Lähtöpaikka: Karjala

Sain alkukesästä sähköpostiini yllättävän haastattelupyynnön. Yksi Suomen vanhimpia lehtiä,  Karjala -lehti halusi haastatella palstalle, ...

Sain alkukesästä sähköpostiini yllättävän haastattelupyynnön. Yksi Suomen vanhimpia lehtiä, Karjala-lehti halusi haastatella palstalle, jossa karjalaisten jälkeläiset kertovat elämästään. Lehdessä oli sukunimestäni päätelty, että sukujuureni taitavat olla ainakin osittain Karjalan seudulta. No aivan oikeassahan he olivat.


Tietysti annoin haasatattelun. Sen voi lukea ensi viikolla ilmestyvässä lehdessä. 

Aloin kiinnostua omien sukulaisteni matkasta siihen missä minä nyt olen 16-vuotiaana lukiossa. Syyttää voi yhtä: todella hyviä historian tunteja. Tai siis kahta. Meillä oli Forssan yhteislyseossa tavattoman hyvät hissanmaikat, jotka osasivat sitoa menneitä tapahtumia nykypäivään ja kertoa myös muusta kuin siitä, mitä oppikirjoissa yleisellä tasolla kerrottiin. Yhdellä valinnaisella kurssilla meille oppilaille annettiin tehtäväksi haastatella jotakuta omaa sukulaista, joka oli ollut elossa sodan aikaan. 

Kyselkää elämästä ja arjesta. Mitä he tekivät sodan aikana, millaisia vapaa-ajanviettotapoja heillä oli, mitä syötiin, miten selvittiin. Minkälaista arki oli sodan jälkeen, kaikkea sellaista, opettaja kehotti.

Haastattelin isäni isää eli äijääni, joksi meillä isoisää kutsuttiin (hän kuoli useampi vuosi sitten), ja isäni äitiä mummoa, joka haudattiin tänä kesänä (Lue: Tarina mummostani ja minusta). He olivat molemmat kotoisin Karjalasta. Äijä joutui sotaan 16-vuotiaana, mummoni joutui jättämään kotinsa. Myös äitini äiti eli toinen mummoni on Karjalasta ja hänkin joutui evakoksi.  


Kolme neljännestä minusta on siis kotoisin Karjalasta. En ollut karjalaisuutta sen kummemmin miettinyt, ennen kuin yhtenä kesäpäivänä teininä luin vanhoja kellastuneita aikakauslehtiä yhden hylätyn autiotalon vajassa. Lehdet olivat 1950-luvulta ja niissä oli kaikissa kirjeenvaihtopalsta, jossa aikuiset etsivät seuraa ja ystäviä. Ilmoituksissa oli tapana kertoa, kuka etsii ja ketä, minkä ikäistä seuraa, etsitäänkö kaveria vai tositarkoituksella ja mistä päin. Ja sitten se kummallisin juttu: useammassa ilmoituksessa oli viimeisessä virkkeessä maininta, että Ei karjalaisille. Tai: Karjalaiset älkööt vaivautuko. 

Se hetki tuntui todella hämmentävältä. Se, että sillä oli joidenkin suomalaisten silmissä väliä, mistä päin Suomea joku toinen oli kotoisin. Se ei siis ollutkaan ihan sama asia, oliko 1950-luvun Suomessa kotoisin Viipurin maakunnasta vai Hämeenlinnasta. 

Aloin kysellä Karjala-jutuista isovanhemmilta yhä enemmän. Oman kodin ja omaisuuden taakse jättäminen oli tietysti kamalaa. Mutta en ollut aikaisemin tullut ollenkaan ajatelleeksi sitä, kuinka kamalan vaikeaa uuteen paikkaan asettuminen oli, jos vastaanottajat perseleivät. Ja sitähän tapahtui.

Maan sisäisistä pakolaisista ei ihan joka puolella digattu. Maatilalliset, joilta mitattiin maata Karjalasta tulleille, eivät kaikki suhtautuneet velvollisuuten ihan kamalan hyvin. Tulevat tänne ja vievät meiltä pellot, oli kuulemma joissakin paikoissa ihan perusvastaanotto. 

Karjalaisilla oli aika erilainen ruokaperinne kuin nyt vaikka hämäläisillä (karjalaiset sukulaiseni asttuivat siis Hämeeseen, siksi minäkin olen virallisesti kotoisin Forssasta). Sekin aiheutti närää. Mummoni kertoi, kuinka heihin karjalaisiin suhtauduttiin ruokahommissa vähän hölmöinä tuhlareita. Hämäläiset leipoivat leipää paljon harvemmin ja säilöivät kuivia ruisleipiä katonrajassa. Karjalaiset taas kuulemma leipoivat monta kertaa viikossa, ja siihen suhtauduttiin tuhahdellen. Miten niillä muka on varaa syödä koko ajan.

Juu ja karjalaiset myös puhuivat aika paljon ja heillä oli omituisia sanojakin. Kuulin kuvaavan esimerkin kartano-sanasta. Kun karjalaiset puhuivat kartanosta ja kartanoon menosta, tarkoitettiin että mennään ulos, talon pihalle, pellolle, latoon, ulos töitä tekemään. Siitä jotkut sitten riemastuivat. Saatettiin ajatella, että nämä ovat siis kaikki niin rikkaita, että niillä on kaikilla ollut oma kartano rajan takana. Ja sellaisille pitäisi vielä omista pelloista antaa, saakelis. 

Joka ajassa se on ollut samanlaista: väärinymmärrykset kertaantuvat jokaisella juttelukerralla ja kun tarpeeksi jotain asiaa toistetaan muka-totuutena, siitä aika pian tulee totuus ja kunnon soppa on valmis.


Minun mielestäni nämä ovat ihan tavattoman kiinnostavia juttuja. Kuinka paljon kaikkia arkisia sattumuksia, väärinymmärryksiä, salaisuuksia, maailmanpolitiikkaa, kyläjuoruja, avuntantoa ja kiusanpitoa voikaan mahtua ihan jo vain omien sukulaisten elämään. Mikä tavattoman suuri tarinoiden aarrearkku.

Olen silloin tällöin mietiskellyt, että mitkäköhän omista piirteistäni ovat peräisin karjalaisesta perimästä tämän lyhyen varren ja näiden upeiden muhkeiden reisieni lisäksi.  Tämä seuraava nyt perustuu ihan vaan omaan arvailuun ja omien sukulaisten puheista valikoidusti kuunneltuihin juttuihin. Omaa historiaansa on kiinnostavaa tarinallistaa ja asetella jonoon valittuja ja valittuihin kohtauksiin liittyviä paloja.

Mutta siis.

Olen aika puhelias. Puhun melkein aina päälle ja keskeytän (tiedän, se on väärässä paikassa todella ärsyttävää). Puhun yleensä ensin ja ajattelen tarkemmin vasta sen jälkeen. Uloshengittäminen ilman puhumista tuntuu minusta vähän tuhlaukselta. Siksi juttelen myös yksin ollessani. Saatan papattaa juttuja ihan vain omaksi ilokseni. Vähintääkin kuuntelen äänikirjaa (ja saatan myös kommentoida sen sisältöä itselleni), ettei tarvitse ihan hiljaa olla.


En jäädy.  Jos edessä on ihan hemmetisti tekemistä ja iso urakka, sytyn tekemään kahta kovemmin. Silloin en jaksa välittää yksityiskohdista vaan vetelen isolla pensselillä. Muksuna rakensin poneille tallin kylmään latoon. Naulasin rakennustyömaalta löytämiäni lasivillalevyjä kiinni ulkoseinien sisäpuolelle ja niiden päälle naulasin kiinni erikokoisia lastulevyjä. Sieltä täältä saumoista pursui eristettä enkä ollut miettinyt mitään kosteus- tai lämmöneristämisjuttuja. Mutta noh, tulihan siitä eräänlainen kesätalli poneille. Mikään tekeminen ei sen isommin jännitä. Ulkomaille muutto, kirjojen kirjoittaminen, uuden kielen opiskelu, töiden teko vieraassa maassa, verkostojen rakentaminen aikuisella iällä uudelleen ja yritysten perustaminen ja kaikki muu mahdollinen uusi ei ole tuntunut järjettömän isolta urakalta. Se on ollut jono pieniä peräkkäin tehtyjä juttuja, joka toivottavasti joskus valmistuu kokonaisuudeksi.  

Muistan, kuinka mummoni joskus sanoi, että heillä ei lapsuudessa niin huonoa tilannetta ollutkaan, että isä ei olisi sanonut, että kyllä tämä tästä ratkeaa. He joutuivat sentään jättämään kodin ja kaiken oman omaisuuden taakseen kaksi kertaa ja aloittamaan kaiken alusta kaksi kertaa. Silti vain tehtiin, pikkuhiljaa. Siinä sinnikkyydessä ei ole ollut varaa kokea valkoisen paperin kammoa. On vaan pitänyt alkaa pikku hiljaa duunailla juttuja eteenpäin.

Siltä minustakin on uusien asioiden edessä tuntunut: pitää vain ottaa jostain reunasta kiinni ja alkaa tehdä. Ei ole aikaa pelätä epäonnistumista, kun pitää itsensä kiireisenä tekemällä jotain.


Olisi tosi mukava kuulla, onkohan teissä karjalaisia. Ja jos on, niin huomaatteko te sitä itse, tai onko se edes asia, jonka itse itsessään tiedostaa?

Nämä kuvat ovat otoksia isän puolen suvun vanhasta kotialbumista.


Huomenna me juostaan Islannin turvakodille rahaa

Eilen yksi meistä Finnska Budin -kaupan tytöistä, Maarit, sain idean. Osallistutaan Reykjavikin maratonille tulevana lauantaina (siis huom...

Eilen yksi meistä Finnska Budin -kaupan tytöistä, Maarit, sain idean. Osallistutaan Reykjavikin maratonille tulevana lauantaina (siis huomenna) ja kerätään rahaa Naisten turvakodille Reykjavikissa.


Ai paljonko ollaan treenattu tähän juoksukisaan? No ei yhtään!

Reykjavikin maraton juostaan joka vuosi kesän suurimman kaupunkifestarin Kulttuuriyön kanssa samana päivänä. Päivän ohjelma on yksinkertainen mutta toimiva: aamulla on juoksukisat, päivällä pomppulinnat lapsille ja illalla katubileitä ja kaljaa. 

Jokainen maratonille rekisteröinyt ja juoksunumeron itselleen ostanut lenkkeilijä, kävelijä tai ammattijuoksija saa pistää pystyyn keräyksen haluamaansa kohteeseen, ja ystävät ja tuttavat voivat kannustaa juoksuun osallistumista rahalahjoituksin. Mekin haluttiin osallistua!

Maaritin idea oli ihan sairaan hyvä. Eihän me tosiaan mitään juoksua olla treenattu, ja aikaa on nyt ruhtinaalliset kaksi vuorokautta orientoitua eli etsiä jostain juoksuvaatteet. Islantilaiseen tyyliin ajattelimme, että kyllä tämä tästä järjestyy, vaikka sitten viime tingassa. Saimme meidän työntekijöitäkin mukaan juoksuun, menemme kuuden hengen porukalla kymmenen kilsan lenkin: hölkätään, kävellään ja jutellaan. Juoksuasukin löytyi: päätimme vetää lenkin Marimekon tasaraidoissa. Marimekon juhlavuoden kunniaksi ja tasa-arvon asialla.

Keräyskohteeksi valitsimme Reykjavikin turvakodin. Meillä on läheinen suhde tähän turvakotiin, sillä ystävämme joutui asumaan siellä lapsensa kanssa melkein vuoden.  Näimme, kuinka tärkeää apua sieltä saa, miten tärkeä paikka se on vaikeassa elämäntilanteessa ja kuinka sieltä voi saamansa avun turvin päästä pois, takaisin normaaliin elämään. Meistä kaikista tuntui hirvittävän hyvältä idealta antaa jotain takaisin tästä suunnattoman tärkeästä avusta. 

Koska keräysaikaa oli ideasta juoksuun vain reilu kaksi päivää, laitoimme keräystavoitteemme maltillisesti 400 euroon. Olisi pitänyt olla paaaaaljon kreisimpi. Sillä aivan uskomomaton tapahtui: tavoite täyttyi muutamassa tunnissa!

Nyt yritämme tuplata potin: vielä puuttuu muutama sata euroa. Lahjoituksia voi tehdä myös Islannin ulkopuolelta. Elikkäs. Jos teistä joku haluaa muutamalla eurolla tai kympillä tai ihan millä vaan summalla tukea Reykjavikin turvakotia, klikatkaa tänne lahjoitussivustolle. Kaikki lahjoitukset menevät suoraan keräyskohteeseen. 1 000 kruunua on noin kahdeksan euroa. 

Jeijj, ja kiitos! Huomenna hikoillaan raitamekoissa!

Ihanan kreisi hyvis idea.