Voi jumpe. Tänään koitti se päivä kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa mukaan paikkaan, jossa saman kaupunginosan äidit ja niiden pienet laps...

Äiti-lapsijumpasta

27.10.09 Satu Kommentteja: 5

Voi jumpe. Tänään koitti se päivä kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa mukaan paikkaan, jossa saman kaupunginosan äidit ja niiden pienet lapset kokoontuvat tunniksi yhteen. Siis äiti-vauvajumppaan! Kuntosalini mainosti näitä mammatunteja jo elokuussa. Kahden kuukauden vehtaamisen jälkeen päätin vihdoin uskaltaa.

Se oli iso askel minulle. Kaikki raskaana olevien tai juuri synnyttäneiden naisten yhteiskiva, jonka ainut yhdistävä tekijä on se, että osallistujat ovat raskaana tai vastasynnyttäneitä, tuntuu ahdistavalta. Yhtä ahdistavaa yhdistävää olisi koota yhteen kaikki 32-vuotiaat ruskeatukkaiset kymmenen korttelin alueelta ja tehdä yhdessä ”jotain kivaa”. Suhtauduin myös epäillen jumppasalin matoilla lojuviin vaippaikäisiin, jotka katselevat, kuinka mammat hötkyy ja hikoilee steppilaudoilla. Ja niillä kaikilla on se sama ilme, joka sanoo, että te näytätte tyhmiltä, antakaa ruokaa älkääkä siellä pyllistelkö. Välillä joku pieraisee (yleensä lapsi).

Mutta ei se onneksi ollut ihan niin kamalaa kuin kuvittelin. Kaikki me 20–30-vuotiaat pre-äidit ja vastikään synnyttäneet vaikutimme yhtä vaivaantuneilta. Meidän kaikkien mielestä body pump on paljon kivempaa, mutta sitä ei ”tällä mahalla” tai ”näin pian synnytyksen jälkeen” pysty tekemään. Eli syntyi yhteinen sopimus: tämä nolo jumppatunti on väliaikaratkaisu.

Maikallakin oli oma mukula mukana. Sen voisi tosin ensi kerralla sitoa kaulapannasta seinään, koska kolmesti tunnin aikana rääpäle onnistui ryömimään cd-soittimen alle ja vetämään johdot seinästä.

Musiikkivalinta tosin aiheutti päänsärkyä. Mikä hitto näitä aerobic-ohjaajia oikein vaivaa! Normaalien aikuisten tunnilla soi yleensä joku järkyttävä listahittirenkutus. Tai trance. Niihin on jotenkin jo joutunut  vuosien varrella tottumaan. Mutta tällä tunnilla soitettiinkin keski-ikäisten ihmisten musiikkia. Kun ilman alkuvaroitusta ilmoille kajahtaa paikalliset versiot Matista ja Teposta ja Meiju Suvaksesta, meinaan ihan oikeasti pissata housuun pelkästä järkytyksestä.

Luulin, että haara-perus-askelluket, pyllistely vauvojen edessä lattialla ja yhteinen pillulihaspiiri ovat jo tarpeeksi noloja. Mutta kun lantionpohjalihaksia treenatessa korvissa soi Frederikin Tsingis Khan, jäin sanattomaksi.

Ensi kerralla pyydän, että ohjaaja soittaisi vaikka sitä trancea. (Ehkä se cd-soittimen johtoja seinästä repinyt jumppamaikan muksu olikin fiksumpi kuin aluksi arvelin – se tiesi äitinsä petollisen musiikkimaun ja yritti varoittaa meitä muita.)

Lopputulema? Aion mennä uudestaan. Muut äidit vaikuttivat ookoolta ja yhteisnolottaminen on oikeastaan aika vapauttavaa. Ja yksi niistä konttausikäisistä lapsista näytti aika hauskalta kun se ryhtyi apinoimaan äitiään ja alkoi punnertaa steppilaudan päällä.

Voi apua, huomaatteko? Meitsi alkaa pehmetä. En saanut paniikkikohtausta, vaikka siellä oli neljä nahkaherätyskelloa samassa tilassa. Huh. Täytyy varmaan vetäistä joku kriisi illaksi, se piristää.

 



*Kirjatärppi*

Olen koko kesän ahminut pohjoismaista krimiä. Pohjoismainen krimi taisi olla kova juttu joku kolme vuotta sitten. Tulen näköjään taas vähän perässä, räpiköin jälkimainingeissa. Olen ihastunut salaa useampaan pohjoismaiseen poliisiherraan. Yksi parhaista on Henning Mankellin luoma Kurt Wallander – masentunut, fiksu ja vähän viinaan menevä poliisimies. Jolla on kaikenlisäksi diabetes. Ei ehkä ihan unelmien poikamies, mutta turvallinen salarakas.

Wallander-kirjathan ovat ihan järkyttävän epäuskottavia. Poliisimiehen kotikaupungissa, pikkuruisessa Ystadissa tapahtuu aivan liikaa rikoksia. Siis sarjamurhia ja sen sellaista. Ja Wallander tietysti aina selvittää ne. Ja aina poliisimies muistelee kuollutta kollegaansa Rydbergiä. Mutta silti olen lukenut sarjan jokaisen kirjan läpi melkein yhdeltä istumalta.

Ja nyt, vih-doin-kin, pitkän tauon jälkeen Mankellilta tuli syyskuussa uusi, järjestyksessä kymmenes Wallander-romaani.  Rauhaton mies on Mankellin itsensä mukaan ehdottomasti viimeisin Wallander-sarjan osista. Toivotaan, että lupaus ei pidä.

PS. Jos et ole lukenut Wallanderia, aloita sarja alusta. Rauhaton mies ei täysin aukea, jos sokeritautisen poliisin henkilöhistoria ei ole lukijalle ennestään tuttu.

[caption id="attachment_71" align="alignnone" width="172" caption="Rauhaton mies (Mankellin uusin ja viimeinen Wallander-teos)"]Rauhaton mies[/caption]

5 kommenttia:

  1. On muuten ihan loistavaa, että laitat tänne noita kirjatärppejä! Mulla olis ollut hienosti koko viikko aikaa lukea niitä, sikainfluenssalomalla kun oon, mut oli yks tyhmä muutto tuossa. Ja sitäpaitsi meitä kolmannen luokan infektoituneita kansalaisia ei lasketa julkisille paikoille, jollainen myös kirjasto on. Mutta ehkä kohta! Tosin sitten menee taas yöt lukiessa ja väsyttää...

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Olen tosiaan ihan lukutoukka, sisäsyntyinen nörtti... Ja viime aikoina on tullut luettua yllättävän paljon dekkareita. Niissä on tosiaan se huono puoli että aamulla on ihan silmäpuolena ja puolikuollut kun yöllä on mennyt kirjan kanssa jonnekin neljään. Mutta Wallander vaan on niin ässä. Televisiosarjoja/-elokuvia en ole vielä nähnyt, mutta en tiedä uskallanko edes katsoa. Pelkään, että ne murskaavat mielikuvani tästä renttupoliisista.

    Tosi harmillista että sait possunuhan. Kovasti voimia paranemiseen!!!
    Menen itse ottamaan rokotteen huomenna, katsotaan miten käy.

    VastaaPoista
  3. [...] palata taas pohjoismaisen krimin pariin. Mankellin Wallander on kyllä ihana, mutta samalla viivalla seisoo mielestäni [...]

    VastaaPoista
  4. [...] vähän liikkumista (maha alkaa olla tiellä) ja vaihdan tämän vuoden osalta body pumpit mammajumppaan. Ei ole vieläkään huono olo. Nukun hyvin öisin, teen päivät töitä. Hiivatulehduksia on jo [...]

    VastaaPoista
  5. [...] hehkuttanut täällä aikaisemmin Mankellin Wallander-sarjaa. Huomasin pari viikkoa vanhan Guardianin kulttuuriliitteestä upean haastattelun sedästä. Juttu [...]

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?