Hyvää kritiikkiä pitäisi yleensä seurata parannusehdotuksia. Niinpä edelliseen postukseeni viitaten päätin listata oman raskaus-aikajanani....

Raskaus kuukausi kuukaudelta

29.12.09 Satu Kommentteja: 1

Hyvää kritiikkiä pitäisi yleensä seurata parannusehdotuksia. Niinpä edelliseen postukseeni viitaten päätin listata oman raskaus-aikajanani. Huom! Seuraava tekstipätkä sisältää ruumiineritteitä ja yksityiskohtaista kuvailua alapään(kin) toiminnasta, joten siistytyn version suosijoiden kannattaa kelata yli tai pistäytyä vaikka siellä vau.fi-sivustolla :-)

Perustuu päiväkirjamerkintöhin ja omiin muistikuviin ajalta toukokuu–joulukuu.

Toukokuu.

En edes tajua olevani raskaana. Käyn työmatkalla hammamissa, juon pari kaljaa ja valvon myöhään. Sairastan päivän mittaisen vatsataudin.

Kesäkuu.

En vieläkään tiedä olevani raskaana. Yksi kesäkuun alun perjantai päätyy baariin. Juon elämäni toiseksi pahimman humalan. Kuiteista näkyy, että illan ja yön aikana kuluu omalla kortilla noin viisi vodka-shottia ja kymmenen olutta. Tarjotuista juomista ei ole muistikuvaa. (Sukulaisille ja muille huolestuneille voin vakuuttaa, että juon oikeat perskännnit todella harvoin, korkeintaan kolmesti vuodessa.) Jotenkin onnistun löytämään baarista kotiin ja herään seuraavana iltapäivänä maanjäristysmäiseen krapulaan. Ihmettelen poikkeuksellisen huonoa oloani. Nukun päivän yli seuraavaan ja vointi paranee.

Kesäkuun lopussa katson peiliin punttisalin pukuhuoneessa. Rinnoissa näkyy outoja verisuonia. Voi perkele. Samassa tajuan, että  menkkoja ole näkynyt viimeiseen viiteen viikkoon. Käyn ostamassa raskaustestin, teen sen yksin kotona ja näen siinä liian monta viivaa. Soitan työmatkalla olevalle miehelle räkää ja kyyneliä valuvan puhelun. Ensin hän luulee, että joku on kuollut. Kun jätkälle selviää, mistä on kyse, on puhelimen päässä vähän aikaa ihan hiljaista. Sitten sieltä kuuluu "But this is wonderful news!". Vollotan takaisin, että ei totta perkeleessä ole. Mun elämähän loppuu!  (Onpa säälittävää.) Kerron miehelle jo printtaamistani aborttipapereista, mutta lupaan että asiasta keskustellaan vielä, kun hän tulee kotiin. Seuraavaksi soitan  ystävälleni, joka tulee saman tien kylään. Meillä ei kummallakaan ole lapsia eikä meistä kumpikaan juuri tällä hetkellä halua niitä. Asiasta keskustellaan.

Heinäkuu.

Päätämme pitää lapsen. Mieheni mielestä se on paras idea pitkään aikaan, itse koitan jotenkin tottua ajatukseen. Perustan päätökseni seuraavaan ajatteluketjuun: 1. En voi sanoa 100-prosenttisella varmuudella, että en koskaan halua lapsia. 2. Mitä jos haluan niitä vaikka viiden vuoden kuluttua, enkä voikaan enää tulla raskaaksi? Jos teen nyt abortin, päätös voi aiheuttaa tuskaa myöhemin. 3. Olen jo suunilleen työelämässä kiinni, vaikken mikään uraohjus olekaan. Tulot ovat ainakin useimmiten menoja suuremmat. 4. Mieheni on aika jees, tähänastisista "isäehdokkaista" ehdottomasti parhain. Jopa fiksumpi kuin minä itse. 5. Jos tätä vahinkoa ei olisi tapahtunut, olisi voinut jäädä koko perheenlisäys toteuttamatta.

Sukulaiset ja ystävät ovat uutisesta innoissaan. Kerron siskoilleni uutisen bussipysäkillä. Ne alkavat molemmat huutaa suoraa huutoa (ilmeisesti onnesta). On niin siistä tulla tädiksi! On vaikea uskoa, että siskoni, joista nuoremman vaippaiän muistan vielä aika tarkkaan, on kohta täti. Wtf.

Käyn ensimmäisen kerran kätilöllä. Kuten täällä kerroin, hän on erittäin vittumainen tyyppi. Hän on suoraan sanoen vittumaisin tyyppi ikinä,  joka on kehottanut minua syömään vitamiineja.

Raskaus ei näy ulos- eikä sisäänpäin.

Elokuu.

Raskaus ei edelleenkään näy ulos- eikä sisäänpäin. Harrastan samaan malliin, baareissa olen tosin jo aikaa sitten vaihtanut keskioluen ykköseen ja kokikseen. Se on vähän tylsää. Käydään ensimmäisen kerran ultrassa, ja siellä näkyy pieni sintti. Minua alkaa itkettää. Ultralaitteen hoitaja koittaa saada minut rauhoittumaan, jotta niskapoimun mittaminen onnistuu. Mieheni mukaan itkemiseni on lupaava merkki siitä, että en olekaan ihan kovis. "Mä arvasin, että sä pehmenet!" Sammakon näkeminen ensi kertaa tv-ruudulta tuntui kyllä aika erikoiselta. Kun "sinne" näkee konkreettisesti, alkaa sisällöstä pitää eri tavalla, siihen jotenkin kiintyy. Taulukoiden mukaan sikiöllä ei pitäisi olla kromosomipoikkeamia.

Syyskuu.

Vatsa alkaa näkyä ulospäin, mutta muistuttaa vielä ulkomuodoltaan kaljamahaa. Tissitkin tosin kasvavat, joten uloke ei vielä nouse esiin sivuprofiilista. Ei väsytä, eikä ole paha olo. Ei tee mieli ahmia mitään. Mutta perkeleelliset hiivatulehdukset alkavat.

Lokakuu.

Mennään taas ultraan. Tällä kertaa lasketaan että kaikki raajat ovat tallella ja kiinni oikeissa kohdissa. Kuva näyttää hyvältä, eikä tällä kertaa enää edes itketä. Tyypillä näyttää olevan sormi nenässä. Tai sitten se heiluttelee meille. Maha kasvaa, siirrän puolet vaatekaapin sisällöstä varastoon. Kaappiin jäävät legginsit, lököfarkut ja lantiohameet. Paino nousee tasaisesti, mutta en ole vielä ihan muumi.

Marraskuu.

Paino alkaa nousta, lököfarkut eivät enää mahdu jalkaan. Raskausarpia ei näy, mutta ensimmäinen suonikohju alkaa ilmestyä pohkeeseen. Aloitan mammajoogan. Laulaminen joogassa vituttaa, mutta päätän silti jatkaa siellä käymistä. Rauhoitan vähän liikkumista (maha alkaa olla tiellä) ja vaihdan tämän vuoden osalta body pumpit mammajumppaan. Ei ole vieläkään huono olo. Nukun hyvin öisin, teen päivät töitä. Hiivatulehduksia on jo siinä määrin, että lähiapteekki voisi alkaa myöntää minulle tuubeistaan paljousalennuksen. Anteeksi groteski ilmaisu, mutta marraskuun puolivälissä tekisi mieli työntää käsi kyynärpäätä myöten sinne, jotta helvetillinen kutina loppuisi. Kätilön mielestä yleistynyt hiivis on ihan normaalia, joten ei kuulemma kannata huolestua. Tuubista vaan lisää rasvaa. Ilmeisesti alapään kiihtynyt aineenvaihdunta ilmeisesti rasvaa putket kuntoon vauvan ulos tuloa varten. Tai jotain sinne päin.

Joulukuu.

No nyt se raskaana olo alkaa! Herään joka yö neljältä. Valvon aamuyhdeksään. Vauva potkii eikä anna minun nukkua. Saatanan yökyöpeli. Viiden tunnin hereillä olon jälkeen nukun muutaman tunnin ja herätessäni tunnen moraalikrapulaa, kun olen "nukkunut iltapäivään ja kaikki päivän työt ovat tekemättä". Suussa maistuu metalli. Yök.

Vauva vie niin paljon tilaa keskivartalosta, että normaalinkin kokoiset ruokamäärät saavat aikaan järkyttävän ähkyn. Pierevän muumin joululoma on aika vittumainen. Varsinkin kun niitä hiivatulehduksia riittää joka toiselle päivälle. Kätilön mukaan kaikki on kuitenkin kunnossa.

Työkyky heikkenee, väsyttää koko ajan, vessassa pitää käydä noin 5 minuutin välein, perse on täynnä kipeää selluliittia  ja alapäästä valuu töhnää. Voi miten ihanan seesteän maaginen olo. Kamalaa olla raskaana.

Kaksi kertaa saan joulukuun aikana nukuttua koko yön aamuun asti. Ensimäisellä kerralla lähdemme miehen kanssa ulos juhlimaan. Muutaman tunnin elektropläjäyksen jälkeen turvonneet jalkani ovat tanssimisesta muusina, mutta vauva nukkuu koko seuraavan yön eikä herätä kertaakaan. Toisena joulupäivänä hiihdin hitaasti tunnin - seuravana yönä nukuin kuin tukki. Eli miitä enemmän tekee asioita ja liikkuu (kävelee, tanssii, joogaa) päivän aikana, sitä paremmin seuraava yö sujuu. Sohvalta ylös raahautuminen ei silti välttämättä ole raskausvaivaiselle helppoa tai edes mahdollista. Joten älä nyt ainakaan tunne huonoa omaatuntoa siitä, jos et jaksa tehdä mitään. Kun kaksi kiloa vauvaa painaa päällään omaa alapäätä ja vauvan toinen jalka tekee potkuharjoituksia keuhkoon, ei ehkä ensimmäisenä tee mieli lähteä ulos hiihtämään.

Vielä on jäljelllä tammikuu ja vähän helmikuuta. Luulen, että tila tästä ei kun huonone. Yksi tutun tuttu sanoi, että raskaus kestää kuukauden. Ensimmäistä kahdeksaa kuukautta kun ei kuulemma kuulu laskea. Vasta se yhdeksäs on sitä itseään.

*Kirjatärppi*

Se mainio Herlin on edelleen kesken. Aloitan huomenna uuden kirjan, siitä lisää myöhemmin!

1 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lueskelen välillä norjalaisen lastenkirjakustantajan Sandvikin ylläpitämää vau.fi-sivustoa . Eksyin sivustolle kun etsin tietoa raskausviikk...

Omakätinen keisarileikkaus

26.12.09 Satu Kommentteja: 8

Lueskelen välillä norjalaisen lastenkirjakustantajan Sandvikin ylläpitämää vau.fi-sivustoa. Eksyin sivustolle kun etsin tietoa raskausviikkojen etenemisestä ja mitä milloinkin tapahtuu.  Sivuston raskaus viikko viikolta -osiota on kuitenkin vaikea lukea - kun teksti lässyttää!! Miksi äideille pitää lässyttää, HÄ? Olisi kiinnostavaa lukea neutraalia tekstiä, jossa raskaana olevalle ei selitetä kuin jollekin seniilille hölmölle. Esimerkiksi raskausviikosta 34 sanotaan seuraavaa:

"Ajattele: sinä kannat sisälläsi tulevaisuutta! Odottavan äidin näkeminen koskettaa useimpia meistä, melkeinpä iästä huolimatta. Pyöreässä äidin vatsassa on jotain lähestulkoon maagista. Se vetää meitä puoleensa. Onhan se symboli tulevaisuuden toivosta ja mahdollisuuksista. Tai kenties se vain yksinkertaisesti vetoaa lajillemme ominaiseen lisääntymisviettiin."

LässynlässynLÄÄ. Vastapaahdetun kahvin tuoksu, rasvainen pitsa krapulapäivänä tai aamun lehden lukeminen vetävät sata kertaa enemmän puoleensa kuin kenenkään iso maha, josta pullistuu ulospäin  epäilyttävännäköinen napa. Miksi pitää lässyttää? Voi jumalauta...
Mitä isommaksi maha kasvaa, sitä vittumaisemmaksi tämä käy. Viimeiseen kahteen viikkoon en ole saanut nukuttua aamuneljää pidemmälle. Viiden tunnin hereillä olon jälkeen nukkuminen on jälleen mahdollista - silloin hullu väsymys voittaa edestakaisin ryntäilevän vatsan aiheuttaman ärsytyksen.  Siitä on maagisuus aika helvetin kaukana. Viime yönä näin unta, että tein itselleni omakätisen keisarileikkauksen. Ilmeisesti univelkani on kasvanut siihen pisteeseen, että ulosottomies tulee kohta kantamaan sängyn ulos.

*Kirjatärppi*

Viiden tunnin hereilläolo kolmesta kahdeksaan on tietysti kätevintä käyttää lukemiseen! Sain joululahjaksi Pekka Herlinin elämänkerran. Aloitin sen viime yönä ja nyt menen jo sivulla 200 ja jotain. En ole suuri elämänkertojen ystävä, mutta tämä kirja kolahtaa. Syy on varmaankin se, että elämänkerran kirjoittaja ei puhu kohteestaan palvovaan ja etäiseen sävyyn. Suorat ja välillä keskenään ristiriidassa olevat lausunnot, haastattelut ja anekdootit kertovat mm. PH:n paljon ennakkoon mainostetuista alkoholi- ja mielenterveysongelmista. Yksityiselämän synkästä puolesta Otavan markkinointi- ja viestintäkoneisto nostatti taitavasti ennakkokohua ja lehdistö piti huolen lopusta. Paras ennakkokirjoitus oli tietysti Niklas Herlinin omakätinen vuodatus Uusi Suomi -sivustolla. Viina ja hulluus kiinnostavat - ja myyvät.  Koska tuo kirjan alkoholisti- ja mielenterveyssisältö oli jo etukäteen tiedossa (ja oman elämänsä pekka herlinejä taitaa löytyä muodossa jos toisessa jokatoisesta suomalaisperheestä yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta), olen tähän astisessa lukemisessa kiinnostunut eniten kirjan liike-elämää käsittelevästä osuudesta. Pekka Herlinin bisnesopit vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta silti niitä ei niin kovasti näe noudatettavan. Virheitä voi ja pitää tehdä ("hyvällä pankinjohtajan johtamalla pankilla on aina oltava luottotappioita"), mutta iso korjausliike pitää tehdä heti, eikä upottaa rahoja mustaan aukkoon ja toivoa, että tilanne kääntyy "pian paremmaksi". No joo, lukekaa lisää itse, jos kiinnostaa. Suosittelen lämpimästi :-)

[caption id="attachment_219" align="alignnone" width="200" caption="John Simon: Koneen ruhtinas, Pekka Herlinin elämä. Mainiota tekstiä kaikille tirkstelystä, suomalaisesta liike-elämästä ja Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille. "][/caption]

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Hyvää joulua! Sukujoulupäivällisellä syötiin poroa ja vedettiin punaviiniä, hyvä tunnelma! Jos joku olisi lukinnut pöydän ympärillä huutavat...

Joulumieltä

25.12.09 Satu Kommentteja: 0

Hyvää joulua! Sukujoulupäivällisellä syötiin poroa ja vedettiin punaviiniä, hyvä tunnelma! Jos joku olisi lukinnut pöydän ympärillä huutavat, alle 25-vuotiaat lapset (neljä kpl) lastenhuoneeseen ja nielaissut avaimen, tunnelma olisi ollut parempi. Mikä hemmetti sinä on, että KAIKEASTA pitää kiukutella? Ensin lapset tönivät toisiaan, sitten vanhempiaan ja sitten kaatuu viinilasit. Vanhemmat nieleskelevät kyyneleitään, kun ei kaikki menekään kuten oli suunniteltu. Ja lopulta kaikki alle 25-vuotiaat parkuvat suoraa huutoa niin että kitarisat näkyy. Ei perkele, lentokoneessakin huutavista lapsista pääsee nopeammin eroon kuin joulupöydässä...

Mutta kyllä lasten vanhemmatkin osaa. Päivällisen jälkeen avattiin joululahjat. Aikaisempina vuosina paketit on jaettu ja avattu ja thats it. Lapsien määrä tosin on tuplaantunut viime joulusta, ja samalla lahjojen määrä kymmenkertaistunut. Ja koska serkukset ovat "nyt siinä iässä" (vanhemmat kai tarkoittivat  että he ovat vittumaisessa kolmivuotiskriisissä, jolloin kaiken pitää tapahtua niinkuin lapsi haluaa) pitää heidän avata yhtä isot, yhtä hienot ja samoilta sukulaisilta saadut lahjat yhtä aikaa ("ettei niille tule paha mieli ja ne ei ala riidellä"). Menee noin puolitoista tuntia, kun lasten vanhemmat metsästävät kuusen alta "juuri ne oikeat lahjat"  avatattavaksi oikeassa järjestyksessä. ARGH! Hermot menee. Ehkä tekisi lastenkin luonteelle ihan hyvää, jos kaikki ei mene aina ihan suunitelmien mukaan. Samalla ne oppisivat, että kaikkea ei voi saada itkemällä. (Täällä taas lapseton neuvoo :) ) Kolmivuotiaiden luova riitely jatkui kuitenin tuonne puolilleöin saakka, jonka jälkeen me muut (eli lapsettomat sukulaiset, joita oli seurueessa kaksi, minä ja mun mies) pengottiin paperivuoren alta omat lahjamme. Sitten päästiin lähtemään kotiin. Tänään olisi edessä vielä toinen sukulaisdinneri, taidan nauttia ennakkoon yhden rentouttavan oluen.

Sain kuitenkin ihania lahjoja. Ainut ärsyttävä lahja oli Ikean aamutossut - ärsyttävää lahjassa oli se, että ne oli ostettu Ikeasta. Olisivat menneet vaikka kirpputorille, olisi saanut parempaa laatua halvemmalla. Krääsätossut kestää arviolta viikon, sitten ne päätyvät roskikseen. Ei kovin ekologista. Onneksi mahassa kelluva lapsemme ei saanut vielä mitään, hähää. Siksi se varmaan piti yllä karatepotkuharjoituksia noin viiteen asti aamulla. HÄHÄÄ! Ja kun lopulta nukahdin, näin unta, että lapsemme synnyttyä lääkärit eivät osanneet sanoa sen sukupuolta. Siltä löytyi kuulemma molemmat vehkeet. Synnytin siis kastemadon! Heräsin aika sekavissa tunnelmissa.

Yksi hauskimmista joululahjoista tuli siskolta meren takaa, tämä on ihan huippu:

[caption id="attachment_214" align="alignnone" width="300" caption="Oiva jääkaappimagneetti."][/caption]

PS. Tytöllä on mainio lista blogissaan joulun ihanuuksista. Kannattaa lukea, takuuvarmat naurut!

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Käytiin eilen miehen kanssa kodinkonekaupassa ostamassa  pölynimuri (uuden asunnon ensimmäinen imuri). Kalleimmat kapistukset olivat yli 400...

Höpinöitä

22.12.09 Satu Kommentteja: 6


Käytiin eilen miehen kanssa kodinkonekaupassa ostamassa  pölynimuri (uuden asunnon ensimmäinen imuri). Kalleimmat kapistukset olivat yli 400 euroa. Halvin oli 35 euroa. Aikamoinen hintahaitari! Intin ostamaan halvimman mallin. Omasta mielestäni imuri kuin imuri, kyllä sillä pölyt ja leivänmurut lähtee helpommin kuin harja- ja luutasetillä. Mies ei suostunut 35 euron malliin, vaan sanoi että kyllä se on vähintään tuo seuraavaksi edullisin: “Minä kun meillä kuitenkin imuroin.” No se on kyllä totta. Imuroiminen on takuuvarma tapa saada raivari, koitan välttää toimenpidettä viimeiseen asti. Kannoimme autoon sen 50 euron mallin. Kun miehen äiti kuuli imuriostoksestamme, hän vaati että imuri palautetaan ja hankitaan se 100 euron laite; se on tehty kierrätysmuovista ja kestää kuulemma testien mukaan pisimpään. Hän haluaa ostaa sen meille joululahjaksi, jos se vain minulle sopii. No tottakai sopii, oikeastaan aivan sama millainen tuubi siellä siivouskomerossa seisoo. “Miten sä voit olla noin mies tällaisissa asioissa”, hän kiusasi lähtiessään  yhdessä äitinsä kanssa hakemaan meille uutta pölynimuria.

Meillä mies pesee myös vaatteet (se pelkää etten muista kääntää t-paitoja väärinpäin pesussa tai laitan valkoisen pyykin sekaan harmaata) ja usein myös siivoaa keittiön (koska jätän kuulemma aina vesiroiskeita puupöydälle ja se menee helposti pilalle). En silti myönnä olevani mikään laiska paska kotiasioiden suhteen, sillä useimmiten minä käyn kaupassa, teen ostoslistat ja kokkaan ja leivon.

Vauva-asioiden suhteenkin mies näyttää kuitenkin olevan enemmän perillä kuin minä, tässä taas muutama esimerkki viime päiviltä.

Tänään aamulla tein sheikkeriä aamiaiseksi yleiskoneella. Pohdikselin sitten ääneen, että mitenköhän tämän joka-aamuisen pirtelön kanssa käy, kun kone pitää niin kamalaa ääntä että vauva varmasti herää siihen.

“Voi kuule, mä luulen että se vauva on joka tapauksessa jo hereillä tähän aikaan, kello on puoli yhdeksän”, kuului vastaus sohvalta. Ihan hyvä pointti.

Eilen illalla miehen siskon perhe  kävi lapsensa kanssa meillä kylässä (näitä sukulaisvierailuja riitää nyt ihan joka päivälle). Kolmivuotias väänsi tortut vaippoihinsa ja koko asuntoon levisi järkyttävä haju. Kun vaipat oli vaihdettu ja perhe pakkautunut takaisin autoon, avasin kaikki mahdolliset ikkunat ja poltin muutaman suitsukkeen. Mies vaan totesi, että tuon ikäisen kakan kuuluu  haista pahalle, koska eihän se lapsi muuten tiedä, että sitä ei saa syödä. Pakko myöntää, että en ollut tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta koskaan aikaisemmin.

Sunnuntai-iltana ennen nukkumaanmenoa luin (yllätys) kirjaa sängyssä. Luulin että mies jo nukkuu, ja siksi pelästyin kun se yhtäkkiä oli täysin hereillä ja kysyi, että mitä mieltä mä nyt ihan oikeasti olen tästä vauva-asiasta. Miltä se nyt niinkun oikeasti tuntuu että sulla on toi maha ja kohta meitä on täällä kolme. Että oletko yhtään enempi sinut asian kanssa kuin kesällä. Kyllä tästä selvitään, älä nyt stressaa. Sitten se kysyi, että mitä mä olen sinne blogiin lähiaikoina kirjoitellut ja että toivottavasti ihmiset ei pidä meitä (tai siis minua) ihan hulluna. Että eihän kukaan luule että mä oikeasti nostaisin lapsen parvekkeelta alas :D

Iik, meinasi tulla tippa linssiin – ihana mies! Huhh. Nyt on tullut herkisteltyä kyllä ihan liikaa. Tätä se joululoma teettää!

Jotta en nyt vaipuisi ihan järkyttävän epäkotiäitimäiseen tilaan, alan leipoa karjanlanpiirakoita. Ei ehkä kovin jouluinen ruoka (?), mutta jotain suomisäätöä pitää värkätä suvun ei-suomalaiselle edustukselle. Riisipuuroa ruisjauhotaikinassa. Nähtäväksi jää, uppoaako.

*Kirjatärppi*

Viikonloppu vierähti Thomas Bodströmin Pakenijan kanssa. Bodström on Ruotsin entinen oikeusministeri, ja se kyllä näkyy tässä “trillerissä”. Poliitikot, juristit ja oikeuslaitos puukottavat toisiaan selkään minkä ehtivät. Ministerin lehdistösihteeri on puolinokkela vallankäyttäjä, joka muka manipuloi esimiestään. Siinä sivussa koitetaan ratkaista vankilassa tapahtunutta murhaa. Sekavaa ja pitkäveteistä.

Sain kirjan puoli-ilmaiseksi liityttyäni Suureen suomalaiseen kirjakerhoon. Siis taas haksahdin, enkä enää muista kuinka monennetta kertaa. Mutta ne lupasivat kohtuuhintaiset toimituskulut ulkomaille, joten liityin. Postiluukusta tunkee  taas niitä kuukauden lehtiä  pari kertaa kuussa. Suurin osa kerhotarjouksista on joko sotakirjoja tai Sheldonin “romanttisia trillereitä”. Jee.

Bodströmin kirjalta en odottanut  mitään, mutta en kyllä saanutkaan mitään.  Tylsiä henkilöhahmoja, joista kukaan ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia, ei edes turhautumista tai vihaa. Kaikki tuntuu  yhdentekevevältä. Viidensadan sivun edestä lukuaikaa, mutta suosittelen vain siinä tapauksessa, että kaikki muut kirjahyllyssä lojuvat trillerit on jo ahmittu.

[caption id="attachment_208" align="alignnone" width="172" caption="Harvinaisen laimea keitos. "][/caption]

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Pulujen potkimisfantasioista on jo kerrottu. Välillä hakkaan pehmoleluja seinään. Joskus kiroilen niin paljon, että lauseeseen ei mahdu kuin...

Jos hermot menee

19.12.09 Satu Kommentteja: 5

Pulujen potkimisfantasioista on jo kerrottu. Välillä hakkaan pehmoleluja seinään. Joskus kiroilen niin paljon, että lauseeseen ei mahdu kuin yksi neutraali verbi. Eilen aloin miettiä, että pääseeköhän tästä räjähtelystä eroon vauvan synnyttyä. Hallittu vitutus ja sykkeen nousu kun kuuluvat aika olennaisena osana jokapäiväiseen leipäannokseeni.

Vitutus on esimerkiksi tehokkain inspiraation lähde. Hyväntuulisena en saa mitään töitä valmiiksi. Tuottelias työpäivä alkaa yleensä siten, että ensin hankitaan armoton vitutus. Sitten tehdään työt ja kohta ne ovat valmiit. Sitten voikin hyvällä omalla tunnolla häipyä töistä. Hyvä työpäivä on tietysti sellainen, että on aikaa istua kahvilla, jutella Skypessä kavereiden kanssa ja syödä pitkä lounas viereisessä korttelissa työskentelevän ystävän kanssa. Mutta ei sellaisena hyvänä päivänä saa yleensä aikaan yhtään mitään.

Mitä jos se lapsi huutaa koko ajan, kiusaa kävelemään oppiessa muita tai käyttäytyy muutoin vittumaisella tavalla? Ei sen nähden pehmoleluille voi alkaa antaa nyrkkihoitoa, hulluhan siitä tulee. Mietin tätä viimeksi eilen, kun olin taas lapsellisten sukulaisten luona kylässä (näin joululoman aikaan on tullut nähtyä niitä epätavallisen paljon). Siellä yksi kolmivuotias teilasi kolmivuotiaan serkkunsa suoraan päin televisiota. Siis ensin ne leikkii autoilla. Toinen kiihdyttä tahtia, toinen ei halua mennä nopeampaa. Nopeampi serkku suuttuu, ottaa vauhtia ja tönäisee hitaamman leikkikaverinsa suoraan päin televisiota, joka melkein keikahtaa hyllyltä sen hitaamman päälle. Ei jumalauta. Ensimmäinen reaktioni oli ottaa se kolmivuotias kuspää niskapersotteeseen ja heivata parvekkeelle jäähtymään tai nostaa  kaiteen yli (huom, oltiin kuitenkin ensimmäisessä kerroksessa). Onneksi en ollut kummankaan vanhempi, joten ei tarvinnut alkaa ottaa kantaa. Väkivaltaisen huligaanin (tai siis tarkoitan tietysti että villimmän pikkupojan) isä torui, että "...ei noin saa tehdä, pitää olla kiltti". Auttaako tuo muka jotain? Mielestäni ei. Mutta ei lapsia lyödäkään saa. Vaikka oikeasti minun tekisi välillä mieli (antakaa anteeksi ajatukseni). Mulla olis verenpainemittari noussut punaiselle ja olisin saanut ainakin järkyttävät huutoraivarit. Vaikka enpä kyllä tiedä, olisiko sekään auttanut mitään.

Mitä jos  menee hermot oman lapsen kanssa, eikä lähimailla näy lihavia puluja? Kasvaakohan pitkä pinna jotenkin automaattisesti? Ainakin mitä enemmän vatsanahka kiristyy, sitä nopeammin hermot kiristyy. Ehkä näillä on joku yhteys? Toivon että on, koska muutoin mun pitää varmaan synnytyksen jälkeen raahautua jonnenkin anger management -kurssille.

*Kirjatärppi*

Hauska keittokirja. Luen äärimmäisen vähän kokkaamiseen liittyviä kirjoja. Poimin reseptit Pastanjauhajista tai  Jensenin kiusauksesta. Ja vieraat ihmettelee, että miten sä näin hyvin osaat laittaa ruokaa. Hehe.

Pari vuotta sitten sain hauskan keittokirjan joululahjaksi. Saa vaivata (Saara Törmä) sisältää helppoja retroreseptejä kaikkiin mummolanaikaisiin herkkuihin kuten Rex-kakkuun, omenahyvään ja karjanlanpiirakoihin. Kuvat ovat mainioita ja ruokaohjeiden kertojan juttuja on hauska lukea. Hän on jotain ärsyttävän pikkuvanhan naapurintytön ja huulta heittävän mummon välissä, kuten esimerkiksi:

"Korvasämpylät ovat korvapuustinmuotoisa sämpylöitä. Tämä nyt on tietysti tavallaan höpötystä, yhtä hyvinhän voit tehdä tavallisia sämpylöitä ja syödä täytteet erikseen. Mielestäni korvasämpylät ovat kuitenkin hienon näköisiä ja makuisia."

"Kun kakku on kovettunut, se on valmis. Keitä iltapäiväkahvit, kata pöytä ja leikkaa kakusta terävällä veitsellä paloja. Kahvia juodesa voi kuunnella radiota."

Kaikki keittokirjan herkut voi valmistaa ilman eläinkunnan tuotteita. Kirja on LIKEn kustantama, mutta valitettavasti loppuunmhyyty. Ehkä divarista?

[caption id="attachment_188" align="alignnone" width="178" caption="Ohjeet mm. lanttusupikkaisiin ja vaniljamunkkipulliin."][/caption]

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Jaa-a. 31 raskausviiikko ja kolmas päivä (kävin tänään kätilöllä, siitä tarkka aikataulutiedotus). Painoin tänään 70,5 kiloa. Tiesin jo etuk...

70 kiloa ja seksileluja

16.12.09 Satu Kommentteja: 5

Jaa-a. 31 raskausviiikko ja kolmas päivä (kävin tänään kätilöllä, siitä tarkka aikataulutiedotus). Painoin tänään 70,5 kiloa. Tiesin jo etukäteen, että seiskalla alkava numero tuntuu pahalta ja että se lävähtää siihen digitaalivaa'an näytölle viimeistään joulukuussa. Pikkumaista sievistelyä välittää tämmöisestä, mutta kun välitän niin välitän, ei voi mitään... Mieheni totesi olleensa 17 vuotiaana 70 kiloa. Mutta hän onkin melkein 185 senttiä pitkä - ei paljoa lohduttanut.

Oikeaan jalkaani on lisäksi tunkenut iso mustelma, ja se taitaa olla...suonikohju. Voi helvata. Arvatkaa miten mieheni koitti lohduttaa? "Se on ihan normaalia, mun äidilläkin on." Hei - äiti on yli 70-vuotias. Eikä sitä paitsi ole koskaan, ei missään tilanteessa hyvä asia verrata avovaimoaan/tyttöystäväänsä omaan äitiinsä. Se vaan on kertakaikkinen turn-off. Tästä lävähtikin sitten puoli tuntia hartijahierontaa. Meillä on nimittän sopimus, että kaikki yhden alkoholiannoksen ylittävät juomismäärät tuovat 10 minuuttia hierontaa per juoma. Näin kompensoidaan sitä, että minä en pääse nauttimaan mojitoista ja viinilasillisista. (Sitä paitsi tunnin hieronta on ihan oikeasti parempi juttu kuin kymmenen kaljaa ja kamala krapula.) Viime aikoina olen vähän venyttänyt sääntöjä ja vaatinut hierontaa kaikkein sammakoiden ja puoli"vittuiluiden" jälkeen. On toiminut ainakin tähän asti :)

Kätilö oli sitä mieltä että suonikohjut joko voi hävitä lapsen synnyttyä tai sitten ei. Kannattaisi kuulemma hankkia jotkut tukisukkahousut pitämään ylimääräisen veren poissa koivista. Miksi tätäkään kukaan ei voinut sanoa vaikka etukäteen? Luulin että tiukat sukkahousut tai sellaiset lentosukkien stay-up-mallit olisivat jotenkin haitalliset, koska ne puristaa. Mutta ei näköjään. Raskauden aikana hormonit kuulemma jotenkin muuttaa verisuonissa jotain "läppiä", ja siitä johtuen sydämeen päin virtaavaa verta pääsee "valumaan takaisinpäin", jota ei ns. normaalitilassa tapahdu. Ja sitten voi tulla näitä suonikohjuja. Joillekin enemmän, joillekin vähemmän. Joillekin ei ollenkaan. Riippuu kuulemma geeneistä. En ole nähnyt äitiä vähään aikaan, en tiedä onko sillä suonikohjuja. Pitäis varmaan kysäistä...

*Lukuvinkki*

Hei täällä voi menettää hermonsa maksutta: Aamulehden keskustelupalstalla käydään mielenkiintoista ja hermoja raastavaa keskustelua siitä, onko oikein, että K-kauppa tuo naisten seksileluja myymälöihinsä. Minusta se on ainakin ihan reilua - on se nyt terveempää myydä hieromasauvoja kuin niitä rasvaisia mistenlehtiä, joissa tädit pyllistelee lastenlehtien kanssa samalla hyllyllä.

Ja tässä toinen takuuvarma piristys päivään: Kauppalehdessä uutisoidaan WinCapitan pääjehun Kailajärven avustajasta, Petter Kavoniuksesta, joka uskoo päämiehensä älykkyyteen ja tämän kehittämään uuteen valuuttakauppaohjelmaan, joka tekee suuria voittoja käyttäjilleen. Siis mitä helvettiä? Onkohan tuo Kavonius ollut lausuntua antaessaan kännissä, vai onko tää joku erittäin myöhäinen aprillipila? Vai voiko tohtorintutkinnon suorittaneella todella vuotaa seula noin pahasti? Ihme juttu.

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

... osoittautui menestykseksi. Kukaan ei nimittäin kuollut eikä vuotanut verta. Kaikki alkoi siitä, kun lupauduin miehen kanssa vahtimaan su...

Päiväni lastenvahtina...

13.12.09 Satu Kommentteja: 5

... osoittautui menestykseksi. Kukaan ei nimittäin kuollut eikä vuotanut verta. Kaikki alkoi siitä, kun lupauduin miehen kanssa vahtimaan sukulaisen lapsia, vanhemmat ja mieheni äiti  lähtivät teatteriin. Homman piti olla selvä: minä siivoan ja teen ruuat, mies katsoo lapsien perään, vaihtaa vaipat ja vaatettaa jne. Se on tehnyt sitä aikaisemminkin, minä en.

Noh. Miehelle tuli ylitsepääsemätön työeste, joka oli pakko hoitaa. Tunnollinen kympin tyttö minussa ei pystynyt luistamaan lupauksesta (= tekeytymään sairaaksi), joten päätin hoitaa homman itse. Pyysin kuitenkin mukaan  yhden kaverini, jolle olen viime kuukausien mittaan tehnyt paria projektiluontoista työtä lähes nälkäpalkalla (starttifirmalla ei ole vielä oikein kassavirtaa...). Homman piti olla selvä: minä siivoan ja teen ruuat, kaveri katsoo lapsien perään, vaihtaa vaipat ja vaatettaa jne. Mutta autossa sukulaisten luokse kaverini kertoo, että hän ei pysty vaihtamaan vaippoja. Hän ei ihan oikeasti voi kestää mitään ulosteisiin liittyvää, ei nähdä taikka haistaa. Kuulemma jos joku pieraisee sisätiloissa, hänelle tulee siitäkin aivan järjettömän huono fyysinen olo. "Ihan oikeasti oksennan, jos joudun näkemään kakkaa." Kaveri esitti asiansa sen verran uskottavasti, että en tohtinut epäillä fobian aitoutta. Aina näköjään oppii lähipiiristään jotain uutta. Olisi vaan ollut kiva tietää tämä etukäteen.

Tilanne talossa on se, että meitä on kaksi kolmekymppistä, eikä kummallakaan ole omia lapsia. Kumpikaan EI halua vaihtaa vaippoja. Lapsia on kaksi, toinen 4 kk, toinen 3 vuotta. Lisäksi jaloissa pyörii yksi dementoitunut vanha mies (lapsien vaari), joka ei  enää ymmärrä, mihin kaukosäädintä käytetään tai että naapurirapun ovikelloja ei saa soitella huvin vuoksi. Istutamme vaarin tietokoneen eteen katsomaan kuvaesitystä sukulaisten lapsista. Kuvaesitys on niin pitkä, että hän ei shown loppuessa enää muista sen alkua, joten koneen ääressä vierähtää kätevästi koko ilta.

Kolmivuotias aloittaa järkyttävän äiti-huudon heti, kun teatteriporukka on häipynyt ulko-ovesta. Laitan Madagaskarin dvd-soittimeen, koitamme katsoa sitä. Apinoin kania, piirrän koiria, rakennan leegoista linnaa ja vaikka mitä ältsin siistiä, jotta lapsi lopettaisi huutamisen. Mutta ei lopeta. Lopulta kaivan pakastimesta litran jäätelöä ja leikkaan siitä kolmivuotiaalle kolmanneksen. Jälkeenpäin kuulen, että se oli kuulemma vähän liikaa - niiden vatsa kun on noin tennispallon kokoinen (miten tuonkin voi tietää). Jäätelö saa kakaran hiljaiseksi.

Sitten nelikuinen alkaa huutaa. Sillä on nälkä. Mutta äiti ei "muistanut" (veikkaan että tämä oli vittuilua siitä viimekertaisesta) pumpata maitoa jääkaappiin, eikä lapselle kuulemma saa antaa vielä mitään muuta kuin rintamaitoa. Miten nelikuisen lapsen saa hiljaiseksi, kun sille ei voi antaa mitään ruokaa ja se huutaa? Tungin lopulta (puhtaan) sormeni vauvan suuhun ja annoin sen imeä sitä puoli tuntia. Kai se luuli syövänsä, koska hiljeni. Lapsia on erittäin helppo huijata.

Ennen kuin vauvan sai laittaa nukkumaan, sille piti  vaihtaa vaipat ja yöpuku. Tämä olisi ihan oikeasti pitänyt saada videolle - en ole koskaan ollut yhtä paniikissa. Koitin räpeltää sellaista kaksiosaista pukua pois pienen ihmisen päältä, joka heiluu niin että meinaa tippua hoitopöydältä. Toisella kädellä koitan pitää sinttiä paikallaan, toisella kädellä avata nappeja. Kun olen noin vartin väsytystaistelun jälkeen onnistunut saamaan kaikki vaatteet pois, vauva keikkuu pöydällä vaipoissaan. Sitten se pahin - vaippa. Sormet vapisten koitan saada teippejä auki, jotta vaipan voisi vaihtaa. Pelokkaana kurkkaan vaipan sisään ---  ja huokaisen helpotuksesta, siellä ei ole MITÄÄN. Kokeilin vielä sormella, josko vaippa on märkä. Ei ollut. Bingo! Ennen kuin tyttö päättää muuttaa mielensä ja laittaa vaippaan täytettä, pakkaan sintin yöpukuun (meni ensin väärinpäin - luulin että napit ja vaipanvaihtoluukku kuuluu etupuolelle) ja keikautan sänkyyn. Seison siinä puoli tuntia ja vahdin että se nukahtaa. Poistun huoneesta. Menen viiden minuutin kuluttua takaisin katsomaan, hengittääkö se. Laitan valot päälle, nostan peittoa ja tarkastan, että sänkyyn ei ole joutunut pieniä esineitä. Laitan käden suun eteen testatakseni, että sieltä todella tulee ilmaa ulos. Tätä ravausta jatkuu noin puoli tuntia.

Sitten se kolmivuotias haluaa vessaan. Kaverini katsoo minua tietävän näköisenä ja pudistaa päätään. Oh shit, nyt kyllä laitan tuplalaskun menemään niistä muutamasta kymmenestä työtunnista, jotka olen kaverini firmaan laittanut! Pyöristän laskua ainakin 10 prosenttia ylöspäin, jupisen kun kävelen pojan kanssa vessaan. Kaverini vakuuttaa korvaavansa kaiken vaivannäön. Kunhan ei tarvitse hoitaa tätä pissa-kakka-asiaa. Tuo lupaus olisi pitänyt ottaa videonauhalle.

Vessassa kaivan potan kaapista. Poika pissii ja haluaa itse kaataa pissat pyttyyn. Sitten kuuluu taputtaa käsiä yhteen huomionosoituksena hyvästä pissasta. Olen hämmentynyt, mutta en näytä sitä lapselle. Taputan ja hypin tasajalkaa, hyvähyvähyvä. Lasta naurattaa. (Pitäisiköhän sitä alkaa itsekin taputtaa itselleenkin vähän useammin?) Olen poistumassa vessasta kun kaveri alkaa repiä paitani helmaa ja osoittaa vesihanaa. Ai niin, käsien pesu. Miten nyt tuon voi unohtaa :-D Pestään, saippuoidaan ja kuivataan. Sitten vedän housut pojan jalkaan. Mutta en tajunnut, että potalle pissaamisen jälkeen pitää pyyhkiä, koska ilmeisesti rapatessa roiskuu. Ja farkut ovat nyt ihan märät ja haisevat , noh, pissalle. Eli vaatteet vaihtoon. Yöpuku päälle ja yövaippa jalkaan. En tajua vaipan teipeistä mitään, koska missään ei sanota front tai back tai "tämä puoli eteen". Toisessa reunassa on kukkakoriste, mutta miten hemmetissä voi tietää tuleeko koristeet eteen vai taakse?? Onko kukka kakan vai pissan symboli? Jaa-a. Mutta ilmeisesti vaippa menee jotakuinkin oikein, sillä ainakaan pojan kasvoilta ei paista minkäänsortin epäily.

Neljä tuntia on kulunut, ja olen niin väsynyt, että en jaksa enää keittää itselleni edes kahvia. Tunti vielä, niin teatteriporukka rantautuu kotiin ja pääsee kyselemään, että mites täällä selvittiin, eikö ollutkin kivaa harjoitella. Ja taas saa pulu kyytiä. Nelikuinen nukkuu ja kaverini kokoaa kolmivuotiaan kanssa palapeliä. Mietin, että jos ikinä tämän yhden lapsen kanssa selviän hengissä, niin se toinen saa odottaa ainakin siihen asti, että ensimmäinen osaa käydä itse vessassa, ottaa jääkaapista aamupalaa ja mielellään vielä ajaa minutkin koulumatkallaan töihin.

*Kirjavinkki*

Tiedän onnettoman vähän ulkomaalaisesta nykykirjallisuudesta ja luen kaikki kehutuimmatkin tietokirjat vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Esimerkiksi yksi tämän vuosikymmenen parhaista uskontoa, jumalia ja muuta sellaista käsittelevistä kirjoista, Richard Dawkinsin The God Delusion (2006) on minulta edelleen lukematta, vaikka se on ollut lukulistalla jo pitkään.

Tajusin jälleen kerran, miten vähän luen kirjoja, kun selattuani läpi The New York Times listan vuoden 2009 kymmenestä parhaasta kirjasta, en tunnistanut niistä  yhtäkään. (Miten ihmeessä olen silti saanut kirjahyllyn noin täyteen ja kaikki rahat tuntuvat valuvan kirjakauppoihin ja nettikirjakauppoihin - ja ihan oikeasti, en ole mikään Harlekiinien ystävä). Jotta saisin edes vähän tatsia nykymenoon, koitan joululoman aikana saada kahdalttua tuosta listasta läpi ainakin osan. Täytyy käydä katsastamassa paikallisen kirjakaupan tarjonta. Onko näistä kirjoista joku teille tuttu, suositteletteko jotain? Vai onko tämä juttu jonkun maailmasta vieraantuneen kulttuuritoimittajan tuotoksia, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Miten näistä voi tietää...

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Joogaopettaja antoi tänään vinkkejä oikeasta hengittämisestä synnytyksessä. Vaikka osa hänen neuvoistaan (ja varsinkin ne lauluosuudet) tunt...

Muista hengittää

9.12.09 Satu Kommentteja: 3

Joogaopettaja antoi tänään vinkkejä oikeasta hengittämisestä synnytyksessä. Vaikka osa hänen neuvoistaan (ja varsinkin ne lauluosuudet) tuntuvat turhan hörhöltä, tämä hengitysasia oli minusta hyödyllinen.

Leffoissa ja televisiosarjoissa kaikki paitsi synnyttää aina samassa asennossa, myös puhkii ilmaa ulos huulet pyöreäksi suipistettuna ja läähättää. Se on väärin ja vaikeuttaa synnytystä ja syykin on kuulemma yksinkertainen: kun huulet suipistaa mykkyrälle ja puhaltaa ilmaa sitä kautta ulos, vatsa kiristyy.

Tässä malliesimerkki väärinhengittämisestä (uskaltaa katsoa, ei näy verta eikä ihonpalasia, mutta juontaja on ärsyttävä).

Uloshengittäessä naama pitäisi rentouttaa kokonaan (sitä edesauttaa jos pärskii ensin kuin hevonen - tiedän, näyttää ja kuulostaa erittäin typerältä) ja hidastaa hengitystä kontrolloimalla kurkunpäätä (tässä on vissiin kyse jostain joogahengityksestä, jolloin uloshengitettäessä kuuluu semmonen hauska meren suhinaa muistuttava ääni). Mutta suuta ei saa laittaa kiinni eikä jännittää. Kun naamalihakset on ihan rentona, myös muu kroppa pysyy rentona. Kannattaa puhallella kotona ja kokeilla itse, onko se omalla kohdalla totta. Sisäänhengittäessä kannattaa ottaa kunnolla ilmaa sisään, jotta sitä ulospuhallettavaa riittää.

Joogaopen mielestä mitä rennompi on, sitä helpommalla tyyppi tulee ulos. "Kun olette mahdollisimman rentoja, teidän vartalo aukeaa vähän samalla tavalla kuin nämä ruusut tässä maljakossa, ja synnyttäminen käy helpommin."

Tuo kukkakauppaosasto tuntui vähän kornilta, mutta ei välitetä siitä :)

Edelleenkään en ole vakuuttunut että koko mankelointia voi kestää pelkästään hengittämällä oikein, mutta ei tästä varmasti haittaakaan ole.

*Kirjatärppi*

Poikani Kevin. Ehkä maailman epäsopivinta luettavaa raskaana oleville, mutta kirja on niin pirun hyvä, että riskinotto kannattaa. Kevinin äiti ei pidä lapsestaan, hän suorastaan inhoaa tätä. Pojasta kasvaa ilkeä pikku paskiainen, joka terrorisoi koko perhettä ja lähipiiriään. Isoksi kasvaessaan panokset kovenevat ja ihmisiä kuolee. Kirjaa lukiessa lukijalle tulee mieleen, voiko lapsi olla syntymästä asti paha. Tai miten ihmisestä tulee paha. Onko syy äidin, joka kenties kärsii masennuksesta ja laiminlyö lastaan vai idioottimaisen isän, joka ei tajua mistään mitään ja elää poikansa näytellyistä "juku isi sä oot huippu" -hihkaisuista. Vai pitääkö koko tarina paikkaansa lainkaan, onko kaikki vain hulluksi tulleen äidin kuvitelmaa? Kirjan kirjoittaja Lionel Shriveriltä on suomennettu muitakin teoksia, jotka nekin ovat minusta varsin hyviä.

[caption id="attachment_167" align="alignnone" width="205" caption="Kevin ei ole mikään ihan tavallinen poikalapsi."][/caption]

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lupaan, että tämä on viimeinen sukulaisten dissauspostaus vähään aikaan. Mutta perantaina tuli vähän sanomista. Miehen sisko, jolla on itsel...

Lisää sukulaisangstia

7.12.09 Satu Kommentteja: 6

Lupaan, että tämä on viimeinen sukulaisten dissauspostaus vähään aikaan. Mutta perantaina tuli vähän sanomista. Miehen sisko, jolla on itsellä kaksi lasta, tuli miehensä kanssa meille ravintolaillan jälkeen lasilliselle. Jotenkin puhe kääntyi aina vauvaan. Siskon mielestä on niin ihanaa, kun mullakin on nyt viimein iso maha, eikä aina vain hänellä (?). Kun mieheni kertoi siskolleen, miksi käytän tätä paitaa, olohuoneeseen vaipui vaivaannuttava hiljaisuus. Se oli vielä ihan hauskaa.

No hetken kuluttua puhe kääntyi siihen, että kauanko meinaan olla kotona vauvan syntymän jälkeen.

- Jos kaikki menee putkeen, niin ehkä kolme kuukautta.

- Etkö sitten meinaa imettää?

- No en tiedä. (Kyllä meinaan ainakin yrittää aluksi, mutta halusin vähän härnätä. Hyi minua, pikkupirua...)

- Ai miten niin et tiedä, totta kai sun pitää imettää! Se on niin paljon terveellisempää ja mukavampaa kuin pulloruokinta. Mitä mieltä xx (mun mies) on.

Ennen kuin mies ehti vastata, ilmoitin, että siitä pääätän kyllä itse asiassa vain minä itse.

-  Se on mun tissi, päätöksenteko kuuluu muille. Eikä se rintaruokinta välttämättä edes onnistu, joten turha asiaa nyt on päättää ja asettaa paineita.

Sitten puhe kääntyi parhaaseen lastensaantivuodenaikaan - onko se kesä vai onko se talvi vai jotain siltä väliltä. Mieheni kanssa kerroimme, että meillä ei kauheasti mitään vuodenaikoja mietitty. Lisäksin vielä, ja ihan ystävällisesti, että tämä siis ei ollut mitenkään suunniteltu juttu, ja jos tätä vahinkoa  ei olisi käynyt, en ehkä koskaan olisi yrittänyt hankkia lapsia (tai sitten olisin havahtunut siihen niin myöhään, että se ei enää ehkä olisi ollut edes mahdollista).

Käly veti herneen nenään ja ilmoitti, että ethän sä mitenkään voi käyttää vahinko-sanaa, lapsi kuulee sen.

Argh..... Tässä kohtaa alkoi munkin matala verenpaine nousta. Sikiö varmasti kuulee jo nyt kaikenlaista,  ja oma mielentilani heijastuu siihen, mutta jos lempeällä äänellä lepertelen, että sinusta tulee isona sarjamurhaaja, en kyllä mitenkään usko, että siitä todella tulee isona sarjamurhaaja. Ei nyt tarvitse ihan hulluksi sentään tulla. Vaikka olisinhan tosin itse voinut diplomaattisesti käyttää yllätys-sanaa vahingon sijasta.

No juttu jatkui ja sitten jotenkin päädyttiin  siihen "pidätkö lapsista" -osastoon. Totesin että en kamalasti pidä, kissanpennut on suloisia ja vauvatkin on joo, mutta ei joka ikinen vauva herätä minussa orgastisia IHANA VAUVA -huokauksia. Totta kai kälyn piti kysyä, että jos pidän heidän lapsiaan sylissä, eikö se tunnu minusta ihanalta. (Miksi ihmeessä tuota piti kysyä? Ja miksi ihmeessä minun piti vastata juuri se, mitä ajattelin...) Totesin että ovathan ne kivoja ja välillä hassujakin, mutta eivät ne minussa sen suurempia herkkyyden tai rakkauden tunteita herätä. Mukava niitä on nähdä, mutta that's it. En kehdanut antaa valkoista valhetta, vaikka ehkä juuri nyt olisi ollut sen aika. Lämpötila laski kymmenen astetta. Illalla vielä päädyimme miehen kanssa siihen lopputulokseen, että kaikkien - ei edes läheisimpien perheenjäsenten - seurassa vaan voi sanoa ihan kaikkea mitä ajattelee.

Joten joulun suurta sukujuhlaa odotellessa :-D

*Kirjatärppi*

Tällä kertaa nettitärppi. Ystäväni vinkkasi hauskasta nimigeneraattori-nettisivustosta. Nettisivuston masiinalla voi haravoida lapselleen nimeä erilaisten hakukriteerien avulla. Hauskaa ajanvietettä, vaikka sitä ei tosissaan ottaisikaan. Jos se on poika ja sillä on nimet meidän molempien kansallisuuksista ja jos jostain ihme syystä haluaisimme nimen liittyvän hindumytologiaan, nimeksi tulisi Risto Hari. Ja jos se olisi tyttö, sen nimeksi samoilla hakuehdoilla tulisi Birgitta Ulla. Tähän jää koukkun.

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Mahapaniikki iski tänään. Miehen muualla asuvia sukulaisia tuli viikonlopuksi kylään, ja illalla koko perhe kokoontui anopin luokse kahville...

Kantakirjalehmä

5.12.09 Satu Kommentteja: 3

Mahapaniikki iski tänään. Miehen muualla asuvia sukulaisia tuli viikonlopuksi kylään, ja illalla koko perhe kokoontui anopin luokse kahville. Puin sen paidan päälle, vaikka tiesin, että ei siitä mitään apua kuitenkaan ole, ei tämän porukan edessä. Olin oikeassa. Jo ulko-ovella vatsan kimppuun hyökkäsi kolme aikuista ihmistä käsipareineen. Miten sun maha voi? Onpa se iso! Oletko ollut kipeä? Miltä se on tuntunut? Joo moi, mäkin olen täällä paikalla, puoli metriä ylempänä! (Tältä siis tuntuu, kun miehet katsoo silmien sijasta aina hinkkeihin. Omani ovat normaalitilassa onneksi sen verran pienet, että katsekontaktin luominen on onnistunut suhteellisen helposti. Olen melko varma, että tämä sama tunne on tuttu koiranäyttelyssä käytettäville koirille  - aika hyvä askellus, suorat korvat mutta vähän epäsuhta pää!) Nyt kaikki vaan tuijottavat mahaa. Ja käskevät lastensakin kokeilla, ja selittävät, että siellä on pieni vauva ja sitä voi tälläi hellästi taputella. No ei kyllä voi! Yksi niistä lapsista ujosteli eikä kehdannut tulla äitinsä käskystä lääppimään. Iskin sille kiitollisena silmää ja annoin myöhemmin karkin. Onneksi voi aina paeta sinne vessaan.

Ehkä mulla vaan on yläkerran(kin) tavara löysänä. Koen raskausmahan pakollisena ulokkeena, jonka täytyy roikkua tuossa edessä se 9 kuukauden kypsymisaika. Ja kun maha saa huomiota, alkaa isäntäruumista vituttaa. Ihan kuin olisin pelkkä VATSA. Taidan lisäksi olla hiljainen luuseri, joka ei kehtaa sanoa sukulaisilleen, että näpit irti mahasta ja koittakaa olla tuijottamatta sitä, se tuntuu epämukavalta. Tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta, kun kaverit kyselevät mahasta ja heittävät vitsejä. Johtunee siitä, että ne eivät ole yhtä vauvahulluja kuin tuo lapsifanaattinen miehen puolen suku.

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Mielestäni alle metrin mittainen ihminen ei tarvitse terveeksi kasvaakseen läjäpäin siirreltäviä keinuja, useita vilkkuvalollisia leluautoja...

Lastenrattaat. Mutta mikä on heittokahva?

3.12.09 Satu Kommentteja: 2

Mielestäni alle metrin mittainen ihminen ei tarvitse terveeksi kasvaakseen läjäpäin siirreltäviä keinuja, useita vilkkuvalollisia leluautoja tai kymmenillä nappuloilla varustettua leikkihellaa. Miksi kaikkien lapsiperheiden asunnot ovat aina täynnä rojua? Jos talossa on lapsia, joutuu lattiaa ylittäessään astumaan väkisinkin jonkun ääntä pitävän tai vilkkuvan esineen päälle. Hrrr. No, ehkä meilläkin kohta on vinkulattia.

Välillä silti ihmetyttää,  mistä ihmeestä kuluttaja oikein lastenvarusteissa maksaa. Meidän kodin naapurissa on lastenvaunukauppa, ja sen ohi kävellessämme minulle ja miehelleni on tullut tavaksi hämmästellä rattaiden hintoja (olemme näköjään kuin vanha pariskunta, joka aloittaa joka aamu keskustelun sillä, kuinka pihapuussa on orava ja varpu heiluu tuulessa). Mutta kun yksillä lastenvaunuilla saisi käytetyn auton!

Tavoitteenani oli löytää jostain turvalliset lastenvaunut, joiden ei välttämättä tarvitse taipua syöttötuoliksi, kuntosalivälineeksi ja lentokoneen varaosiksi. No nyt löysin jotain sinnepäin. Merkki on Hartan TopLine. Kuulemma saksalainen merkki. Maksoin niistä 30 euroa.

Huvittavinta tässä vaunujenhankintaoperaatiossa on se, että nainen, joka raahasi lapsensa mukaan sinne yhdelle kurssille ja imetti&röyhtäytti&pieretti sitä joka kymmenes minuutti, kysyi minulta viimeisellä kokoontumiskerralla, että haluaisinko ostaa häneltä ylimääräiseksi jääneet vaunut. Niitä ei oltu käytetty juuri yhtään, mutta malli ei enää mahtunut perheen uuden auton takakonttiin. Niinpä ne päätyivät meille.

Nainen asuu perheensä kanssa naapurustossa, joten viime viikonloppuna kävimme kävelyttämässä rattaat heidän varastosta meidän varastoon. Mieheni työnsi kärryjä (en ollut vielä itse valmis) hämmentyneen näköinen ilme kasvoillaan ja minä hypin vierellä nimitellen häntä pikkuiskäksi. Se oli kyllä oudoin sunnuntaikävely vähään aikaan.

Saimme rattaiden mukana myös 30-sivuisen käyttöoppaan. Nappeja, piuhoja ja painikkeita on niin miljoona, että ei niistä kyllä ihan heti ota selvää. Siinä kohtaa kun vaunujen myyjä alkoi kehua rattaiden heittokahvaominaisuutta, minulta loksahti suu auki. Siis mikä on heittokahva? Onko se joku kranaattiheittimen tyylinen, jonka avulla äiti voi häipyä maisemista kun vauvan kitinä ylittää sietokyvyn? Ex-omistaja näytti kädestä pitäen: kyse on siis sellaisesta ”ohjaimesta”, jonka voi kääntää kummalle puolelle vaunuja tahansa – eli jos vauvaa kyllästyttää kulkea pää menosuuntaan päin, voi nostaa heittokahvan rattaiden toiselle puolelle ja jatkaa matkaa kääpiön jalat menosuuntaan. Kätevää.

Huomasin muuten juuri, että käytin sanaa rattaat ja vaunut sekaisin. En ole ihan varma, onko niillä jotain eroa, mutta nämä mitkä me ostettiin, toimii sekä makuu- että istuma-asennossa. Eli onko sen sitten ratasvaunut vai mitä?

Tämä siirtely- ja kuljetusvehje oli ensimmäinen v-aiheinen hankintamme. Veikkaanpa, että jouluaattona meidän vauvatavara-arsenaali moninkertaistuu... Toivottavasti mäkin saan jotain!

*Kirjavinkki*

Pakko palata taas pohjoismaisen krimin pariin. Mankellin Wallander on kyllä ihana, mutta samalla viivalla seisoo mielestäni islantilaiskirjalija Arnaldur Indridasonin Erlendur-poliisi. Hänelläkin on a) ongelmia perhesuhteissa b)  jonkin sortin sydänsairaus ja c) hallitsevana luonteenpiirteenä vaitonaisuus. Miksiköhän mä aina ihastun näihin hiljaisiin ja älykkäisiin?

Olen lukenut kaikki Erlendur-kirjat, mitä on julkaistu suomeksi. Niitä voi – kuten kai kaikkia kirjasarjoja – lukea sekaisin, mutta parhaiten tunnelmaan pääsee jos aloittaa alusta, Räme-kirjasta. Indridasonin uusin suomennos Hyytävä kylmyys tuli ulos pari kuukautta sitten. Kirjassa selvitellään syrjäisestä kesämökistä löytyneen hirttäytyneen naisen tarinaa. Mukana on parit kummitukset ja kourallinen selvännäkijöitä. Ei mikään ihan tavanomainen poliisidekkari, mutta taattua Erlendur-kamaa ja kieli on miellyttävää kuten aina.

[caption id="attachment_147" align="alignnone" width="196" caption="Tässä kirjassa islantilaisen Erlendur-poliisin tutkimusmatkat ulottuvat ”tuonpuoleiseen”. Arnaldur Indridason, Hyytävä kylmyys."][/caption]

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tajusin tänään toimiston vessan peiliin katsoessani, että näytän ihan muumilta. Pää ei vielä ole paisunut, mutta kaikki muu olkapäistä alas...

Pierevä muumi

30.11.09 Satu Kommentteja: 0

Tajusin tänään toimiston vessan peiliin katsoessani, että näytän ihan muumilta. Pää ei vielä ole paisunut, mutta kaikki muu olkapäistä alas on. Ei puutu kuin häntä ja hiustenlähtö. Voivottelin tänään tilaani kotona, ja mieheni koitti kyllä parhaansa mukaan vakuutella, että ei tuo tila ikuisuuksia kestä. Sitten pääsi pieru, puhdas vahinko! Voihkaisin, että en pysty enää hallitsemaan edes ruumiintoimintojani. Mies alkoi vaan hihittää: “Meillähän on kotona pierevä muumi, tämähän on tosi söpöä!”

Auttaisikohan muumioitumista vastaan joku ananaksen syönti tai vastaava? Tai jonkun tietyn marjan mehu? Jos jollain on hyviä konsteja tähän, niin neuvot otetaan mielellään vastaan! Olen koittanut vähentää suolan syöntiä, suolahan kai kerää nesteitä kehoon ja saa olon tukkoiseksi. Koitan harjailla itseäni säännöllisesti, jotta edes pintaverenkierto pysyisi aktiivisena. Mutta kuvitelkaa nyt muumi selluliittiharjan kanssa suihkuun. Ei paljon naurata :D

Viime yönä nukuin muuten vaivaiset neljä tuntia. Heräsin aamuneljältä siihen, kun joku potkii mahaa sisäpuolelta. Laitoin valot päälle, ja näin pelottavannäköisen ulokkeen työntävän vatsanahkaani kohti kattoa. Mieleeni tulivat elävästi ne Sigourney Weaverin Alien-elokuvat, jossa avaruusolio pyrkii ulos vatsasta.  Ilmeisesti se oli kuitenkin vain vauvan jalka. Ei tullut uni enää silmään.

*Kirjatärppi*

Tämä ei nyt ole kirja, mutta hyvää tekstiä kumminkin. Ennen kuin uusi Kuukausiliite tulee laatikosta ensi lauantain Hesarin välissä, varmistakaa, että olette lukeneet marraskuun Kuukausiliitteessä olleen mainion jutun matemaatikko Bengt Holmströmistä, joka on taloustieteen professorina yhdessä maailman parhaimmista yliopistoista, Massachusetts Institute of Technologyssä. En ole itse tutkijanhommissa tai akateemisessa maailmassa, mutta tämä artikkeli auttoi jotenkin ymmärtämään, mistä tutkijanhommissa on parhaimmillaan kyse. Holmström vaikuttaa – ainakin jutun perusteella – niin humaanilta, älykkäältä ja fiksulta ihmiseltä, että tekisi mieli käydä kättelemässä. Lehtijutusta tähän kopioitu Holmströmin lainaus vaan on niin hienosti sanottu:

“Kun tutkija lähtee ratkaisemaan ongelmaa, hän ikään kuin pakkaa laukkunsa ja lähtee kohti tavoitteitaan – kohti Roomaa. On tutkijoita, jotka työntävät itseään Roomaan, oli matkalla mitä esteitä tai yllätyksiä tahansa. He eivät ole löytöretkeilijöitä, ja tiede on löytöretkeilyä. Täytyy olla valmis vaihtamaan suuntaa ja lähtemään…vaikka Prahaan. Tutkijalle on täysi shokki joutua umpikujaan, koska hän on tehnyt paljon työtä. Mutta olen oppinut, että parhaat ideat ovat syntyneet silloin, kun on epätoivoisimmillaan. Osittain varmaan siksi, että järkytyksestä tulee niin paljon adrenaliinia.”

Kiitos Anu Nousiainen hyvästä jutusta!

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tänään ei ole ärsyttänyt oikein mitään. Fiilis oli kumman seesteinen pitkästä työviikosta  ja viikon olemattomista yöunista huolimatta. Joht...

Nimettämistä

29.11.09 Satu Kommentteja: 11

Tänään ei ole ärsyttänyt oikein mitään. Fiilis oli kumman seesteinen pitkästä työviikosta  ja viikon olemattomista yöunista huolimatta. Johtuu varmaan siitä että on lauantai. Eilen illalla kun kävelin töistä kotiin, töllötin kävelymatkalla kirkontornia ja aloin pohtia vaikeita asioita. Kuten esimerkiksi sitä, miksi lapset täytyy kastaa eli miksi ristiäisiä järjestetään. Jos vanhemmat kuuluvat kirkkoon, lapsikin yleensä kastetaan. Miksi ihmeessä? Eikö se ole vähän outoa, että vauva, joka ei vielä osaa edes puhua, liitetään osaksi jotain uskontokuntaa? Vettä päähän, pari virttä perään ja aamen. Eikö lapsi voisi itse valita uskontokuntansa (tai uskonnottomuutensa) kasvaessaan vähän isommaksi? Eihän lasten nimiin voi ottaa pankkilainaakaan - paitsi Islannissa. Ja kyllä uskontokunnan valitseminen on minusta pankkilainaa isompi päätös. Mutta toisaalta, onhan kastamatta jättäminenkin asia, josta lapsi ei voi esittää kenellekään valitusta.

Meistä ei kumpikaan kuulu kirkkoon, joten siksi meillä ei vietetä myöskään ristiäisiä. Sitten kun lapsen aivotoiminta alkaa kehittyä, koitamme kertoa eri uskonnoista ja mihin erilaiset ihmiset uskoo, ja että saa itse valita mitä pitää hyvänä. Tämä siis ylevä suunnitelmamme, ehkä yhtä vedenpitävä kuin se, että "ei varmasti rauhoiteta sitä antamalla sen katsoa telkkaria syödessä" tai "meidän muksua ei lahjota karkilla". Ei varmaan niin... :-)

Mutta mitä mieltä muut ovat - onko teistä parempi kastaa lapsi heti omaan uskontoon vai antaa sen valita itse kasvaessaan vanhemmaksi? Ja jos niin miksi?

Mun yksi kaveri taannoin kertoi, kuinka hän sai lapsena ihan hulluja pelkotiloja kuultuaan pyhäkoulussa, että "ei saa tehdä väärin, jeesus näkee sun sydämeen". Kaverini ajatteli, että joku partasuu kyttää ikkunan lasin takana, puiston pusikossa tai milloin missäkin ja tarkkailee lapsen liikkeitä ja tuijottaa tätä vihreällä laser-katsellaan. Pelottavaa.

Minut laitettiin lapsena pyhäkouluun, mutta sieltä ei kyllä jäänyt muuta mieleen kuin tarravihkoon kerättävät valkoiset lammas-tarrat ja keltainen jaffa, jota sai loppurukouksen jälkeen. Joten vähällä selvisin.

11 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tänään aamulla menin mammajumppaan, ja kuten kaikkina muinakin aamuina, siellä on yksi konttaamaan oppinut pikkulapsi, joka saa verenpaineen...

Ahdistelua jumppatunnilla ja kamala vauvavitsi

25.11.09 Satu Kommentteja: 4

Tänään aamulla menin mammajumppaan, ja kuten kaikkina muinakin aamuina, siellä on yksi konttaamaan oppinut pikkulapsi, joka saa verenpaineeni nousemaan. Tuon pojan lisäksi tunnin vaipankantajiin kuuluu kolme jumppamatoilla selällään makaavaa, vähän  nuorempaa tyttövauvaa, jotka eivät vielä osaa ryömiä eteenpäin vaan möllöttävät tyytyväisenä kattoon katsellen.

Tuo vanhempi poika ahdistelee niitä tyttövauvoja mennen tullen. Konttaa niiden päälle, vie lelut ja istuu naaman päälle. Jotenkin etoo. Eikä pojan äiti tee mitään, hän vaan naureskelee aktiiviselle jälkikasvulleen. Mielenkiinnolla odotan sitä aamua, kun pikkutyttöjen äideistä joku avautuu kunnolla. Epäilen, että se tapahtuu aika pian.

Jos natiainen ryömisi oman vauvan päälle, pyytäisin kyllä kyseistä äitiä pitämään lapsensa aisoissa, hankkimaan sille hoitajan tai lukitsemaan sen pukuhuoneen vaatekaappiin.

Asiasta toiseen. Kuulin tänään ihan kamalan sovinistiaiheisen vauvavitsin. Pahoittelen jo etukäteen, älkää lukeko tästä eteenpäin, jos olette herkkänahkaisia.

Mieheni tuttava kertoi vitsiä omista lapsistaan. ”Minulla on kotona kolme pronssipalkintoa. Tiedätkös mitä se tarkoittaa?”

No en tiennyt.

”No sitä tietysti, että meille on syntynyt kolme tyttöä. Poika on näes kultamitali, vammainen poika on hopeakannu ja tyttövauva pronssia.”

Yök. Ei paljon naurattanut. Saatanan sukupuolipaskiaiset ja vammaisia dissaavat. (Myönnän, tää on herkkä kohta.) Olen tosin jo oppinut nauramaan sovinistivitseille, ehkä nuo vauvavitsitkin uppoaa aikanaan...

 



*Kirjavinkki*

Tämä on kirja, jota en ole vielä lukenut, mutta toivon sitä joululahjaksi (vinkiksi vaan siskoille, jotka lukee tätä blogia :) ).

TIME-lehdessä oli pari viikkoa sitten mainio tiiserijuttu ”How They Did It” Barack Obaman presidentinvaalikampanjapäällikön David Plouffen kirjoittamasta kirjasta.

En ole aikaisemmin juuri pitänyt TIME-lehdestä, esimerkiksi hieman vastaavanlaisen Economistin jutut tuntui paljon kiinnostavimmilta. Mutta viime aikoina TIMEssä on ollut ihan järjettömän hyviä juttuja. Läpyskän artikkelit on vähän lyhyempiä ja lehti ohuempi, taitaa johtua vaan siitä.

Mutta eniveis, jos TIMEn artikkeli antaa yhtään oikean kuvan Plouffen kirjan sisällöstä, niin luvassa on aika yksityiskohtainen selostus Obaman vaalikampanjan vaiheista. Miten Obama reagoi kuultuaan Palinin varapressanimityksestä? Miten demokraattien varapresidentti valittiin? Miksi H. Clinton oli mukana vielä top 5 -listalla mutta ei enää top kolmosessa? Mitä Barack söi aamiaiseksi?

En ole mikään jenkkipolitiikan nörtti, mutta Obama vaan on niin ihana ja sen kampanja niin hieno, että tämä kirja on kyllä hankittava.

[caption id="attachment_121" align="alignnone" width="107" caption="Dokumentaarinen ja ilmeisen mukaansa-tempaavasti kirjoitettu kuvaus Obaman presidentin-vaalikampanjasta."][/caption]

 



 

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Marraskuun Vauva-lehti tuli postissa eilen. Luin sen saman tien kannesta kanteen. Ei olisi pitänyt iskeä kynsiään tähän projektiin puolilta...

Potkuraivarit, 2am

20.11.09 Satu Kommentteja: 9

Marraskuun Vauva-lehti tuli postissa eilen. Luin sen saman tien kannesta kanteen. Ei olisi pitänyt iskeä kynsiään tähän projektiin puoliltaöin, sillä siinä meni yöunet. Osa lehden sisällöstä koostui itselle aika merkityksettömistä itsestäänselvyyksien toistelemisista ("Parasta olisi, jos lapselle saisi annettua terveen itsetunnon.") . Osa jutuista tosin sai täyden paniikin päälle, mikä on hyvä asia lehden kannalta: hyvä teksti saa aikaan fyysisiä oireita :)

Mutta kun omat yöunet menee, ei enää naurata. Siispä päätin vähän terapoida ja jutella näiden tekstien kanssa. Jos Vauva-lehden toimitus joskus lukee tätä palautetta, niin terveisiä vaan sinne, hyvää työtä näiden osalta (se Vaarit vaihtaa vaippoja -juttu oli kans mainio)!

Tässä muutama herkullisin tekstipätkä:

Postia lukijoilta, kolmen lapsen äiti: Kun kerron synnytyksistäni, tunnen olevan suorastaan syntinen ja hölmö, kun en ole ottanut puudutuksia. Olen joutunut jopa keksimään selityksiä oudolle käyttäytymiselleni. Eikö asian pitäisi olla juuri päin vastoin, kivunlievityksen valinneet saisivat selitellä?

Jos äidit eivät lopeta tätä toistensa selkään puukotusta, niin ei ihme että synnytys- ja vauvamasennukset lisääntyvät. Miksi helvetissä kenenkään äidin pitäisi selitellä toisille äideille kipulääkityksen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä? Jos tuntuu siltä, että joutuu keksimään selityksiä ”oudolle käyttäytymiselle”, kehottaisin vaihtamaan seuraa = tuttavasi ovat outoa sakkia.

Juttu lasten nukkumisesta. Vappu, 36, kertoo, kuinka ei ole nukkunut seitsemään vuoteen kertaakaan kunnolla: Hän suhtautuu siihen kuitenkin leppoisasti. ”Olisiko lasten syntymän jälkeen ollut kaikkiaan 5–10 yötä, jolloin joku lapsista ei olisi herännyt kertaakaan”

Oh my gooood. Miten tuohon voi kukaan suhtautua leppoisasti? Vappu taitaa olla superihminen. Minusta tulisi (eli tulee) hermoraunio. Onneksi se anoppi asuu lähellä, vien kyllä muksun yökylään aika aika usein ja tuttelit messiin.

Juttu ”Kahden kulttuurin välissä”. Suomalainen äiti, turkkilainen isä, yksi lapsi. Isä ei kuulemma vaihda  vaippaa, koska on turkkilainen: Servet on aina mukana neuvolassa, mutta vaippoja hän ei vaihda, ellei ole pakko. ”Se johtuu siitä, että minut on kasvatettu turkkilaiseksi mieheksi”, hän sanoo. Eini toivoisi miehensä osallistuvan myös vaipanvaihtoon, mutta ei tee asiasta numeroa.

Jaahas. Turkkilainen tai ei, muslimi tai ei, mies tai ei, niin kädet paskaan ja ihan reippaasti vaan, KIITOS! Jos oma ukkoni ryhtyisi tuollaiseksi, se löytäisi sen paskavaipan illalla tyynynsä alta. Eli kyllä, asiasta pitää tehdä numero! Ja aika helvetin iso sellainen. En usko, että kukaan pitää vaippojen vaihdosta niin paljoa, että tekee sen toisen puolesta mielellään. Jos reilu mun vuoro, sun vuoro –järjestelmä ei toimi, pelatkaa vaikka paskabingoa: arpajaiset pystyyn joka kerta, kun vauvan takapuoli alkaa haista. Kivi, sakset, paperi.

Kiireellä maailmaan, vaimo synnytti autossa. Jutussa kerrotaan, kuinka isä joutui kätilöksi lapsen synnyttyä kesken sairaalamatkan: ”Sanoitko että pää näkyy”, hätäkeskuspäivystäjä kysyi kätilönä toimineelta Timolta, 27. Tämä katsoi alapäähän, sitten sekunnin murto-osan vaimoonsa ja taas alapäähän. ”Nyt pää näkyy”, Timo vastasi.

Aah, tämä oli niin mainio juttu! Vaikka meillä on sairaala 500 metrin päässä, veikkaan että meille voisi käydä just näin. Olen sellainen vitkuttelija, useimmiten ajoissa, mutta en koskaan minuuttiakaan etuajassa.

Saatuani lehden loppuun (kello kaksi yöllä) potkin miehen hereille ja kysyin, että mitä jos meille käy näin niin kuin näille perheille tässä lehdessä. Että jos se lapsi ei nuku ollenkaan, ja mä tulen hulluksi. Tai mitä jos se syntyy vessanpönttöön. Tai mitä jos mun mies kieltäytyykin vaihtamasta vaippoja tai jos mun alapää repeää synnytyksessä, ja kahden tunnelin sijasta siellä onkin enää vain yksi luola. Byäääh!!

Häntä alkoi vaan hillittömästi hihityttää. Hormon talking. Ei kuulemma kannattaisi lukea Vauva-lehteä ennen nukkumaanmenoa, jos se kerran vaikuttaa tuolla tavalla. Lapsi tuskin syntyy vessanpönttöön, eikä sillä välttämättä ole univaikeuksia ja hän kyllä vaihtaa vaipat. (Alapäästä hän ei tosin maininnut mitään, ei kai uskaltanut ajatella. Pitää ottaa puheeksi myöhemmin tänään.) Hän myös vakuutti, että koska hänellä on ensiapukurssit käytynä, hän todennäköisesti pystyisi selviämään hätäkeskuksen neuvojen avulla synnytyksestä. Lisäksi hän muistutti, että hänellä on usein linkkuveitsi matkassa mukana, ja sillä saa helposti napanuoran poikki. ”Jos veitsi jää kotiin, niin voihan sen nauhan vaikka purra poikki.” Yök. Istukkaa hän onneksi ei luvannut haukata.

*Kirjatärppi*

Luin ihan mahtavan kirjan tällä viikolla!

Tartuin Afganistaniin sijoittuvaan teokseen Tuhat loistavaa aurinkoa (Khaled Hosseini) kaverin suosituksesta. Kirja on sisällöltään aivan kammottava, eikä sitä siksi pysty laskemaan käsistään. Kirja kertoo afganistanilaisten naisten arjesta 1970-luvulta 2000-luvulle. Mielestäni kirja antoi hyvän läpileikkauksen maan lähihistoriaan. Paikka paikoin kirja on melko dokumenttimainen tapahtumakuvaus maan historiasta, hallitsijoista ja shariasta, mutta en pidä tätä kirjan heikkoutena, vaan päinvastoin. Kirjan lukemisen jälkeen uutisotsikot eivät tosiaankaan enää näytä samalta – aivan kuten kannen myyntitekstissä lupailtiin...

[caption id="attachment_116" align="alignnone" width="195" caption="Sieppaava tarina naisten elämästä Afganistanissa."][/caption]

Kotiväkivaltakuvausten ohella kirjassa puistattivat eniten kohtaukset, joissa käsitellään tyttö- ja poikalasten erilaista kohtelua. Naisista kasvaa hiljaisia ja pelokkaita, koska he näkevät päivästä toiseen, miten äitiä piestään. Nainen ei saa näyttää naamaansa kuin perheelleen tai kulkea missään kodin ulkopuolella ilman miespuolisen sukulaisensa seuraa. Miehet taas alkavat jo puhumaan oppiessaan komentamaan naisia, myös äitejään. Pitäisi ehkä tutustua myös Hosseinin aikaisempaan teokseen Leijapoika, jota on kehuttu paljon. Onko teistä joku lukenut sitä?

 



 

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Monet raskaana olevat myöntävät himoitsevansa ruokaa. Karkkia, limpparia, suolakurkkuja, kasvishernekeittoa ja mielellään kaikkia edellä ma...

Potkaisen paksua pulua

17.11.09 Satu Kommentteja: 13

Monet raskaana olevat myöntävät himoitsevansa ruokaa. Karkkia, limpparia, suolakurkkuja, kasvishernekeittoa ja mielellään kaikkia edellä mainittuja sekaisin. Minun tekee mieli potkia puluja. Noita saatanallisia harmaita perseenkeikuttelijoita ja päännykijöitä, joilta ei voi kaupungissa asuessaan välttyä. Ja olen muuten huomannut, että en ole ajatukseni kanssa yksin.

Kerrottuani pulufantasiastani kavereilleni,  sain mm. seuraavanlaisia kommentteja:

”Mulla oli raskausaikana suuri fantasia potkaista lihavia sorsia. Kerran suihkulähteen reunalla nukkui silleen yhdellä räpylällä, nokka siiven ala, läski sorsa ja jouduin tosissaan pidättelemään itseäni etten käyny monottamassa sitä sinne altaaseen. Joku raskaushormonijuttu varmaan :)”

“jostain syystä halusin potkasta jaloissa pyöriviä puluja ihan täysillä vaan kuullakseni, että millainen tuff-ääni sieltä kuuluisi ja kuinka pitkälle lentäisi”

Mahtavaa!

Hetkeä ennen kuin oma moottorini leikkaa kiinni, ajattelen eteeni lihavan ja pyylevän pulun. Sorsakin käy. (Mutta varis ei jostain syystä aja samaa asiaa.) Pulun ilmalentoa kuvitellessani panta pään ympärillä helpottaa. Mammajoogassa muuten kysyttiin tänään, että mikä ajatus  teitä rentouttaa parhaiten, ehkäpä auringonpaiste tai veden solina. En viitsinyt mainita pulunpotkintafantasiaa, olisi saattanut lävähtää porttikielto.

Tänään siis vitutti suunnattomasti se, että vanhat LÖKÖFARKUT eivät enää mahdu jalkaan. Siis lantiomalliset housut koko erittäin large eivät enää suostu menemään kiiinni. Epäilen vahvasti, että vauva on muuttanut kohdusta perseeseeni asumaan.

Mikä teitä jeesaa kun vituttaa niin että soi?




*Kirjavinkki*

Ärsyttävä kirjavinkki ärsyyntyneeseen mielentilaan: Heli Laaksosen mikä tahansa runokirja. Aiheeseen sopien kamalin valinta olisi tietenkin kirjailijan esikoisteos Pulu uis.

Miksi lounaissuomen murteella runoileva Laaksonen ärsyttää? En ylipäätään pidä runoista (paitsi Kyllikki Villasta ja Edith Södergranista). Se etten pidä runoista johtuu varmaan siitä, että en yleensä tajua niistä mitään. Minusta se on hieno ajatus, että runot ovat helppoja sanoja vaikeista asioista. Mutta kärsivällisyyteni vaan ei riitä vaikeisiin asioihin, olen liian perusproosaa.

Yksi syy dissata Laaksosen tuotantoa on myös se, että murre-”mikätahansa” on minusta ärsyttävää pelleilyä. Kirjoittakaa kirjakielellä saatana! Ei siitä turun, hämeen tai tampereen murteesta tai slangista kukaan mitään kirjoitettuna tajua. (No nyt tuli yleistettyä. Teki hyvää.)

Sen vielä sanon, että inhoan Hämettä ja hämäläistä mentaliteettia (viha-rakkaussuhde vanhaan kotipaikkaani on valitettavan yksipuolinen = pelkkää vihaa). Jos joku keksii kirjoittaa hämeen murteella runon puluista, en vastaa seurauksista.

Ihanaa iltaa kaikille :)

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Paino nousee ja paikat leviää, niin siinä väkisinkin käy... Varsinkin kun kaupungin paras kahvila on askeleen päässä kotoa, ja sieltä on kät...

Nolo-ostos

12.11.09 Satu Kommentteja: 4

Paino nousee ja paikat leviää, niin siinä väkisinkin käy... Varsinkin kun kaupungin paras kahvila on askeleen päässä kotoa, ja sieltä on kätevä joka aamu hakea tuoreita voisarvia ja ihanaa kahvia jo ennen auringonnousua.

Urheiluohjelma pitää pääkopan  kasassa, mutta ei takapuolta. Niinpä päätin turvautua myös kosmetiikkateollisuuden kosmiseen sormeen. Se oli iso askel. Käytän vuodessa nimittäin yhteensä noin 100 euroa kosmetiikkaan. Pesen hiukset kerran kahdessa viikossa, enkä ole koskaan  ostanut mitään hajuvettä - ellei Body Shopin kookosöljyä lasketa mukaan. No, nytpä lipsahdin pahemman kerran...

Marssin kaverin kanssa Body Shopiin (kiitos vertaistuesta) ja menin ostamaan jotain aivan kamalaa. Nimittäin selluliittiharjan. Sen ostaminen oli nolompaa kuin kondomipaketin hankkiminen lähi-Siwasta 15-vuotiaana.

Ostin lisäksi vielä huulirasvaa ja pitkävartisen harjan, jolla voi raaputella jalkapohjia ja hieroa vatsaa. Kaktusharjan harjakset ovat muuten sen verran kovaa tekoa, että vauva varmaan tuntee hankauksen omissa persuksissaan. Ja koska Palmer´sin kookosrasva on loppumaisillaan, hankin myös kaakaovoidepuikon, joka on kuuleman mukaan (luin taas Vauva-lehden nettipalstaa) ehkäissyt monilla raskausarpien muodostumista.

Vähän sama juttu kuin silloin sen kondomipaketin kanssa: kassahihna ladataan täyteen kaikkea tulitikkuaskeista Lauantai-karkkipussiin, ristikkolehteen ja kuivattuihin banaanilastuihin. Ja hattivatit sinne jonnekin alle, muka huomaamattomasti.

Olin muuten näin lähellä ”   ” ostaa myös selluliittiöljyä, mutta myyjä ystävällisesti neuvoi sen tulevan tarpeeseen sitten vasta synnytyksen jälkeen kun paikat palautuu. Kaakaorasva kuulemma riittää ensi alkuun. Ihana myyjä, minun teki mieli tarjota sille oluet!

[caption id="attachment_98" align="alignnone" width="250" caption="Järkevä ostos. Tuubi maharasvaa."]cocoa_butter_stick[/caption]

[caption id="attachment_101" align="aligncenter" width="250" caption="Astetta tylympi harja. Aktivoi tuoteselosteen mukaan pintaverenkiertoa (?)"]Cactus Brush[/caption]

[caption id="attachment_102" align="alignright" width="250" caption="Nolostus. Fiksuna aikuisena kätkin selluliittiharjan katseilta piiloon vessanpytyn taakse. (Kuvat: Body Shop)"]sellulite massager[/caption]

Selluliittiharja. Camooooon.... Pistän tämän ostoksen hormon talkingingin -mappiin. Sinne samaan piikkiin mieheni on niputtanut myös pahoinpitelemäni pehmolelut, pulunpotkimispuheet (tästä lisää myöhemmin) ja jokaviikkoiset puolenyön potkuraivarit.

Eilen keksin, että miehen on pakko tulla mukaan mammajoogan paritunnille (hän suhtautuu joogaan ja joogassa laulamiseen äärimmäisen skeptisesti). Ehdotin hänelle myös joulupukkina esiintymistä tämänvuotisissa Suomi-juhlissa. Vastaukseksi sain osaan ottavan hymähdyksen: ei kai nyt täysin tarvitse sentään seota. Pehmolelun hakkaaminen on ihan normaalia, joulupukin näytteleminen ei. Onneksi ei tarvitse olla ainut epärationaalinen päätöksentekijä tässä taloudessa.

 



*Kirjatärppi*

Poliisina työskentelevän Marko Kilven Kadotetut-dekkari nimitettiin tänään Finlandia-ehdokkaaksi. Dekkari Finlandia-ehdokkaana, huisia! Suosittelen tutustumaan. Kirjassa on hyvää ja kriittistä pohdintaa nykypäivän julkisuudenhakuisuudesta. Kirjassa ei kuitenkaan pohdita BB-yhteiskuntaa valmiiksi pureskellulla ja ennalta arvattavalla asenteella, vaan teoksessa mennään syvemmälle käsittelemällä sellaisia asioita kuin rajattomuus ja vinoutunut vapauskäsitys (trust me, nämä sanat toimii kirjassa paremmin kuin tässä blogsissa).

Kaikki eivät ole Kilven uusimmasta tykänneet, mutta minusta oli mielenkiintoista lukea vähän syvällisempää suomidekkaria. Eikä minusta ainakaan kyseessä ole mikään Alibi-renkutus. Mieluummin olisin verrannut sitä vaikkapa johonkin Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-teoksiin. Kilven kirjoissa (esikoisromaani Jäätyneitä ruusuja ja Kadotetut) on mielestäni paljon yhteistä Harjunpää-sarjan kanssa: niissä mennään syvälle päähenkilön ajatuksiin ja ollaan vähän herkkiksiä.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Anteeksi vulgääri otsikko. Lainasin sen siskoltani. Puheenaiheena oli arvatenkin synnytys. Tänään mammajoogassa ohjaaja kehotti meitä s-het...

”Paska lentää, p*llu repeää”

11.11.09 Satu Kommentteja: 10

Anteeksi vulgääri otsikko. Lainasin sen siskoltani. Puheenaiheena oli arvatenkin synnytys.

Tänään mammajoogassa ohjaaja kehotti meitä s-hetken koettaessa laulamaan ja viheltämään, se auttaa synnytyskivuissa. Kannattaa kuulemma myös hengittää oikein. Hän demonstroi hengitystekniikkaa imitoimalla pallonheittäjää ja heitti vasurilla palloa ja sanoi, että täältä tulee supistusssss...... Ja sitten hän heitti palloa oikealla kädellä vähän nopeammin ja sanoi, että täältä tulee hengitys, mutta se tulee pidemmälleeeeeeee. Hengitys ”syö” supistuksen ja kipua tuntuu vähemmän.

Noh, en kyllä ihan tajunnut tuota juttua, vaikkakin ajatus pallonheitosta tuntui kivalta. Ota koppi, täältä tulee kolme kiloa lihaa! (Synnytys ei varmaan kuitenkaan toimi samalla logiikalla kuin kuulantyöntö. Ei se sieltä niin vaan irtoa, vaikka olisi miten hyvä jalan asento.)

Joogaopen pääpointtina oli kaiketi hengittää pitkään ja syvään ja kontrolloida siten kipua. Olen jo alkanut pitää tuosta mammajoogasta (mukavan rentouttavaa), mutta pakko minun on kyllä silti myöntää, että viheltely, hengitykset ja aallon harjalla ratsastaminen -mielikuvat eivät jostain syystä vakuuta minua. Kipulääkitys tuntuu edelleen tehokkaimmalta vaihtoehdolta kipua vastaan.

Monet kipulääkkeiden avulla synnyttäneet tuntuvat jotenkin pyytelevän anteeksi esim. epiduraalin käyttöä. ”En minä muuten, mutta kun supistuksia oli jatkunut jo viisi päivää, aloin olla aika loppu.” No totta helvetissä sitä alkaa olla loppu tuollaisen mankelin jälkeen. Olisin itse pyytänyt sen epiduraalin jo kirjautuessani sisään sairaalaan. Ihan kuin se olisi jotenkin vähemmän synnyttämistä, jos alaselkään isketään lääkettä. Eikä tätä syyllisyyden tunnetta varmasti yhtään vähennä tohina kipulääkkeettömästä synnytyksestä. Vauva-lehdessä (9/2009) oli artikkeli, jossa lääkäri ja kätilö väänsivät kättä kipulääkkeiden käytöstä. Vaikka juttu oli yritetty kirjoittaa turhankin hyväntahtoiseen muotoon (vaadin verta kentälle, perkele, kirjoittakaa parempia = rohkeampia juttuja!), rivien välistä paistoi selkeästi läpi se, että kätilö ei suosi kipulääkkeitä, lääkärillä taas on asiakaslähtöisempi, ja mielestäni pehmeämpi näkökulma – synnyttäjä päättää.

”Normaaliin synnytykseen liittyy kipu, josta terve nainen halutessaan selviää ilman kipua”, totesi juttuun haastateltu kätilö.

Mistä helvetistä sinä sen tiedät? Mistä kukaan toinen voi tietää, miten kovalta kipu jostakin toisesta tuntuu? Vauva pullahtaa jollain ulos helpommin kuin toisilla. Sitä paitsi mikä on normaali synnytys? Onko se sitä, että paikat eivät rikkoonnu, vai sitä, että et pyörry kesken ponnistamisen?

Vauva-lehden keskustelupalstalla (Vauva-lehden keskustelupalstan sisällöstä suurin osa saa minut yhtä raivon partaalle kuin HS.fi:n keskustelupalstan lukeminen, mutta kunnon masokistina siellä pitää silti käydä ainakin kerran viikossa kiduttamassa itseään) oli taannoin käynnissä keskustelu, jossa jo synnyttäneet keskustelivat siitä, mitä he eivät kerro kivuistaan tai muuhun synnytykseen liittyvästä ensisynnyttäjälle. Menkää itseenne kaikki salailijat - hävytöntä tiedonpanttaamista, sanon minä! Kaikki mahdolliset tuskakertomukset jakoon ja heti. Mitä pahempaan osaa varautua, sitä helpommalta se tuntuu. Pessimisti ei pety. Synnyttäminen on joka tapauksessa ihan paska homma, pakollinen ponnistus, että päästään loppuun asti.

”Paska lentää ja p*llu repeää” -mielikuva vastaa siis omaan mielikuvaani synnyttämisestä paremmin kuin sinisellä aallolla ratsastaminen ja muu diipadaapa. Kyllä, synnyttäminen on luonnollista. Niin on kuoleminenkin ja se että on keuhkosyöpä ja että tukehtuu omaan hengitykseensä. Mieluummin kuolen ilman tuskia kuin tuskien kanssa, mieluummin synnytän ilman tuskia kuin tuskien kanssa. Kukin valitsee oman reittinsä, eikä siinä tarvitse lääkäreiden, kätilöiden tai kenenkään muun tuputtaa omia näkemyksiään. Kertokaa vain mitä lääkkeitä on saatavilla ja milloin se pitää ottaa. Piste. Ja kiitos.

*Kirjatärppi*

Tällä kertaa vinkki hyvästä kirjoihin liittyvästä nettisivustosta. Löysin tämän linkin INAhduksen kirjablogia lukiessani. Sivustolta www.kirjavideo.fi löytyy noin kolmiminuuttisia videoita, joissa suomalaiset kirjailijat kertovat uutuuksistaan. Mielenkiintoisia mainosvideoita – erityisen siistiä on nähdä kirjailijat itse puhumassa kirjoistaan ja lukemassa niitä. Minun teki ainakin heti mieli ostaa Taavi Soininvaaran uusin! Taavi vaikutti aika symppikseltä laiturinpenkillä istuessaan.

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kävin kätilöllä koplattavana toissapäivänä, eli tilastotietoa on taas saatavilla: painoa 66 kg, raskausviikko 26 (muistin että se oli 29!) j...

Kamala kätilö

7.11.09 Satu Kommentteja: 6

Kävin kätilöllä koplattavana toissapäivänä, eli tilastotietoa on taas saatavilla: painoa 66 kg, raskausviikko 26 (muistin että se oli 29!) ja verenpaine hyvä. Kätilö ihmetteli, olenko laihtunut, kun painoa on tullut lisää vain viisi kiloa raskauden alusta. Kehotti syömään enemmän. Mutta kun en pysty, olen koko ajan ihan täynnä, totaaliähkyssä.

Olen käynyt kättelemässä kätilöä nyt kolme kertaa. Kaksi viimeisintä kertaa ovat olleet ihan ookoo, sillä laitoin ensimmäisen kätilön vaihtoon heti ensitapaamisen jälkeen. Ensimmäisen kätilön muistaminen saa edelleen näppyjä pintaan – ja kun luette miksi, ette tekään ihmettele.

Referaatti viime elokuun puolivälistä:

Istun terveyskeskuksen odotushuoneessa yksin. Mies on työmatkalla. Aikaa varatessani vastaanottoapulainen lupasi minulle englanninkielentaitoisen kätilön. Jännittää. Ihan kuin olisin menossa työhaastatteluun!

Miksi juuri teistä pitäisi tulla äiti? – Voi luoja, ei aavistustakaan.

Voisitteko kertoa kokemuksistanne vastaavista tehtävistä? – Olen nähnyt vauvoja telkkarissa.

Onko teillä jotain kysyttävää avoimena olevaan paikkaan liittyen? – Itse asiassa on. Onko tässä irtisanomisaikaa?

Koitan jotenkin koota itseni, kun kätilö tulee kutsumaan minua nimeltä. Käsi ojossa ja vähän etukenossa rynnistän kätilöä kohti (pitää antaa hyvä ensivaikutelma). Mutta kätilöpä ei kättele vaan kääntyy kannoillaan ja käskee minua seuraamaan perässä. Koitan laittaa ojossa olleen käden huolettoman oloisena taskuun, mutta se on täynnä räkäpaperia. No niin, tämähän alkaa hyvin.

Istun mammaa vastapäätä, koitan vähän hymyillä, mutta se taitaa näyttää irvistykseltä. Matami menee suoraan asiaan – omalla kotikielellään. Nimi, sosiaaliturvatunnus, uskontokunta, siviilisääty, onko tehty abortteja, mones raskaus jne.

Koitan saada hänet puhumaan englantia. Ändää, joor ---öööh---- neim... Alakoululainekin puhuu parempaa englantia! Perkeleen vastaanottoapulainen.

Mamma hakkaa tietokonetta, kirjoittaa välillä jotain papereihinsa. Mutta ei katsokaan minuun. Sitten hän alkaa kysellä miehestäni.  ”Tehän asutte eri osoitteissa, ettekä ole naimisissa!”

Ei olla naimisissa ei. Eri osoite johtuu siitä, että miehen kirjat ovat muuton takia edelleen vanhassa osoitteessa. Tiedon pitäisi kyllä päivittyä rekistereihin minä päivänä hyvänsä.

Kätilö vilkaisee minua kulmiensa alta ja toteaa ääni naristen, että minähän olen ulkomaalainen. Enkä ole asunut tässä maassa vielä puolta vuotta, minun pitää maksaa tästä kaikesta hoidosta markkinahinta! Ja se on kuulemma todella kallista.

Tiedän, että minun ei tarvitse maksaa yhtään mitään. Minulla on Kelan E-lomakkeita laukku täynnä ja EEA-maasta toiseen muuttava pääsee suoraan kohdemaan sosiaaliturvajärjestelmään, jos lähtömaasta on hankittu oikeat todistukset. Mamman mielestä se ei kuitenkaan riitä. No voi perkele.

Sanon kätilölle suoraan, että olen kyllä selvittänyt asiat ja lukenut tämän lain ja että otan suurlähetystöön yhteyttä tämän tapaamisen jälkeen ja he voivat vielä varmistaa asian sinulle henkilökohtaisesti. Ilmeisesti suurlähetystön mainitseminen saa akan suun tukkoon.

Tunnelma on sata astetta miinuksella, kun hän alkaa kysellä raskaudesta. ”Oliko suunniteltu lapsi”. No ei ollut, vastaan. Ei olisi kannattanut olla rehellinen, sillä lämpötila huoneessa laski 20 astetta lisää.

”Ai etkö sitten halua pitää tätä?”, hän kysyy.

No jos olen tullut tänne äitiyspolille asti enkä mennyt sairaalaan aborttipaperit kourassa, niin mitäs luulet? Tyydyn kuitenkin sanomaan vain, että joo kyllä me halutaan.

(Kätilö ei tosin vieläkään usko, että lapsen isä on mukana projektissa millään tavalla, hän antaa kaikin tavoin olettaa, että se on vain keksimäni hurja peitetarina päästäkseni luikertelemaan sisään paikalliseen sosiaaliturvasysteemiin.)

Kätilö iskee pöytään 50-sivuisen odottajan oppaan, joka on kirjoitettu maan omalla kielellä. Sitä ei kuulemma ole saatavilla englanniksi. Tai esimerkiksi ruotsiksi, tai millään muullakaan kielellä. Hymyillen veikeästi hän kehottaa miestäni kääntämään sen minulle.

Sitten hän kehottaa minua kysymään mieltäni askarruttavia asioita.

– Onko jotain, mitä en saa syödä?

Ei ole.

– Siis eikö esimerkiksi raaka kala ole pahasta?

No totta kai on, ei sitä saa syödä.

(HALOO!!!)

– Voinko harrastaa urheilua normaaliin tapaan?

Valitse itse, se on sinusta kiinni.

– Siis onko potkunyrkkeily ookoo kolmannella kuulla? (En oikeasti harrasta potkunyrkkeilyä, mutta oli pakko kysyä)

– Se sinun täytyy päättää itse.

Jne.

Päätin kysyä vielä yhden kysymyksen, ihan vaan kokeilumielessä.

– Jos pelkää synnytystä ihan kamalasti, voiko tässä maassa saada keisarinleikkauksen?

No ei todellakaan voi. Ei tämä mikään Amerikka ole!!

 



Jaahas. Lopetan kyselemisen ja päätän lähteä kotiin. Sanoi kiitos näkemiin ja lyön oven takanani kiinni. Yksikään työhaastattelu ei ole saanut minua yhtä uupuneeseen tilaan. Itkin kotona seuraavat kolme päivää ja kidutin kätilöä mielikuvissani (auttoi muuten). Poikaystäväni kävi tapaamassa matamin esimiestä palattuaan työmatkalta ja referoi tapahtumat sanatarkasti. Seuraa tietysti anteeksipyytelyjä ja pahoitteluja. Saan uuden kätilön, joka on ihan mukiinmenevä tapaus.

Onko teillä muilla kauhukokemuksia kätilöistä?

 



*Kirjatärppi*

Ensimmäinen kätilöni toi mieleeni Stephen Kingin luoman Annie-hahmon. En ole koskaan ollut suuri King-fani, mutta Piina osui ja upposi luettuani sen kymmenisen vuotta sitten. Niille, joille kirja ei ole tuttu, kerrottakoon juonesta seuraavaa:

Piina kertoo auto-onnettomuuteen joutuneesta kuuluisasta kirjailijasta Paulista, joka lojuu loukkaantuneena tien varressa. Tien varrelta hänet korjaa kotiinsa paranemaan entinen sairaanhoitaja Annie, jolla viiraa pahasti päässä. Annie rakastaa kirjailijamiehen luomaa romaanisarjaa yli kaiken. Uusimmasa kirjassaan hän on kuitenkin tappanut teostensa päähenkilön. Paulin on siis kirjoitettava Annielle uusi teos, jossa päähenkilö herää kuolleista. Tai muuten alkaa kirves heilua…

[caption id="attachment_87" align="alignnone" width="200" caption="Stephen Kingin Piina. Sopivaa yöluettavaa kaikille sairaanhoitaja- ja kätilökammoisille."]Piina[/caption]

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

En ole peiliin tuijottava neurootikko – paitsi aina silloin tällöin. Siispä asiaa läskistä, herkuttelusta ja liikunnasta. Ylihuomenna on kät...

Maha urheilee ja kasvaa ja tahtoo taas Berliiniin

3.11.09 Satu Kommentteja: 13

En ole peiliin tuijottava neurootikko – paitsi aina silloin tällöin. Siispä asiaa läskistä, herkuttelusta ja liikunnasta.

Ylihuomenna on kätilökäynti ja punnitus. Puoli kiloa pitäisi kuulemma tulla viikossa. Vai muistankohan ihan väärin. Raskausviikolla 12 painoin 61 kiloa. Raskausviikolla 20 painoa oli vain 63 kiloa. Nyt on menossa...ööh... raskausviikko 28 tai jotain sinnepäin.  Eli painon pitäisi kai olla yli 65. Saapa nähdä. Raportoin lisää loppuviikosta!

Kiloista kuntoiluun. Olen sinnikkäästi koittanut pitää yllä edes jonkinlaista urheilurytmiä. Jos jämähdän sohvalle, tympiinnyn ja muutun räjähtäväksi ruutitynnyriksi. Sitä paitsi takapuoli on jo saanut mukavasti (lisää) selluliittia.  ”Ei se nyt niin kovin iso ole”, kommentoi mieheni kun kääntelin kankkujani peilin edessä. Heitin (pehmeällä) sukkakorilla. Ja joo, olen kyllä vähän herkutellutkin. Tavallisen ruoan lisäksi vatsaan uppoaa viikossa muutama voisarvi (muutimme juuri leipomon viereen, ei hyvä), puoli pakettia keksejä, puolisen litraa jäätelöä ja silloin tällöin karkkia. Ylimääräistä tuostakin herkkumäärästä kertyy meikäläisen vartalotyyppiin helposti, varsinkin nyt kun liikunta on jäänyt vähemmälle.

Olen koittanut pitää yllä tällaista liikuntaohjelmaa:

1)
Mammajooga kolmesti viikossa.
Plussat: Venyttely on kivaa. Opin käyttämään jumppapalloa, ja nyt haluan sellaisen kotiin. Joogassa tulee lämmin, mutta ei mitenkään hiki.

Miinukset: Kärsivällisyyteni ei meinaa riittää tähän meditatiiviseen joogaan. Astanga-joogaan tottuneelle lorujen toistelu ja käsien liikuttelu edes takaisin otsaluun päällä tuntuu vähän hassulta. Kaiken huippu on se, että täällä lauletaan! Argh, minä en laula julkisesti. En varsinkaan selvin päin, enkä varsinkaan joogassa.

2)
Mamma-aerobic kerran viikossa.
Plussat: Tulee hiki, mutta meno ei ole liian raskasta. Yhteisnolostaminen muiden jumppaajien kanssa on kumman rentouttavaa.

Miinukset: Jumppamatoilla äitejään ja muita hyppelijöitä tarkkailevat vaippahousut häiritsevät intensiivisellä tuijotuksellaan. Kakan hajuun kestää tottua. Musiikki on aivan kamalaa.

3)
Kävelen kaikki alle kahden kilsan matkat. Jos sää on viikonloppuna kiva, mennään poikaystävän kanssa yhdessä kävelylle.
Plussat:
Halpaa ja nopeaa, ei tarvitse raahata jumppakamoja mukana eikä juosta aikataulun perässä.

Miinukset: Yleensä kun pitäisi lähteä kävelemään, minua laiskottaa tai ulkona on paska ilma. Musiikki motivoi, mutta sitäkään ei nyt ole saatavilla. Olemme nimittäin keskellä muuttohässäkkää ja iPodini latauspiuha on ”jossain laatikossa”, eli olen nyt kuukauden kuunnellut yhtä soittoa listaa, joka koostuu Maija Vilkkumaan parhaista, DJBB:n uusimmasta albumista, Ice-T:n 1990-luvun alun hiteistä ja Reggaton-kokoelmasta, jonka ostin Kuuban-matkalta muistoksi muutama vuosi sitten. Nyt tuo sekasotku alkaa jo ärsyttää. Plus poikaystävä loukkasi juuri jalkansa, joten joudun tekemään viikonloppukävelyt yksin. (Tästä vois ehkä päätellä, että mulla ei oo yhtään kavereita. Mutta ei hätää, kyllä mulla on muutama, mutta niitä ei vaan koskaan saa raahattua ulos samaan aikaan kun itsellä on motivaatiota.)

 



*Kirjatärppi*

Matkalla Berliiniin? Ai ei. No ei se mitään, kannattaa silti lukea venäläissyntyiseltä, nykyään Berliinissä asuvalta Wladimir Kaminerilta ainakin Ryssädisko, Schönhauser Allee ja Berliinin matkaopas uteliaalle turistille.

Wallu-sedän tausta on aivan mahtava. Ukko muutti Berliiniin vuonna 1990 eikä osannut sanaakaan saksan kieltä. Ja nyt hän on yksi maan suosituimmista kirjailijoista. (Miksei mulle koskaan käy näin?)

Teoksissaan Kaminer sekoittaa omaelämänkerrallisia havaintojaan venäläisestä ja berliiniläisetä yhteiskunnasta. Ryssädiskossa kertoja tarinoi  eri puolilta maailmaa Berliiniin muutaneista ihmisistä. Kirjaa lukiessani minulle tuli ihan sellainen olo, kuin venäläisittäin saksa murtava viiksekäs Wladimir olisi istunut kanssani tuopin ääressä baarissa Prenzlauer Bergissä hirveässä tuubassa kertomassa sairaan hyviä juttuja kavereistaan. Berliinin matkaopas uteliaalle turistille taas on toimiva matkaopas ja antaa käytännön vinkkejä mm. baareista.

Jos et ole aikaisemmin käynyt Berliinissä, lue heti nämä kirjat! Sen jälkeen sinunkin on ihan pakko päästä. (Kokemukseni mukaan Blue1:lla ja Air Berlinillä pääsee edullisimmin.)


 

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Sain hillittömän hihityskohtauksen toissa-aamuna lukiessani yhden bisnestutun kirjoittamaa sähköpostia. Viesti päättyi loppukaneettiin: ”Iha...

Täällähän haisee - - - odotus!

1.11.09 Satu Kommentteja: 3

Sain hillittömän hihityskohtauksen toissa-aamuna lukiessani yhden bisnestutun kirjoittamaa sähköpostia. Viesti päättyi loppukaneettiin: ”Ihanaa odotuksen tuoksuista loppu vuotta! Sinulle on upeita ja unohtumattomia hetkiä luvassa.”

Ilmeisesti kollega oli saanut jotain kautta kuulla raskausuutiset. Hyväähän tämä naishenkilö viestillään tarkoitti, mutta kontekstista irrotettuna olisin voinut ottaa yllämainitun myös vittuiluna.

Raskaus nimittäin ei ainakaan minusta tuoksu järin hyvälle. Kaikki vartalosta ulostulevat asiat ovat lisääntyneet raskauden edetessä ja niistä suurin osa haisee aika pahalle. Pesukoneen käyttöaste on triplaantunut muutaman viime kuukauden aikana. Eikä se vauva ole vielä edes syntynyt!!

Kun aivastan, housuihin lirahtaa väkisinkin pari tippaa. Hikeä erittyy enemmän. Finnejä on aika paljon, ja lähes joka aamu herään tunteeseen, että joku on yöllä käynyt levittämässä puolikkaan voipaketin päähäni. Vessassa saa juosta molemmilla tarpeilla noin tunnin välein (noh, ei se ummetuskaan varmasti kivaa ole). Tunnen olevani vuotava viemäriputki. Loppuisi jo tämä.

”Upein ja unohtumaton elämys” tähänastisen raskauden aikana on koettu syksyllä työmatkalla. Iski sietämätön hiivatulehdus. Eikä ollut apteekkia lähistöllä, eikä hotellista löytynyt maustamatonta jogurttia. (Luin joskus naistenlehdestä, että luonnonjogurttiin kastettu tamponi on hyvä hätäapu hiivatulehdukseen.) Yövahti löysi keittiöstä banaanijogurttia, mutta en kehdannut sillä kokeilla – mielikuva banaanikoktailista siellä kuulosti aika epämiellyttävältä. Eikä minulla edes ollut niitä tamponeja.

Voitte kuvitella sitä kutiamisen määrää. Tuuletusvoiman maksimoimiseksi koitin nukkua sekä tavara että ikkuna auki. Olo oli järkyttävistä järkyttävin seuraavan päivän iltaan asti, jolloin pääsin kaupunkiin ja apteekkiin. Enpä ole sen jälkeen poistunut pidemmäksi aikaa kotoa ilman hiivatulehduslääkettä. Rintapumpun ja vaipankin kuulemma unohtaa vain kerran.

Asioita, joita ilman ei raskaana ollessaan kannata lähteä esim. matkalle:

- hiivatulehduslääke

- kahdet puhtaat alushousut päivää kohti

- superrasvaista rasvaa (keskivartalo kutisee venyessään)

- vitamiinit

- Ja käy aina vessassa, kun siihen on mahdollisuus. Vaikkei olisi edes hätä.

 



*Kirjatärppi*

Chileläisen Isabel Allenden esikoisromaani Henkien talo (1985) on yksi parhaita lukemiani kirjoja. Chilen sosialistinen presidentti Salvador Allende oli Isabelin eno. Salvador Allende ehti olla Chilen presidenttinä 1970-luvun alkuvuodet, ennen kuin sotilasjuntta Augusto Pinochetin vallankaappauksessa Salvador Allende lähipiireineen sai surmansa. Mukaansatempaavassa, spirituaalisessa sukuromaanissa käsitellään myös näitä Chilen 1970-luvun tapahtumia. Varoituksen sana lienee paikallaan: kirjaa ei todellakaan pysty jättämään kesken. Henkien talo oli minulla mukana lukemisena interrail-matkalla 2000-luvun alussa. Luin kirjaa matkalla Budapestistä päiväretkelle lähistön kaupunkeihin. Istuin nenä kiinni Henkien talossa niin tiivisti, että unohdin ajankulun kokonaan ja ajelin onnellisena kaikkien mahdollisten pysäkkien ohi. Pääteasemalla konduktööri tuli ravistelemaan olkapäästä ja ilmoitti, että seuraavaksi tämä juna matkaa Kroatiaan. Onkohan neidillä passia mukana.

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Voi jumpe. Tänään koitti se päivä kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa mukaan paikkaan, jossa saman kaupunginosan äidit ja niiden pienet laps...

Äiti-lapsijumpasta

27.10.09 Satu Kommentteja: 5

Voi jumpe. Tänään koitti se päivä kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa mukaan paikkaan, jossa saman kaupunginosan äidit ja niiden pienet lapset kokoontuvat tunniksi yhteen. Siis äiti-vauvajumppaan! Kuntosalini mainosti näitä mammatunteja jo elokuussa. Kahden kuukauden vehtaamisen jälkeen päätin vihdoin uskaltaa.

Se oli iso askel minulle. Kaikki raskaana olevien tai juuri synnyttäneiden naisten yhteiskiva, jonka ainut yhdistävä tekijä on se, että osallistujat ovat raskaana tai vastasynnyttäneitä, tuntuu ahdistavalta. Yhtä ahdistavaa yhdistävää olisi koota yhteen kaikki 32-vuotiaat ruskeatukkaiset kymmenen korttelin alueelta ja tehdä yhdessä ”jotain kivaa”. Suhtauduin myös epäillen jumppasalin matoilla lojuviin vaippaikäisiin, jotka katselevat, kuinka mammat hötkyy ja hikoilee steppilaudoilla. Ja niillä kaikilla on se sama ilme, joka sanoo, että te näytätte tyhmiltä, antakaa ruokaa älkääkä siellä pyllistelkö. Välillä joku pieraisee (yleensä lapsi).

Mutta ei se onneksi ollut ihan niin kamalaa kuin kuvittelin. Kaikki me 20–30-vuotiaat pre-äidit ja vastikään synnyttäneet vaikutimme yhtä vaivaantuneilta. Meidän kaikkien mielestä body pump on paljon kivempaa, mutta sitä ei ”tällä mahalla” tai ”näin pian synnytyksen jälkeen” pysty tekemään. Eli syntyi yhteinen sopimus: tämä nolo jumppatunti on väliaikaratkaisu.

Maikallakin oli oma mukula mukana. Sen voisi tosin ensi kerralla sitoa kaulapannasta seinään, koska kolmesti tunnin aikana rääpäle onnistui ryömimään cd-soittimen alle ja vetämään johdot seinästä.

Musiikkivalinta tosin aiheutti päänsärkyä. Mikä hitto näitä aerobic-ohjaajia oikein vaivaa! Normaalien aikuisten tunnilla soi yleensä joku järkyttävä listahittirenkutus. Tai trance. Niihin on jotenkin jo joutunut  vuosien varrella tottumaan. Mutta tällä tunnilla soitettiinkin keski-ikäisten ihmisten musiikkia. Kun ilman alkuvaroitusta ilmoille kajahtaa paikalliset versiot Matista ja Teposta ja Meiju Suvaksesta, meinaan ihan oikeasti pissata housuun pelkästä järkytyksestä.

Luulin, että haara-perus-askelluket, pyllistely vauvojen edessä lattialla ja yhteinen pillulihaspiiri ovat jo tarpeeksi noloja. Mutta kun lantionpohjalihaksia treenatessa korvissa soi Frederikin Tsingis Khan, jäin sanattomaksi.

Ensi kerralla pyydän, että ohjaaja soittaisi vaikka sitä trancea. (Ehkä se cd-soittimen johtoja seinästä repinyt jumppamaikan muksu olikin fiksumpi kuin aluksi arvelin – se tiesi äitinsä petollisen musiikkimaun ja yritti varoittaa meitä muita.)

Lopputulema? Aion mennä uudestaan. Muut äidit vaikuttivat ookoolta ja yhteisnolottaminen on oikeastaan aika vapauttavaa. Ja yksi niistä konttausikäisistä lapsista näytti aika hauskalta kun se ryhtyi apinoimaan äitiään ja alkoi punnertaa steppilaudan päällä.

Voi apua, huomaatteko? Meitsi alkaa pehmetä. En saanut paniikkikohtausta, vaikka siellä oli neljä nahkaherätyskelloa samassa tilassa. Huh. Täytyy varmaan vetäistä joku kriisi illaksi, se piristää.

 



*Kirjatärppi*

Olen koko kesän ahminut pohjoismaista krimiä. Pohjoismainen krimi taisi olla kova juttu joku kolme vuotta sitten. Tulen näköjään taas vähän perässä, räpiköin jälkimainingeissa. Olen ihastunut salaa useampaan pohjoismaiseen poliisiherraan. Yksi parhaista on Henning Mankellin luoma Kurt Wallander – masentunut, fiksu ja vähän viinaan menevä poliisimies. Jolla on kaikenlisäksi diabetes. Ei ehkä ihan unelmien poikamies, mutta turvallinen salarakas.

Wallander-kirjathan ovat ihan järkyttävän epäuskottavia. Poliisimiehen kotikaupungissa, pikkuruisessa Ystadissa tapahtuu aivan liikaa rikoksia. Siis sarjamurhia ja sen sellaista. Ja Wallander tietysti aina selvittää ne. Ja aina poliisimies muistelee kuollutta kollegaansa Rydbergiä. Mutta silti olen lukenut sarjan jokaisen kirjan läpi melkein yhdeltä istumalta.

Ja nyt, vih-doin-kin, pitkän tauon jälkeen Mankellilta tuli syyskuussa uusi, järjestyksessä kymmenes Wallander-romaani.  Rauhaton mies on Mankellin itsensä mukaan ehdottomasti viimeisin Wallander-sarjan osista. Toivotaan, että lupaus ei pidä.

PS. Jos et ole lukenut Wallanderia, aloita sarja alusta. Rauhaton mies ei täysin aukea, jos sokeritautisen poliisin henkilöhistoria ei ole lukijalle ennestään tuttu.

[caption id="attachment_71" align="alignnone" width="172" caption="Rauhaton mies (Mankellin uusin ja viimeinen Wallander-teos)"]Rauhaton mies[/caption]

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaikkien raskauden kokemat naiset ovat sanoneet sitä samaa: vituttaa, kun vieraat lääppii mahaa! Myös se ärsyttää, kun puolitutut käy käsiks...

Jos lääpit mun mahaa niin täältä pesee!

24.10.09 Satu Kommentteja: 5

Kaikkien raskauden kokemat naiset ovat sanoneet sitä samaa: vituttaa, kun vieraat lääppii mahaa! Myös se ärsyttää, kun puolitutut käy käsiksi, varsinkin jos ne tekee kosketushyökkäyksen kysymättä. Oma vatsani näyttää vielä jonkin aikaa kaljamahalta - eli vielä ei voi kuulemma sanoa varmaksi, onko siellä kuvun alla vauva vai rasvakerros (sain kommentin tänään kaverilta, jota en ole nähnyt viime kesän jälkeen; ja oikeastaan tuo kommentti kuulosti jotenkin hyvältä). No, kohta se maha sieltä  vatsalihasten antaessa periksi pullahtaa reilusti näkyville. Olen jo varautunut tähän pian koittavaan päivään uudella t-paidalla. Jos tähän saisi vielä "If you touch my belly you're dead" -tekstin, vaatekappale olisi täydellinen.

[caption id="attachment_64" align="alignnone" width="500" caption="Pakollinen hankinta mahalääppijöitä vastaan"]Pakollinen hankinta mahalääppijöitä vastaan[/caption]

Tässä on muuten ihanan pitkä helma, joten paita ei pyörähdä makkaraksi kadotetulle vyötärölle.

(Ames Brosin -paitoja saa Suomessa Puoti.fi-nettikaupasta.)

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?