Onks rahaa? Paljon saat palkkaa? Raha on helppo puheenaihe!

Otsikko muuten valehtelee. Raha tai toimeentulo ei ole helppo puheenaihe, vaikka sen todellakin pi...

Otsikko muuten valehtelee. Raha tai toimeentulo ei ole helppo puheenaihe, vaikka sen todellakin pitäisi olla. Onko maailmassa nimittäin yksikään asia mennyt kohti parempaa ilman, että siitä on puhuttu avoimesti? Ei. Ketä se auttaa, että joku puheenaihe on ja pysyy tabuna? Ei ainakaan sitä tavallista ihmistä eli suurta yleisöä. Korkeintaan jotain itsevaltiaan otteilla dominoivaa öykkäriä. Ääriesimerkkinä: Arveluttava big boss saattaa olla tyytyväinen, jos alaiset eivät puhu palkoistaan keskenään - silloin on näet helpompi olla epäreilu ja huijata ja maksaa liian pientä liksaa niille, jotka eivät osaa pyytää tai pysty vaatimaan enempää.


Omaa tulotasoaan ei saa koskaan ylemmäs jos ei tarkalleen tiedä, mitä muut samalla alalla tienaavat ja mihin olisi itsellä mahdollisuus päästä. Kun rahasta ei puhu avoimesti, sen ympärille rakentuu epämääräinen sankka salaperäisyyden verho, johon takertuu kaikennäköisiä hähmäisiä uskomuksia, tarinoita ja oletuksia, jotka eivät välttämättä ollenkaan pidä paikkaansa. Fakta on, että ihan joka työpaikalla vertaillaan palkkoja. Jos avointa tietoa ei ole, palkkatietopimennossa olevat alkavat arvailla. Saakohan kollega enemmän rahaa, no aivan varmasti saa, ja miksi se saa. Miksi minä en saa? Siinä voi helposti tulla olo, että se toinen on jotenkin parempi työntekijä ja parempi ihminen kuin minä, joka ihan varmasti tienaan vähemmän. Kun tietää, mitä muut tienaavat ja ennen kaikkea miksi näin on, on itsellä heti paremmat neuvotteluasemat. Hiljaa oleminen harvoin sataa omaan saaviin. 

Ei ekonomi ole yhtään sen arvokkaampi oman alansa ammattilainen kuin lastentarhanopettaja tai sairaanhoitaja, vaikka sen palkka on paljon korkeampi. Ekonomi ei voisi olla siellä työpaikallaan klousaamassa diilejään ja kasvattamassa kansantaloutta, jos joku ei huolehtisi sen lapsista tai pitäisi siitä ekonomista huolta, kun se sairastuu. Se ekonomi saa enemmän palkkaa, koska se tuottaa juuri nyt enemmän rahaa yhteiskunnalle kuin se, jonka palkka maksetaan sieltä kuuluisasta valtion kassasta. (Se että tuottaa juuri nyt enemmän rahaa, ei ole minusta mitenkään paras mahdollinen peruste korkeammalle palkalle, mutta tilanne nyt vain on tällä hetkellä tämä. Jotenkin tämän markkinatalousyhteiskunnan kanssa pitää elää ja jotenkin sitä voi yrittää itsekin muuttaa. Mutta ei se onnistu ilman, että rahasta, palkasta ja toimeentulosta puhuu ja kerää niistä tietoa.) 


Vietin tammikuun lopussa Valeäidin Hannen kanssa ihan mahtavan puolituntisen puhuen rahasta ja perheiden rahankäytöstä. Tämä upea keskustelumme on kuunneltavissa Valeäidin Nauhoitukset -podcastissa aivan pian. Puhuimme muun muassa siitä, miten paljon on paljon rahaa, mihin sitä pitää ja saa käyttää ja mitäs sitten kun tulee pieniä lapsia ja koko rahatalouspakka menee uusiksi. Onko yrittäjä oman toimeentulonsa suhteen onnellisemmassa asemassa kuin työntekijä? Miten perheiden kannattaisi jakaa rahat? Miksi ihmeessä kaikkien perheiden pitää saada lapsilisää? 

Koska rahasta pitää minun mielestäni puhua avoimesti, aloitan itsestäni. (Edellinen kirjoittamani massijuttu löytyy täältä.) Mulla itselläni on rahaan ja toimentuloon aika moniulotteinen suhde. Olen ollut Suomen mittakaavassa todella pienituloien. Ja se ei tarkoita sitä, että en ole pystynyt ostamaan itselleni sitä kaupan hienointa talvitakkia. Olen ihan oikeasti laskenut pennejä ruokaan, lainannut kavereilta, kerännyt pulloja ja ottanut pikavipin (muistaakseni kaksikin).

Vähän myöhemmin muutuin hyvätuloiseksi. Tein paljon töitä ja asuin yksin, eli saatoin käyttää rahaa melkeinpä mihin tahansa. Kolmesataa euroa maksava käsilaukku oli ihan pikkujuttu. Luksusviikonloppuloma Lontooseen - no problem! Asuin melkein sadan neliön kolmiossa Helsingin kantakaupungissa vuokralla, kävin huoletta ja usein day spassa, ostin vaatteita, matkoja ja ostin lounastauoilla kaikenlaista pientä krääsää, kuten huonekaluja. 


Nykyään olen euroissa mitaten jossain siinä välissä - eli ilmeisesti keskituloinen. En palkkana tienaa ihan sitä mitä mediaani-islantilainen tai mediaani-suomalainen. Joku kuukausi saatan lähettää laskuja kymmenientuhansien eurojen edestä. Usein sellaisille kausille kertyy myös isoja ostolaskuja. Joskus liikevaihto on pienempää, mutta usein silloin kulutkin ovat pienemmät. 

Silti mä koen, että tällä hetkellä olen valtavan hyvätuloinen. Paljon hyvätuloisempi kuin koskaan aikaisemmin. Se taas johtuu siitä, että elintasoon vaikuttaa niin älyttömän moni muukin asia kuin kuukausipalkan suuruus. Absoluuttinen rahasumma ei siis koskaan kerro koko totuutta. 

Korkea elintaso tuntuu minun mielestä siltä, että saan itse päättää, mitä töitä teen ja missä ja kenen kanssa. Sen lisäksi saan kaiken mitä oikeasti tarvitsen ja haluan, eivätkä rahat ole silti kuun lopussa loppu. Avain onkin siinä, mitä itse haluaa ja kokee tarvitsevansa. Preferenssit ovat ihmisillä erilaisia. En ostaisi lapselle hintavaa Molon talvihaalaria tai itselleni kalliita merkkikenkiä, koska tiedän, että sillä vähän edullisemmallakin vaihtoehdolla pärjää hyvin ja vähemmällä rahalla saa ihan yhtä lailla eettisesti, visuaalisesti ja ajallisesti kestävän, tai jopa paremman. Onneksi en ole kiinnostunut urheiluautoista, golfosakkeista tai Tiffanyn koruista.

Minulla on töissä suurimman osan aikaa niin mukavaa, että en kaipaa vapaa-aikaa ja asioita, joita vapaa-ajalla voisin tehdä. Osa työjutuistani on sellaisia, joita tekisin sitten vapaa-ajalla, jos en töissä pystyisi. Nyt niihin ei tarvitse käyttää rahaa, vaan minä voin tehdä niillä rahaa. Ei tulisi mieleenikään ostaa yli kymmentä uutta Marimekon luomusta vain huvin vuoksi joka vuosi, mutta koska minun täytyy ja koska haluan niitä työn takia pitää, se on oman vaatekaapin kannalta win-win-tilanne. 


Meidän elintaso Islannissa on yllättävän hyvä. Tämä on tuskaisen kallis maa, pieni- ja keskituloiselle verotus on kova ja korkotaso on ihan järjetön. Ja asuntolaina sidottu inflaatioon, jiphei! Eli asuntolainamme paisuu joka vuosi sen verran, että lainan reipasta lyhenemistä saa odottaa pidempään kuin hiusteni harmaantumista. 

Mutta täällä on melkeinpä muuten kaikki se, mitä me haluamme: voimme asua pääkaupungin ydinkeskustassa omakotitalossa, mutta luonto on aivan vieressä. Voimme käydä kylpylöissä niin usein kun jaksamme, tehdä retkiä laavapelloille, rannoille ja jäätiköille vaikka joka päivä. Kävellessäni kotikadulla näen meren ja vuoret. Meillä on täällä molemmilla työt, joita jossain muualla asuessamme tekisimme vapaa-ajallamme. 

Islannissa asumiseen on monta muutakin syytä, mutta yksi tärkeä on se, että me emme voisi saada tätä elintasoa missään muualla. Ei meitä ihan pienellä palkalla saisi täältä muuttamaan esimerkiksi Helsinkiin tai jonnekin päin Keski-Eurooppaa. (Uuden-Seelannin eteläsaarelle voitaisiin muuten kyllä lähteä vuodeksi tai kahdeksi, mutta se unelma voi odotella toteutumistaan vielä muutaman vuoden...). Koemme olevamme etuoikeutettuja, kutakuinkin stressittömiä, hyvin onnellisia ja saavuttaneemme korkean elintason, vaikka emme ole järin isotuloisia kuukausipalkkalaisia. Jollekin toiselle se miten me elämme ja kulutamme, ei välttämättä tuntuisi ollenkaan korkealta elintasolta. Ihmisten mieltymykset ja mittarit ovat erilaisia. 

Kun pitää mielessä sen, mitä itse haluaa ja tarvitsee ja ottaa selvää, mitä muut samoja asioita haluvat ja tarvitsevat tienaavat ja tekevät saamansa eteen, on polun alussa ja matkalla kohti tavoitettaan. Tämä sama toimii muuten ihan joka elämänalueella: mitä vähemmän puhuu itselleen tärkeistä asioista, sitä vähemmän niistä oppii tietämään ja sitä vähemmän niitä saa. Siksi kannattaakin aina hölistä, kun on jotain sanottavaa. Kehtaamisen kynnyskin siinä kivasti laskee, kun pistää jonkun tabun aina silloin tällöin säpäleiksi.  Myötävirtaan eivät ui kuin kuolleet kalat. 


Lisää juttua perheiden rahankäytöstä löytyy pian Valeäidin Nauhoituksista - sinne pääsee tästä näin. Mua itseäni jo ihan hykerryttää kuunnella myös nuo kaikki muut jaksot. Ensimmäisessä lähteyksessä Hanne ja Mamma rimpuilee -blogin Laura juttelevat toistensa valintoja arvostelevista vanhemmista ja siitä välillä usein turhankin aggressiiviseksi menevästä nettipuheesta. Tuo lähetys on kuunneltavissa huomenna ja siitä lähtien joka tiistai julkaistaan uusi jakso. Ollaan kuulolla!


Retki Polynesiaan, Samoa reppulomakohteena

Vaiana ! Miten ihana lastenelokuva. Vietämme parhaillaan esikoisen kanssa kaksin viikonloppua, kun...

Vaiana! Miten ihana lastenelokuva. Vietämme parhaillaan esikoisen kanssa kaksin viikonloppua, kun puolisoni lähti äitinsä ja kuopuksen kanssa perhevisiitille Pohjois-Islantiin. Minä ja esikoinen emme jaksaneet tällä kertaa lähteä autoon istumaan parin päivän mittaisen vierailun vuoksi, vaan päätimme pitää tyttöjen yhteisen viikonlopun kotosalla.



Viikonloppumme resepti on noudatellut yksinkertaista kaavaa: hyvä leffa, irtokarkkeja, hihna-sushia, myöhään valvottu lauantai-ilta ja myöhään nukuttu sunnuntai-aamu. Sunnuntaiaamiaiselle aiomme lähteä jonnekin kaupungille. Sen jälkeen käydään kävelyllä kaupungin lammenrannassa ja jos ei sada kovasti lunta, voidaan tehdä pidempikin kävelylenkki yhdessä.

Miten ihanaa ja tärkeää onkaan viettää kahdenkeskeistä aikaa esikoisen kanssa. Tässä on ehditty puhua jo vaikka ja mistä, muistella menneitä seikkailuja ja tulevaa lomaa.

Viikonloppu alkoi elokuvalla. Disneyn "prinsessa"uutuus Vaiana (toiselta nimeltään Moana) oli kerrassaan mahtava. Vähän kuin Frozen, mutta tarinan tapahtumapaikat olivat sinisen jään ja lumen sijasta turkoosin veden ja mehevänvehreiden trooppisten saarten maisemissa. 2010-luvulla ei kai enää edes tulisi mieleen tehdä leffaa prinssin edessä lakoavista prinsessoista? Ajalle uskollisesti päähenkilö oli tässäkin leffassa toimelias nainen, eikä potentiaalisia sulhasia näkynyt senkään vertaa kuin viime vuosien takaisessa suursuosikissa Frozenissa. Tarinan keskiössä oli sisaruussuhteen sijasta tyttö ja luonto. Lastenelokuvaksi aivan hirvittävän kaunis, viihdyttävä ja vauhdikas. Pointsit myös siitä, että elokuvassa ei ollut selkeää pahista, jota vastaan hyvikset joutuvat taistelemaan. Vähän pintaa rapsuttamalla sieltä pystyisi lukemaan myös luonnon kunnioittamista, ilmastonmuutosta ja itsekkyyden seurauksia.  (Jos nyt jotain kritisoitavaa pitää keksiä, niin ainoa omaan silmääni käynyt pieni särö oli miespäähenkilö Mauin vähän liian pitkälle viety kömpelyys, hölmöys ja eläimellistetty alkukantaisuus.)

Vaiana-leffan tapahtuu jossakin päin Polynesiaa, mutta ainakaan tuosta islanninkielisestä versiosta en selkeästi bongannut puhuttavan mistään tietystä saaresta. Leffassa näkyvät umu-aterian kokkaamiset, polynesialaiset tautoinnit, suurista lehdistä punotut korit, vanhat perinteiset maaseuturakennukset, kyläpäällikköjärjestelmä ja rakennusten seinillä olevat painetut koristekuviot. Nuo yksityiskohdat veivät ainakin minut ja esikoisen suoraan Samoalle. Ensimmäisen neljänneksen jälkeen pimeässä leffateatterissa vierestäni kuuluikin kirkas ääni selvällä suomella: Äiti, ei voi olla totta, mähän olen ollut tuolla!



Ja kyllähän se kieltämättä tutulta näytti. Loputon kukkaloisto, tiheä vehreä viidakko, lähes smaragdinvihreänä kimmeltävä meri, keskiössä kookokset... Tuon elokuvan luoma parituntinen virtuaalimatka innoitti meidät muistelemaan reissuamme. Teatterista pois kävellessämme väistelimme reykjavikilaisten katujen liukkaimpia kohtia ja muistelimme kolmen vuoden takaista matkaa. Kuinka kookoksesta tehtiin ruokaa, miten banaanit roikkuivat mökin katosta ja ne kiltit kulkukoirat leikkivät meidän kanssamme rannalla. 

Ah, matkat! Niitä on kertynyt töiden ja välillä ihan lomailunkin kautta aika mehevä määrä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Minulla on oman säilömuistini lisäksi myös kovalevyillä ja pilvessä järjetön määrä reissuilta kertynyttä materiaalia sekä teksteinä että kuvina. Ennen lasten syntymää vietimme puolison kanssa pari kuukautta Kuubassa, ajoimme Euroopan läpi autolla, telttailimme pitkin Pohjois-Espanjaa, ja sitten muutamaa vuotta myöhemmin lapsiperheenä maailmanympärireissu. Olemme viettäneet viime vuosina aikaa Islannin lisäksi ainakin Sardiniassa, Lontoossa, Berliinissä, Ruotsissa, Suomessa ja Turkissa. Olen saanut käydä Guadeloupessa, Bulgarian Sunny Beachillä, Tokiossa ja Korsikan vuoristossa, jonne melkein pyörryin...ja...ja...ja... Pakko päästä kertomaan näitä juttuja jollekin, että ne eivät unohdu!

Sitäpaitsi hitaat sunnuntait, kuten tämä tämänpäiväinen, ovat juuri oikeita hetkiä kaikenmoiselle fiilistelylle, vanhojen matkakuvien läpikäynnille ja reissussa sattuneiden asioiden muisteloille. Aionkin tästä eteenpäin julkaista täällä blogissa sunnuntaisin - en ihan joka viikko, mutta aina silloin tällöin - juttuja tehdyiltä reissuilta. Tarinoita kohteesta ja muutamia konkreettisia vinkkejä. Toivottavasti tykkäätte ideastani!




Samoa oli täydellinen reppumatkaparatiisi myös lapsiperheen näkökulmasta. Hinnat aivan meren tuntumassa ja välillä jopa meren päälle rakennetuilla laitureilla sijaitsevissa rantamajoissa olivat edullisia (maksoimme yksinkertaisesta fale-majoituksesta keskimäärin 20 €/vuorokausi/henkilö ja se sisälsi usein myös ateriat). Vuokra-auton sai parinkympin vuorokausihintaan ja värikkäillä busseilla oli helppo kiertää Samoan molempia saaria. Vanhat discohitit vain raikuivat, kun kuskit loivat paikallisbusseihin tunnelmaa. Tähän astisilta matkoiltani majoituksen, matkustamisen ja ruoan paras hintalaatusuhde on ollut parhaimmillaan juuri täällä Samoalla. 

Myrkyllisiä ötököitä ei juuri ollut ja olo tuntui turvalliselta hotelliresorttien ja rantamajoituspaikkojen ulkopuolellakin. Esimerkiksi naapurisaaristo Fidzin kaltaisia turistikeskuksia ei Samoalta löydy. Turisteja ja paikallisia ei ole aidattu omille alueilleen, vaan Samoalla voi mennä kylänraitille missä päin tahansa kävelemään kaikessa rauhassa ja nähdä samalla palasen paikallista arkea. 

Ruoka on konstailematonta polynesialaista maalaisruokaa. Ei kovin mausteista ja kaukana piperryksestä. "Ei maistu oikein milleen" voisi siis joku taitavasti maustettuun ruokaan tottunut tokaista. Ruoka kannetaan eteen yksinertaisesti laitettuna, isoiksi paloiksi pilkottuna ja suurina annoksina ja aina paljon kookosta, banaania, paikallisia juureksia, papayaa, riisiä, paistettua kanaa tai kalaa. Kookoksen käyttö ruoanlaitossa olisi muuten jo ihan yksinään tarpeeksi suuri syy suunnata juuri tänne. Kookosta puurossa, kookosta juomassa, kookosta riisissä, kookosta grillattuna grillissä, jossa hiilien virkaa toimittavat kookospähkinänkuoret. Hykerryttävän täydellistä. Kookosfani kiittää, kumartaa ja oppi halkaisemaan kookoksen! 


Samoa muodostuu kahdesta saaresta, itä- ja länsisaaresta, jotka molemmat kannattaa kiertää. Läntisempi saari eli Savai'i on tunnelmaltaan maalaisempi ja paljon hiljaisempi; enemmän viidakkoa ja laavapeltoja, vähemmän ihmisiä. Itäisellä eli Upolun saarella asuvat paikalliset menevät usein viettämään lomiaan Sava'i'in kyliin. Upolu on saarista modernimpi; siellä on pääkaupunki Apia ja enemmän palveluja. Samoan muutama hotelliresortti löytyy tältä samalta saarelta. Ja käsittämättömän upeat rannat, etenkin siellä itäisen saaren eteläreunalla Lalomanussa! Samoan jälkeen olen verrannut kaikkia rantoja juuri Lalomanuun. Miten hieno vaalea hiekka! Miten kirkas vesi! Loiva ranta, jonka päälle notkeat ja pitkät palmut kaartuvat. Ei myyjiä, ei sähläystä, ei aurinkotuoleja. Pelkkää rauhaa, hiljaisuutta, värikkäitä kaloja ja kolmekymmentäasteisia rauhallisia aaltoja.

Ainoat asiat, joka kohteessa jäivät harmittamaan olivat homovastaisuus (homoseksuaalisuus kriminaloisoitu ainakin vielä vuonna 2014) ja valtavan korkea kirkkojen määrä (en kritisoi uskonta, vaan sitä tapaa, millä monet todella aktiivista lähetystyötä tekevät kirkot ovat pystyttäneet jokaiseen kylään ja nimennotkoon kirkkojaan, joissa valkoiset hyvinvoivat länsimaalaiset saarnaavat englanniksi aluperäisväestölle siitä, miten pitäisi elää).


Kuusi faktaa Samoalta:


Samoa on rentoutujan mutta suuria turistirysiä välttelevän paratiisi. Päivien lämpö ja rakentamattoman luonnon kauneus pakottavat rauhoittumaan. Samoalla ei tapahdu mitään erikoista, ja juuri se onkin tarkoitus. Tätä oleskelua voisi jatkaa vaikka miten kauan. Tai no, ainakin muutaman viikon. Me vietimme saaria hitaasti kierrellen ja kookoksista nautiskellen kolmisen viikkoa. Kahdessakin viikossa olisi ehtinyt mainiosti, vaikka ei olisikaan pitänyt kiirettä.  

1 Paras aika mennä on kesäkuusta syyskuuhun. Ilman ja meren lämpötila on +30 astetta ympäri vuoden. Sadekauden aikaan lokakuusta toukokuuhun kuuroja tulee usein iltapäivisin. 

2 Suomesta Samoalle pääsee ottamalla ensin lennot Australian Brisbaneen, Sydneyhyn tai Melbourneen tai Uuden-Seelannin Aucklandiin, josta on jatkoyhteys Samoalle. Samoan ja lähisaarten, kuten Fidzin, välillä on lentoja on lähes päivittäin. Samoa on hyvä etappi myös maailmanympärimatkalla. 

3 Yövy ainakin pari yötä falessa eli rantamajassa. Sen yleensä varsin epämukavalta patjalta on ihana molskahtaa aamulla herätessä suoraan kirkkaaseen meriveteen! Hinta noin 20-30 euroa/vrk/hlö ja hinta sisältää usein kaikki ateriat. All inclusieve on paitsi kätevää myös välttämättömyys, sillä maaseudulla ei juuri ole ravintoloita hotellien ja falejen ulkopuolella. Samoan paras luksusresortti on Coconut Beach Club ja erikoisin hotelli puuhun rakennettu Lupe Sina Treesort. 


4 Osta tuliaiseksi samoalaisia käsitöitä! Apian ja Salelologan markkinat ovat hyviä paikkoja hankkia perinteisiä kankaita tai mulperipuun oksista valmistettuun kankaaseen painettuja maalauksia. 

5 Paras luonnonnähtävyys on meriveden täyttämä avoin luola To Sua Trench. Se on listattu monissa matkailulehdissä maailman hienoimpien uimapaikkojen joukkoon. Pulahdus vaatii parinkymmenen metrin laskeutumisen kapeita tikapuita pitkin. (Myönnän, minä hannasin.)

6 Päivittäin liikennöivä lautta (alkaen 10 euroa/hlö) kuljettaa ihmisiä ja tavaroita Samoan saarelta toiselle useamman kerran päivässä. Lautoissa on myös muutamia autopaikkoja. Saaria on kätevä kiertää joko värikkäillä paikallisbusseilla (busseissa on katto mutta ei ikkunoita, hinta muutaman euron matkustajaa kohden) tai vuokraamalla auto pääkaupungista Apiasta (alkaen 30 €/vrk).


Reissukuvat vuodelta 2014: Björgvin Hilmarsson