Televisiosarja, joka perusti tämän perheen

Olenkohan koskaan kertonut täällä, kuinka alun perin tulin huomanneeksi Islannin olemassaolon? Mistä se ensimmäinen mielenkiinnon heräämin...

Olenkohan koskaan kertonut täällä, kuinka alun perin tulin huomanneeksi Islannin olemassaolon? Mistä se ensimmäinen mielenkiinnon herääminen ja uteliaisuus plopsahtivat pintaan ja sitten muutaman mutkan kautta viskasivat tänne puuttomalle jäiselle laavakökkäreelle? 

No syyllinenhän on telkkari.



Olin ala-asteikäinen, kun Yle näytti islantilaisen lastensarjan Nonni ja Manni. Istuin tammelalaisen maalaistalon olohuoneen lattialla ja tapitin televisiota haltioissani islantilaista laavapeltoa.

Ehkäpä täällä on joku muukin 1980-luvulla lapsuutta elänyt, joka muistaa tämän sarjan? Teille muille pienenä kertauksena. Nonni ja Manni ovat islantilaisveljekset, joiden isä on kuollut henkirikoksen uhrina. Leski eli poikien äiti on paikallisella mittapuulla varakas maatilallinen ja saakin hyvin pian miehensä kuoleman jälkeen lieron hännystelijän ovensa taakse koputtelemaan. Pojat inhoavat tätä tummaan pukuun pukeutuvaa keikaria ja tutustuvat samaan aikaan mukavaan, vähän resuisen habituksen Haraldiin. Liero väittää Haraldin murhanneen poikien isän, mutta totuushan on tietysti ihan päinvastainen.


Jaksoissa Nonni ja Manni joutuvat hurjiin seikkailuihin Islannin luonnossa kun he puhdistavat Haraldin mainetta ja yrittävät saada äitiä kosiskelevan lieron kiinni valheistaan. Tarinan pyörteissä katsojalle syötetään kaikki mahdolliset islantilaisen maaseudun jännitysmomentit: tulivuorenpurkaus, iso valas keikuttamassa soutuvenettä, Grönlannista Islantiin eksyneet nälkäiset jääkarhut, salaiset luolat vesiputousten takana ja jyhlät kallioit, joista on pudota alas mereen. Joka käänteessä tietysti näkyy pitkäharjaisia islanninhevosia, jotka nopeasti töltäten kuljettavat sarjan päähenkilöitä seikkailusta seuraavaan.


Katselin tuota sarjaa lapsena aivan ihmeissäni. Miten missään voi olla tuon näköistä. Ja mitä ihmeen kieltä ne puhuvatkaan. Hevoset. Maisemat! Tulivuorenpurkaukset. Ja siis ihan oikeita valaita meressä. Voi morjes.

Lapsena etäisesti haaveilin, että voisikohan tuonne joskus mitenkään päästä käymään. Olisi kiva nähdä, ihanko oikeasti sinne vesiputouksen taakse voisi piiloutua. 

Kului viitisentoista vuotta. Tulin vaihtarin papereilla käymään puoleksi vuodeksi ja loppu on sitten tätä itseään.

Tänä vuonna näin joulun alla Islannin yleisradio RÚV alkoi näyttää Nonnia ja Mannia joulusarjana. Esikoinen ryhtyi katsomaan sitä ja olemme nyt päässeet yhdessä sarjan puoliväliin. Äsken katsotussa jaksossa meinasi puraista jääkarhu, seuraavassa muistaakseni purkautuu se tulivuori. Televisiosarja on esikoisesta ihan älyttömän jännä. Keskittynyt ilme ja käsillä silmien peittely ovat ihan sitä samaa tarinaan uppoutumista, mitä minäkin muistan kokeneeni tämän sarjan parissa.

Ja nyt me olemme kaikki täällä. Katsomme reykjavikilaisessa keittiössä Islannin Yleisradion kanavalta sitä ihan samaa televisiosarjaa, jota minä katsoin kolmisenkymmentä vuotta sitten Suomen Yleisradion esittämänä. 


Minulle Nonni ja Manni näytti palan epätodellisen tuntuisen maan luontoa ja maisemia. Se on lapsuudestani kiistatta yksi sellainen väkevä muisto, joka tönäsi minua tänne päin, missä nyt olen. Halusin tulla katsomaan, että voiko mikään tuossa sarjassa näytetystä pitää edes vähän paikkansa. Oli hurjaa ajatella, että tuollaisia paikkoja voi olla.

Esikoisen katsoo sarjaa nyt hieman eri näkökulmasta.  Hänelle monet telkkariohjelman paikoista ovat tuttuja entuudestaan. Eräs ohjelman yksi vesiputouksista luolineen on sellainen, jossa olemme käyneet monta kertaa matkoillamme. Lapsestani on hurja ajatella, että siellä "tutulla pihalla" on tehty televisio-ohjelmaa.

Olihan se kieltämättä jollakin tavalla vähän epätodellisen harras hetki, kun istuimme saman pöydän ääressä keittiössä ja minä kerroin hänelle, että jos minä en olisi aikanaan nähnyt tätä samaa televisiosarjaa, meistä ei nyt kukaan istuisi tässä. Että valvo vaan, joa haluat katsoa vielä sen seuraavankin jakson. Nyt ei ole kiire nukkumaan.

Ajatelkaas, miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. 


Taskulamppuseikkailu kirjan kanssa

Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa (sisältää myös affiliate-linkin). Eilen meillä vietettiin varsin hauskaa iltasatuiltaa. Könysimme...

Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa (sisältää myös affiliate-linkin).



Eilen meillä vietettiin varsin hauskaa iltasatuiltaa. Könysimme peiton alle, sammutimme makkarista kaikki valot, sytytimme pienen taskulampun ja lähdimme kirjan kanssa katsomaan, mitä meren pohjasta löytyy.

Ja kyllähän sieltä löytyy vaikka mitä. Meren syvyyksiin (Rinna ja Sami Saramäki) on lapsille suunnattu merisatu.  Tarinassa lähdetään sukellusveneellä tutustumaan elämään meressä, mutta sitten sukellusveneeseen tulee joku kummallinen vika ja se alkaa vajota ihan sinne meren syvimpiin kerroksiin asti, missä kukaan muu ihminen ei ole aikaisemmin käynyt.

Esikoista aihe kiinnostaa kovasti. Meidän kotimme vieressä kuohuu meri. Meren näkee kun lähtee kodiltamme päin kulkemaan oikeastaan minne vain. Kouluun, leipomoon, kaverin luo. Monet kerrat on mietitty, miten syvä meri on, mitä sieltä pohjalta löytyy, näkyikö tuolla kenties valas ja onkohan näin pohjoisessa jättiläismäisiä mustekaloja.



Meren syvyyksiin on paitsi satukirja myös taskulamppuseikkailu. Sen ideana on monikerroksinen kuvitus. Kirjaa voi lukea ihan tavanomaisesti lampun tai päivän valossa: kuvat ja teksti näkyvät normaalisti. Lukukokemukseen tulee lisää seikkailua, kun sammuttaa huoneesta valot ja pistää taskulampun päälle.

Kun sivua katsoo taskulampun valoa vasten, meren syvyyksien yllätykset tulevat esiin piilokuvien alkaessa hehkua. Sivuille ilmestyy isoja kaloja, mustekaloja ja kummallisia kasveja, jotka vievät tarinaa eteenpäin.





Tarinan sisällössä lapsen mielestä kiinnostavinta oli meren syvyyden tajuaminen. Syvyys meren pohjaan voi olla yhtä paljon matkaa kuin yläilmoissa lentävästä lentokoneesta maan pinnalle. Lastensadun kehys on kiehtova. On mahdottoman avartava kokemus ymmärtää, että meillä on täällä maapallolla julmetun paljon paikkoja, joissa yksikään ihminen ei vielä ole käynyt. Emmekä me tiedä niistä mitään muuta kuin sen, minkä mielikuvitus osaa rakentaa.

8-vuotias esikoinen oli kirjasta haltijoissaan, mutta kolmevuotiaalle kirja oli vielä liian monimutkainen. Veikkaisin siis erinomaista lahjaa tästä noin 5–10-vuotiaille. Sopii kaikenlaisten satujen ja tarinoiden ystäville ja aivan erityisesti ensikirjalahjana heille, jotka eivät välttämättä noin muuten ole vielä kovin kiinnostuneita kirjoista. Taskulampun kanssa lukeminen tuo nimittäin lukemishetkeen kivasti lisämaustetta. Kirja maksaa Adlibriksessä lähetyskuluineen 15,90*.



Ja ihan ideana: Jos joku toinen aikuinen miettii lahjaa samalle lapselle, vinkkaa pienestä taskulampusta.