Hyvää kritiikkiä pitäisi yleensä seurata parannusehdotuksia. Niinpä edelliseen postukseeni viitaten päätin listata oman raskaus-aikajanani. Huom! Seuraava tekstipätkä sisältää ruumiineritteitä ja yksityiskohtaista kuvailua alapään(kin) toiminnasta, joten siistytyn version suosijoiden kannattaa kelata yli tai pistäytyä vaikka siellä vau.fi-sivustolla :-)
Perustuu päiväkirjamerkintöhin ja omiin muistikuviin ajalta toukokuu–joulukuu.
Toukokuu.
En edes tajua olevani raskaana. Käyn työmatkalla hammamissa, juon pari kaljaa ja valvon myöhään. Sairastan päivän mittaisen vatsataudin.
Kesäkuu.
En vieläkään tiedä olevani raskaana. Yksi kesäkuun alun perjantai päätyy baariin. Juon elämäni toiseksi pahimman humalan. Kuiteista näkyy, että illan ja yön aikana kuluu omalla kortilla noin viisi vodka-shottia ja kymmenen olutta. Tarjotuista juomista ei ole muistikuvaa. (Sukulaisille ja muille huolestuneille voin vakuuttaa, että juon oikeat perskännnit todella harvoin, korkeintaan kolmesti vuodessa.) Jotenkin onnistun löytämään baarista kotiin ja herään seuraavana iltapäivänä maanjäristysmäiseen krapulaan. Ihmettelen poikkeuksellisen huonoa oloani. Nukun päivän yli seuraavaan ja vointi paranee.
Kesäkuun lopussa katson peiliin punttisalin pukuhuoneessa. Rinnoissa näkyy outoja verisuonia. Voi perkele. Samassa tajuan, että menkkoja ole näkynyt viimeiseen viiteen viikkoon. Käyn ostamassa raskaustestin, teen sen yksin kotona ja näen siinä liian monta viivaa. Soitan työmatkalla olevalle miehelle räkää ja kyyneliä valuvan puhelun. Ensin hän luulee, että joku on kuollut. Kun jätkälle selviää, mistä on kyse, on puhelimen päässä vähän aikaa ihan hiljaista. Sitten sieltä kuuluu "But this is wonderful news!". Vollotan takaisin, että ei totta perkeleessä ole. Mun elämähän loppuu! (Onpa säälittävää.) Kerron miehelle jo printtaamistani aborttipapereista, mutta lupaan että asiasta keskustellaan vielä, kun hän tulee kotiin. Seuraavaksi soitan ystävälleni, joka tulee saman tien kylään. Meillä ei kummallakaan ole lapsia eikä meistä kumpikaan juuri tällä hetkellä halua niitä. Asiasta keskustellaan.
Heinäkuu.
Päätämme pitää lapsen. Mieheni mielestä se on paras idea pitkään aikaan, itse koitan jotenkin tottua ajatukseen. Perustan päätökseni seuraavaan ajatteluketjuun: 1. En voi sanoa 100-prosenttisella varmuudella, että en koskaan halua lapsia. 2. Mitä jos haluan niitä vaikka viiden vuoden kuluttua, enkä voikaan enää tulla raskaaksi? Jos teen nyt abortin, päätös voi aiheuttaa tuskaa myöhemin. 3. Olen jo suunilleen työelämässä kiinni, vaikken mikään uraohjus olekaan. Tulot ovat ainakin useimmiten menoja suuremmat. 4. Mieheni on aika jees, tähänastisista "isäehdokkaista" ehdottomasti parhain. Jopa fiksumpi kuin minä itse. 5. Jos tätä vahinkoa ei olisi tapahtunut, olisi voinut jäädä koko perheenlisäys toteuttamatta.
Sukulaiset ja ystävät ovat uutisesta innoissaan. Kerron siskoilleni uutisen bussipysäkillä. Ne alkavat molemmat huutaa suoraa huutoa (ilmeisesti onnesta). On niin siistä tulla tädiksi! On vaikea uskoa, että siskoni, joista nuoremman vaippaiän muistan vielä aika tarkkaan, on kohta täti. Wtf.
Käyn ensimmäisen kerran kätilöllä. Kuten täällä kerroin, hän on erittäin vittumainen tyyppi. Hän on suoraan sanoen vittumaisin tyyppi ikinä, joka on kehottanut minua syömään vitamiineja.
Raskaus ei näy ulos- eikä sisäänpäin.
Elokuu.
Raskaus ei edelleenkään näy ulos- eikä sisäänpäin. Harrastan samaan malliin, baareissa olen tosin jo aikaa sitten vaihtanut keskioluen ykköseen ja kokikseen. Se on vähän tylsää. Käydään ensimmäisen kerran ultrassa, ja siellä näkyy pieni sintti. Minua alkaa itkettää. Ultralaitteen hoitaja koittaa saada minut rauhoittumaan, jotta niskapoimun mittaminen onnistuu. Mieheni mukaan itkemiseni on lupaava merkki siitä, että en olekaan ihan kovis. "Mä arvasin, että sä pehmenet!" Sammakon näkeminen ensi kertaa tv-ruudulta tuntui kyllä aika erikoiselta. Kun "sinne" näkee konkreettisesti, alkaa sisällöstä pitää eri tavalla, siihen jotenkin kiintyy. Taulukoiden mukaan sikiöllä ei pitäisi olla kromosomipoikkeamia.
Syyskuu.
Vatsa alkaa näkyä ulospäin, mutta muistuttaa vielä ulkomuodoltaan kaljamahaa. Tissitkin tosin kasvavat, joten uloke ei vielä nouse esiin sivuprofiilista. Ei väsytä, eikä ole paha olo. Ei tee mieli ahmia mitään. Mutta perkeleelliset hiivatulehdukset alkavat.
Lokakuu.
Mennään taas ultraan. Tällä kertaa lasketaan että kaikki raajat ovat tallella ja kiinni oikeissa kohdissa. Kuva näyttää hyvältä, eikä tällä kertaa enää edes itketä. Tyypillä näyttää olevan sormi nenässä. Tai sitten se heiluttelee meille. Maha kasvaa, siirrän puolet vaatekaapin sisällöstä varastoon. Kaappiin jäävät legginsit, lököfarkut ja lantiohameet. Paino nousee tasaisesti, mutta en ole vielä ihan muumi.
Marraskuu.
Paino alkaa nousta, lököfarkut eivät enää mahdu jalkaan. Raskausarpia ei näy, mutta ensimmäinen suonikohju alkaa ilmestyä pohkeeseen. Aloitan mammajoogan. Laulaminen joogassa vituttaa, mutta päätän silti jatkaa siellä käymistä. Rauhoitan vähän liikkumista (maha alkaa olla tiellä) ja vaihdan tämän vuoden osalta body pumpit mammajumppaan. Ei ole vieläkään huono olo. Nukun hyvin öisin, teen päivät töitä. Hiivatulehduksia on jo siinä määrin, että lähiapteekki voisi alkaa myöntää minulle tuubeistaan paljousalennuksen. Anteeksi groteski ilmaisu, mutta marraskuun puolivälissä tekisi mieli työntää käsi kyynärpäätä myöten sinne, jotta helvetillinen kutina loppuisi. Kätilön mielestä yleistynyt hiivis on ihan normaalia, joten ei kuulemma kannata huolestua. Tuubista vaan lisää rasvaa. Ilmeisesti alapään kiihtynyt aineenvaihdunta ilmeisesti rasvaa putket kuntoon vauvan ulos tuloa varten. Tai jotain sinne päin.
Joulukuu.
No nyt se raskaana olo alkaa! Herään joka yö neljältä. Valvon aamuyhdeksään. Vauva potkii eikä anna minun nukkua. Saatanan yökyöpeli. Viiden tunnin hereillä olon jälkeen nukun muutaman tunnin ja herätessäni tunnen moraalikrapulaa, kun olen "nukkunut iltapäivään ja kaikki päivän työt ovat tekemättä". Suussa maistuu metalli. Yök.
Vauva vie niin paljon tilaa keskivartalosta, että normaalinkin kokoiset ruokamäärät saavat aikaan järkyttävän ähkyn. Pierevän muumin joululoma on aika vittumainen. Varsinkin kun niitä hiivatulehduksia riittää joka toiselle päivälle. Kätilön mukaan kaikki on kuitenkin kunnossa.
Työkyky heikkenee, väsyttää koko ajan, vessassa pitää käydä noin 5 minuutin välein, perse on täynnä kipeää selluliittia ja alapäästä valuu töhnää. Voi miten ihanan seesteän maaginen olo. Kamalaa olla raskaana.
Kaksi kertaa saan joulukuun aikana nukuttua koko yön aamuun asti. Ensimäisellä kerralla lähdemme miehen kanssa ulos juhlimaan. Muutaman tunnin elektropläjäyksen jälkeen turvonneet jalkani ovat tanssimisesta muusina, mutta vauva nukkuu koko seuraavan yön eikä herätä kertaakaan. Toisena joulupäivänä hiihdin hitaasti tunnin - seuravana yönä nukuin kuin tukki. Eli miitä enemmän tekee asioita ja liikkuu (kävelee, tanssii, joogaa) päivän aikana, sitä paremmin seuraava yö sujuu. Sohvalta ylös raahautuminen ei silti välttämättä ole raskausvaivaiselle helppoa tai edes mahdollista. Joten älä nyt ainakaan tunne huonoa omaatuntoa siitä, jos et jaksa tehdä mitään. Kun kaksi kiloa vauvaa painaa päällään omaa alapäätä ja vauvan toinen jalka tekee potkuharjoituksia keuhkoon, ei ehkä ensimmäisenä tee mieli lähteä ulos hiihtämään.
Vielä on jäljelllä tammikuu ja vähän helmikuuta. Luulen, että tila tästä ei kun huonone. Yksi tutun tuttu sanoi, että raskaus kestää kuukauden. Ensimmäistä kahdeksaa kuukautta kun ei kuulemma kuulu laskea. Vasta se yhdeksäs on sitä itseään.
*Kirjatärppi*
Se mainio Herlin on edelleen kesken. Aloitan huomenna uuden kirjan, siitä lisää myöhemmin!Tunnisteet: minä odotan, raskauden oireet, raskaus