Kaksikielisyys on aivoille vitamiinia

Kaveri linkkasi Facebookissa artikkeliin, jossa sivuttiin kaksikielisyyttä koskevaa tutkimusta. Jäin lukemaan, tietysti. On nimittäin muut...

Kaveri linkkasi Facebookissa artikkeliin, jossa sivuttiin kaksikielisyyttä koskevaa tutkimusta. Jäin lukemaan, tietysti. On nimittäin muutama juttutyyppi, jonka kahlaan aina läpi. Islantia käsittelevät matkajutut, tasa-arvoista vanhemmuutta koskevat jutut ja sitten nämä kaksikielisyyttä koskevat jutut. Jos ei ole aikaa lukea koko artikkelia, vilkaisen ainakin otsikon ja pari ensimmäistä kappaletta.


Kaksikielisyysasiat ovat tulleet minulle lasten syntymän jälkeen tärkeäksi. Vaikka asummekin täällä Islannissa, jossa päiväkodit ja koulut käydään islanniksi ja melkein kaikki lasten ympärillä puhuvat islantia, olen pitänyt tärkeänä tehtävänäni opettaa lapsille suomea pitää yllä heidän suomen kielen taitoaan. 

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minä puhun heille aina suomea, vaikka he vastaisivat islanniksi. Seitsemänvuotias vastaa minulle aina suomeksi ja suomeksi käymme kaikki kahdenväliset keskustelut. Jos hänellä on kavereita kylässä tai olemme muuten sellaisessa tilanteessa, jossa ei ole kohteliasta sulkea muita keskustelun ulkopuolelle, puhumme islantia, vaikka se minusta vähän oudolta tuntuukin. Esikoinen käy myös Suomi-koulua, joka kokoontuu pari kertaa kuukaudessa. 

Kaksivuotiaasta kuopuksesta on lähtenyt ääntä siitä asti kun se oppi syntymisen jälkeen hengittämään. Hän paitsi puhuu kovaa, hän puhuu paljon. Pätkä pälättää siihen malliin, että olen useampaan otteeseen saanut kysymyksiä, että onko hän muka vasta kaksi. No onhan se, mutta puhuu kuin puhelinmyyjä. Muutaman virkkeen kokoiset tarinat, lastenlaulut kaikkine säkeistöineen ja kadunnimet tulevat ilman taukoja. Mörssärin muistikin on ihan hassun hyvä: tyyppi muistaa kaikkien tarhakavereidensa (heitä on 14) nimet, kaikkien päiväkodin opettajien ja sijaisten nimet ja kaikkien päiväkodien osastojen nimet. Siis myös ne, joita ei itse ole vielä käynyt.

Meillä on kotona yksi parikymmensivuinen kuvakirja, jossa on kissoja. Joka sivulla on vähän erinäköinen kissa ja kissalla nimi. Kissakirjan lukeminen tarkoittaa sitä, että minä avaan sivuja ja mörssäri näyttää sormella kaikki kissat läpi ja kertoo niiden nimet. En ymmärrä, miten se on voinut oppia ne ulkoa. 

Joten ei siis ihme, että verbaalisella tyypillä myös suomen kieli on yllättävän kehittynyt. Hän usein tosin vielä vastaa minulle islanniksi, vaikka ymmärtää suomeksi. 

Kaksikielisyyden ylläpitäminen ei ole oikeastaan vaatinut sen kummempia vaivannäköjä. Olen vain alusta asti puhunut heille suomea, lukenut suomenkielisiä kirjoja ja antanut katsoa suomeksi puhuttuja dvd-leffoja ja youtube-pätkiä: pikkukakkosta, teletappeja, muumeja,  annelia ja onnelia ja kissojen valtakuntaa. Toki se on auttanut, että oleskelemme silloin tällöin tyttöporukalla Suomessa suomea puhuen ja kuunnellen. Mutta helppoa tämä on silti ollut. Minun on siis vaikea saada sovitettua päälleni minkään moista ahkeruusviittaa: kyllä se toinen kieli on tullut molemmille kuin itsestään ilman hampaiden kiristelyä ja puurtamista.


Se tutkimus, johon alussa viittasin! Siinä nousi ilmi muutama hauska yksityiskohta kaksikielisyyden vaikutuksista ihmisen mieleen.

Lasten kaksikielisyys on minulle tärkeää jo ihan itsekkäistä syistä: haluan, että ne osaavat minunkin kieleni. Haluan myös, että he pystyvät keskustelemaan minun sukulaisteni kanssa, koska he eivät puhu islantia eivätkä lapset toisaalta osaa vielä moneen vuoteen englantia niin hyvin, että voisivat käydä keskusteluja.

Mutta onpa siitä näköjään kaikkea muutakin hyötyä. Kaksikielinen vaihtaa käyttämäänsä kieltä monta kertaa päivän aikana välillä tietoisesti mutta välillä myös ihan ajatuksissaan. Koska eri kielillä asiat koetaan eri tavalla, aivot joutuvat mukautumaan uusiin tilanteisiin ja ajattelutapoihin useita kertoja päivän aikana. Kun suomeksi vaikka sanotaan, että kestää hetken, sanotaan aika usein "se vie vähän aikaa". Islanniksi sama ilmaistaan useimmmiten "se vie lyhyen ajan". Toisessa kielessä hetki aikaa mitataan useimmiten pituutena, toisessa tilavuutena. Erot voivat olla pieniä, mutta ne pistävät aivot hahmottamaan asioita eri tavalla useita kertoja päivän aikana. Aivojumpasta taas on monenlaista hyötyä. Tutkimustuloksissa nousi esiin mm. seuraavat imartelevat havainnot:


- Kun ajatukset eivät junnaa aina samassa asennossa vaan osaa vaihtaa ajattelutapaa, on myös helpompaa asettua toisen ihmisen asemaan. (Tästä on omakohtaista kokemusta esikoisen kohdalla. Hänen luokanopettajansa kertoi meille syksyllä, että kun luokalle saapui yksi islantia vielä aika huonosti puhuva maahanmuuttaja, hän laittoi lapsen istumaan meidän lapsemme viereen, koska tällä riittää kärsvällisyys ja ymmärrys auttaa luokkakaveriaan islanninkielisten sanojen opettelussa. Hieno juttu!)
- Koska aivot käyvät kieltä vaihtaessa jatkuvasti kierroksilla, kaksikieliset oppivat ajattelemaan nopeammin. Kaksikielinen kuulemma multitaskaa helpommin kuin yksikielinen. 
- Päivittäinen vaihtelu kielestä toiseen lisää henkistä hyvinvointia. 

Jep. On se hyvä, että on tullut saatua itseään viisaampia lapsia. 


Islantilainen kodinonni - kaupoissa ensi keväänä

Kääk, ääh, puuh. Minulla on menossa kirjoitusurakan viimeiset kilometrit. Olen luvannut jättää ensi keväänä ilmestyvän kirjani ensimmäise...

Kääk, ääh, puuh. Minulla on menossa kirjoitusurakan viimeiset kilometrit. Olen luvannut jättää ensi keväänä ilmestyvän kirjani ensimmäisen käsisversion lokakuun viimeisenä päivänä. 


Mieliala vaihtelee välillä "ai saakeli tästä tulee kyllä hyvä" - "tylsää kuin vaalimainos viime vuosikymmeneltä". Ylös ja alas, epätoivosta intoon ja työn imuun. Yritän olla ennakkofiilistelemättä mitään, pyrin jatkamaan kirjoittamista. Lauseiden välissä juon kahvia ja kuuntelen gangstaräppiä. Yritän nauttia tästä juuri nyt käynnissä olevasta ajanjaksosta, koska luomisvaihe on se kaikkein paras. Sitten kun kirja on joskus valmis ja sitä voi pitää kädessä, on tunne tottakai mukava, mutta ei sitä voi mitenkään verrata tähän kohtaan, kun kaikki se hauska - eli kirjoittaminen - on vielä kesken.

On vaikea keksiä adjektiiveja kuvaamaan fiiliksiäni tästä kannesta, koska pidän siitä niin tavattomasti. Siksi teen kuvailun ilman adjektiiveja - toteanpa vain, että kun näin kannen ensimmäistä kertaa, sykemittarini kärähti. Semmoista se oli.

Kannen kuvasi Björgvin Hilmarsson ja kannen suunnitteli Satu Kontinen