Mahapaniikki iski tänään. Miehen muualla asuvia sukulaisia tuli viikonlopuksi kylään, ja illalla koko perhe kokoontui anopin luokse kahville...

Kantakirjalehmä

5.12.09 Satu Kommentteja: 3

Mahapaniikki iski tänään. Miehen muualla asuvia sukulaisia tuli viikonlopuksi kylään, ja illalla koko perhe kokoontui anopin luokse kahville. Puin sen paidan päälle, vaikka tiesin, että ei siitä mitään apua kuitenkaan ole, ei tämän porukan edessä. Olin oikeassa. Jo ulko-ovella vatsan kimppuun hyökkäsi kolme aikuista ihmistä käsipareineen. Miten sun maha voi? Onpa se iso! Oletko ollut kipeä? Miltä se on tuntunut? Joo moi, mäkin olen täällä paikalla, puoli metriä ylempänä! (Tältä siis tuntuu, kun miehet katsoo silmien sijasta aina hinkkeihin. Omani ovat normaalitilassa onneksi sen verran pienet, että katsekontaktin luominen on onnistunut suhteellisen helposti. Olen melko varma, että tämä sama tunne on tuttu koiranäyttelyssä käytettäville koirille  - aika hyvä askellus, suorat korvat mutta vähän epäsuhta pää!) Nyt kaikki vaan tuijottavat mahaa. Ja käskevät lastensakin kokeilla, ja selittävät, että siellä on pieni vauva ja sitä voi tälläi hellästi taputella. No ei kyllä voi! Yksi niistä lapsista ujosteli eikä kehdannut tulla äitinsä käskystä lääppimään. Iskin sille kiitollisena silmää ja annoin myöhemmin karkin. Onneksi voi aina paeta sinne vessaan.

Ehkä mulla vaan on yläkerran(kin) tavara löysänä. Koen raskausmahan pakollisena ulokkeena, jonka täytyy roikkua tuossa edessä se 9 kuukauden kypsymisaika. Ja kun maha saa huomiota, alkaa isäntäruumista vituttaa. Ihan kuin olisin pelkkä VATSA. Taidan lisäksi olla hiljainen luuseri, joka ei kehtaa sanoa sukulaisilleen, että näpit irti mahasta ja koittakaa olla tuijottamatta sitä, se tuntuu epämukavalta. Tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta, kun kaverit kyselevät mahasta ja heittävät vitsejä. Johtunee siitä, että ne eivät ole yhtä vauvahulluja kuin tuo lapsifanaattinen miehen puolen suku.

3 kommenttia:

  1. Heh, minulla on ihan tismalleen samat fiilikset. :) Mutta enpä ihmettele yhtään, että muiden pitää kummastella mahaa, kun en oikein itsekään tajua sitä. Vieläkin joka ainoa kerta kun kävelen peilin ohi ja näen itseni sivusilmällä, pysähdyn hetkeksi ihmettelemään, että miten helkkarin paljon olen voinut lihoa. Kunnes muistan olevani raskaana.

    Sukulaisten mahantaputteluhyökkäyksiltä olen toistaiseksi välttynyt. (Joulua odotellessa... Silloin hyökkää paha täti ja lauma pikkuveljiä.) Ennen kuin maha edes näkyi, kohkasin joka suuntaan, että minun intimiteettisuojaani ei sitten kukaan häiritse, ja taputan takaisin jokaista joka yrittääkään. Ehkä jotkut ovat jopa ottaneet neuvosta vaarin? Ainoastaan yksi työ"kaveri" on tähän mennessä uskaltautunut lääppimään. Säikähdin niin paljon, ettei kostoyrityksestä tullut mitään. :) Hymyilin vienosti ja myöntelin, että "juu, vauvahan täällä masussa on." (Inhoan sanaa masu.)

    VastaaPoista
  2. Hehe, kommentoija Elinan tavoin inhoan sanaa masu mutta samalla tavoin hämmennyn näistä satunnaisista koskettelijoista/lässyttelijöistä ja huomaan myötäileväni mukana mairea ilme kasvoillani, että "Siellä se on masussa joo" vaikka todellisuudessa v***ttaa ankarasti.

    Tätä oman ruumiin muuttumista toisten puheenaiheeksi ja jotenkin "tavaranomaiseksi" -aihetta täytyy jatkaa kokemuksella, joka sai ainakin meikäläisen pitämään pieniä mahantaputteluita suht vähäpätöisenä: Olin vuosia sitten menossa katsomaan miehen siskoa ja vain noin päivän ikäistä vauvaa sairaalaan. Siellä käytävällä tuli appiukko vastaan ja totesi omasta tyttärestään silmät kirkkaina kovaan ääneen meille (ja muille käytävällä olemaan sattuneille), että "Hyvin oli kaikki mennyt, jonkin verran tosin repeämiä tuli, mutta ei kovin pahasti ja pitäisi parantua ihan normaaliksi". Kiitos tiedosta ja näkemiin. (VOI JEESUS!!)

    Olen jo ilmoittanut miehelleni, että synnytyssalin tapahtumat ja vammat sun muut jäävät sitten kyllä meidän välisiksi, "Kaikki meni ihan hyvin" -lausahdus on ihan riittävä määrä tietoa ulkopuolisille. Oma äitini syyllistyy vastaaviin juttuihin myös jatkuvasti, aina nykyisin kun soitellaan tulee tietoa jonkun työtoverin tyttären synnytyksestä, jossa "ihan imukuppia sitten käytettiin ja tosi hankalaa oli saada se vauva ulos sieltä" tms. Itse EN halua alapääni päätyvän jonkun työpaikkaruokalan pöytäkeskustelun aiheeksi. Enkä kyllä edes kuulla itselleni vieraiden ihmisten imukuppikokemuksista. Olen tullut siihen tulokseen, että joskus kun kuulee taivasteltavan sitä, että "Oli varmaan traumaattinen synnytys, kun se ja se ei vieläkään halua puhua siitä" on kyse omanlaisestani päätöksestä vain kertakaikkiaan olla alistamatta omaa henkilökohtaista kokemusta ja intiimejä ruumiintoimintoja muiden analysoinnin kohteeksi.

    VastaaPoista
  3. Hih, toi on niin totta, masu on todella ärsyttävä sana. Melkein yhtä ärsyttävä kuin äitykkä. Tai isukki. Huhhuh.

    Mutta kaikille vaan ei voi avautua, se on ihan totta. Kuten just satunnaisille työkavereille, jotka pääsee yllättämään, tai vanhemmille ihmisille, joille muutenkin yrittää olla kiltti. Silloin voi vaan joko paeta sinne vessaan tai irvistellä naamalle hymy ja myötäillä.

    Elina, mulle on käynyt kans noin, että omaa mahaansa "pelästyy", kun sen on unohtanut. Vaikka silloin kun yrittää laittaa kenkiä jalkaan ja joku saamarin pallo pullahtaa eteen, eikä pääse kumartumaan alas. Sitten taas muistaa, että ai niin...
    Kun mä vaihdan vaatteita tai menen suihkuun, mies tuijottaa aina MAHAA. Se vaan kuulemma näyttää niin hassulta ja epätodelliselta, ettei sitä ei voi käsittää. Yleensä tässä vaiheessa mulla on jo kädessä jotain pehmeää, jolla voi heittää kohti. Mutta en ikinä osu, koska se osaa piiloutua jonnekin kulman taakse jo valmiiksi :-)

    Ja Lotta, oh my good, kuulostaa kamalalta tuo tilanne, jossa isä avautui tyttärensä alapäästä kaikkien kuullen. Taisi olla isukki vähän sekaisin onnesta tai jotain. Omg. Mä en edes haluais mistään hinnasta kertoa mun isälle mitään synnytykseen liittyvää. Hyvin meni joo, on kyllä ainut, mikä irtoaa. Jos se on kamalaa (kun se on kamalaa), niin voin kertoa, että vitusti sattui, mutta yksityiskohdista en haluais sukulaisten juttelevan keskenään. Ehkä tänne blogiin kirjoitain jotain kivaa ja veristä, varsinkin jos eteen tulee jotain todella hämmentävää... Siis jos olen vielä hengissä ja järjissäni toimenpiteen jälkeen. Mutta kuvia siellä ei jumalauta oteta, eikä tehdä kotivideoita. En pidä splattereista, enkä todellakaan halua katsoa, minkälaista mössöä sieltä tulee ulos.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?