Anna kirjalle aikaa

Kaupallisessa yhteistyössä Adlibris Tuntuu itsestään selvältä sanoa tämä ääneen: aika on tasan sille, mille aikaa antaa. Liian usein...


Kaupallisessa yhteistyössä Adlibris

Tuntuu itsestään selvältä sanoa tämä ääneen: aika on tasan sille, mille aikaa antaa. Liian usein tuo yksinkertainen ajatus vain pääsee unohtumaan. Luiskahtaa muistista. Plop. Jopa ne itselle tärkeät ja oman hyvinvoinnin kannalta oleelliset asiat.



Itselleni yksi tällainen asia on lukeminen. Ajatella, jos oma arki olisikin enemmän hetkiä kirjojen parissa. Mitä jos lukisin enemmän? Se ajatus tuntuu kerrassaan riemastuttavalta. Kyse on oikeastaan myös muusta kuin vain lukemisen riemusta. Lukeminen on minulle välttämätöntä.

Jokainen työpäiväni on erilainen. Välillä kirjoitan kirjaa, sitten lehtijuttua, suunnittelen mainosta, proikkaroin, luennoin, oikoluen, opastan. Maisemien vaihtuessa nopeasti oma pääkoppani lähtee helposti koville kierroksille. Silloin lukeminen auttaa. Kirja kourassa ankkuroidun hetkeksi jonnekin ihan muualle kuin omaan tekemistä täynnä olevaan työarkeeni. Lukeminen on kuin sulkeutuisi kovan metelin keskellä äänieristettyyn huoneeseen, jossa kuulee kuiskauksenkin.

Lukeminen viihdyttää ja pitää aivoistani huolta. Uskallanpa jopa väittää, että lukeminen on monipuolistanut ajatteluani. Kun eläytyy toisten ihmisten näkökulmiin ja elää hetken aikaa jonkun toisen kuin oman itsensä todellisuutta, joutuu väkisinkin tilanteisiin, joissa tarvitaan empatiaa. Ilman empatiaa ei lukemastaan mitään ymmärrä. Lukeminen siis auttaa ymmärtämään paremmin muita ihmisiä.

Tarvitsen lukemista myös ihan työni takia. Omasta päästä on mahdotonta ammentaa juttuja, tarinoita, näkökulmia ja mielipiteitä, jos sinne päähän ei koskaan laita mitään. Muistan, kuinka Antti Tuuri eräällä kirjallisuuden luennolla kehotti meitä, jotka halusimme kirjoittamisesta itsellemme ammatin, lukemaan mahdollisimman paljon.

"Päästä ei voi ottaa, jos ei sinne anna."

Ja vielä yksi itselleni tärkeä pointti lukemisen puolesta: Asun ja elän vieraskielisessä ympäristössä. Minulle lukeminen on oman kielitaidon ylläpitämistä. En olisi näin hyvä suomen kielessä, suomeksi kirjoittamisessa ja suomeksi luomisessa, jos en lukisi paljon suomenkielisiä tekstejä ja katselisi suomenkielisiä sarjoja ja elokuvia.

Lukeminen ei siis ole minulle enempää tai vähempää kuin lepoalue, rentoutumispaikka, työväline ja ajattelun edellytys.



Ja silti! Silti huomaan usein havahtuvani siihen ajatukseen, että voi pahus. Olisipa kivaa lukea enemmän. Mutta en nyt juuri ehdi.

Pöh. Tekosyy.

Sille on aikaa, mille antaa aikaa. Tänä syksynä olen tietoisesti siirtänyt lukemista arkeni keskikentälle. Olen järjestänyt sille aikaa. Nykyään teen joka viikko yhden sellaisen työpäivän, jolloin työskentelen vain aamun. Puoliltapäivin menen treeneihin ja sitten lounaalle. Lounaan jälkeen kävelen kirjastoon, joka aukeaa kotikylällämme kello 12. Otan omat kirjat mukaan ja menen sinne lukemaan. Luen kolme tuntia ja haen sen jälkeen Pampulan päiväkodista.

Lukuhetkeni aikana laitan kännykän äänettömälle, enkä ota mukaan läppäriä tai edes muistiinpanovälineitä. Ainoastaan kirjani. Mutta miksi juuri kirjastoon? Kirjasto on hiljainen paikka. Siellä on hyvä valo lukemiseen ja muhkeita nojatuoleja. Siellä ei voi puhua kännykkään eikä vetäytyä kahville läppärin kanssa. Sitä paitsi kirjasto sijaitsee aivan päiväkodin naapurissa, eli lukemisen jälkeen kävelen kaksi minuuttia päiväkodin pihalle, haen Pampulan ja kuljemme yhdessä kotiin.



Yhteistyö Alibriksen kanssa osui siis ihan maaliin. Olen ostanut heidän suuresta valikoimasta ison läjän kirjoja jo monen vuoden ajan. Useimmiten ohjaan kirjoittamiani kirjoja tiedustelevat ostoksille juuri Adlibrikseen, koska siellä on oman kokemukseni mukaan usein kaikkein edullisimmat hinnat.

Adlibriksen syksyn kaunokirjallisuuden tarjousuutuuksista valitsin luettavakseni kaksi kirjaa. Keskenään erilaisia, mutta molemmat sellaisia, joista en etukäteen tiennyt oikein mitään. Halusin yllättyä.

Leila Slïmanin Adèle (kääntäjä Lotta Toivanen). Muutamat teistä ehkä muistavatkin Slïmanin tämän hetken tunnetuimman teoksen, sen järkyttävän mahtavan bestsellertrillerin nimeltään Kehtolaulu. Adèle ilmestyi ennen Kehtolaulua. Se on kirjailijan esikoisteos ja aihepiiriltään  hyvin erilainen. Yarinan päähenkilö Adèle kärsii itseensä kohdistuvasta tuhoamisenvimmasta. Kirjan takakansitekstissä olotilaa kuvaillaan seksiriippuvuudeksi, mutta minulle se termi luo vääriä ennakko-odotuksia.

Kirjan Adèle ei hanki uusia seksikokemuksia jatkuvasti siksi, että hän tavattoman paljon pitäisi hyvästä seksistä. Hän hakeutuu lukuisten satunnaisten seksikumppaneiden seuraan, koska hän tuntee olonsa riivatuksi ja riittämättömäksi. Itseinho, horjuva itsetunto, pako omasta elämästä. Raskaita aiheita kaikki. Mitä pidemmälle lukija etenee kirjassa, sitä vaikeammaksi käy päähenkilön tilanne. Slïmanin kerronta luo tunnelman, joka käy painavammaksi ja painavammaksi tarinan edetessä. Lopussa on lukijankin vaikea hengittää.

Tämä kirjassa parasta on voimakas ja taitava kerronta, monimutkaisen maailman suoraviivainen kuvaus ja se, kuinka menneisyys kulkee mukanamme, vaikka emme sitä pystyisi kestämään. Emmekä kestäkään.




Slïmanin syvissä vesissä etenevän tarinan rinnalle otin täysin erityyppisen romaanin, joka ei vie Adèlen tavoin sielujen syvyyksiin vaan monipolviseen seikkailuun Afrikkaan. Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo (suomentanut Aleksi Milonoff) alkaa siitä, kun tutkimusmatkailija David Livingstone kuolee. Valkoihoisen länkkärin palvelijat lähtevät vaaralliselle matkalle kohti merta, jotta löytöretkeilijän ruumis saataisin rannikolle ja sieltä veneeseen kohti Englantia. Livingstonen ruumiin matka halki Afrikan vie lukijan kriittiselle reissulle löytöretkeilyn ja kolonialismin aiheisiin.

Kirjan päähenkilö ei ole kuollut Livingstone vaan hänen saattojoukkonsa. Afrikkalaiset, muslimit, kristityt, vapaana elävät ihmiset ja orjat. Vaikka saattomatkan tapahtuvat ovat fiktiota, ne perustuvat todellisuuteen. Romaanin lopussa onkin poikkeuksellisen pitkä lähdeluettelo. Pimeydestä loistaa valo on upea suuri seikkailu, joka vie mukaansatempaavalle matkalle. Ja sen aikana - viimeistään - aukeaa myös löytöretkeilyn ja kolonialismin järjettömyys.

Adlibriksellä on nyt menossa tarjouskampanja eli muheva valikoima uutuuskirjoja ja myös vanhempaa tuotantoa alennetuilla hinnoilla. Adlibriksestä löytyy usein myös ne kirjat, joita ei kivijalkakaupasta välttämättä enää saa. Olen huomannut tämän, sillä olen sen verran utelias, että googlaan säännöllisesti, missä kirjakaupassa omia kirjojani milläkin hetkellä on myynnissä ja mihin hintaan. Katsoin tilanteen äsken Adlibriksestä ja ilokseni huomasin, että heiltä saa mm. Vuoden mutsi 2:sta, jota ei ole saanut kivijalkakaupoista enää aikoihin. Myös takavuosien suosikki ja tähänastisen tuotantoni ainoa bestseller Islantilainen voittaa aina on edelleen Adlibriksen valikoimissa - ja näköjään alennushinnassa sekin. Kivaa!



Kirjat ovat kuin tärkeät ihmissuhteet. Jos niille ei koskaan anna aikaa, ne häipyvät elämästä ja jälkeenpäin kaduttaa. Nauttikaa siis kirjoista, järjestäkää aikaa lukemiselle! Adlibriksen uutuustarjouskampanja on voimassa 3. marraskuuta asti.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson


Iltakävelyllä työpäivän jälkeen

Muutimme tänä syksynä vuodeksi maalle. Yksi tärkeimpiä konkreettisia muutoksia, joita itse halusin saada arjessani muuton myötä aikaan oli ...

Muutimme tänä syksynä vuodeksi maalle. Yksi tärkeimpiä konkreettisia muutoksia, joita itse halusin saada arjessani muuton myötä aikaan oli se, että menisin useammin vuorille enkä vain katselisi niitä. Täällä uudessa kotikylässä, Islannin Länsivuonoilla Isafjördurissa, yksi upeimpia juttuja onkin se, että vuoret ovat kosketusetäisyydellä kodistamme.




Kun aamulla herään vanhan puutalomme matalakattoisesta makuuhuoneesta ja katson ulos, näen vain palan taivasta ja jyrkät vuoret. Joskus käy tietysti niin, että sumua on paljon eikä vuoria pysty paksun pumpulin takaa erottamaan. Mutta niiden läheisyys tuntuu silti.

Erityistä riemua arkeen on tuonut se, että vuorille mennäkseen ei tarvitse lainkaan nähdä vaivaa. Voin tehdä lyhyen pikahölkän kotoa, käydä vuorenrinteillä lumivyöryesteillä ja ehtiä takaisin puolessa tunnissa. Tai voin tehdä parin tunnin mittaisen hitaan hölkkälenkin ja kulkea tampattua reittiä vuorilla astumatta kahta kertaa samalle polulle.



Tai sitten voimme tehdä perheen yhteisen kävelylenkin. Esikoinen oli tehnyt koulussa luokkansa kanssa puolipäiväisen kävelylenkin lähivuoren rinteille. Oppilaat ja opettajat olivat pakanneet lounaseväät mukaan ja sujauttaneet reppuun lämmintä vaatetta tauolle. Maisemat muutaman sadan metrin korkeudesta olivat kuulemma olleet tosi hienot. Ylhäällä reitin kääntöpaikalla oli hauska välitasanne, jossa lepäsi kymmeniä ihmistä suurempia kivenmurikoita. Niiden takana takana leikittiin kuulemma koulukavereiden kanssa piilosta.



Retkipäivä koulusta oli ollut niin kiva, että  päätimme perheporukalla tehdä saman reissun uudestaan. Kiipesimme puoli tuntia keskihaastavaa ylämäkeä. Pampula pysähteli välillä syömään syksyn viimeisiä mustikoita. Esikoinen halusi juoda vettä vilkkaasti virtaavasta vuoristopurosta. Ylhäällä näkyi sumuiset vuoret, alhaalla Isafjördurin kylä ja kylän pikkuruinen lentokenttä. Suurten kivien takaa kuului silloin tällöin hätkähdyttävän voimakkaita naurunräkätyksiä. Riekkojahan siellä oli.





Paikkaa voi kutsua trollintuoliksi, sillä mies oli kuullut paikan synnystä kertovan kansantarinan. Isopyllyinen kävelymatkalla yön pimeydessä ollut trolli oli istahtanut vuoristoon taukoa pitämään. Se oli laittanut jalat maahan ja asettanut pyllynsä kahden vuoren väliin. Se lepäsi aikansa ja lähti takaisin omille teilleen. Trollin pyllyn kohdalle jäi suurta laakeaa kuoppaa muistuttava laakso, polun päätepisteen tasanko. Trollin toinen jalka upposi Isafjördurin kylän kohdalle ja muodosti sinne kylänkeskustan hassun muodon, kaarelle taipuvan nimen.



Pampula kuunteli juttua ja keksi saman tien isokokoisten kivien tarkoituksen. Trollinpieruja!

Kun ilta alkoi hämärtyä, käännyimme takaisin alas. Kotiin päästyämme oli jo säkkipimeää. Pesimme nopeasti hampaat ja menimme saman tien nukkumaan.  Aamulla herätessäni näin makuuhuoneen ikkunasta, että yön aikana oli satanut ensilumi.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson