Sisarusten luonne-erot

Esikoinen on rauhallinen, kuopus on vilkas. Lähes tulkoon joka kerta kun kuvailen lastemme luonteenpiirteitä, kahden tai useamman lapsen v...

Esikoinen on rauhallinen, kuopus on vilkas. Lähes tulkoon joka kerta kun kuvailen lastemme luonteenpiirteitä, kahden tai useamman lapsen vanhemmat kertovat tilanteen olevan täsmälleen sama. Lapsista vanhin on hiljaisempi ja harkitseva, pesueen pätkässä on kolmen esikoisen energiat.


Lasten luonne-erot ovat jännä juttu. Sitä kun ei etukäteen tiedä, millainen dna-cocktail sieltä lapsen syntymän myötä tulee. Geenien lisäksi kasvatuksella ja ympäristöllä on tietysti hitokseenkin merkitystä lopputuloksen kannalta. Silti ne eivä tunnu selittävän tätä eroa. Mielestäni kasvatus ja ympäristö ovat meidän molempien lasten kohdalla hyvin samanlaiset. 

Väittäisin, että kohtelen lapsiani tasapuolisesti ja samalla tavalla. He saavat yhtä paljon aikaa, samantyylisiä virikkeitä ja meidän vanhempien suhtautuminen heihin on mielestäni aika samanlaista. Heillä on sama koti, samantyylisiä leluja. He ovat syntyneet samanlaiseen sosioekonomiseen elämäntilanteeseen ja molemmilla on paljon samat läheiset sukulaiset ja ystävät. He aloittivat päivähoidossa saman ikäisinä ja yökyläilivät isoäidillään ensimmäistä kertaa muutaman kuukauden ikäisinä.

Silti he ovat monella tapaa kovin erilaisia lapsia. Esikoinen oli pienempänä enemmän ujo kuin sosiaalinen. Hän ei ole kovin montaa kertaa sanonut vanhemmilleen vastaan ja yrittänyt puskea omaa näkemystään läpi ensimmäisen ei-sanan jälkeen. Hän tietää mitä rajat ovat, ja sitten niitä vain noudatetaan. 

Esikoisen kanssa ei ole mitään ongelmia katsoa iPadia vaikka puolta tuntia ja sen jälkeen laittaa kapine pois hyllylle ilman huutoraivareita tai edes harmittelua siitä, että ruutuaika on loppu. Ei esikoinen jaksa tuhlata energiaa vänkäämiseen. Hän ei sotke sotkemisen ilosta, vaan rakastaa järjestystä. Hän tuskastuu, jos huomaa muiden toimivan väärin. Jos joku toinen rikkoo sääntöjä, esikoista ottaa se pannuun, vaikka toisen toiminnalla ei olisi minkäänlaista vaikutusta hänen omaan elämäänsä. 


Kuopus on ollut ulospäinsuuntautunut ja utelias tutustumaan uusiin ihmisiin syntymästään asti. Hän on ominut asioita itselleen siitä asti kun oppi tarttumaan niihin. Ja rajat! Dsiisus, niitä  koetellaan aivan joka päivä ja lukuisia kertoja. Siinä hommassa tarkoituksena ei ole pyrkiä johonkin tiettyyn päämäärään: hän vain haluaa aina pikkuisen enemmän, mitä olisi tarjolla. Vaikka kulhossa olisi sata kiloa karkkia, se ei riitä, vaan vielä pitää vaatia "vielä yhtä" ihan vain vaatimisen riemusta. 

Kun kuopus näkee iPadin, sen silmät leviävät ja vartalo jännittyy innostuksesta. Ruudun äärestä hän ei näe eikä kuule mitään: painelee vain maanisesti nappuloita ja haluaa vaihtaa ohjelmaa, piirustusalustaa tai laulua - vähän applikaatiosta riippuen - mahdollisimman usein.  Tämän ylitsepursuavan päätelaiteinnostuksen takia annan kuopuksen katsoa iPadista lastenohjelmaa vain äärimmäisessä tarpeessa. Kankaalle heijastettu lastenohjelma tai lastenohjelma televisiosta on parempi vaihtoehto: siinä ei ole samalla tavalla vaihtoehtoa yrittää hallita laitetta eli pysäyttää, kelata, käynnistää tai valita uudestaan. Meno pysyy rauhallisempana, jos katselulaite ei ole käsin kosketeltavissa.


Vielä yksi kuvaava esimerkki keittiön pöydän äärestä. Kun syömme yhdessä illallista, esikoinen istuu paikallaan, syö hitaasti mutta syö kaiken. Näin on hänen kohdallaan ollut siitä asti kun syöttötuoli vaihtui normaaliin tuoliin ja pieni haarukka ja veitsi ovat pysyneet käsissä.

Kuopus ei istu paikallaan. Hän työntää tuoliaan sentin kauemmas ruokapöydästä ja sanoo, että "tähän asti". Jos erehdyn myöntymään, hän siirtää heti tuoliaan vähän lisää. "Tähän asti." Tätä peliä jatkuu niin kauan, että kuopus tuoleineen on pian siirtynyt olohuoneen poikki eteiseen, sillä siellä tulee vastaan ensimmäinen seinä. Kuopukselle on pakko sanoa heti ei, tuoli ei liiku mihinkään. Siitä seuraa puolen minuutin mittainen teatteri-itku, joka menee ohi ja ruokailu jatkuu siihen asti, kunnes tuolinsiirtoidea syttyy uudestaan. 


Mikä kumma voi olla syynä tähän erilaisuuteen? Onko se kasvuolosuhteissa? Ehkäpä kuopuksen ja esikoisen välinen luonne-ero johtuu syntymäjärjestyksestä. Esikoisen ollessa pieni kotona on ollut rauhallista. On ollut suhteellisen siistiä ja väljää ja vanhempien huomio on jakautunut tasaisesti vain yhteen lapseen. Kun esikoinen inahti, jompi kumpi oli paikalla heti. 

Kuopus syntyi keskelle ihan erilaista perhedynamiikkaa. Kotona on jo koko ajan vähän kiire, on meluisampaa, sotkuisempaa, leluja lattialla ja säädönpoikasta ilmassa vähän joka hetki. Jos esikoinen syntyy rauhalliseen joogastudioon, kuopuksen pääsylipulla pääsee tunisialaisille markkinoille. Kai siinä väkisinkin pitää pitää meteliä itsestään ja pyytää heti kaikki, että saa jonkun ajan kuluttua edes osan siitä, mitä haluaa. 


Kun ehdottomuus laimenee

En tiedä, oletteko muut huomanneet itsessänne samaa, mutta olen tässä viime vuosina muutamankin kerran havahtunut siihen, että en ole enää...

En tiedä, oletteko muut huomanneet itsessänne samaa, mutta olen tässä viime vuosina muutamankin kerran havahtunut siihen, että en ole enää lainkaan niin samaa mieltä asioista, joista olin ennen täysin varma. Ainakaan en ole enää yhtä voimakas mielipiteessäni. Minusta on siis tullut vähän lepsu.

Iän myötä mielipiteet ehkä laimenevat - mutta skumpan laatu paranee.

Tulin Suomeen työmatkalle loppuviikosta. Yksi työreissun asialistalla olleista jutuista oli Lauran järjestämä Biodelly-ilta luonnonkosmetiikkakauppa Biodellyssä Turussa Rauhankadulla. Luonnonkosmetiikkaillan jälkeen  lähdimme Biodelly-porukallamme illastamaan Kuoreen, joka osoittautui erinomaiseksi ravintolaksi. Superhyvä valinta! Koska olimme jo useamman tunnin puhuneet kasvovoiteista ja vertailleet pohjustuksia, ei siinä ravintolaillan mittaan enää juuri kasvoöljyistä puhuttu vaan elämästä ylipäätään.

Mietin ääneen esimerkiksi sitä, kuinka kaksikymppisenä oli kovin lutuista vastustaa kauneusleikkauksia, botox-hoitoja ja tissinsuurennuksia. Kyllä mä ainakin haluan näyttää vanhalta, kun olen vanha, muistan ajatelleeni.

Voi niitä aikoja. Ihan tekee mieli pikkuisen tirskaista. Kun kaksikymppisenä on kaksikymppisen iho ja muutama kuntosaliharjoittelukerta tuo heti tuloksia, on tosi helppoa olla sitä mieltä, että jengi, joka kokee tärkeäksi kohentaa ulkonäköään vähän järeämmillä otteilla, on jotenkin täysin pihalla.

Itse olin pihalla.

En minä Rolfin summeria rimpauttaisi - ainakaan vielä - mutta enää minulla ei ole kovinkaan vahvaa mielipidettä siitä, että joku muu rimpauttaa. Aivan sama oikestaan. Sillä mitä se minulle edes kuuluu, jos aikuiset ihmiset haluavat tisseihinsä täytettä tai uuden vyötärön.

Kannuoperaatiot ovat vielä helppo aihe. Sitten tulevat ne kaikki muut, monimutkaisemmat asiat. Ydinvoima. Seksityöläisten oikeudet. Eutanasia. Tämänhetkisessä valossa tuntuu kummalta ajatella, että noista aiheista pystyin vielä 15 vuotta sitten olemaan vankasti joo- tai ei-mieltä. 

Kuoren mukava tarjoilija oli juuri tuonut eteemme jälkiruokalautaset, kun olimme porukkamme kanssa tämän ehdottomuuskysymyksen äärellä. Me kaikki tunnistimme nämä jutut itsessämme: meillä kaikilla  oli mielipiteitä, jotka ovat monipuolistuneet, ja ehdottomuuksia, joka ovat laimentuneet. Mistä muutos on mahtanut johtua - iästä vai lapsista? 

Ryhmäkäpertyminen.

Osa meistä oli sitä mieltä, että lasten synnyttyä (meillä kaikilla pöytäseurueesta on lapsia) valkoisen ja mustan värisävyt ovat laimentuneet ja asioiden monipuolisuus ja jatkuva muutos on iskenyt kasvoille ihan kunnolla. Onhan siinä järkeä: kun on pakko katsoa asioita 24/7 jonkun muun kuin itsensä näkökulmasta, ajattelu monipuolistuu väkisinkin.

Osa taas oli sitä mieltä, että muutosta eivät tuoneet lapset vaan ikä. Mitä enemmän näkee, kuulee ja kokee, sitä vähemmän tietää näkevänsä, kuulevansa, kokevansa ja ennen kaikkea ymmärtävänsä.

Enkä nyt tiedä, onko sillä edes mitään väliä, mistä se ehdottomuuden laimeneminen ja tiettyjen ideologisten värisävyjen haaleneminen johtuu. Jäin nimittäin ennemminkin miettimään sitä, että onko haaleneminen kokonaiskuvan ja yleisen hyödyn kannalta huono vai hyvä asia.

Tasapainoisesti lastattu laiva kulkee suorassa, ja se kulkee myös nopeammin. Mutta sitten toisaalta: lakataanko me saamasta aikaan asioita, kun iän mukanaan tuoma laimeneminen saavuttaa meidät? Olenko minä siis nyt siis saavuttamassa sen pisteen, jossa tilaa pitäisi antaa tulisieluisemmille tyypeille eli heille, joilla on vielä pokkaa olla asioista yksi ja oikea mielipide ja puskea täysillä sitä päin. Itse  voisin tasoittuneena leidinä vetäytyä vaikka sohvalle seuraamaan sivusta.

En tiedä. 

Joten menin sohvalle, vedin peiton jalkojen yli ja aloin katsoa Sillan neljättä tuotanokautta. Pörfekt.