Jos lapsenlapseni lapsi syntyisi huomenna

Oletko koskaan itkenyt työpaikan palaverissa? Minulla ei ole vielä tullut töissä vastaan niin ikävää ihmistä, hullua aikataulua tai hankal...

Oletko koskaan itkenyt työpaikan palaverissa? Minulla ei ole vielä tullut töissä vastaan niin ikävää ihmistä, hullua aikataulua tai hankalaa keissiä, että niiden takia olisi pitänyt alkaa kyyneleitä vuodattaa.

Kaupallinen yhteistyö: Plan International Suomi



Kunnes sitten viime viikolla. Kaikki hanat auki.

Pidimme aloituspalaveria Plan International Suomen toimistoväen kanssa. Minä, Valeäidin Hanne ja Mamma rimpuilee –blogin Laura aloitamme Planin Tyttöjen oikeuksien tukijoina. Tämä tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi omissa sosiaalisen median kanavissani tulee näkymään juttuja niistä asioista, joiden parissa ja puolesta Lastenoikeusjärjestö Plan (ja myös minä itse) työskentelee.

Viime viikon palaverissa puhuimme järjestön uusimmasta kampanjasta, joka liittyy lapsiäitiyteen.

Jo pelkkä numerodata saa vatsan vääntymään ympäri. Joka vuosi kehitysmaissa noin seitsemän miljoonaa alle 18-vuotiasta tyttöä tulee äidiksi. Alle 15-vuotiaita tästä joukosta on kaksi miljoonaa. Se on sama, kuin jos jokainen Suomen kansalainen ja vähän päälle tulisi äidiksi lapsena joka ikinen vuosi.

Kun tytöstä tulee äiti liian aikaisin, hän tipahtaa tyhjään välitilaan. Hän ei ole enää lapsi, mutta ei aikuinenkaan. Koulunkäynti jää usein kesken. Kun koulu jää kesken, on vaikea saada työpaikkaa ja toimeentuloa. Kun koulu jää kesken, ei opi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Luku- ja kirjoitustaidottomana on iso riski joutua toisen tossun alle – joku muu siis tulee aina päättämään asioistasi ja itse on vaikeaa saada tietoa mistään. Lapsiäitiyteen liittyy usein myös pakotettu avioliitto huomattavasti iäkkäämmän puolison kanssa.


Opiskelin kauppakorkeakoulun vuosina makrokansantaloustieteestä laajan sivuaineen. Erikoistuin kehitysmaiden kansantaloustieteeseen, koska minua kiinnosti suunnattomasti kysymys siitä, kuinka voisi kestävällä tavalla mutta tehokkaasti ja pysyvästi torjua köyhyyttä ja nostaa kaikissa heikoimmassa olevien ihmisten asemaa. Lähes joka ikinen tutkimuspaperi, jossa näitä teemoja käsiteltiin, nosti merkittävimpänä yksittäisenä asiana sen saman: tyttöjen ja naisten koulutuksen.

Tyttöjen koulutukseen panostaminen on lumipalloefekti. Lumipallo kasvaa liikkeelle lähdettyään moninkertaiseksi. Kerrannaisvaikutukset ovat suuria. Naisten koulutustason nousu monipuolistaa työskentelymahdollisuuksia, mikä nostaa koko perheen tulotasoa. Samalla perheiden lapsikoko pienenee, koska tietoisuus esimerkiksi ehkäisystä kasvaa. Kun lapsikoko pienenee, perheellä on paremmat mahdollisuudet huolehtia jo olemassa olevista lapsista. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että perhe laittaa vanhimman pojan lisäksi kouluun myös perheen tytön. Ja näin seuraavalla sukupolvella on jo huomattavan paljon vanhempiaan paremmat lähtökohdat.

Kun tulee raskaaksi 12-vuotiaana, lumipallo uhkaa sulaa. Koulu on usein pakko jättää kesken. Koululle ei ole aikaa lapsen- ja kodinhoidon takia. Lapsena äidiksi tullutta myös hävetään: tytön perhe ei halua päästää häntä julkisille paikoille vaan piilottelee tyttöä sisätiloissa. Kabulissa työskentelevä siskoni muuten kirjoitti juuri koskettavan jutun tästä aiheesta Afganistanissa.

Kaikki nämä faktat tuntuvat musertavilta. Kyynelhanat aukesivat lopullisesti siinä kohtaa, kun katsoimme Plan International Suomen tuottaman kampanjavideon, joka herättelee lapsiäitiyden ongelmaan.


Videota katsellessani tajusin, että lapsiraskaustilastojen valossa minun oma esikoiseni olisi nyt seitsemän vuoden iässään lähempänä äitiyttä kuin omaa syntymäänsä. Ja hän on käynyt vasta yhden vuoden koulua.

Ja minä tällaisena melko tavallisenikäisenä länkkäriäitinä olisin aika monessa muussa maassa todennäköisesti jo mummo.

Pyyhin räkää paidanhihaan ja kirjoitin muistiinpanoja. En tiedä, porasivatko muut, koska Skype toi vähän etäisyyttä palaverihuoneen pöydän ympärille. Puhuimme vielä jonkin aikaa Planista, tästä kampanjasta ja siitä, mitä Plan tekee toisaalta taistellakseen lapsiäitiyttä vastaan koulutuksen, tyttöjen asemaa parantavien lakimuutosehdotusten ja asennekasvatustyön kautta ja toisaalta auttaakseen heitä, jotka ovat tulleet lapsena äidiksi. Lapsiäitejä tuetaan palamaan kouluun ja saamaan tutkinto ja heitä jeesataan pääsemään neuvolapalveluiden pariin.

Palaverin lopussa suljin videopuhelun, laitoin läppärin kiinni ja lähdin ulos kävelylle kokoamaan itseäni ja tuulettamaan ajatuksia.


Pari tuntia palaverin jälkeen siivoilin eteistä. Tyhjensin ensi viikolla kouluun palaavan esikoisen koululaukun sivutaskuja pienistä kivistä ja oksanpätkistä, kun video palasi taas yhtäkkiä mieleeni. Vatsanpohjaan laskeutui ikävä tunne, kuin kasa painavaa kylmää metallia.

Tajusin, että ei, minä en siis olisi tässä neljääkymmentä lähenevässä iässäni tuon videolla näykvän Fridahin ensi kuussa syntyvän lapsen mummo, vaan isomummo. Esimerkiksi tuolla Sambiassa Fridahin kotikylässä minä siis voisin ikätilastojen puolesta olla vastasyntyneen mummon äiti, ennen kuin täyttäisin 40.

Äitiys on upea asia. Mummous on upea asia. Isomummous on vieläkin upeampi asia. Ollapa joku päivä se sukujuhlien matriarkka, joka voisi mukavassa nojatuolissa istuen katsella ympärilleen ja miettiä, että ilman minua ei olisi noita muitakaan. Äidin, mummon ja isomummon rooleihin ei kuitenkaan kuulu joutua 12-, 24- ja 36-vuotiaina. Liian nuorena koettu äitiys tuhoaa tulevaisuuden ja rikkoo nykyisyyden. Esimerkiksi ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että moni 12-vuotias ei fyysisesti kestä synnytystä. Joka vuosi noin 70 000 tyttöä 10–19 vuoden iässä kuolee raskauden ja synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Eihän siinä ole mitään järkeä. Tälle asialle pitää tehdä jotain, koska sille voi tehdä jotain.


Itse olen ajatellut tehdä nyt ainakin alkuun sen, että liityn joko kummiksi tai kuukausilahjoittajaksi. Plan International Suomi tarjoaa molempia vaihtoehtoja.

Kehitysmaalapsen kummiudesta minulla on jo kokemusta. Olin yli kymmenen vuotta Perussa asuneen pojan kummina. Hetki sitten sain kirjeen, joka kertoi tuon kummisuhteen päättymisestä. Kummilapseni oli kasvanut isoksi ja ulos kummituen piiristä. Samaan aikaan hän muutti perheineen toiselle paikkakunnalle. Uskon, että minunkin avullani oli vaikutusta lapsen perheen parantuneeseen tilanteeseen ainakin vähän: oli hieno tunne tuntea itsensä tarpeettomaksi.


Olin kummina aika passiivinen. Taisin kymmenen vuoden aikana kirjoittaa kaksi joulukorttia. Nyt mietin, alkaisinko anonyymiksi kuukausilahjoittajaksi ilman sidettä tiettyyn kylään ja tiettyyn lapseen. Rahani menisivät tukemaan tyttöjen koulutusta ja maailman köyhimpien lasten tilannetta yleisesti.

Kummius kiinnostaisi kuitenkin konkreettisuudellaan: voisin tukea yhtä tiettyä aluetta ja kylää ja siellä asuvia lapsia. Kummina voisin edistää tätä asiaa yhdessä omien lasteni kanssa. Esikoista kiinnostaa suuresti maailman meno ja muut ihmiset. Etenkin ulkomaanmatkojemme jälkeen hän usein kyselee paljon köyhyydestä, siitä miksi on kerjäläisiä ja missä niiden lapset asuvat. Kummius voisi olla yksi tapa käydä näitä asioita läpi käytännön esimerkin kautta.

Lisäksi minulla on mielessä yksi idea kerätä kasaan suurempi kertalahjoitus, mutta palaan siihen kun tiedän, voisiko suunnitelmani onnistua.


Sinäkin voit liittyä Planin kuukausilahjoittajaksi (alkaen 10 €/kk). Ryhtymällä kummiksi autat kummilapsen lisäksi hänen koko yhteisöään (alkaen 30 €/kk). Tai voit auttaa kertalahjoittamalla 15 € tekstaamalla PLAN15 numeroon 16499.

Mitä sinä tekisit?


Aikuisten välisestä ystävyydestä

Olimme puolison kanssa viikonloppuna häissä Tanskassa. (Pientä epäloogisuutta ehkä, että tämän postauksen kuvat ovat Helsingistä, mutta sy...

Olimme puolison kanssa viikonloppuna häissä Tanskassa. (Pientä epäloogisuutta ehkä, että tämän postauksen kuvat ovat Helsingistä, mutta syy löytyy jutun loppupuolelta.) Islantilais-tanskalainen ystäväpariskuntamme virallisti liittonsa islantilaiseen tapaan – kahden lapsen ja 15 vuoden yhdessäolon jälkeen. 


Tanskassahan on aina mukava käydä. Etenkin kun pääsimme Köpiksen-visiitin lisäksi yöpymään pari yötä etelätanskalaisessa merenrantakylässä, aurinko paistoi ja skumppa virtasi. Hyvien ystävien häät ottavat vatsaan ja poskiryppyihihn, koska tulee naurettua niin paljon. 

Kaikista mahtavinta tässä viikonlopussa olivatkin ystävät. Häissä tapasi tiivis ystäväporukkamme, jonka juuret ulottuvat puolisoni yliopistovuosiin. Ystäväjoukko on vuosien saatossa vähitellen kasvanut puolisoilla ja heidän ystävillään. Nämä biologiaa yhdessä opiskelleet asuvat nykyään Islannin lisäksi Skotlannissa, Tanskassa ja Belgiassa. Tapaamme siis yhdessä harvoin ja silloin kuin tapaamme, se on ihan mahtavaa. 

Tällä porukalla toteutuu se klassinen kuvio, että vaikka näkee hyvää ystäväänsä todella harvoin, mutta joka kerta kun kohdataan, tuntuu että juttu jatkuu heti siitä, mihin se viime kerralla jäi. Nämä ovat kimpassa juuri sellainen ystäväporukka. Ja mikä hienointa, me puolisoliitännäisinä mukaan tulleet tyypit olemme sujahtaneet osaksi ystäväpiiriä. Vaikka olen tavannut heidän yhdessä alle kymmenen kertaa, minusta tuntuu kuin tuntisin heidät vuosien takaa. Näiden tyyppien kanssa juttu lähtee joka kerta lentoon. Tällä kertaa puhuimme muun muassa ystävyydestä.


Yksi ystävistämme tiivisti sen hienosti: aina kun tällä porukalla tavataan, tekee yhtä paljon mieli kuunnella mitä sanottavaa muilla on kuin olla itse äänessä. Vaikka olemme monista asioista eri mieltä, meillä kaikilla on juuri sellaista sanottavaa, joka kiinnostaa porukassa muitakin. Mikä ikinä se aihe onkaan, keskustelu rullaa, kipinät lentävät ja porukan terävin koomikko heittää osuvan läpän aina oikeaan kohtaan.

Nämä ystävät näkevät toisiaan harvoin, mutta he tietävät olevansa olemassa. Jos suunnitelmat tehdään ajoissa, he tulevat aina sinne, minne pyydetään. Kuten nyt vaikka viikonlopuksi häihin sinne tanskalaiselle maaseudulle, parin tunnin junamatkan päähän Köpiksestä.

Meillä kaikilla porukan tyypeillä on pieniä lapsia. Kaikilla on työ. Ja parisuhde. Se tarkoittaa hävyttömän vähän aikaa ystäville. Meistä iso osa on muuttanut aikuisiällä töiden tai parisuhteen perässä uuteen maahan. Se tarkoittaa ystävyyssuhteiden solmimista aikuisiällä, mikä ei ole ihan helppoa.


Kun ei ole opiskelupaikan tuomaa sosiaalista verkostoa, kun on perhe, jolle halua antaa aikaa, ja työpaikka, jolle on pakko antaa aikaa, ei mahdollisuuksia uusien ystävyyssuhteiden luomiselle juuri ole. Aikuisiällä ei ole kovin helppoa ylläpitää tai ainakaan luoda uusia ystävyyssuhteita.

Okei, onhan meillä työpaikat. Työpaikoilla tapaa tietysti uusia ihmisiä, mutta neljääkymppiä lähestyvillä on tässä usein sekin haaste, että meistä moni alkaa olla esimiesasemassa – usein kollegat keskenään ystävystyvät, esimies ja alainen harvemmin. Tutkimusryhmää vetävä ystäväni totesikin, että hänestä olisi nastaa tutustua hänen ryhmänsä tohtoriopiskelijoihin ja post doc –tutkijoihin, mutta ei häntä enää kutsuta niihin ryhmän jäsenten epämuodollisiin illanistujaisiin, koska hän on esimies. 

Sitten on puolisojen kautta tulevat ystävät. Vaikka niissä kävisi miten hyvä tuuri tahansa – minulla kävi, kuten tämä Tanskan-matkan esimerkkikin osoittaa, erinomainen munkki – ne eivät silti ole alun perin minun hankkimiani ystäviä. En usko että olisin koskaan tutustunut näihin tyyppeihin itsenäisesti, koska ei meillä ole oikein mitään yhteistä: ei koulutusta, ei harrastuksia, ei mielenkiinnonkohteita ei asuinpaikkaa. Eihän se tee ystävyyssuhteesta sen huonompaa, että ystävä löytyi puolison ansiosta. Mutta näissä ystävyyssuhteissa puolisoni on kuitenkin ollut paikalla ensimmäisenä. 

Sitten on ne aikaa sitten solmitut ystävyyssuhteet, joissa tavataan käytännön rajoitusten takia harvemmin. Minulla on muutama tällainen läheinen yksittäinen ystävä: olemme tavanneet järjestötyössä, harrastusten parissa ja vanhoilla työpaikoilla. Pidämme yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti ja tapaamme törkeän harvoin. Mutta silti tapaamme ja aina kun tapaamme, se on aina ihan mahtavaa. 

Sen lisäksi minulla on yksi läheinen kaveriporukka, jonka kanssa tapaamme eri kokoonpanoilla aina kun mahdollista – useimmiten se on Helsingin-työmatkoilla. Tämän blogijutun kuvat ovat yhdeltä tällaiselta keikalta: kaverini järjesti kesäkuussa riemukkaat kesäjuhlat taloyhtiön puutarhassa ja kutsui sinne paljon ystäviään, joista iso osa oli omia opiskelukavereitani ja läheisiäkin ystäviä. ,Ja voi että meillä oli mahtavaa! 


Mutta entäpä ne uudet ystävyydet, joita solmitaan aikuisiällä? Minä olen tässä aikasyöpössä pikkulapsiarki-työ-parisuhde-tarpeeksi pitkät yöunet –palapelissä saanut uusia ystäviä kahdella tavalla. 

Ensimmäinen on tämä tietoverkko, jossa nytkin hengaan. Aikuisiän uusimmat lähimmät ystävyyssuhteet olen solminut blogeissa ja blogituttavuuksien kautta alkunsa saaneiden työprojektien kautta. En usko että olisin saanut mahdollisuutta tavata näitä mahtavia tyyppejä missään muualla. Meillä ei ole ollut yhteisiä työpaikkoja, yhteistä lähileikkipuistoja, yhteistä lenkkipolkua tai edes yhteistä asuinmaata. Mutta silti meillä on paljon yhtäläisyyksiä, jotka ovat löytyneet toistemme kirjotusten ja myöhemmin keskustelujen perusteella. 

Toinen keino on harrastukset. Kun omaa aikaa on vähän, on mahtavaa jos ystävyyden ja harrastukset voi yhdistää. Ja itse asiassa harrastuspaikka on minulle se paikka, jossa olen täällä Islannissa asuttujen vuosien aikana luonut islantilaiseen ihmiseen sen ainoan ystävyyssuhteen, jonka olen solminut itse ilman puolisoni verkostoa. Se on saavutus! Käyn crossfit-treeneissä muutaman kerran viikossa ja aina puoliltapäivin. Siellä kävi yksi toinenkin treenaaja, joka on samanikäinen kuin minä ja treenaa suunnilleen samalla intensiteetillä ja yhtä usein kuin minä. Treenasimme usein samassa rivissä seinän vieressä. Aloimme jutella satunnaisesti, joka kerta vähän enemmän. Viimeisen parin vuoden treenien aikana meistä on tullut ystäviä. Nykyään venytellessä tulee puhuttua paljon asioita, mitkä eivät liity treenaamiseen mitenkään. Emme yleensä tapaa treenien ulkopuolella, koska kummallakaan meistä ei ole elämäntilanteidemme takia siihen aikaa. Olemme siis hyviä urheiluystäviä. Ja se on aivan yhtä arvokas ystävyyssuhde kuin mikä tahansa muukin ystävyyssuhde. 


Ystävyyssuhteen ei tarvitse olla 24/7-yhteydenpitoa tai kaikkien mahdollisten asioiden jakamista.  Se voi yhtä lailla olla yksi hyvä kokoontuminen kerran vuodessa, tai puoli tuntia hauskaa jutustelua joka arkipäivä venyttelymatolla. Hyvään ystävyyssuhteeseen kuten ei hyvään parisuhteeseenkaan tai vanhemmuuteen tai mihin tahansa ihmissuhteeseen ole olemassa yhtä mallia, johon sen suhteen onnistumista tai hyvyyttä voi verrata. Tämän on aikuisiällä tajunnut.