En tiedä lapsista mitään – en ole koskaan hoitanut pieniä lapsia, toiminut lastenvahtina sukulaisten muksuille tai pyyhkinyt kenenkään muun ...

Anopin onni

28.9.09 Satu Kommentteja: 1

En tiedä lapsista mitään – en ole koskaan hoitanut pieniä lapsia, toiminut lastenvahtina sukulaisten muksuille tai pyyhkinyt kenenkään muun takapuolta kuin omaani.

En ole koskaan pitänyt lapsista. Tai pitäisi ehkä sanoa, että en ole liiemmin välittänyt siitä ns. vauvavouhotuksesta. Vauvojen ihanuudesta vakuuttunut äiti: ihana vauvantuoksu. Minä: haisee kakalle ja puklulle. Perheenlisäystä innolla odottavat vanhemmat: uusi elämä kypsyy äidin vatsassa. Minä: kohtuni haltuunsa ottanut avaruusolio, joka on asettunut ihoni alle kasvamaan. Yksivuotiaan ylpeä isä: ihanat ensimmäisten sanojen jokeltelut. Minä: hermot menee kitinään... jne.

Tiedän, kuulostan itsekkäältä ja rajoittuneelta. Mutta vielä viisi vuotta sitten ihan oikeasti vaihdoin suosiolla raitiovaunua, jos samaan kulkuneuvoon nousi ryhmä päiväkotilaisia.

Sitten seurasi se tavallinen. Kului vuosia, elämä vakiintui, tapasin ihanan kumppanin. Mies halusi saada lapsia – mutta jos minä en halunnut, siitä ei tehtäisi kuulemma kynnyskysymystä. Hoidettaisiin sitten vaikka muiden jälkikasvua. Välillä kävi mielessä ajatus, että ehkä joskus voisin ehkä ainakin vähän harkita lapsen yrittämistä. Hyvä ystäväni muistutti, että jotkut lapset ovat varmasti ihan mukavia. Ei kaikista aikuisistakaan tarvitse pitää – mutta jotkut ovat ihan kivoja. Sama pätee lapsiin. Ystävä taisi olla ihan oikeassa.

Noh. Sitten kävi vahinko. Yhtenä kesäaamuna viiva tipahti raskaustestin tikkuun – pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Palaan tuon päivän tragikoomisiin käänteisiin vielä myöhemmin. Kun raskausuutinen alkoi vähitellen mennä kallooni, ensimmäinen ajatukseni oli jälkeenpäin ajatellen aika hassu. Ajattelin nimittäin, että en halua kertoa tästä ainakaan mieheni äidille. Hän tulee asiasta niin iloiseksi, että en kestä sitä. Tuntui ärsyttävältä, että joku toinen olisi raskaudesta mielettömän onnellinen samaan aikaan kun itse vielä pohdin, että onko tässä mitään järkeä ja onko minusta tähän.

Mieheni äiti on yksi maailman täydellisimmistä ihmisistä. Avulias, hauska, empaattinen ja vaikka mitä. Ja hän on aina kovasti toivonut, että meillekin tulisi lapsia. Perhetapaamisissa hän on hivuttanut mieheni siskojen sylivauvoja käsivarsilleni. Olen aina torjunut lähestymiset hymyilemällä, ojentamalla vauvan takaisin vanhemmilleen ja harppomalla keittiöön täyttämään kahvikuppia. Tai karkaamalla vessaan.

Nyt kun alkushokin jälkeen vauvan saaminen alkaa tuntua ihan ookoo-idealta ja olen asiasta itse asiassa jo hieman innoissani (!), anopinkin onni tuntuu mukavalta. Ultrakuvat nähdessään hän totesi pikkuisen profiilin näyttävän ihan minulta. Siitä tulee ihan yhtä ihana kuin sinäkin. Ja minusta kun kaveri näytti ihan Homer Simpsonilta. Ja lapsi pitää sitten tuoda meille  hoitoon mahdollisimman usein. Tuntui hyvältä. Anopin onni näyttäisi kääntyvän myös omakseni.

*Kirjatärppi*

Näihin tunnelmiin sopii hyvin Claire Castillonin ensimmäinen suomeksi käännetty teos, Äidin pikku pyöveli: “Sitä paitsi inhoan sitä kun äiti hemmottelee minua, minua alkaa itkettää."

Kuultuani raskausuutisesta luin Äidin pikku pyövelin kolmannen kerran. Ja siihen perään kirjailijan toisen suomennoksen Pieni sydän jaksaa rakastaa. Castillon auttoi ahdistukseen.

Ranskalaiskirjailijan teokset sisältävät taitavasti kirjoitettuja lyhyttarinoita, joista löytyy jokaisella lukukerralla joku uusi sävy tai näkökulma, joka jäi edellisellä kerralla huomaamatta. Rakastan näitä vinoja näkökulmia ja epätavanomaisia tarinoita! Pyöveli-kirjan tarinoista yksi tapahtuu synnytysosastolla. Traagista tarinaa lukiessani yritin pidätellä naurua, mutta en lopulta voinut:

"Sitten röyhtäisyn vuoro. Ensimmäisellä kerralla sairaanhoitaja taputti käsiään, piilouduin hiuksiini, hän kysyi kuulinko sen. Ääntä joka muistuttaa kaljoitelleen kännikalan örinää ei tietenkään voi olla huomaamatta."

Paljastuukohan meidän lapsemme nielusta lähipubin puliukko vai suloinen ruttunaama?

1 kommenttia:

Mitä tuumaat?