Tajusin tänään toimiston vessan peiliin katsoessani, että näytän ihan muumilta. Pää ei vielä ole paisunut, mutta kaikki muu olkapäistä alas on. Ei puutu kuin häntä ja hiustenlähtö. Voivottelin tänään tilaani kotona, ja mieheni koitti kyllä parhaansa mukaan vakuutella, että ei tuo tila ikuisuuksia kestä. Sitten pääsi pieru, puhdas vahinko! Voihkaisin, että en pysty enää hallitsemaan edes ruumiintoimintojani. Mies alkoi vaan hihittää: “Meillähän on kotona pierevä muumi, tämähän on tosi söpöä!”
Auttaisikohan muumioitumista vastaan joku ananaksen syönti tai vastaava? Tai jonkun tietyn marjan mehu? Jos jollain on hyviä konsteja tähän, niin neuvot otetaan mielellään vastaan! Olen koittanut vähentää suolan syöntiä, suolahan kai kerää nesteitä kehoon ja saa olon tukkoiseksi. Koitan harjailla itseäni säännöllisesti, jotta edes pintaverenkierto pysyisi aktiivisena. Mutta kuvitelkaa nyt muumi
selluliittiharjan kanssa suihkuun. Ei paljon naurata :D
Viime yönä nukuin muuten vaivaiset neljä tuntia. Heräsin aamuneljältä siihen, kun joku potkii mahaa sisäpuolelta. Laitoin valot päälle, ja näin pelottavannäköisen ulokkeen työntävän vatsanahkaani kohti kattoa. Mieleeni tulivat elävästi ne Sigourney Weaverin
Alien-elokuvat, jossa avaruusolio pyrkii ulos vatsasta. Ilmeisesti se oli kuitenkin vain vauvan jalka. Ei tullut uni enää silmään.
*Kirjatärppi*
Tämä ei nyt ole kirja, mutta hyvää tekstiä kumminkin. Ennen kuin uusi
Kuukausiliite tulee laatikosta ensi lauantain Hesarin välissä, varmistakaa, että olette lukeneet marraskuun Kuukausiliitteessä olleen mainion jutun matemaatikko Bengt Holmströmistä, joka on taloustieteen professorina yhdessä maailman parhaimmista yliopistoista, Massachusetts Institute of Technologyssä. En ole itse tutkijanhommissa tai akateemisessa maailmassa, mutta tämä artikkeli auttoi jotenkin ymmärtämään, mistä tutkijanhommissa on parhaimmillaan kyse. Holmström vaikuttaa – ainakin jutun perusteella – niin humaanilta, älykkäältä ja fiksulta ihmiseltä, että tekisi mieli käydä kättelemässä. Lehtijutusta tähän kopioitu Holmströmin lainaus vaan on niin hienosti sanottu:
“Kun tutkija lähtee ratkaisemaan ongelmaa, hän ikään kuin pakkaa laukkunsa ja lähtee kohti tavoitteitaan – kohti Roomaa. On tutkijoita, jotka työntävät itseään Roomaan, oli matkalla mitä esteitä tai yllätyksiä tahansa. He eivät ole löytöretkeilijöitä, ja tiede on löytöretkeilyä. Täytyy olla valmis vaihtamaan suuntaa ja lähtemään…vaikka Prahaan. Tutkijalle on täysi shokki joutua umpikujaan, koska hän on tehnyt paljon työtä. Mutta olen oppinut, että parhaat ideat ovat syntyneet silloin, kun on epätoivoisimmillaan. Osittain varmaan siksi, että järkytyksestä tulee niin paljon adrenaliinia.”
Kiitos Anu Nousiainen hyvästä jutusta!