Kuka on oikea kirjailija?

Kirja-aiheet pörräävät korvissani. Se taitaa johtua siitä, että kirjamessut lähenevät. (Ensi viikonloppuna siis Helsingin kirjamessut, min...

Kirja-aiheet pörräävät korvissani. Se taitaa johtua siitä, että kirjamessut lähenevät. (Ensi viikonloppuna siis Helsingin kirjamessut, minäkin esiinnyn siellä lauantaina, jee!)

Kirjailijan ammatti ja kirjailijuus ovat aiheita, joista minultakin kysellään usein. Kuinka kirja kirjoitetaan, miten aloitetaan, kuinka löytää kirjalle kustantaja, voiko kirjailijan työllä elää. Kerron omista kokemuksista mielelläni, ja suunnitteilla itse asiassa onkin pitämäni verkkokurssi tähän aihepiiriin liittyen. Mutta palaan siihen joku toinen kerta.

 Kuva: Atena kustannus.

Juuri nyt minua nimittäin kiinnostaa aika paljon se, kenellä on oikeus ja asema määrittellä kirjailija. No itse ajattelen sen niin, että kirjan ilmestyminen kustantajan julkaisuohjelmassa tekee ihmisestä kirjaiijan. Jos kirjakauppiaat laittavat teoksen hyvin esille ja ihmiset sitä ostavat, niin aina vain parempi. 

Suomessa on yksi kaunokirjailijoille tärkeä taho, jonka kirjailijan määrittelyyn liittyvä toiminta herättää välillä kulmakarvojen nostelua. Se on tuo ah niin perinteinen Suomen Kirjailijaliitto. Sen jäseneksi pääsee, jos on julkaissut vähintään kaksi tasokasta kaunokirjaa (minä en ole edes hakenut jäsenyyttä, kuulun sen sijaan Suomen tietokirjailijoihin). Tarkalleen ottaen määritelmä menee näin.

Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana.

Eli kirjoittamalla A4-arkeille lyhyt, nopeasti sutaistu tarina ei vielä tee kenestäkään Kirjailijaliiton vuosijäsentä. Ihan ymmärrettävää, että ihan jokainen lauseita dokumenttiin peräkkäin pistänyt ei ole liiton silmissä kirjailija.

Mutta se sen sijaan ei ole ymmärrettävää, että jäseneksi ei hyväksytty esimerkiksi Henriikka Rönkköstä. Siis  Mielikuvituspoikaystävä- ja Bikinirajatapaus-Rönkköstä. Molemmat kirjat ovat keikkuneet myydyimpien suomalaisten kaunokirjojen listoilla pitkään, niitä on myyty yhteensä kymmeniätuhansia kappaleita ja kirjastossa ne ovat jatkuvasti lainassa. Molemmat teokset sisältävät paitsi järkyn hyvää huumoria myös teräviä havaintoja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten käyttäytymisestä, seksuaalisuudesta, yksinäisyydenpelosta ja epävarmuuden tunteista.

Tapasimme Henriikkan kanssa kesällä ja juttelimme muun ohessa kirjoistamme ja niiden lukijoista. Henriikkan kirjoja lukee ja hänen mahtavaa Instaansa seuraa valtava määrä murrosiän ohittaneita ja vähän vanhempia mimmejä, jotka eivät juuri muuten kuulemma lue kirjoja. 

Julistamme kirjailijakokoontumisen alkaneeksi.

Samaan aikaan Suomessa on suuri huoli siitä, että nuoret eivät lue tarpeeksi. Vapaa-ajasta kilpailee moni houkute, ja kirja yhä useammin häviää sen taistelun. Suomessa yritetäänkin ahkerasti muuttaa suuntaa ja tehdä lukemisesta uudelleen suosittu harrastus myös nuorten keskuudessa. Lukutaitofoorumiin laitettiin miljoona euroa julkista rahaa. Suomen kulttuurirahasto ja Kopiosto pyörittävät Lukuklaania. Lukemiseen kannustavia lukutaitokampanjoita on käynnissä useita.

Ja sitten tulee kirjailija, joka kirjoittaa hyvin ja jonka kirjoja lukevat etenkin ne, jotka kirjoja eivät juuri muuten lue. Eikä sitä päästetä Kirjailijaliiton jäseneksi.

Kuva: Atena kustannus.

Kirjoitin tämän postauksen, koska olen hämmentynyt, pihalla ja vähän vihainenkin. En voi mitenkään ymmärtää, missäköhän v*dussa liitto on tässä tyrinyt, Varmaankin siinä äsken mainitussa. Kun kirjan sivuilla sanotaan pillu tai perse tai puhutaan panemisesta, johtokunta on kai ajatellut, että ei semmoinen sisältö tasokasta kirjallisuutta voi olla. Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä kummallisemmalta tuntuu, että kirjailija on Suomessa etujärjestönsä ansainnut kirjailija, jos hän on kirjoittanut liiton johtokuntaa miellyttäneitä kirjoja. Ihan friikkiä.

Tai siis PERSEILYÄ, jos suoraan sanon.


Katsoitko sinäkin niitä?

Tämän kirjan ilmetymistä odotin malttamattomana. Ja siitä ainoasta syystä, että pidän valtavasti Kari Hotakaisen tuotannosta ja hänen edel...

Tämän kirjan ilmetymistä odotin malttamattomana. Ja siitä ainoasta syystä, että pidän valtavasti Kari Hotakaisen tuotannosta ja hänen edellisestä kirjastaan oli kulunut jo kolmisen vuotta. 


Suhteeni Kimi Räikköseen on hyvin samankaltainen kuin Hotakaisella. Hän kun oli jo heti kirjoitusprosessin alussa sanonut, että ei tiedä formula ykkösistä yhtään mitään.

Juu en minäkään.

En tosiaan ymmärtänyt, miksi kaverit katsoivat niitä. Liimantuivat viikonloppuisin tuntikausiksi katsomaan pienikokoisia autoja, jotka kelluivat nopeaa vauhtia eteenpäin kaltevalla radalla. Katsomaan pärinää. Ilmeisesti ne kaverit tekevät sitä samaa vieläkin. Islannissa formuloita ei niin kovin suurella kansankiihkolla seurata, joten viime vuosien aikana olen tipahtanut moottoriurheilun uloimmalta laidalta jo kauas reunan yli.  

Mutta Hotakaisesta olen aina tykännyt paljon ja lukenut lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat. Juoksuhaudantie, Ihmisen osa, Iisakin kirkko... Kaikki aivan mahtavan traagisia, hauskoja ja elämää läheltä katsovia kirjoja. Oma suosikkini on 1990-lopulla julkaistu Klassikko, jonka luin parikymppisenä yhdellä bussimatkalla Helsingistä Forssaan. Muistan vieläkin, että Karkkilan pysäkillä oli pakko jalotella hetki ulkona, koska nauratti niin kamalasti. Yhä edelleen kun näen käytettyjen autojen myymälän, läikähtää suuhun vähän naurua. Klassikko kuvaa autoja ja autolevia suomalaisia niin ilmeikkäästi. Ja kun sama kirjailija sitten kirjoittaa kirjan Suomen tunnetuimmasta autoilijasta, niin, pakkohan se oli lukea.


Hotakainen onnistuu kertomaan formuloista ja Kimi Räikkösestä niin, että kiviäkin totta vie alkaa kiinnostaa. Sen kirjan kohdan, jossa esitellään formula-auton moottoria, luin kahteen kertaan, koska innostuin. Innoistuin auton moottorista! Voi että niin.

Tarinat Kimin sisävessattomasta lapsuudesta ja toisaalta aikuisuuden Sveitsin luksuskodista, mökeistä ja hulppeasta veneestä eivät piirrä kuvaa tajunnanräjäyttävästä luokkahypystä tai yritä rakentaa ryysyistä rikkauksiin -menestystarinaa. Erilaiset faktat nyt vaan kertovat, miten hommat menivät ja mikä merkitys milläkin tapahtumalla on yhden moottoriurheiluun hurahtaneen ihmisen elämässä ollut.

Enkä muuten ollut aikaisemmin kunnolla tajunnut, kuinka älyttömän monta kerrosta formuloihinkin liittyy. Niin monessa työssä on "tähtihetkiä" ja sen päällä ryönää, joka on pakko kestää, että pääsee tekemään myös sitä siisteintä juttua. Formulamiljonäärit ja toimistotyöläiset painivat ihan saman ongelman kanssa. Räikkönen haluaisi eniten vain ajaa. Kaikki muu lehdistötilaisuuksista mannekiiniposeerauksiin ottaa isosti päähän.

Kysymys: "Mikä oli jännittävin tilanne juuri päättyneen kisaviikonlopun aikana?"
Kimi: "Startti."
Kysymys: "Entä tylsin?"
Kimi: "Tämä."



Jos olisi mainittava yksi asia, mikä kirjassa mättää, niin se olisi se sama, mikä minut kirjan pariin alunperin innosti. Hotakaisen kerronta. Hänellä on niin omintakeinen lause, jossa huumori ei nouse sanoista vaan sanojen väleistä. Rytmistä, vastakkainasettelusta ja yllättävistä pysähdyksistä. En tiedä osaanko sitä sen tarkemmin selittää, mutta Hotakaista aikaisemmin lukeneet ymmärtävät kyllä. Tähän tapaan:

Varakkaan ei ole helppo puhua varallisuudesta. Suuret tulot, pienet puheet. Isoot eleet, vähät rahat.

Nyt kun kirjailija tekee tietokirjaa, hän voi kyllä edelleen luoda kieltä mutta ei luoda tarinan tapahtumia tai henkilöhahmoja. Koska tarinaa ei voi kirjoittaa totuudesta toisenlaiseksi, kielen on pakko antaa leikkiä vain faktojen rajaamalla alueella. Siksi Kimi-kirjaa lukiessa tulee välillä ainakin minulle itselleni olo, että voihan hittolainen sentään jos tämä kirja nyt olisiksin fiktiota, niin tässä olisi ollut niiiiiin täydellinen aukea jatkaa tarinanhäntää vaikka mihin. Hotakainen jossain kirjaa koskevassa haastattelussa mainitsikin, että ensimmäisen tietokirjan kirjoittaminen ei ollut mikään helppo rykäisy. Ymmärrän hyvin.

Tuntematon Kimi Räikkönen (2018, Siltala) on mainiota luettavaa melkeinpä kenelle tahansa. Formulafanille, Räikkös-faneille, elämänkertojen ystäville ja Hotakaisen kerronnasta syttyville. Aika takuuvarma isänpäivälahja ja joululahja myös heille, joille kirjaa ei yleensä tule annettua.

Postauksen lainaukset ovat kirjasta.