Pulujen potkimisfantasioista on jo kerrottu. Välillä hakkaan pehmoleluja seinään. Joskus kiroilen niin paljon, että lauseeseen ei mahdu kuin...

Jos hermot menee

19.12.09 Satu Kommentteja: 5

Pulujen potkimisfantasioista on jo kerrottu. Välillä hakkaan pehmoleluja seinään. Joskus kiroilen niin paljon, että lauseeseen ei mahdu kuin yksi neutraali verbi. Eilen aloin miettiä, että pääseeköhän tästä räjähtelystä eroon vauvan synnyttyä. Hallittu vitutus ja sykkeen nousu kun kuuluvat aika olennaisena osana jokapäiväiseen leipäannokseeni.

Vitutus on esimerkiksi tehokkain inspiraation lähde. Hyväntuulisena en saa mitään töitä valmiiksi. Tuottelias työpäivä alkaa yleensä siten, että ensin hankitaan armoton vitutus. Sitten tehdään työt ja kohta ne ovat valmiit. Sitten voikin hyvällä omalla tunnolla häipyä töistä. Hyvä työpäivä on tietysti sellainen, että on aikaa istua kahvilla, jutella Skypessä kavereiden kanssa ja syödä pitkä lounas viereisessä korttelissa työskentelevän ystävän kanssa. Mutta ei sellaisena hyvänä päivänä saa yleensä aikaan yhtään mitään.

Mitä jos se lapsi huutaa koko ajan, kiusaa kävelemään oppiessa muita tai käyttäytyy muutoin vittumaisella tavalla? Ei sen nähden pehmoleluille voi alkaa antaa nyrkkihoitoa, hulluhan siitä tulee. Mietin tätä viimeksi eilen, kun olin taas lapsellisten sukulaisten luona kylässä (näin joululoman aikaan on tullut nähtyä niitä epätavallisen paljon). Siellä yksi kolmivuotias teilasi kolmivuotiaan serkkunsa suoraan päin televisiota. Siis ensin ne leikkii autoilla. Toinen kiihdyttä tahtia, toinen ei halua mennä nopeampaa. Nopeampi serkku suuttuu, ottaa vauhtia ja tönäisee hitaamman leikkikaverinsa suoraan päin televisiota, joka melkein keikahtaa hyllyltä sen hitaamman päälle. Ei jumalauta. Ensimmäinen reaktioni oli ottaa se kolmivuotias kuspää niskapersotteeseen ja heivata parvekkeelle jäähtymään tai nostaa  kaiteen yli (huom, oltiin kuitenkin ensimmäisessä kerroksessa). Onneksi en ollut kummankaan vanhempi, joten ei tarvinnut alkaa ottaa kantaa. Väkivaltaisen huligaanin (tai siis tarkoitan tietysti että villimmän pikkupojan) isä torui, että "...ei noin saa tehdä, pitää olla kiltti". Auttaako tuo muka jotain? Mielestäni ei. Mutta ei lapsia lyödäkään saa. Vaikka oikeasti minun tekisi välillä mieli (antakaa anteeksi ajatukseni). Mulla olis verenpainemittari noussut punaiselle ja olisin saanut ainakin järkyttävät huutoraivarit. Vaikka enpä kyllä tiedä, olisiko sekään auttanut mitään.

Mitä jos  menee hermot oman lapsen kanssa, eikä lähimailla näy lihavia puluja? Kasvaakohan pitkä pinna jotenkin automaattisesti? Ainakin mitä enemmän vatsanahka kiristyy, sitä nopeammin hermot kiristyy. Ehkä näillä on joku yhteys? Toivon että on, koska muutoin mun pitää varmaan synnytyksen jälkeen raahautua jonnenkin anger management -kurssille.

*Kirjatärppi*

Hauska keittokirja. Luen äärimmäisen vähän kokkaamiseen liittyviä kirjoja. Poimin reseptit Pastanjauhajista tai  Jensenin kiusauksesta. Ja vieraat ihmettelee, että miten sä näin hyvin osaat laittaa ruokaa. Hehe.

Pari vuotta sitten sain hauskan keittokirjan joululahjaksi. Saa vaivata (Saara Törmä) sisältää helppoja retroreseptejä kaikkiin mummolanaikaisiin herkkuihin kuten Rex-kakkuun, omenahyvään ja karjanlanpiirakoihin. Kuvat ovat mainioita ja ruokaohjeiden kertojan juttuja on hauska lukea. Hän on jotain ärsyttävän pikkuvanhan naapurintytön ja huulta heittävän mummon välissä, kuten esimerkiksi:

"Korvasämpylät ovat korvapuustinmuotoisa sämpylöitä. Tämä nyt on tietysti tavallaan höpötystä, yhtä hyvinhän voit tehdä tavallisia sämpylöitä ja syödä täytteet erikseen. Mielestäni korvasämpylät ovat kuitenkin hienon näköisiä ja makuisia."

"Kun kakku on kovettunut, se on valmis. Keitä iltapäiväkahvit, kata pöytä ja leikkaa kakusta terävällä veitsellä paloja. Kahvia juodesa voi kuunnella radiota."

Kaikki keittokirjan herkut voi valmistaa ilman eläinkunnan tuotteita. Kirja on LIKEn kustantama, mutta valitettavasti loppuunmhyyty. Ehkä divarista?

[caption id="attachment_188" align="alignnone" width="178" caption="Ohjeet mm. lanttusupikkaisiin ja vaniljamunkkipulliin."][/caption]

5 kommenttia:

  1. Hyvinä päivinä, ja muistaakseni myös eka viikkojen hormonihöyryissä, pinnani on ollut aiempaa pidempi. Väsyneenä se napsahtaa edelleen melko helposti. Harmittavan usein räyhään miehelle, joka joutuu toimimaan sijaiskärsijänä, kun avuttomalle vauvalle huutaminen ei tunnu kovin mielekkäältä.

    Yhtenä yönä kilahdin jatkuvaan kitinään ja kiukutteluun, nakkasin vauvan miehelle ja menin keittiöön hakkaamaan nyrkillä kaapinovia ja huutamaan muutaman kerran perkelettä. Ratkaisu oli erittäin toimiva: palasin makuuhuoneeseen paljon seesteisempänä ja sain pienen kiljukaulankin unille ilman suurempia ongelmia. Enkä edes potenut huonoa omaatuntoa!

    VastaaPoista
  2. Näin raskautuneena on täälläkin mietitty enemmän kasvatukseen liittyviä juttuja, itsekin sivukorvalla kuunnellut muita ja miettinyt että miksi näin..Kuten eilenkin junaa odottaessa täysillä kiljahteleva kolmevuotias melkein hajotti tärykalvoni ja mukana ollut isä ei hetkeen reagoinut mitenkään ja sitten hyssytteli hieman.
    Itse aion alusta asti kartoa mitä ei saa tehdä ja MIksi - kuten että vieressä on muitakin ihmisiä joita pitää myös ajatella kun tekee mieli kiljua, vaikka se kuinka kivasti kaikuisikin.

    VastaaPoista
  3. Hitsi kun säikähdin, että mulla on muisti totaalisesti mennyt, kun huomasin Elinan jo kirjoittaneen tänne kommentin. Mutta se en sit ollutkaan minä. Mut pitää nyt kommentoida tuota sivupersoonani kommenttia niin, että minulla menee yleensä hermot vanhempiin, jotka on koko ajan kieltämässä lapsiltaan jotakin. Yritin just viritellä miehen kanssa keskustelua siitä, miten just ne kielletyt jutut on kaikkein kiinnostavimpia, ja EI sana kärsii aika pahan inflaation jos sitä hokee koko ajan. Keskustelu ei kyllä onnistunut, kun puolisoni piti lukea lehteä. (Sitä paitsi bussissa laulavat lapset on kivoja. Okei, kiljuminen ehkä ei.)

    Mutta tuohon varsinaiseen asiaan eli suuttumiseen: Olen itse aina ollut ihan kamalan äkkipikainen ihminen. Sitten pari vuotta sitten meille tuli tosi häslä koira, ja päätin vihdoin tämän koiran kohdalla ottaa selvää asioista. Paljastui, että koiralla on noin kahden sekunnin muisti, eikä sitä siis kande torua esim. kaksi tuntia sitten levitellystä roskiksesta. Tai suuttua ylipäänsä, vaan vain coolisti dissata koiraa, jos se temppuilee huomiohakuisesti. Ja katsokaa! En oo saanut yhtään raivaria tuolle koiralle! Joskus on mennyt hermo ja oon vaan lähtenyt kävelemään. Ja siitä ei ole tullut hemmoteltu perheenpää, vaan ihan asiallinen piski. Luulenpa, että lapseenkin menee joskus hermo, ja sitten sen voi ihan kylmän viileesti lykätä isälleen ja lähteä itse vaikka potkimaan niitä puluja.

    Toisten hakkaamista tai kiusaamista en kyllä aio sietää yhtään. En omalta enkä toisten lapsilta. Hyväksi havaittu keino on ottaa penska kiinni ja pitää sylissä. Ei tarvii kurittaa ruumiillisesti, vaikka onhan tuo vapaudenriistokin varmaan kamalaa ja hirveetä.

    VastaaPoista
  4. Hups ja Elinat, kiitos näistä kommenteista. Eiköhän munkin pinna pitene kun vauva syntyy. Eläinten kanssa pinna on loputon, mutta se johtuu varmaan siitä että ne on useimmiten hiljaa, varsinkin hevoset :) Mutta lapsen kanssa voi tosiaan tiukan paikan tullen vaikka potkia seinää - parempi vaan laittaa tyyny väliin, ettei alakerran naapuri herää tai ettei saa itselleen hiusmurtumia varpaisiin...

    Elina, ei-sanaa tosiaankin toistetaan liikaa! Varsinkin silloin, kun lapselle sanotaan, että ei saa tehdä jotain, mutta tottelemattomuudesta ei kuitenkaan seuraa mitään. Esimerkiksi yhdessä syödessä tätä on päässyt todistamaan usein: muksulle sanotaan, että et saa jälkiruokaa, jos et a) istu pöydässä, b) syö ensin lautasta tyhjästi, c) lakkaa heittelemästä ruokaa toisten päälle. Sitten kuitenkin kun on jälkkärin aika eikä lapsi edelleenkään istu pöydän ääressä vaan kiemurtelee tuolillaan, ei ole syönyt lautasta tyhjäksi perunamössöstä ja on heitellyt ruokaa serkkujensa päälle, se saa jäätelönsä, jota se sitten kaikkivoipainen virne naamallaan syö. WTF?

    VastaaPoista
  5. Mä oon miettiny tuotakin samaa asiaa, miten näin lyhytpinnainen ihminen voisi koskaan kasvattaa lapsia?? Kun hermo menee joka kerta kaikkiin epäpäteviin vanhempiin, niin olen itse tullut siihen tulokseen että ei kannata edes yrittää :D Mä en halua osaltani olla tuottamassa niitä ruokakaupassa kiljuvia lapsia jotka HALUAAAAA kaikkee, enkä todellakaan olla myöskään se äiti jolla se pinna katkeaa siellä julkisella paikalla. Huh. Tai kamalinta, jos oliskin se äiti jonka Pekka-Iines se siellä hakkaa naapurin Saila-Sakaria ja äitinä on vaan että "Pekka-Iines se on vaan ihastunu, hei Pekka, ei niin kovasti!" ÄÄÄ..

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?