kirjakaupsta mukaan John Perkinsin tunnustuksellisen teoksen Confessions of an Economic Hitman. Kirjaa lukiessaan suurten talousjättien - lähinnä Yhdysvaltojen - verhojen takainen kähmintä, korruptio ja kiristys saavat täysin uusia ulottuvuuksia. Kyse ei ole mistään radikaalista julistusteoksesta vaan Perkinsin omiin kokemuksiin perustuvasta kirjasta. Perkins on ennen talouskriitikoksi ryhtymistään tehnyt mittavan bisnesuran konsulttifirmassa, joka auttoi IMF:ää sen ajamien lainapakettien ja sopeutusohjelmien toteuttamisessa mm. Latinalaisessa Amerikassa.

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on taas ajankohtainen -  muutamille Itä-Euroopan maille ja mm. Islannille myönnettyjen luottojen ehdot haiskahtavat epäilyttäville.

1 kommenttia:

Mitä tuumaat?

-        No milloin sen pitäisi syntyä?, kysyy tuttava. -        No joskus helmikuussa kai, vastaan. -        Ai miten niin joskus helmikuus...

Laskukaavoja ja sukupuolikysymyksiä

1.10.09 Satu Kommentteja: 0

-        No milloin sen pitäisi syntyä?, kysyy tuttava.

-        No joskus helmikuussa kai, vastaan.

-        Ai miten niin joskus helmikuussa, siis milloin on laskettu päivä?

-        No en minä sitä muista.

Seuraa epäröivä, hämmentynyt naurahdus.

-        Ai miten niin et muista? Miten se voi olla mahdollista?

Tarkkojen päivämäärien luettelu ja niiden pakonomainen toistaminen on mielestäni epätoivoinen yritys ottaa kaoottinen tilanne haltuun. Mutta ei tätä voi hallita! Kaveri tulee ulos silloin kun sen aika on, eikä sitä dead-linea voi kukaan tietää etukäteen. Siksi en ole jaksanut painaa laskettua aikaa päähäni. Kyllä syntymäpäivä aikanaan selviää (ja jos loppumetreillä ultraäänen perusteella laskettu syntymäaika alkaakin saada suuria merkityksiä, voin aina pirauttaa kätilölle tai tarkistaa äitiysneuvolan papereista, ne ovat kyllä tallessa).

Sitä paitsi raskausviikkojen laskemisessa ei ole mitään logiikkaa. Olen nyt 21. raskausviikolla, mutta sikiö on vasta 18 viikon ikäinen. Mitä ihmettä niiden kolmen ensimmäisen raskausviikon aikana tapahtui? Siittiö uiskenteli johtimissa ja yritti päättää, minkä munasolun reunaan iskisi hampaansa? Ei siihen kai kolmea viikkoa mene.

Raskaus lasketaan viimeisten kuukautisten alkamispäivästä. Joo selvähän se. Mutta ei siellä kohdussa silloin vielä mitään lapsen alkua ole. Ei voi olla vain vähän raskaana – joko on raskaana tai sitten ei ole. Eikä päähäni mahdu, miten voin muka olla raskaana viikolla kolme, jos hedelmöitys ei ole vielä tapahtunut. Ei mikään aikajana ala kolmosesta, vaan nollasta! (Näin lyhyen matikan lukija ymmärtää.) No, niin tai näin, en tästä epäloogisuudesta johtuen jaksa esimerkiksi liiaksi hössöttää lasketun päivän kanssa. Tämä herättää tietysti hilpeyttä tuttavapiirissä.

Lasketun päivän lisäksi lähipiiriä ja ylipäätään hämmästyttävän suurta osaa kadulla vastaantulevista kiinnostaa lapsen sukupuoli. Sukupuoli pitää tietää etukäteen, jotta voi a) päättää nimen, b) sisustaa lastenhuoneen oikeilla väreillä ja c) kasata lastenhuoneen lastulevykaappiin oikeanlaisen vaate- ja leluarsenaalit.

Olen vähän eri mieltä. Ensinnäkin on mukavaa säilyttää jännitys! Sitä paitsi ei nimeä voi päättää etukäteen, vaikka sukupuoli olisikin tiedossa. Mitä jos poikavauva synnyttyään näyttää ihan Markus-Petteriltä eikä etukäteen mietityltä Aleksi-Untamolta? Saara ja Joanna ovat aivan erinäköisten tyttöjen nimiä. Jos minun nimekseni olisikin annettu vanhempieni etukäteen suunnittelema Pirkko, olisin varmaan vieläkin identiteettikriisissä. Onneksi he tajusivat antaa minulle oikean nimeni sen jälkeen kun olivat nähneet minut :-)

Lastenhuoneen ”oikeanväriseksi” maalaaminen on mielestäni sen verran turha syy sukupuolen uteluun, että en jaksa edes sanoa siihen mitään. Paitsi että sekä pinkki että vaaleansininen ovat molemmat lähtökohtaisesti karmeita seinävärejä – niin lastenhuoneessa kuin vessassakin. Vauvojen lelut ja vaatteet taas sopivat niin pojille kuin tytöillekin. Vastasyntynyt poika ei tarvitse boksereita tai tyttö rintaliivejä.

Viimeistään silloin menee hermot, kun tuttavat alkavat arvailla vauvan sukupuolta vatsan muodon ja pahoinvointiraporttien perusteella. Vanhojen uskomusten mukaanhan kovat pahoinvoinnit ja paha raskausakne viittaisivat tyttöön. Eteen kauniisti pyöristyvä vatsa, himo terveellisiin ruokiin ja fyysisesti hyvä olo viittaisivat poikaan. Argh mitä skeidaa! Kaikkihan toki tietävät, ettei uskomuksilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Mutta juuri nuo jutut ja vitsit kertovat paljon vanhoista, syvälle juurtuneista ajattelutavoista. Että kun se on tyttö, niin äiti näyttää rumalta ja voi pahoin. Mutta kun se on poika, on mieli terve ja energinen.

Argh, huumorintajuni ei kestä näitä sovinistijuttuja ja -vitsejä; pinna menee, vaikka se on muuten pitkä ja venyvä...

*Kirjatärppi*

Viime kesänä toivoin sadepäiviä, jotta olisin voinut hyvällä omatunnolla istua kaksi viikkoa putkeen sisätiloissa ja lukea Stieg Larssonin Millennium-trilogian kerralla alusta loppuun. Monitasoisen juonen, yhteiskunnallisten pohdintojen ja lehtimaailman kuvauksen lisäsi minut koukutti kirjoihin kiinni Lisbeth Salander. Epätyypillistä naissankaria edustavan Lisbethin vetäessä dunkkuun sovinisteja hihkuin ääneen ja lähes hypin innosta sängyllä. Mies kehotti minua siirtymään Tyttö joka leikki tulella -kirjan kanssa olohuoneeseen, jotta hän saisi vihdoin nukuttua. Kulta, kello on jo neljä aamulla, laita se valo pois!

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?