Kuinka lapset sopeutuvat muuttoon?

Olemme siis muuttamassa vuodeksi maalle täällä Islannissa. Tuleva osoite löytyy Länsivuonoilta, noin kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Reyk...

Olemme siis muuttamassa vuodeksi maalle täällä Islannissa. Tuleva osoite löytyy Länsivuonoilta, noin kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Reykjavikin ytimestä, missä olemme pitäneet kotia yli kymmenen vuotta. Tuleva vuosi tuntuu suunnitelmissa ihanalta! Mutta kuten kaikessa, myös tästä asiasta onnistun kyllä kaivamaan esiin ne huolenaiheet ja kohdat, jotka voivat mennä pieleen. Eniten minua mietityttää se, kuinka lapset sopeutuvat uuteen kouluun, päiväkotiin, kaveripiireihin ja harrastuksiin.



Koska kyllähän tämä nyt on aikamoinen elämänmuutos. Tai no, itse asiassa seikkailu on parempi sana, koska emmehän me vielä tiedä, jäämmekö pidemmäksi aikaa vai riittäkö vuosi vai tuntuuko se jopa liian pitkältä. Ei voi vielä tietää. Mitään.

Minulle itsellenihän tämä muutto on todella iisipiisi pala piirakkaa. Otan läppärin, lisänäytön, lisänäppiksen ja langattoman hiiren mukaan. Siinä on työpaikka. Työkaverit pysyvät pääosin netissä kuten tähänkin asti. Toimistotila kylästä on jo löytynyt, samoin crossfit-sali (10 minuutin kävely kotiovelta, hirmuisen luksusta) ja kahvila ja muutama kaveri. Puolisollekaan tämä ei tule olemaan mikään vaikea, sopeutumista vaativa hanke: hän tekee jonkun verran etätöitä Reykjavikiin ja pitää paljon enemmän vapaa-aikaa. Hiihtää, vaeltaa, kiipeilee ja maastopyöräilee, yksin ja yhdessä lasten kanssa. Hän yrittää karsia tekemistä ja nauttia enemmän vapaa-ajasta. Minä saan sillä välin tienata kuulemma ihan rauhassa rahaa eli keskittyä töidentekoon. Sehän sopii!

Mutta sitten ne lapset. Niihhh. Niiden pitää käydä samalla tavalla koulua ja päiväkotia kuin Reykjavikissakin. Sosiaalinen piiri menee siis täysin uusiksi. Heille tulee uudessa kotikylässä harrastuksia, mutta ne ovat uusia. Hyvät ystävät ja kaverit jäävät tänne Reykjavikiin. Löytyykö sieltä uudesta paikasta uusia kavereita? Millaisia kavereita? Unohtuvatko ne ystävät, joihin he ovat tutustuneet täällä Reykjavikin 101-postinumeroalueella? Lasten sosiaalinen elämä ja kotoutuminen osaksi ryhmää niin koulussa kuin päiväkodissa on käynyt tähän asti todella helposti.

Ei ole ollut sen isompia kahnauksia, ei kiusaamista tai yksinäisyyttä tai mitään. Vähintään kerran päivässä joku koputtaa oveen ja pyytää ulos leikkimään tai tulee kylään, vähintään kerran päivässä esikoinen sujahtaa ulos pyytämään kavereita ulos.

Mitä jos se kaikki, mikä nyt on todella hyvin, muuttuukin muuton myötä huonommaksi? Tätä minä päässäni pyörittelen  ja näen sen riskitekijänä  (mutta ainoana) kun Länsivuonoille suuntaamme. Niin, siis näin minä tämän koen.



Puoliso on myöntänyt, ettei jaa huoltani alkuunkaan. Hänen mielestään kaikki menee tietysti ihan hyvin. "Ne saavat siellä uusia kavereita jo ennen puoltapäivää." Minä taas olen enemmän sitä mieltä, että vaikka meillä ei ole ollut mitään hankalia leikkikavereihin ja ystäviin liittyviä ongelmia lasten kanssa, se ei tarkoita ettäkö niitä haasteita ei voisi tulla eteen muualla, tulevaisuudessa.

Muutto on aina riski etenkin sosiaalisessa mielessä. Ehkä uudessa koulussa ei olla yhtä ehdottomia kiusaamisen vastaisessa työssä. Ehkä päiväkodissa on erilainen kulttuuri kuin täällä, mihin me olemme Reykjavikissa tottuneet. Ehkä kaikki meneekin ihan päin pakaroita ja lapset alkavat surra vanhoja kavereita ja dissata meitä, kun olemme heidät sinne vuorten väliin raahanneet.

Suomalainen positiivari täällä haaveilee realistisesti. Ehhh.

Olen jutellut tästä aiheesta lastenkin kanssa. Olen yrittäny pitää puheet minimissä, etteivät lapset suotta ennakkohuolestuisi ja jännittäisi uusien kavereiden löytämistä. Varovaisesti olen kuitenkin kysellyt, että miltä tuntuu se ajatus, että me asutaankin vähän aikaa muualla. Pampulalla kaikki näyttää olevan lähtökohtaisesti jees. Hän ei toisaalta vielä ihan ymmäräkään.

Esikoinen ymmärtää jo, mitä muuttaminen ja välimatka tarkoittaa, mutta hän ei silti vaikuta tekevän asiasta samanlaista potentiaalista ongelmaa kuin minä itse.

Hänen mielestään on tosi kivaa saada uusia kavereita ja pyytää heitä uuteen kotiin kylään. Hän myös ehdotti, että vanhat ystävät voisivat joskus tulla viikonlopuksi yökyläilemään. "Voidaan hakea ne sitten lentoasemalta". Niin. Reykjavikista tosiaan onneksi pääsee Isafjörduriin potkurikoneella pari kertaa päivässä, ja matka-aika on noin tunnin mittainen.

Näille vanhoilla ystäville on sitten kuulemma tosi kivaa näyttää uutta kotia ja esitellä uudet kaverit. Ja uusille kavereille on kivaa näyttää, millaisia kavereita Reykjavikissa on.

Ihanan positiivista ja yksinkertaista.



Kuinka lapset sopeutuvat muuttoon? Kolme neljästä on sitä mieltä että jees-jees-kaikki-menee-hyvin. Yksi neljäsosa välillä pohtii, onko tässä mitään järkeä. Että onko mitään järkeä riskeerata "kaikki" se kiva mikä on onnistuneesti rakennettu tänne Reykjavikiin sen takia, että voidaan seikkailla vuosi jossain jännänkuuloisessa paikassa.

Olisipa taito oppia sellaiseen positiiviseen heittäytymiseen. Voisi olla aika jännää kokeilla, miltä tuntuisi löysin rantein tsilailu ja se, kun viskaa varovaisuuden hetkeksi kompostiin muhimaan omissa mehuissaan.



Olisipa muuten mahtavaa kuulla kokemuksia muilta vastaavissa tilanteissa olleilta. Miten muutto sujui lasten sosiaalisen elämän kannalta? Oliko se helppoa vai vaikeaa, löysivätkö he nopeasti uusia kavereita ja unohtuivatko ne vanhan kaveripiirin ystävät? Vertaistuki best! Jos ette halua laittaa julkisesti kommentteja näkyviin tänne blogiin, niin saa laittaa vaikka yksäriä Instan puolella.


Pietarissa saa itkeä - rakkausloma suurien tunteiden kaupungissa

Kaupallinen yhteistyö: VR Minun ja islantilaispuolison yhteinen tarina alkoi reilusti yli vuosikymmenen sitten. Pietarilla on ollut siinä...

Kaupallinen yhteistyö: VR

Minun ja islantilaispuolison yhteinen tarina alkoi reilusti yli vuosikymmenen sitten. Pietarilla on ollut siinä saagassa melko tärkeä osa. Tapasimme Reykjavikissa baarissa ja tykkäsimme toistemme seurasta. Jatkoimme yhteydenpitoa.

Olimme deittailleet jo jonkin aikaa ja tapasimme milloin missäkin. Joskus Islannissa, välillä Suomessa ja joskus puolivälissä eli teimme tärskyt Köpikseen tai Lontooseen. Yhden matkan teimme myös Pietariin ja se oli erityisen merkittävä matka. Sillä reissulla sovimme, että mitä jos oltaisiin loppuelämä yhdessä. Päätös sinetöitiin  muutamalla venäläisellä skumppapullolla.


Yli kymmenen vuotta myöhemmin päätimme uudistaa sen hienon reissun. Palasimme takaisin samaan maisemaan - jälleen junalla - ja kävimme kokeilemassa, miltä Pietari tuntuu. Miltä se jännän tunteen jättänyt kaupunki tuntuu tuhansia yhteisiä arkipäiviä, kaksi lasta, pari asuntolainaa, lukuisia auton talvirenkaiden vaihtoja, monia iloja ja onnistumisia ja paria onnettomuutta myöhemmin. Noh, kaikki tuntui hitto soikoon ihan yhtä upealta ja ihmeelliseltä kuin silloin, kun olimme naamoiltamme vähän sileämpiä. Pietari tuntui tänä keväänä taas aivan mielettömän upealta ja ihmeelliseltä, että ihan piti pienet itkut siinä reissun aikana tirauttaa.

Pietariin junalla Helsingistä 


Sitä on melkein vaikea käsittää, kuinka lähellä Pietari on Helsinkiä. Sinne pääsee Helsingin rautatieasemalta suunilleen samassa matka-ajassa kuin Jyväskylään. Allegro kiitää kahden kaupungin välillä reilun 200 kilometrin tuntivauhdilla ja on perillä kolmessa ja puolessa tunnissa. Se oli minulle etten sanoisi jo melkein liian nopeasti. Olisin voinut istua mukavassa penkissä vielä ainakin tunnin, lukea kirjaa ja siemailla hieman lisää viiniä.



Junalla matkustamisen mukavuutta ei kyllä mikään bisnesluokka millään lentoyhtiöllä. Koska juna on ainoa, joka vie keskustasta keskustaan tasaisesti ja ilman odotteluaikoja. Reilussa kolmessa tunnissa on heti perillä ja keskellä Pietarin sykettä, Neva-joen rantakatuja ja venäläistä puheensolinaa.

Rajamuodollisuudet menevät kivuttomasti, koska passit ja viisumit tarkastetaan junassa. Sen sijaan että jonottaisin jossain passi kourassa viranomaisen puheille, virnomainen tulee minun puheilleni ja voin siinä samalla nauttia vaikka pikkupullon Proseccoa ja syödä keksejä.





Olen aikaisemminkin reissannut Pietariin junalla, mutta en ykkösluokassa. Nyt halusimme kokeilla sitä. Ykkösluokan liput maksoivat muutaman kympin enemmän per lippu per suunta kuin tavalliset junaliput. Jalkatilaa oli paljon, nahkaiset penkit olivat todella mukavia istua ja hintaan kuului kahvia, teetä, vettä, päivän sanomalehdet sekä ruokalistalta valittu ateria. Ripaus luksusta teki matkanaloituksesta entistä mukavamman ja sopi ihan täydellisesti tällaisen rakkauslomamatkan hemmotteluteemaan.

Pietariin junaliput ja viisumi


Junaliput kannattaa ostaa ajoissa, sillä peukalosääntö on, että mitä aikaisemmin tilaa, sitä halvemmalla saa. Täältä voi katsoa VR:n lippuhintoja Allegro-junalla Pietariin. 

Vaikka junalippujen ostamisen jättäisikin viime tinkaan, pitää reissuun valmistautua vähintään muutama päivä etukäteen, koska matkalle tarvitaan viisumi. Junalla Pietariin menijät saavat Lähialuematkoilta 10 %:n alennuksen viisumista.



Koska itse varasin reissun Islannissa ollessa, minun piti hakea viisumia Islannissa. Se ei ollutkaan ihan helppo juttu, koska viisumihakemukseen tarvitaan puolto (Venäjän viranomaistahon konsulaatille tekemä toimeksianto), ja koska en löytänyt Islannista sellaista matkatoimistoa, joka tämän puollon olisi voinut minulle tehdä, pyörittelin vähän aikaa peukaloita että mitäs ihmettä tässä tekisi. Sitten eräs usein Venäjälle matkustava islantilaiskaverini vinkkasi nettipalvelusta, jossa tällaisen puolloin voi tilata. Puoli tuntia ja muutaman kymmenen euroa myöhemmin olin tilannut puollon ja se kilahti sähköpostiini. Sen, matkavakuutustodistuksen ja viisumihakemuksen ja passivalokuvan kanssa marssin paikalliseen suurlähetystöön hakemaan viisumia.



Mutta palaanpa vielä hieman siihen Pietarissa itkemiseen.

Yritimme Pietariin saapumispäivänä tsekata saman tien sisään hotelliimme, mutta rappukäytävään vievä ovi oli lukossa. Ovipuhelimen kautta yritin kertoa, että haluaisimme tulla sisään hotelliin, että meillä on varaus joka on jo maksettukin. Mutta Neva-joen varressa leveän kadun kulmassa sijaitseva pikkupikkuhotellipa ei avannut meille oviaan. Meillä oli rakkausloma alkamassa, kevyt weekendbagi olalla ja mieli odottavana. Sitten alkoi sataa vettä, hiukset kastuivat, tuli kamala pissahätä eikä respa suostunut avaamaa meille ovea. No english, no english!! Yritin etsiä googlen kääntäjästä venäjänkielistä käännöstä sille että OLEMME KADULLA VOITTEKO AVATA TÄMÄN RASKAAN METALLIOVEN JA OLEN JO MAKSANUT HOTELLIHUONEEN.

Sitten puhelimesta loppui akku ja minua alkoi itkettää. Ihanko pieleen tämä nyt menisikin. Mistä voisi saada taksin, pyydetään se ajamaan lähimpään luksushotelliin ja sitten tungen kyllä kaikki visakortit respan tiskille enkä suostu väistymään ennen kuin saan hotellin suurimman huoneen ja jalkakylvyn ja kokovartalohieronnan ja kilon kultapölyä hiuksiini.

Vartin odottelun ja hotellinoven hakkaamisen jälkeen lyhyt ja iloinen rouva tuli vihdoin avaamaan meille oven ja hihitteli hyväntahtoisesti koko episodille ja elekielellä näytti että emmekö ihan oikeasti siis mitenkään saaneet tätä ovea auki, kun tässä on nämä ohjeetkin (venäjänkieliset, eikä meistä kumpikaan valitettavasti ymmärtänyt niistä mitään).



Kertasin tätä tapahtumaketjua myöhemmin Instagrammissa kaverini kanssa ja hän sanoi sen jälkeen niin osuvasti. Pietari on juuri tuollainen kaupunki, semmoinen kaupunki jossa saa myös itkeä. Suurien tunteiden kaupunki. Ja sitä se totisesti oli tälläkin kertaa.

Emme olleet tälle reissulle suunnitelleet mitään sen ihmeellisempää ohjelmaa tai nähtävyysten kiertelyä. Kävimme viime kerralla käyneet katsomassa Joutsenlammen. Olemme käyneet katsomassa Pietarin baletin esityksiä myös Reykjavikissa, jossa tanssiryhmä on käynyt kiertueella viime vuosien aikana useammankin kerran. Tällä kertaa halusimme käyttää pari päivää vain itsemme hemmotteluun ja  kahden keskiseen hengailuun.

Alkusäädön jälkeen ei enää itkettänyt. Loppu oli pelkkää riemua.



Pian seuraa toinen Pietari-postaus, jossa avaan hartaudella suunnittelemani ohjelman. (Siis sen osuuden, jonka voi esittää myös julkisesti, haha.)

Kuvat: Björgvin Hilmarsson