Kasvojenkohotus ja muut temput tehty

Mietin tätä blogia lähes päivittäin.  Niin varmaan te kaikki muutkin! Vakavasti ottaen. Tämä on yksi tärkeimmistä työkavereistani ja s...

Mietin tätä blogia lähes päivittäin.  Niin varmaan te kaikki muutkin!

Vakavasti ottaen. Tämä on yksi tärkeimmistä työkavereistani ja samalla väylä uusiin kavereihin, nettituttuihin ja ystävyyssuhteisiin. Olen vääntänyt Salamatkustajaa Blogger-alustalla kohta kymmenen vuotta. Salamatkustaja on ollut olemassa jo vuosikymmenen. Hurjaa! Kirjoitin ensimmäisen postauksen ollessani raskaana. Se oli touhua josta en yhtään tykännyt - siksi tämä blogikin aikanaan syntyi. 

Kipulin sen kanssa, että onko minun mitään järkeä perustaa lapsiperhe, mitä tästä kaikesta tulee, tuleeko mitään ja onko pakko antautua perhepetiin (ei ole). Olin negis, koska silloin negistytti. Erilaisista tavoista olla äiti ei silloin vielä juuri puhuttu. Äitiyteen liittyvät aiheet olivat enemmän tabuja kuin nykyään. Vuoden mutsi -kirjat (kiitos Katja!) olivat ensimmäisiä julkaisuja meidän blogiemme lisäksi, joissa oltiin ihan avoimesti tuohtuneita erinäisistä vanhemmuuteen ja etenkin äitiyteen liittyvistä asioista. Muistan vieläkin sen aamutelkkarin toimittajan ilmeen, kun kerroin ensimmäisen kirjamme julkaisun tv-esiintymisessä, että KYLLÄ, VAIHTAISIN MONTA PÄIVÄÄ VANHEMMUUDESTA POIS. Enää tuollaisen sanominen ei aiheuta helinää lattialla kun tabut särkyvät. Se on hyvä juttu. On hyvä, että maailma on muuttanut. Enkä minä sitä yksin tehnyt, tietenkään :-)
Takaisin tähän blogiin. Aluksi tässä paikallismediassa ei ollut postauksissa edes kuvia. Aika kauan yläbanneri oli kulho muroja ja puoliksi syöty paahtoleipä. Muistaakohan sitä enää kukaan? Minua se hihityttää vieläkin.

Blogin nimi tipahti pöydälle kun ravistin hetken hihaani. Salamatkustaja. Hassu nimi. Mihin se edes viittaa? Alussa varmaankin yllättävään perheenlisäykseen. Sitten lapsiperheestä tuli itselle ihan tavallista. 

Sittemmin Salamatkustaja viittasi vähän omituiseen monia asioita yhdistelevään työelämääni (työelämään, josta on tullut kymmenessä vuodessa muuten ihan megatrendi ja peruskauraa).

Mitä se nykyään on? Salamatkustaja? Minusta tuntuu, että enää ei ole mitään salattavaa. Olen keski-ikäistynyt, fiksuuntunut (I wish) enkä enää tunne olevani minkään sortin salailija. Salamatkustajasta on tullut minulle sellainen, noh, ihan tavallisen hassu sana vaan, mikä laittaa itseni vain kysymään, että miksi ihmeessä tällainen nimi.

Tulevaisuudessa haluan koota vähän fiksummin kaiken sen, mitä haluan kertoa muille, yhden ja saman sivuston alle. Blogger ei sellaiseen taivu. Ei mitään toivoa, että tänne voisi ilman hermoromahdusta koodata esimerkiksi verkkokaupan tai näppärän valikon, josta löytyisi kätevästi klikkaamalla eriaiheiset jutut siististi ja järjestyksessä. 


En jaksa enää hakea omia juttujani Googlessa. Kun haluan tehdä taas sitä superhyvää banaanileipää ja löytää tämän banaanileipäreseptini, olen mennyt Googleen ja laittanut hakusanat "Salamatkustaja banaanileipä". Aika daijua. Hahaa. Olen kohta neljäkymmentä, joten haluan sivustolleni kunnollisen hakuominaisuuden.

Siksi syksyllä seuraakin suuri ja mahtava sivustouudistus. Hion vielä fonteja ja värejä ja valikoita, joten voi olla että oikeasti joudutaan odottelemaan joulun välipäiviin asti. Mutta ei sen niin väliä, tulossa se kuitenkin on. 
Verkko-osoite ja blogin nimi vaihtuu myös. Kerron siitä aivan pian lisää. Käyn vain ensiksi varaamassa itselleni domanin. Tirsk. 

Kasvojenkohotus ja muut temput on nyt tehty. Tässä postauksessa on muutamia esimerkkejä uuden sivustoni visuaalisesta maailmasta. Nämä ovat upean graafikon Kaisa Kartelan kädenjälkeä. Tykkään todella! Entäs te?


Kesäprojektina juoksukunnon nostaminen

Aihe, joka aiheuttaa ristiriitaisia fiiliksiä: juokseminen. Tiedän, että juoksu on helppo ja nopea tapa kuntoilla, hyvä keino treenata hape...

Aihe, joka aiheuttaa ristiriitaisia fiiliksiä: juokseminen. Tiedän, että juoksu on helppo ja nopea tapa kuntoilla, hyvä keino treenata hapenottokykyä ja pitää kroppa kuosissa ja mieli freesinä.

Mutta. MUTTA-MUTTA. Juokseminen on mielestäni kammottavan tylsää. Koen juoksemisen tylsempänä kuin lukea Forssan Lehden irtonumeroa vuodelta 1989.

Ihmiset yleensä tykkäävät asioista, joissa ovat hyviä. Minä en tykkää juoksemisesta, koska tiedostan olevani siinä niin huono. Ei ole kivaa lähteä tekemään asiaa, jossa jo valmiiksi tietää ettei pärjää.

Huonolla tarkoitan huonoa suhteessa muuhun kuntooni. Käyn säännöllisesti crossfitissä ja pyöräilen paikasta toiseen siirtyäkseni vähintään 40 kilometriä viikossa. Voimani ovat lisääntyneet crossfitin myötä reilusti. Olen oppinut uusia tekniikoita ja pystyn tekemään liikkeitä, joita en ole aikaisemmin voinut tehdä.

Kyllä minua vähän kismittää se, että jaksan nostaa maasta 105 kiloa, tehdä jo muutaman staattisen leuanvedon ilman kuminauhaa, pystyn tekemään niitä aikaisemmin kiroilemiani tuplanaruhyppyjäkin menee jo muutama putkeen, mutta sitten teen semipientä kuolemaa viiden kilometrin juoksulenkillä. Joka kerta kun treeneihin sisältyy juoksua, yritän keplotella itseni tekemään jotain muuta. Saako käyttää soutolaitetta juosun sijaan?

Nöyh.

Juoksukuntoa ei siis juuri ole. Hengästyn juostessa paljon ja se viisi kilometria tuntuu juuttaan pitkältä ajalta. Minua itseäni ärsyttää, että tämä juoksukuntoasia ei parane.

Tässä kohtaa voin ihan vain katsoa peiliin. Eihän se juoksukunto parane, jos sen eteen ei tee mitään. Ilman ponnisteluja kun ei kasva kuin kynnet, hiukset ja säärikarvat.

Pitää vääntää motivaationappulaa, ja itsenin tuntien tiedän, mistä innostun. Innostun "haasteista". Että jos en jotain osaa tai pysty tekemään, mutta haluaisin oppia ja pystyä, haluan ryhtyä opettelemaan. Pienin askelin kohti oikeaa suuntaa - ja sitten lopulta onkin maalissa. Se motivoi, jos tietää että omalla tekemisellään pystyy vaikuttamaan lopputulokseen.

Niinpä ostin itselleni viime viikolla kesälahjaksi sykemittarin. Sykemittarin hankkimiseen minut patisti kaksi lääkärikaveriani, joiden kanssa kävin todella kiinnostavia keskusteluja kuntoilusta ja urheilusta.

Olimme pari viikkoa sitten perheen kanssa kylässä Oslossa ystäväperheemme luona. Islantilaiset ystävämme muuttivat Osloon, koska toinen perheen aikuisista on erikoistuva lääkäri, eikä Islannissa voi tehdä erikoistumisjaksoa. Meidän kanssa yhtä aikaa oli kylässä tukku muita islantilaisia, sattumalta lekureita ja fysioterapeutteja hekin. Saakutin sporttista sakkia: kaikki harrastavat maastopyöräilyä, pitkänmatkanjuoksua, painonnostoa, triathlonia, kiipeilyä... Minun crossfit-jumppani vaikutti siinä mittakaavassa kotoisalta piperrykseltä.

Sporttisten lääkärien kanssa puhuttiin erityisesti siitä, millainen liikunta on kaikista terveellisintä oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta. Kun ikää alkaa olla neljäkymmentä ja yli ja jos aikaa on vain yhteen aktiiviharrastamiseen, parasta olisi kuulemma valita lihaksia vahvistava laji. Oman kehon kestävyyden ja hyvinvoinnin kannalta  kannattaa mieluummin kuulemma valita voimailu kuin vaikka pitkänmatkanjuoksu. Tämä puoli minulla onkin kunnossa: crossfitiin kuuluu paljon voimailua. Joka tiistai on painonnostotreenit, ja kyykkyä ja muita perusliikkeitä harjoitellaan crossfitissä omissa ohjelmissa pitkin vuotta.


Aloin kysellä samoilta tyypeiltä vinkkejä surkean kestävyyskuntoni parantamiseen. Olen vahva ja seminotkea, mutta herkästi hengästyvää tyyppiä. Kaikki - erityisesti ne juoksua enemmän harrastavat - sanoivat samaa: ala juosta, mutta ihan samperin hitaasti. 

Kestävyyskunto ei kuulemma nouse millään, jos vetää joka treenin tappiin asti sykkeet katossa. On pakko olla treenikertoja, jolloin urheilun jälkeen ei ole yhtään väsynyt olo. Kyllähän olen kuullut monia kertoja, että pitäisi pystyä hölkkäämään pitkiä lenkkejä sellaisella vauhdilla, että pystyy puhumaan treenikaverin kanssa ilman ongelmia. Noh, kun minä kuuntelen lenkeillä aina äänikirjoja, en ole oikein koskaan tajunnut keskusteluvauhdin merkitystä. Tänne tultiin juoksemaan eikä juttelemaan!

Hitaasti juokseminen ihan oikeasti tarkoittaa to-del-la hi-taas-ti juoksemista. Tai vaikka kävelyä. Tärkeintä on että syke ei nouse liian korkealle. Koska jos syke on liian korkea, ei jaksa juosta pitkää matkaa ja kehittää sitä kestävyyskuntoa. Triathlonisti kertoi omista juoksutreeneistään näin: kaikilta treenaavilta otetaan alussa sykkeet ja jokainen saa oman juoksuohjelman oman lähtötason mukaan. Siis ihan todella kovakuntoiset pyöräilijät ja uimarit saattavat joutua himmaamaan juoksutreeneissä etanavauhtiin, jotta pitkänmatkan juoksukunto nousee.

Kaikista vaikeinta on juosta tarpeeksi hitaasti, sanoi hän. 

Yeps.

Niinpä minä kävin ostamassa itselleni elämäni ensimmäisen sykemittarin. En halunnut mitään megatoiminnallista kallista kelloa, vaan mahdollisimman yksinkertaisen ja edes vähän kivannäköisen, jotta kello toimisi myös rannekellona. Ostin Turun keskustan Intersportista yksinkertaisimman ja edullisimman Polarin kellon (noin 200 euroa) ja sen kaveriksi rintakehän ympärille laitettavan sykemittausvyön (80 euroa), koska rannesykemittaus ei kuulemma näissä kelloissa ole ihan älyttömän täsmällinen. Ja nyt kun tämä tehdään, niin tehdään sitten kunnolla.


Tämän kesän aikana aion tehdä tunnin mittaisia todella hitaita juoksulenkkejä 2-3 kertaa viikossa. Sykkeiden pitäisi pysyä noin 120-130 tienoilla.  Se on tarkoittanut tälläkin viikolla sitä, että olen kävellyt kaikki ylämäet. Crossfitissä tehdään spurtteja, lyhyissä treeneissä sykkeet ovat todella korkealla ja ainakin kerran viikossa on jotain voimaa kehittäviä treenejä. Jos tämän kevyen juoksemisen yhdistää tuohon omaan lempparilajiini, voipi olla että lopputulos on aika hyvä!

Pohjimmiltaan kyse on tästä: motivoidun tekemään, kun minulla on päämäärä, tarpeeksi pienet askeleet päämäärän saavuttamiseksi ja välineet ja edes vähän tietoa, kuinka sinne pääsee. Siksi vetelen etanavauhtia tuolla pitkin hiekkateitä ja vilkuilen vähän väliä ranteessa molluttavaa mustaa mötikkää ja tiirailen sykkeitä. Kyllähän minä voisin vain juosta ilman näitä apuvälineitä, mutta koska juokseminen tuntuu niin tylsältä, tiedän, että motivaationi kuihtuisi nopeasti. Niin on käynyt joka kerta. Sitä paitsi olen nyt jo muutaman sykemittarijuoksukerran jälkeen huomannut, että tarpeeksi hitaasti juokseminen on todella vaikeaa ilman mittaria.

Elikkäs, mittailemisiin! Kerron syksymmällä, kuinka tässä juoksuhommassa kävi.